"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.
"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."
"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.
"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."
"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot
kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."
"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.
"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin
aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja
häpeäksi", sanoi Jussi.
"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.
"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä.
Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty
keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja
Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä
kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa
sen sieltä linnuilla tahi tuulella."
"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko
hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."
"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.
"Eivät ole."
"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista
riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät.
Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."
"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.
"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä
oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi
rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala
olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat
piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat
sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti
ehtinyt kysellä enempää."
"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.
"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."
"Ja tässä vain sitten olla?"
"Tässä."
"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.
"Ei. Se on rangaistus."
"Niin se on."
"Aikaihmiset ovat mainioita keksimään", sanoi Jussi, "nämä
rangaistukset ja kaikki, ne ovat heidän keksintöjään. Tässä niitä saa
miettiä."
"Mieti sinä, minä en viitsi. Toiset pojat ovat nyt kalliolla
intiaaneina."
"Niin ovat."
"On siellä hauskaa."
"On", myönsi Jussi.
"Niillä on varmaan paremmat vanhemmat kuin meillä", sanoi Lassi.
"Niin kai on", myönsi Jussi.
"Ne ymmärtävät lastenkin elämää", sanoi Lassi.
"On äiti tyhmä, on", sanoi Jussi.
"On äiti tyhmä, on", sanoi Lassikin.
"Eikä isä ole parempi."
"Ei, ei koskaan parempi."
"Kun oikeastaan ajattelee, niin äidin itsensä tähden olemme arestissa
nyt. Sillä jos äiti ei olisi koko päivää hokenut: 'voi voi kun on
kylmä, ei elää enää jaksa, ihan paleltuu kuoliaaksi', en minä olisi
keksinyt, että meidän pitää kirjoittaa Jumalalle. Enkähän minä mitään
itselleni Jumalalta pyytänyt. Minä kirjoitin vaan: 'Jumala, äidillä on
kylmä, anna auringonpaistetta tulla, niin me olemme kilttejä
vanhempina', niinkuin varmaan olemmekin, näes, vanhoina kuitenkin. No,
eikös ollut oikein?"
"Oli", myönsi Lassi.
"Ja sinä keksit, että viedään kirje katolle, mennään ullakon luukusta.
Ja niin mentiin", sanoi Jussi.
"Niin mentiin", kertasi Lassi. "Ja siellä oli maailma, josta matelijat
eivät mitään tiedä. Ilmaa ja ilmaa, paljon ilmaa!"
"Oli. Vaan sinun ei olisi pitänyt herrastella. Sinä rupesit
herrastelemaan ja lopuksi kävelit räystästä pitkin, ja tämä talo on
viisikerroksinen. Ja talonmiehen rouva se äidille sanoi, että nyt ovat
pojat katolla ja nekös kaikki yhdestä suusta huutamaan: 'Lassi, Lassi!'
Ja olisitkin sinä voinut pudota", sanoi Jussi.
"Mitenkä olisin voinut", ihmetteli Lassi.
"Olisit voinut horjahtaa ja ploiskis!"
"Mitenkä ploiskis? Ei-ehei! Minähän sanoin: Jumala varjele minua, minä
kävelen räystästä pitkin.' Ja kyllä hän varjelee, niinkuin nähtiin,
tiesinhän minä sen", vakuutti Lassi.
"Ei ole sanottu", sanoi Jussi.
"On sanottu. Niin paljon hyvää kun hän jaksaa, hän tekee, sen tietää
lapsikin. Mitenkäs olisi muuten uskallettu lähettää sitä kirjettäkään?
Vaan kun tiedettiin, että hän on hyvä ja tekee hyvää, niin lähetettiin.
Ja hyvä on, jos nyt tulisi lämmin, että äiti jaksaisi vielä elää eikä
kuolisi, eikö olisi hyvä?"
"Olisi."
"Sillä jos äiti kuolisi -- --"
"Ei olisi kotia, me lähtisimme kerjäämään. En tahtoisi levätä, en
syödä, en nukkua, en, en voisi."
"Ja sinä sanoit häntä tyhmäksi", muistutti Lassi. "Ja sanoin minäkin."
"Mutta vaikka sanoin tyhmäksi, on hän hyvä. Vaikka moitin, asuu
sydämessäni rakkaus. Tiedätkö mitä on, kun sanoo rakkaus? Minä en
itsekään sitä tiedä, minä tunnen vain, mitä se on. Se on, että tahtoo
itkeä, se on, että häpeää, kun liioittelee ja moittii. Syyttää kilttiä?
On paha olla, kun sitä miettii, on paha olla siksi, kun on itse paljon
pahempi."
"Mutta katsos mikä on sinun peitteelläsi tuossa. Siihen on tipahtanut
kirje", huusi Lassi.
"Niinpä on."
"Onkohan se taivaasta tipahtanut. Onkohan tullut jo vastaus Jumalalta,
katsohan", hätäili Lassi.
"En usko", arveli Jussi. "Jos joku on sen ovesta pistänyt."
"Ei, ei, ei sitä ole ovesta pistetty. Se on vastaus Jumalalta, niin
minä uskon. Mutta en nähnyt enkeliä, enkä tuntenut tuulta, joka sen
toi, näitkös sinä", kysyi Lassi.
"En nähnyt enkä tuntenut mitään. Joku on sen ovesta pistänyt", sanoi
Jussi.
"No luepas!"
"Tämä on äidiltä, katso. Hän on sen ovesta pistänyt. Tässä on:
'P-po-pojat o-vat v-va-paita. Saavat pukeutua ja mennä ulos, mutta ei
katolle!'"
"Hurraa, eläköön", huusi Lassi.
"Hurraa, eläköön äiti", huusi Jussi.
"Se oli sittenkin Jumalan vastaus, uskotko? Hän lähetti näes lauhan
tuulen, ja se lämmitti äidin sydämen, niin ettei hän viitsinyt kostaa
eikä olla vihainen, vaikka aikaihmisenä olisi saanut tehdä meille
kiusaa kuinka paljon tahansa, eikös niin", kysyi Lassi.
"Ei mietitä enää", sanoi Jussi. "Ei kuin ulos!"
"Ulos, ulos, hurraa", riemuitsi Lassi ja alkoi kiireesti pukeutua.