"Katsos, näin minä syön kuin ylimys", sanoi Jussi ja röyhisti
ryhtiänsä. "Kun isä ja äiti eivät ole pöydässä, voi kuvitella olevansa
vaikka mikä."
"Niin minäkin", sanoi Lassi, "perunan pistän kokonaan suuhuni, katso."
"Sinä tukehdut, älä, se ei ole terveellistä, ravintoyksiköt menevät
hukkaan, et kasvakaan, jos ahnehdit."
"En minä ahnehdi", sanoi Lassi, "muuten vain näytin, miten voisi tehdä,
kun vanhemmat eivät ole pöydässä."
"Tietysti voi, mutta kaikkea ei viitsi, vaikka voikin", sanoi Jussi.
"On jo siksi kehittynytkin, kun kohta koulukin alkaa."
"On kehittynyt, on", sanoi Lassi. "Minä olen hyvin kehittynyt viime
aikoina."
"Niin minäkin. Minä voin ajatella, etten ole enää mikään pikkupoika,
jota istutetaan sänkyarestissa, vaan oikea koulupoika tahi vaikka
ylimys, jolla ei ole käskijöitä ketään. Äskenkin kun kastiketta
läikähti tuohon liinalle, eikä kukaan mitään sanonut, minä katselin
ympärilleni, eikä jättiläisiä missään näkynyt, niin kuvittelin, että
minä ehkä itse olen jo jättiläinen, ehkä jokin ylimys tahi sellainen.
Kukaan ei voi minua torua. Torumista kuitenkin pelkää."
"Minä en pelkää", sanoi Lassi. "Eivät ne pahaa tarkoita, siksi minä en
välitä."
"Minä välitän", sanoi Jussi. "Ja iltasilla minä tulen pahoilleni, jos
valvon."
"Nuku silloin."
"Voihan sen unissaankin tuntea. Ei pahaa mieltä pääse pakoon, ei."
"Pääsen minä aina. En välitä."
"En minä pääse. Muistatko illalla kun toruttiin ja sinä nukuit kohta ja
minä jäin yksin, olisin tahtonut itkeä, mutta minä en voinut. Minun
sielullani oli ahdasta ja ilmakin minun päälläni painoi niin paljon.
Mutta sitten läksi minun sieluni liikkeelle."
"Älä, eihän se voi liikkua, jos totta puhutaan", sanoi Lassi.
"Se voi, kun sitä ahdistaa ja on yksinäistä ja hyvin, hyvin hiljaista,
hiipii se ulos ruumiista."
"Minne se läksi?"
"Se kohosi ylös, se lensi toisiin aineisiin. Minun ruumiini kutistui
pieneksi ja jäi siihen ja siihen minä sen unohdin, mutta minun sieluni
lensi ylös, se meni Jumalan luo taivaaseen."
"Sinä näit unta."
"Ei se ollut unta, koska en nukkunut."
"Sinä kuvittelit vaan."
"Minä kuvittelin."
"Vaan minkälaista siellä oli, kerro", kysyi Lassi henkeään pidättäen.
"Ainetta siellä oli, vaan hyvin läpikuultavaa ja kirkasta. Ja sielut
siellä lentelivät. Ja siellä oli niillä hyvä olla."
"Eikö pahoilla ollut paha?"
"Pahoilla oli vaikea olo. Mutta pahoja ei siellä rangaistu. Pahoilla
oli vaikea siksi, että niiden täytyi pinnistää voimiansa tullakseen
hyviksi. Pienillä lapsilla oli paras olla ja helppoa oli niillä, jotka
olivat osanneet hyvää tehdä, niiden ei tarvinnut niin kovasti
pinnistää. Vaan jokaisen täytyy tulla hyväksi, hyvienkin yhä
paremmiksi, sitten voi vapaana kiidellä läpi aineiden."
"Näitkö Jumalan", kuiskasi Lassi.
"En nähnyt. Minulla olisi ollut asiaa hänelle, kaikista erehdyksistä ja
synnistä olisi ollut sanottavaa, mutta en nähnyt, ja siellä unohtui
kaikki, tämä elämä maan päällä tuntui vähäpätöiseltä, uskotko, kaikkine
synteineen ja ikävineen. Ja riemu oli kiidellä läpi avaruuden ja
aineen, josta oli kotoisin. Tiedätkö, siellä on hyvä olla."
"En tiedä."
"On. En minäkään sitä ennen tiennyt."
"Ja luuletko sinä, että se on totta, kaikki mitä nyt kerrot?"
"Minä en luule mitään."
"Vaan onko se totta?"
"Sitäpä en tiedä, en minä tiedä, mikä on totta."
"Mitenkä sen saat tulemaan?"
"Minä kuvittelen vain. Ja minulle se on totta. Älä sinä usko sitä."
"Ja että sielu voi lentää läpi aineen?"
"Voi lentää, voi läpi aineen, läpi maan, läpi kaiken."
"Sepä ei ole mahdollista, ei aine mene läpi aineen."
"Vai ei! Jos maitopisara suurella vauhdilla lennätetään läpi suuren
maidon, voi toisella puolen suurta maitoa sama pisara tulla ulos. Näes,
jos vauhti on hyvin, hyvin suuri."
"Ei voi."
"Voi."
"Se sotkeutuu."
"Ei sotkeudu, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri. Niin sielu, jos se on
irti ruumiista, voi aineen läpäistä, voi."
"Ei voi."
"Minäpä tiedän, että voi."
"Sinä kuvittelet."
"Enpä kuvittele. Jo senkintähden, että aine on täynnä rakoja ja sielu
on aineeton. Jos se olisi kevyttä ainetta, voisi se kulkea rakojakin
myöten, mutta kun se on aineeton, ei aine sitä estä, ei."
"Se ryömii rakoja myöten?"
"Eipä tarvitse ryömiä, se läpäisee kaiken vaivattomasti. Se menee
tanssien kaiken läpi. Ja kun ihminen ruumiinsa jättää tahi unohtaa,
tanssii sen henki kaikkialla, leijaa läpi taivaan ja avaruuden, sen
olen jo nähnyt."
"Niin, unessa."
"Ei unessa."
"Unessa."
"Niin, sano sinä sitä uneksi, sama se, minä sanon sitä juuri
hereilläoloksi, minä."
"Taivas kuitenkin on toisenlainen, siellä ovat enkelit ja Jumala",
sanoi Lassi.
"On kyllä", sanoi Jussi. "Mutta minä olin kauempana taivasta, kaukana,
kaukana maapallosta ja tähdistä. Taivas on lähempänä maata ja enkelit
ovat ilmassa maapallon ympärillä. Siinä on taivas. Avaruus on taivaan
tuolla puolen ja avaruus on sielujen oikea asunto."
"Vaan Jumala?"
"Jumala on ilmassa, mutta jumaluus se on äärettömyys, ymmärräthän. Ja
siinä kun sielu kulkee, sillä on hyvä olla, se riemuitsee. Sielun
täytyy olla hyvä. Sen minä ensi kertaa ymmärsin. Ruumis ei ole mitään,
sen olo on yhtä pinnistystä vaan, pahantekoa ja katumista. Vaan
pinnistää kannattaa, ymmärrätkö, sielun tähden, sen helpommin sitten
liikkeelle pääsee, avaruudessa näetkö --. Ensi kertaa minä sen eilen
ymmärsin. Ja ensi kertaa minä eilen tunsin, että muutakin kun äitiä
kaipaa, kaipaa. Maailma on hyvin suuri, eikä elämä tässä kaikki ole,
ei. Elämä -- se on ääretön, ääretön."