"Tänä päivänä, vanhankirkonpuistossa, muistatko, kun jäätiin
Mannerheimia katsomaan, tuli siihen pahoja poikia kaksi", sanoi Lassi.
"Ne olivat katupoikia", selitti Jussi.
"Se toinen sanoi minulle, että hän ottaa minun sukseni. Vaan kun minä
sanoin, että ne ovat pukilta, nauroi hän, näitkö."
"Niin ei olisi pitänyt sanoa."
"Mutta nehän ovat joulupukilta", väitti Lassi.
"Vaikka. No, mitä se sanoi muuta?"
"Sanoi, että sen parempi, ne ovat hänelle aiotut, on vaan tullut väärä
osoite, ja nyt hän ottaa pois omansa."
"Oli hyvä, ettet ruvennut itkemään. Itkeä ei saa", varoitti Jussi.
"En itkekään."
"Ei, älä itke, vaikka mitä tapahtuisi."
"En. Ja kun se toinen poika sanoi, että napataanpa tuosta toisenkin
pojan sukset, sanoin minä vain, että 'kankelo, sepä olisi kankelo'.
Niin ne kaksi koulupoikaa, jotka siihen tulivat, sanoivat, että 'ei saa
ottaa lasten suksia'. 'Me tapellaan teidän puolestanne', niin ne
sanoivat. 'Kiitos', sanoin minä, 'pystymme me tappelemaan itsekin'.
Mutta pahat pojat olivat juosseet tiehensä. 'Tehän olette oikeita
poikia näemmä', sanoi se koulupoika."
"Kyllä koulupojat kaikki tietävät senkin, että me oikeita poikia
olemme. Vaan yksi neiti kysyi minulta kerta, olenko minä pikku tyttö
vai poika."
"Poikia me toki olemme. Ne talvimyssyt voivat olla tyttöjen myssyjä,
niin alan arvella. Ensi talvena en myssyä huoli."
"Luuletko, että ne ovat tytön myssyjä", kysyi Jussi.
"Koska pojilla on karvalakit", selitti Lassi.
"Kankelo. Voisi äiti ostaa, kun hänellä on oikeita poikia, oikeat
poikien hatut, sen hän saisi."
"Jospa hänellä ei ole kylliksi rahaa", arveli Lassi.
"Hänellä on rahaa", väitti Jussi.
"Vaan sota-aikana menee niin paljon. Ja täytyy olla tarkka. Rahat kun
ovat isän. Isä kun tekee enemmän työtä", sanoi Lassi.
"Niin tekee", sanoi Jussi.
"Mutta ovat tytötkin hyviä, oikein hyviä, uskotko?"
"Ovat. Niinkuin Mailikin. Vaikka vasta kolmen vuoden vanha, tuntee
kirjaimia ja muita aikaihmisten asioita."
"Minä en osaisi suuttua sellaiseen", sanoi Lassi.
"Enkä minä. Sellainen saisi tehdä minulle mitä tahansa, ja minä
tottelen sitä, niin ihmeellinen se on, kun se on niin pieni", sanoi
Jussi.
"Ja niin naurettava", sanoi Lassi.
"Niin naurettava, mutta ei pilkattava", arveli Jussi.
"Ei pilkattava", vakuutti Lassikin.
"Ei", sanoi Jussi. "Kädet sillä on pienet kuin nukella, minä ihmettelen
niitä, minä katselen niitä, kun ne ovat hirveän somat, tulee niin hyvä
olla, kun katselee niitä käsiä. Ja minä olen -- arvaapas, mitä?"
"En arvaa", sanoi Lassi.
"Niinkuin iso ritari, tiedätkö, josta isä kertoi, se, joka ennen
tappeli miesten kanssa, vaan kumarsi naisille. Ja Maili on se neiti. Ja
aina kun ritari näki sen, kumarsi. Sellaista on ollut, uskotkos", kysyi
Jussi.
"Uskon", sanoi Lassi. "Vaan on Tyttikin yhtä soma."
"On. Ja äiti."
"On. Ja, Liisa ja Raakel ja kaikki. Kaikki ne ovat somempia kuin
pojat."
"Pojat ovat kankeloita."
"Mutta vaikka kankeloita, ovat ne tarpeen maailmassa. Niistä tulee
suutareita ja muita ja ne korjaavat tyttöjen kenkiä ja muuta", sanoi
Lassi.
"Ja sotapäällikkö on poika."
"On. Ja ne tekevät keksintöjä", sanoi Jussi.
"Teen minäkin yhden keksinnön, ilmapallon. Vaan sinun on tehtävä
monta."
"Minä koetan, mitä voin. Minä laitan itselleni sen tornin, ihan kuin
palotornin. Minä asun siellä ylhäällä, yksinäni. Kukaan ei saa sinne
tulla. Ihmiset pyrkivät aina häiritsemään toisten töitä", sanoi Jussi.
"Niinkuin isän töitä."
"Minäpä näen aina, milloin isää häiritsevät", sanoi Jussi.
"Mistä sinä näet", kysyi Lassi. "Siitä kun äiti käy aina levottomaksi.
Sen toinen silmä tulee paljon pienemmäksi kuin toinen, uskotko? Ja se
suurempi silmä välähtelee kuin majakka. Ja silloin se puhuu nopeasti ja
pehmeämmin. Sillä on hätä isän tähden. Mutta eipä sitä muut ymmärrä
kuin minä."
"Ymmärrän minä ja isäkin", sanoi Lassi.
"Ja kerta, muistatko, kun sillä oli hätä, menin minä vieraan luo, kun
se ei lähtenyt pois, ja sanoin, 'menkää nyt meiltä pois, äidillä on
hätä'. Mutta sitä taaskaan ei olisi saanut sanoa. Ne panivat minut
kylpyhuoneeseen, kun minä päästin heidät pulasta. Voivat ne olla
kiittämättömiä, aikaihmiset."
"Siksi, että pitää vieraille olla aina ystävällisiä. Mitä isä sinulle
sanoi", kysyi Lassi.
"Ei muuta kuin 'mieti nyt vähän aikaa siellä, miten ison pojan on
käyttäydyttävä'. No, minä mietin. Mutta vaikka minä kuinka mietin, en
saa selvää, se on yhtä hökkyrää kaikki."
"Mitä äiti sinulle sanoi", kysyi Lassi.
"Sanoi, että milloinkahan nämä pojat oppivat käyttäytymään aikaihmisten
tavalla."
"Mitä sinä sanoit?"
"Minä sanoin, että minä koetan vastedes muistaa, ettei saa milloinkaan
totta puhua", sanoi Jussi. "'Ei niin', sanoi äiti. 'Ettei vieraalle saa
totta puhua', sanoin. Äiti sanoi, että puhutaan tästä toiste enemmän.
Mutta ne kaksi jättiläistä olivat tyytyväisiä, niin minusta näytti,
sillä ne arvelivat tietysti, että nyt minä sen muistan, ja muistankin,
uskotkos? Mutta tornissani en viitsi valehdella."
"Kun sinne ei vieraita tule", sanoi Lassi.
"Siksipä sinne ei vieraita tule, kun en valehtele. Ei kukaan saa sinne
tullakaan. Siellä on kirjoja seinät täynnä ja koneita lattiat täynnä.
Vieraat eivät osaisi siellä olla varovaisiakaan. Siellä on suuri
kankeloputki. Sillä katselen minä aurinkoa ja tähtiä ja siellä on
minulla kaikenmoisia koneita."
"Mitä, mitä sinä laitat, kerropas", kysyi Lassi.
"Minä laitan lentokaupungit ja minä laitan junat tähtiin", kertoi
Jussi.
"Mutta kuinka sinne ne rakennat, radat näet, kun ei voi niin pitkää
maasuikaletta saada ilmassa pysymään."
"Minulla on omat konstini", selitti Jussi. "En sano vielä. Tahi voin
sanoa. Ensin heitän sinne lentokoneesta langan, jossa on koukku."
"Mutta saatko sen koukun siellä pysymään?"
"Saan. Siellä on tietysti puita ja maata. Ja kun rata on valmis, voi
äiti muuttaa joko rataa myöten junalla tahi lentokoneella toiseen
tähteen", sanoi Jussi.
"Lentokone ei pääse, kun ei ole ilmaa välillä", arveli Lassi.
"Sillä on oma ilmavarasto, jossa se lentää, se panee ensin ilmaa
avaruuteen ja lentää sitä myöten", sanoi Jussi.
"Lentokone on silloin mukavampi. Kun maa pyörii, voisi rata roiskahtaa
rikki."
"Voi lentokoneellakin muuttaa, voi laittaa erityisen muuttokoneen äidin
tavaroille", sanoi Jussi.
"Ja niin muuttaa äiti tähteen, tietysti vain kesäksi", ajatteli Lassi.
"Vaikka kesäksi."
"Ja tulee tänne talveksi taas", sanoi Lassi.
"Ja minä laitan sinne puutarhan, jossa kasvaa kaikkia hedelmiä ja
mansikoita ja omenia, ja äiti saa syödä niitä, vaikka kaiket päivät. Ja
saat sinäkin syödä", vakuutti Jussi Lassille.
"Mielelläni syön."
"Mutta talvella minä asun yksin", sanoi Jussi. "Ja minulla on
sähkölamput kuin auringot, niin että minä vilkutan niillä teille
maahan, enkä minä yötäkään pelkää ja olen iloinen vain, sillä kukaan ei
tule minua ajamaan sänkyyn."
"Vaan missäs syöt", kysyi Lassi.
"Äiti lähettää lentokoneella maasta ruokaa."
"Minä tuon sen", sanoi Lassi.
"Tuo sinä. Minä otan parvekkeella sen vastaan", sanoi Jussi.
"Ja minä katselen sinun töitäsi."
"Se suuri kone, arvaa, mikä se on."
"En arvaa. Tahi arvaan, se on tietysti tankki", arveli Lassi.
"Se on tankki, vaan ei sotatankki, niinkuin ehkä luulet. Vaan
sodanhävittäjätankki. Se hävittää kaikki aseet ja sodan. Kun minä panen
sen paukkumaan, jos eivät sotaa lopeta, niin ne rientävät kotiin kyllä,
niin ne pelkäävät sitä, vaikka se pamahtelee vain varoitukseksi ensin.
Ja niin näkevät isä ja äiti, miten sota loppuu kerran maailmasta."
"Ja tulevat iloisiksi."
"Sillä sota on vaarallista. Ne ampuvat sodassa, uskotko?"
"Uskon. Ja kuula sattuu usein ihmiseenkin."
"Ja niin ihmisiä kuolee."
"Kuolee sodassa. Vanhankirkonpuistossa on haudattuna sankareita. Ne
ovat juuri sodassa kuolleita. Eikä kukaan tule iloiseksi, kun ihminen
kuolee, se on siis paha. Kun on sota, ei äiti voikaan olla iloinen."
"Ei voi", sanoi Lassi.
"Niinpä ne saavat olla surullisia kaikki."
"Ne ovat. Kun meillä oli se vieras äiti, jolta oli kuollut ainoa poika,
ja se vieras äiti itki ja meidän äiti itki, niin silloin minä ajattelin
sen ajatuksen tankista. Sodan täytyy loppua, täytyy, kun minä tulen
suureksi. Ja siksi keksin minä toisenlaiset koneet, sellaiset koneet,
jotka tekevät ihmisen iloiseksi. Eikö sinustakin", kysyi Jussi.
"Kyllä. Kun kansat ovat tuhmia, täytyy niitä varoittaa ja pyytää
olemaan kiltisti, niin etteivät valloita toisten maita", sanoi Lassi.
"Ja entiset koneet niiltä ottaa pois", sanoi Jussi. "Kaikki ne Euroopat
ja Aasiat ja Afriikat ovat ihan samanlaisia petomaita!"
"Vaan on paljon niitä, jotka tahtovat rauhaa, sanoi äiti."
"On Wilson", sanoi Jussi.
"Minäkin olen Wilson", sanoi Lassi.
"Saat olla. Mutta silloin sinun pitää parsia itse sukkasi", sanoi
Jussi.
"Mitenkä niin", kysyi Lassi.
"Ameriikassa niin tekevät. Siellä ne tekevät itse kaikki, isä siitä
kertoi. Ja silloin kai niistä tulee Wilsoneja", arveli Jussi.
"Minä parsin sukat", lupasi Lassi.
"Silloin sinä olet Wilson", vakuutti Jussi.
"Ja sitten kun sinä olet rauhoittanut maailmaa, ajan minä laivalla
Eurooppaan ja sanon, että koska nyt olette kilttejä, annan minä
jotakin. Kiltti saa aina jotakin, paha ei saa mitään", sanoi Lassi.
"Niinkuin ei ole saatukaan appelsiineja eikä rusinoita eikä sellaisia
sota-aikana", sanoi Jussi.
"Mutta Wilsonpa niitä tuo ja jakaa elintarpeita."
"Ja'a sinä vain", sanoi Jussi.
"Minä ja'an", sanoi Lassi. "Tee sinä vain ensin rauha. Sano ensin, että
on tuhmaakin tahtoa toisen maata, mitä, eikö ole tuhmaa", kysyi Lassi.
"Se on tuhmaa. Pieninä on mekin voitu olla niin tuhmia, että on
tahdottu toisen omaa ja rynnistelty, mutta näin suurina ei enää. Meidät
on kesytetty", sanoi Jussi.
"Niin kesytetään elukat ja kaikki. Ja elukka voikin olla hyvin
ystävällinen. Muistatko sitä vasikkaa Saarijärvellä", sanoi Lassi.
"Mitä vasikkaa", kysyi Jussi.
"Sitä, sitä vasikkaa. Kun oltiin isän kanssa sienessä ja vasikka, se
meidän, kömpsähti yhtäkkiä pensaasta minun eteeni ja rupesi
haistelemaan minun sieniäni, ja minä kyllä ensin säikähdin, kun se
tahtoi minun sieneni, mutta minä piilotin sienituohisen selkäni taakse,
katsoin sitä silmiin ja sanoin 'Ptrui, ptrui, piikaa, ei piika saa
syödä minun sieniäni' ja rupesin kesyttämään ja kutkuttamaan sen suuta
harakansulalla, jonka isä löysi ja lahjoitti minulle. Ja kun minä sitä
kutkutin, söi se minun kädestäni sen sulan, muistatko, niin kiltti ja
niin tuhma. Mutta sen kehitys oli alulla vasta."
"Muistan. Niin oli."
"Mutta on vasikka tuhmempi kuin ihminen", sanoi Lassi.
"On tietysti. Mutta kaikki elukat eivät ole tuhmempia, eivät koirat
esimerkiksi", sanoi Jussi.
"Eivät muurahaiset eivätkä sellaiset, jotka ovat viisaampia", sanoi
Lassi.
"Vaan lintuja minä kadehdin. Ne ovat somia", sanoi Jussi.
"Niin minäkin. Vaan kun minä tulen suureksi, en ui samalla järvellä,
vaan rakennan itselleni lentosiivet, sellaiset kuin on lentolinnulla ja
käyn niillä vaikka Afriikassa ja sellaisissa paikoissa, jonne mieleni
vetää", sanoi Lassi.
"Laita. Ja laita minullekin siivet", pyysi Jussi.
"Minä laitan", lupasi Lassi.
"Ja sitten sitä lennettiin yli Euroopan, yli meren ja maan ja tullaan
kultaiseen kankelomaahan", sanoi Jussi.
"Jossa oli ennenvanhaiset sivistykset ja kaikki", sanoi Lassi.
"Niin oli", sanoi Jussi.
"Ja dynamiittia ja muuta", sanoi Lassi.
"Pyramiidia", oikaisi Jussi. "Ne ovat suuria kivirakennuksia ja niissä
on vainajia. Ajattele, jos olisi oltu egyptiläisiä ennen."
"Niin olisimme jo kuolleet", sanoi Lassi.
"Kuolleet. Niin olisimme. Nukkuisimme siellä pyramiideissa. Mutta
Afriikassapa olisi saatu elää. Minulla olisi ollut jousi ja nuoli, minä
olisin kiitänyt pitkin erämaata ja aroa ja metsästänyt leopardeja ja
muita petoeläimiä", sanoi Jussi.
"Ja äiti olisi saanut kauniita nahkoja. Hänpä olisi ollut iloinen",
sanoi Lassi.
"Hän olisi asunut teltassa. Hän olisi ehkä kuningatar, niin minä olisin
tahtonut. Kukaan ei saisi lähestyä häntä, eikä puhutella häntä, mykkä
palvelija saisi vain käydä hänen luonansa", sanoi Jussi.
"Arvaapas, se olisi häpeätä."
"Se olisi häpeätä nyt, mutta muinaissaduissa on niin."
"Niin ei tarvitseisi olla. Ja jos silloin olisit ollut, niin
keksintösi, missä ne sitten olisivat? Ja eikö keksintösi ole kaikkein,
kaikkein sominta", sanoi Lassi.
"On. Mutta jos olisi niin, että voisi syntyä tänne maailmaan uudestaan,
kun on levännyt tarpeeksensa, vaikkapa sata vuotta, se olisi toista",
arveli Jussi.
"Se olisi hauskaa. Että saisi tulla tänne uudestaan siemeneksi maahan,
kukaksi vaikka tahi linnuksi."
"Kukaksi metsään", sanoi Lassi ja jatkoi:
"Kukkaset niityllä
päivän paisteessa,
auringon loisteessa,
kukkaset paisteessa,
loisteessa."
"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.
"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana
olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."
"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi
toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä,
se olisi somaa."
"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi,
sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten
kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta
olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.
"Olisi", sanoi Jussi.
"Tässä on äidille lahja."
"Onko se runo?"
"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan
takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun
äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."
"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla
ihmisenä", kysyi Lassi.
"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on
ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on
vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on
aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."
"Synti väijyy heitä", arveli Lassi.
"Mutta linnuilla ei ole syntiä", sanoi Jussi. "Äitikin saisi olla
lintuna. Ja isä myös. Ja jos oikein tahdotaan, voidaan syntyä kuoltua
linnuiksi, uskotko?"
"En usko. Ei voi. Tulee vain maaksi."
"Mutta sitten", kysyi Jussi.
"Lentää taivaaseen", arveli Lassi.
"Lentää, siinäpä se", iloitsi Jussi.
"Olen siis lintu, koska lennän."
"On sielu, näetkös."
"Vaan koska sielu lentää, on sillä siivet, sama se, kunhan kerta
lentoon pääsee. Vaikka höyrynä sielu maasta kohoaa. Sama se. Lentää se
sittenkin, höyrynä taivaalle lentää, kunhan pääsee maahan ensin. Sama
se, sama se."