"Arvaapas, kuka on maailman parhain kirjailija", kysyi Jussi.
"Parhain kirjailija on Topelius-setä. Ja Andersen ja muut kaikki",
sanoi Lassi.
"Parhain on minusta Finne-setäkin. Kiljuset, näetkö, se on minusta
hauska kirja kuitenkin", sanoi Jussi.
"On sekin paras kirja."
"Minä juoksin äsken hakemassa sen kirjahyllyltä ja panin sen tyynyn
alle. Minä lainaan sinulle Kiljusta iltasilla", sanoi Jussi, "jos tulet
laittamaan tätä tornia, että saan sen ulottumaan kattoon ja pääsen
kiikaroimaan sieltä alas maailmaa ja tähtitaivasta, jos siellä on uusia
pyrstötähtiä näkyvissä."
"Katso alempaa."
"Ei se ole niin jännittävää", sanoi Jussi. "Vaan kun sinulla on siinä
kaksi pöytää ja kaksi tuolia, jos panet vielä jakkaran, putoat", arveli
Lassi.
"Minäkö putoan? Kankelo", kehui Jussi.
"Putositpa viime sunnuntainakin, silloin kun kellon särit", sanoi
Lassi.
"Se oli vahinko, toista kertaa ei se vahinko tapahdu. Enkä anna
sitäkään anteeksi itselleni, en. Että se rupesi heilumaan sillä
tavalla."
"Rupesiko sinua pelottamaan", kysyi Lassi.
"Rupesi", tunnusti Jussi.
"Olit vauvi."
"Olin", myönsi Jussi. "Vaan ei minua pelottanut putoaminen, vaan se,
että rojahdus kuuluu yli maailman, se. Vaikka siinä ei ollut tämän
enempää, ei muuta kuin jakkara vain lisäksi, antoi se aika
räjähdyksen."
"Sinäpä olit ihan katon rajassa."
"Pää kävi kattoon. Kun olin siinä vatsallani jakkaralla ja silmäsin
maailmaa ja avaruutta, sinä olit siellä kääpiö vain. Kun silmäsin
sieltä ja muutin vain vähä asentoa, niin kiikari putosi avaruuteen, ja
kun minä koetin sitä tavoittaa, rupesi torni heilumaan. Silloin valtasi
minut pelko, se pelko, että jos se kaatuu, niin rämähdys kuuluu yli
maailman, ja maan asukkaat tulevat sitä ihmetellen katsomaan", kertoi
Jussi.
"Niinkuin, tulivat."
"Ja pelkäsin, että se tuottaa pahaa mieltä jättiläisille taas. Ja kun
näin, ettei siinä mikään muu auttanut, otin vauhtia ja pomppasin itse
sänkyyn. Ja torni tuli perästä alas, että roiskis vain. Pientä pöytää
ei päältäpäin olisi luullut niin huonoksi, että se särkyi, eikä
jakkaraa niin villiksi, että seinäkelloa potkaiseisi. Vaan potkaisipas,
ja se tuli alas, niin että roiskis vain koko komeus. Sehän se oli
häpeä, etten tuota huomannut, ja sellaisestahan jättiläiset tulevat
pahoilleen."
"Eihän ne tulleet pahoilleen, jättiläiset", sanoi Lassi.
"Niin ei ollut aikaa sillä kertaa, kun oli vieraita", sanoi Jussi.
"Äiti sanoi vain 'että oli hyvä, ettet jalkaasi taittanut'. 'Luuleeko
äiti, että minä voisin jalan taittaa ja kun on alla sänky ihan sitä
varten, että ei kuin hypätä', uskalsin silloin sanoa", muisteli Jussi.
"Siksipä sinä uskallat tehdä vielä tornin."
"Isä ei kieltänyt, ja silloin, kun kielletään, lopetan. Kiellettiin
vain kelloja särkemästä. Ja arvaapas, mistä minä olen vielä iloinen?"
"En arvaa", sanoi Lassi.
"Siitä, kun aikaihmisillä ei ole enempää korvia eikä enempää silmiä."
"Eikä kahta päätä", sanoi Lassi.
"Eikä kaksia kasvoja. Sen minä keksin jo silloin, kun kävin Kiljusen
hakemassa kirjahyllyltä. Isä ei minua nähnyt, niin en häirinnyt häntä.
Sillä jos hän olisi nähnyt, ei ole sanottu, olisinko Kiljusen saanut,
se on niin repaleinen jo", sanoi Jussi.
"Mutta arvelitko silloin, että kahdet kasvot olisivat samassa päässä",
kysyi Lassi.
"Niin arvelin."
"Voisi olla eri päätkin."
"Sitten pitäisi heillä olla kaksi hattua. Ja neljässä päässä neljä
hattua. Mutta paljon ne silloin lukisivat, joka silmällä eri kirjaa.
Isällä voisi olla silloin neljä kirjoituspöytää", sanoi Jussi.
"Jos olisi käsiä enemmän", sanoi Lassi.
"Pitäisi olla käsiäkin", tuumi Jussi.
"Se ei kuitenkaan olisi mukavaa. Se olisi liian hökkyrää. Parempi olisi
niinkuin on, uskotko, näissäkin käsissä ja jaloissa on varjelemista. Ja
pitää muistaa, eikö kiltteys ja tyytyväisyys ole parempi kuin ahneus",
sanoi Lassi.
"Kiltteys on parempi kuin ahneus, sen tietää jokainen", sanoi Jussi.
"Ahnehtia jalkoja tahi muuta, appelsiineja tahi käsiä tahi muuta, se ei
ole viisasta", arveli Lassi.
"Mutta ihminen on ahnekin. On tuhma. Näin sota-aikana kuitenkin,
uskotko. Söisi ainakin appelsiineja ja omenoita ja hyvyyksiä, söisi
tämän maailman suuruisia sokeripaloja, uskotko", sanoi Jussi.
"Uskon. Vaikka pyramiidin kokoisia", sanoi Lassi. "Eikä kiltteyttä
silloin ajatteleisi eikä siitä välittäisikään."
"Ei kotona", myönsi Jussi. "Mutta kylässä välittäisi. Siellä ei saa
syödä liikaa. Siellä pitää muistaa sanoa, kun toista kertaa tarjotaan,
'ei kiitos, ei enää!' Vaikka kyllä kylässä aina hyvää on. 'Ei kiitos'
vain sanoa. Se on kankelota."
"Mutta äiti sanoi, että saa joskus ottaa toisenkin kerran", sanoi
Lassi.
"Mutta milloinka, sitä en tiedä. Kysyä ei saa. Muistatko, mitä on
sanottu?"
"Muistan. Ja siellä Mailin luona kun oltiin, sanoi äiti edeltäpäin,
'muistakaa pojat että on sota-aika', 'kyllä' sanottiin. Mutta kaikki
muut saivat suklaata lisää, minä sanoin, 'ei kiitos, en jaksa enää'
valehtelin niinkuin aikaihmiset. Mutta kaikki muut jaksoivat, se oli
kankelota", sanoi Lassi.
"Ja kotona et sitten syönyt illallista, sanoit vain 'ei kiitos, en
jaksa'."
"En tahtonut, niin", sanoi Lassi.
"Mutta äitipä kun kysyi minulta, minä sanoin sen syyn ja äiti sanoi,
että olisit voinut ottaa", sanoi Jussi.
"'En ota sota-aikana, en', sanoin. Kanatkaan eivät sota-aikana muni.
Kankelo. En välitä koko syömisestä", sanoi Lassi.
"Mutta jos ei olisi sota-aika?"
"Mutta sitten pitäisi olla oikein, oikein rikas", sanoi Lassi.
"Voisi suklaasta olla talo", arveli Jussi.
"Ja sen piippu voisi olla peparikakuista", jatkoi Lassi.
"Ja meri olisi marmelaadista, tanskalaisesta marmelaadista ja se talo
olisi meressä suurella sokerisaarella, mitä", ihmetteli Jussi.
"Söisitkö sen?"
"En."
"Merta minä vähän maisteleisin."
"Mutta kyllä minä ikkunanpielestä nakertaisin", sanoi Jussi.
"Piipun minä ensin söisin", sanoi Lassi.
"Niin minäkin. Ja sitten oven ja katonräystäät", sanoi Jussi.
"Niin minäkin. Ja sitten taas merta maistelisin ja sitten koko mökin
söisin, ja kaikki", sanoi Lassi.
"Niin minäkin", myönsi Jussi.
"Sokerin antaisin äidille", arveli Lassi.
"Niin minäkin. Silloin ei äiti voisi moittia ahneudesta, vai voisiko,
näin sota-aikana", kysyi Jussi.
"Ei voisi", sanoi Lassi.
"Ja me voisimme antaa osastamme muillekin, köyhille lapsille ja niin",
arveli Jussi.
"Voitaisiin antaa. Sairaille voitaisiin antaa kaikkikin", sanoi Lassi.
"Mutta jos ne eivät anna antaa, jättiläiset. Jos se niistä on taas
tyhmästi, mitä?" kysyi Jussi.
"En tiedä", sanoi Lassi.
"En minäkään, en tiedä", sanoi Jussi.
"Siispä heitä jo leija tornista ulos, älä enää haaveile", sanoi Lassi.
"Minä heitän", sanoi Jussi. "Yhtäkkiä, tiedätkö, kun minä katselen
täältä tornista alas, katselen hiljaa maailmaa, niin tuntuu, kuin se
olisi hyvin, hyvin kaukana, ja siksi minulle tulee ikävä."
"Ikäväkö? Äitihän istuu tuossa toisessa huoneessa", sanoi Lassi.
"Niin istuukin, minä tiedän sen."
"Kurota päätäsi, niin näet äidin selän", sanoi Lassi.
"Minä tiedän sen. Mutta minä en tiedä, mikä se on, on niin outo ikävä,
niinkuin linnulla keskellä talvea, kun se ajattelee, ettei kesää enää
näe, on niin outo maailma ja kaukana, kaukana koti."
"Hyppää jo alas, niin maailma on lähempänä", sanoi Lassi.
"Nyt minä hyppään."
"Roiskis."
"Roiskis."
"Et taittanut yhtään jaloistasi", sanoi Lassi.
"Minäkö? Minä olen jo näin vanha ja olen hyppinyt koko ajan täällä
maailmassa, ja molemmat jalat ovat ehyet, koetapas, ja silmät minulla
on ehyet", kehui Jussi.
"Vaan onpa arpi silmän päällä", sanoi Lassi.
"Äitipä sanoi, että se on miehen merkki", kehui Jussi.
"Niinkuin minulla jalassa kirveen arpi. Luulevat isona, että olen ollut
sodassa", kehui Lassikin.
"Älä vaan anna sitä luulla, se on väärä luulo. Sano vain, että
vanhemman veljeni kanssa raivasin metsää, niinkuin olikin", sanoi
Jussi. "Niin ei äidin tarvitse hävetä sinun tähtesi, että valehtelet.
Ja ei tarvitse hävetä siksi, että olisi sodittu. Me kankelo? Sota on
paha. Siksi ne lopettavat sen ja tekevät rauhan. Ja kun me tullaan
suuriksi, tehdään kaikkien kanssa veljeysliitto."
"Hurraa, eläköön veljeysliitto."
"Ja maailman rauha."
"Ja kansojenliitto."
"Eläköön maailma."
"Eläköön rauha, eläköön Suomi ja Afriikka ja koko maailma."