"Arvaapas, mitä minä oikein tahtoisin", sanoi Jussi mietteissänsä
eräänä iltana.
"Enpä arvaa", sanoi Lassi.
"Sitä vain, että viimeinkin oppisin oikein tuntemaan ihmisiä, sitä."
"Minäpä tunnen."
"Et tunne. Sillä aikaihmiset puhuvat toista ja ajattelevat toista. Ne
kyllä sanovat, että pitää rakastaa kaikkia, että kaikki ovat samoja
lapsia, mutta voiko siihen uskoa?"
"Voi, kun äiti sen sanoo."
"Mutta kun ei äiti rakasta kaikkia itsekään."
"Mistäs tiedät? Rakastaa se."
"Ei muita kuin meitä ja enon lapsia ja sellaisia, ei kaikkia."
"Mistä sen tiedät", kysyi Lassi.
"Päivällä, muistatko, kun tuli se kerjäläispoika, jolle minä aukaisin
oven ja eteisen pöydältä annoin sen kymmenmarkkasen, sillä kun oli niin
huonot vaatteet ja se kun pyysi apua ja äiti kun kysyi, mihin joutui
tästä pöydältä se kymmenmarkkanen ja ne sitä etsivät, ja minä sanoin,
että minä sen annoin kerjäläispojalle."
"Niin sinä sanoit, ja se oli oikein", sanoi Lassi.
"Mutta äiti punastui ja sanoi, että niin ei olisi pitänyt tehdä! Miksi,
miksi?" kysyi Jussi.
"Äiti sanoi, ettei ole nyt rahoja silakoihin", sanoi Lassi.
"Mutta se ei ollut totta. Äiti antoi toisen rahan, ja Anna haki
silakoita päivälliseksi."
"Se raha olisi pitänyt panna kalossin korjuuseen tai sellaiseen, niin
minä luulen."
"Miksi sinä teit sen, kysyi äiti, ja otti minut syliinsä. Mutta minä en
viitsinyt ensin sanoa. 'Oliko se ajattelemattomuutta, oliko se
tottelemattomuutta', sanoi hän hiljaa korvaani, ja silloin minä sanoin
hänen korvaansa 'rakkautta', ja hän kuiskasi vielä 'se oli oikein,
poikani', ja niin me sovittiin. Mutta vaikka sovittiin, niin minä en
tajua mitään."
"Mitä et tajua? Mitä milloinkin on tehtävä, sitäkö", kysyi Lassi.
"Sitäpä juuri", sanoi Jussi.
"Ja mikä on oikein, sitäkö", kysyi Lassi.
"Minä luulen, etteivät ne tiedä itsekään isot jättiläiset, näet,
siksipä niillä on sanomalehdet, joissa on kaikki tiedot. Niistä ne
lukevat, mitä pitää ajatella ja mitä tehdä."
"Ja niistä ne lukevat uutiset, että jos lapsi putoaa kadulle", sanoi
Lassi. "Mutta elukkatietoja ei ole, ei ole, jos kissa putoaa kaivoon ja
vaikka hukkuu."
"Ei ole sellaisia", sanoi Jussi.
"Ja sitten on heidän äänestyksensä ja sellaiset, onko kuningasmielinen
vaiko tasavaltalainen", sanoi Lassi.
"Kuningas -- minä olen nähnyt kuninkaan. Prinsessa Ruusunen on paras
kappale, minkä eläessäni olen nähnyt, eikö sinustakin", kysyi Lassi.
"On. Kun ei ole nähty muuta kuin se kappale vain. Yhden kerran vain on
käytykin teatterissa", sanoi Lassi.
"Mutta enpä tiennyt, että ihmiset ovat sellaista keksineet, niinkuin
teatterin, niin mieluisa siellä se kuningas, niin mieluisia ritareja",
sanoi Jussi.
"Ja niin mieluisa se kääpiö, muistatko, se kuudensadan vuoden vanha",
sanoi Lassi.
"Ja perhostyttö ja perhospoika, ne ne kauniita olivat."
"Olivat", sanoi Lassi.
"Mutta se sadanviidentoistavuotias mummo se oli kaunein, uskotko",
sanoi Jussi. "Ihminen on vanhana kaikkein kaunein, uskotko? Vaikka mitä
sille mummolle antaisin, vaikka talvipalttooni. Missähän se mummo nyt
on? Onkohan se jo muuttunut maaksi? Ja viety hautausmaalle? Sinne ne
viedään. Se olisi suru."
"Se ei ole suru. Se on hyvä", sanoi Lassi.
"Kuningaskin muuttuu maaksi. Kääpiöt vain ei."
"Kääpiöitä kun ei olekaan", arveli Lassi.
"Ei ole. Se on satua", myönsi Jussi.
"Uskotko sinä sitten satuun", kysyi Lassi.
"En usko", sanoi Jussi.
"Uskotpahan. Sitä mummoakaan ei ole, se oli teatterimummo vain."
"Mutta kuninkaitapa on", sanoi Jussi.
"On. Ja presidenttejä on", sanoi Lassi. "Minäpä olen tasavaltalainen."
"Mutta eipä tasavaltalaisuus ole sitä, että vain tasakäpälässä
hypitään."
"Mitäs se on", kysyi Lassi.
"Se on muuta. Kun sinä sidoit nuoralla jalkasi yhteen ja hypit
tasakäpälässä ja sanoit, että olet tasavaltalainen, tasavaltalainen,
niin eipä se ole sitä."
"Minä sanoin leikillä. Etkö sinä leikkiä ymmärrä? Tiedänhän minä, mikä
on tasavaltalainen, sehän on Wilson", sanoi Lassi.
"Tiesitpäs, niin on."
"Se on se, joka tahtoo rauhaa ja omenoita ja muita ja presidentin ja
semmoisen."
"Onkin maailmassa presidenttejä, on", sanoi Jussi.
"On. Mutta kääpiöitä, uskotko, onko olemassa?"
"Ei", sanoi Jussi.
"Eikä jättiläisiä, niitäkään ei ole", kysyi Lassi.
"Ei ole, paitsi aikaihmisiä."
"Jättiläisistä vain kirjoitetaan. Mutta sota on, vaikka sitä ei ole
nähty", sanoi Lassi. "Siitä vain kerrotaan. Mutta voisiko sota olla
satua? Minusta se voisi olla satua vain."
"Ei voisi, koska siitä on kuvia ja kertomuksia sanomalehdissä, ja
sanomalehtiin pannaan vaan tositapahtumia. Ja kun ne niistä lukevat,
jättiläiset, niin ne ovat niin surullisia ja pudistelevat päätään. Ja
siellä kuolee ihmisiä, uskotko, kuolee, vaan ne eivät meille sitä sano.
Kuolee siellä paljonkin, kuolee, mutta ne eivät ilkeä siitä puhua,
näes. Se on häpeätä, se on se synti, tiedätkö, ja synti se on hyvin
pahaa ja rumaa, se on se häpeä."
"Mutta ne eivät sitä sano, että sota on synti, miksikähän", kysyi
Lassi.
"Että me luultaisiin heitä paremmiksi, siksi just!"
"Tahi ettei me tehtäisi samoin, siksi. Ettei me tapettaisi ihmisiä ja
muuta, ryöstettäisi ja nurin maailmaa käännettäisi, sodassa ja muualla,
se olisi suru, uskotko."
"Uskon."
"Mutta minäpä tiedän sodan. Näytänkö, minulla on sotaruno,
viimevuotinen", sanoi Lassi.
"Näytähän", pyysi Jussi.
"Onkos se runo", kysyi Lassi.
"Se on hyvä runo."
"Niin ne isot ihmiset tekevät runon", sanoi Jussi.
"Kysyitkö sinä äidiltä silloin sen", kysyi Lassi.
"Kysyin. Minä kysyin, että sanopas, eikö sodassa varsin tapeta. Ja hän
sanoi, niinkuin tavallista, että valloittaessa voi tulla vahinko, kuula
voi sattua ihmiseen. 'Onko se totta, että vahingossa vain', kysyin
minä. 'Oh, älä kysele, älä kysele', sanoi se ja meni toiseen
huoneeseen. Minä luulen, että hän häpesi silloin juuri, ja sitä minä
tarkoitin. Mutta sitten minä kaduin. Ja minä en kysele siitä enää, en.
Isä sanoi, kun kysyin, 'sattuuko kuula ihmiseen', sanoi, että 'kyllä
sattuu, kyllä sattuu, mutta älä nyt aina samaa kysele'. Ne eivät tahdo
selittää, siinä se", sanoi Jussi.
"Niitä hävettää."
"Mutta ei puhua totta, mitä siitä sanot?"
"Se on valhe, se on synti, se on pahempi."
"Silloinkin kun me kysyttiin tankista, että mitä sillä tehdään, äiti
sanoi vain, että se on kone, kone. 'Mikä kone', minä kysyin. 'Sotakone,
sotakone, en tiedä tarkalleen mikä', sanoi se vain. Vaan minä tavasin
sitten, kun näin sen kuvan lehdessä, tavasin, että se on sotahirviö ja
sillä tehdään murhia ja tapetaankin. Ja ne varsin antavat sen tehdä,
että vain vahinkoa tulisi paljon ja kuolemata. Se on sellainen keksintö
se. Se lakaisee vain ihmisiä, uskotko, kuin heinää. Mutta lapset eivät
saa sitä tietää, ei ampumista eikä muuta heidän häpeäänsä nähdä. Sillä
siellä on lasten isiä, joita ammutaan ja lapsista tulee orpoja. Se on
se häpeä, jota heidän täytyy peittää. Minä keksin sen yhtenä iltana.
Vaan älä sano sitä äidille, ethän", kysyi Jussi.
"En sano", vakuutti Lassi.
"Sinä sanot ehkä."
"Saat ottaa kaikki minun säästöni, jos sanon", sanoi Lassi.
"Jos unohdat."
"Sano 'koululainen' niin muistan pitää salaisuuteni, sillä ensi vuonna
olen koululainen. Tahi ei, minä kirjoitan sinulle sitoumuksen ja annan
sen taskuusi. Saat pitää sitä aina luonasi", sanoi Lassi.
"Kirjoita. Sitten minä sinuun paremmin luotan", sanoi Jussi.
"Tässä on sitoumus", sanoi Lassi.
"Nyt minä sinuun luotan", sanoi Jussi, otti laatikostaan paperin ja
näytti sitä Lassille. "Katsos, näin minä kirjoitin isälle ja panen
tämän nuppineulalla hänen tyynyynsä iltasella."
"Se onkin paras keksintö", sanoi Jussi.
"Se on keksintö", sanoi Jussi ja pannen kätensä Lassin kaulaan supatti
Lassin korvaan: "Näetkös, jos me molemmat ja vaikka kaikki maailman
lapset teemme sitoumuksen, mitä --?"
"Hurraa, hei hurraa vain."
"Rauha, --?"
"Eikä nälkää Saksan lapsilla, ei muilla."
"Rauha, kankelo, rauha!"