"Kun nyt on jätetty nuoruus ja vapaus ja ruvettu lukemaan ja
kirjoittamaan kotona, on tietysti parasta, ettei muistele entistä
elämää, vaan alottaa ihan uuden elämän samalla", sanoi Jussi Lassille
eräänä päivänä.
"Mutta minä muistelen entistä elämää aina", sanoi Lassi.
"Muistelen sitten minäkin", sanoi Jussi. "Muistelen maallaoloa, lehmiä
ja hevosia."
"Ja lampaita ja sikoja."
"Ja muistelen talvielämää, lumilinnoja, kelkkamäkeä, jouluaikoja ja
lumisotia", jatkoi Jussi.
"Ja kaikkia ystäviä, Mailia ja Tyttiä ja Väinöä ja Juliaa", sanoi
Lassi.
"Kyllä elämä ennen oli toista."
"Oli."
"Vaan nyt täytyy kehittyä vain."
"Mitähän varten", kysyi Lassi.
"Että oppii ihmisiksi, sitävarten", sanoi Jussi.
"Vaan miten oppii ihmisiksi?"
"Siten, että on aina vakava, ei naura enää eikä koske huonekaluihin."
"Niin."
"Ei kaada niitä, ei tee torneja niistä enää."
"Ei saa tehdä."
"Eikä hypi eikä heitä kuperkeikkaa sohvalla."
"Eikä ryömi elukkana."
"Eikä kuluta sukanpolvia. Sitä eivät aikaihmiset siedä."
"Ei. Ei mitään tehdä milloinkaan, se on kiltteys. Olla vain. Ja mennä
kouluun ensi syksynä."
"Kyllä ennen oli toista", sanoi Jussi. "'Hairale' sanottiin, kun mäessä
mentiin. Se oli riemu!"
"Ja 'kankelo' sanottiin, ja silloin oli vielä suurempi riemu, kun
hyppyrissä kaaduttiin. Niin hairale se kankelo ennen aina."
"Ja niin kankelo se hairale."
"Ja muistatko, kun pesät lumesta laitettiin ja karhuina oltiin?"
"Hairale."
"Ja ihmiset ennen olivat parempia kaikki. Maalla tulevat aikaihmisetkin
paremmiksi."
"Niin tulevatkin. Onko sinulla ikävä maalle", kysyi Jussi.
"Onko sinulla?"
"On minulla ikävä. Ei sitä ikävää tarvitse hävetä, uskotko?"
"Ei tarvitse. Se oli meidän lapsuus. Sillä siellä oli hyvä. Ja kun hyvä
loppuu, tulee vanhuus. Ja vanhoina voivat ihmiset asua vaikka
kaupungissa."
"Ja onhan täälläkin rautatankoja kaduilla, niissä voi heittää kiepun."
"Kielletty", sanoi Jussi.
"Ja hätätilassa voi hypätä kasarmin tallirakennuksen katolta,
muistatko?"
"Kielletty", sanoi Jussi. "Siitähän ne toruivat juuri."
"Minä sanoinkin, että on niitä huvituksia kaupungissakin, mutta ei saa
huvitella."
"Mutta kirkkopuistoon voi juosta, siinä voi hengittää, siinä on puita,
puut imevät ilmasta ravintoa, kun käy siihen hengittämässä, ja antavat
ihmisille puhdasta ilmaa sijaan, niin rakkaita puut", sanoi Jussi.
"Kuten kaikki kasvit ja elukat", sanoi Lassi. "Ne ovat parhaita
maailmassa."
"Mutta parempia ovat koneet ja keksinnöt, uskotko? Ja voi ihminenkin
olla soma."
"Voi olla. Mutta maailman ne osaavat tehdä ikäväksi, se on vahinko,
vaikka siinä on naurettavaa."
"On."
"Sitten on heillä kaikki täynnä poliiseja ja sotamiehiä ja sellaisia.
Ja sitten käy heillä aina ikäviä vieraita, joiden aikana ei saa telmiä
eikä nauraa, mitä varten?"
"Sitä varten kun ikävyys on kiltteys."
"Sitä vartenko kouluunkin mennään?"
"Sitä varten. Ja kun pitää tulla isäksi, kun tämä isä on kuollut."
"Minä en tahdo tulla isäksi."
"Sinun pitää kuitenkin tulla."
"Minä en jaksa istua niin kauan yhdessä kohden enkä lukea."
"Isä jaksaakin lukea."
"Isä lukee kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä tuntia päivässä."
"Päivässä ei ole kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Mutta kellossa
kaksitoista."
"Mutta jos olisi kolmekinkymmentä, lukisi isä kaikki nekin, uskotko?
Äitinä on siksi parempi olla."
"Mies ei voi olla äitinä."
"Ei voikaan,"
"Mutta äiti meillä onkin kankelo."
"Niin onkin."
"Sillä vaikka toruu, niin aina kohta nauraa."
"Sellainen on oikea kankelo."
"Niin onkin."
"Vaan muuten ne molemmat jättiläiset ovat samanlaisia."
"Eivätpäs."
"Ovatpas."
"Mitenkä ovat?"
"Moraali, uskotkos, moraali on yhtä huono."
"Mitenkä niin?"
"Koska aikaihmisillä ei ole just' moraalia."
"On niillä."
"Eipä ole. Ne narraavat vain. Ja narraavat silloinkin, kun ei
tarvitseisi."
"Eipä narraa."
"No muistatko, kun oltiin siellä tätilässä -- ja ne leivokset,
ymmärrätkö --"
"Olivat hyviä, olivat!"
"Hairale, valhetta kaikki. Äiti sanoi, ettei sota-aikana saa leivoksia,
hairale, niitä saa. Sellainen on oikea pläiskävalhe."
"Hyi, kun sanot rumasti."
"Koska se on rumaa. Onko siinä moraalia?"
"Mutta kun siellä sanoit siitä, sinua toruttiin."
"Kun minä en muistanut, että siellä oli vieraita, ja vieraille ei saa
totta puhua."
"Sinä sanoit kaikkien kuullen, että milloinka äiti oppii totta
puhumaan."
"Niin sanoin, koska hän ei opi. Sepä se."
"Mutta se ei ollut oikein. Ne nauroivat, ja äiti punastui."
"Eihän se koske, jos punastuu. Ei se ole piiskaus. Ja valheesta pitäisi
piiskata, se on se."
"Mutta kotona sinua toruttiin."
"Se minusta onkin vaikeata, kun ei tiedä, milloin saa totta puhua.
Sanoithan sinäkin Kalle-sedälle, että hänen viimeinen kirjansa oli
roskaa ihan."
"Niinkuin isä sanoi sen äidille."
"Vaan sinun ei olisi pitänyt sitä hänelle itselleen sanoa, ähää. Siitä
toruttiin."
"Mutta ei hetikään niin kauan kuin sinua, kun sanoit Pekka-sedälle,
muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua
polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun
moraalisi on villi."
"Äitipä sanoi."
"Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa."
"Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua."
"Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villiksi."
"Niin, kun minä luulin, että moraali on koira."
"Kun moraali on kiltteys."
"Se oli minusta kuin suuri koira, ja niin minä luulin, uskotko? Ja
siksi minä ajattelin varoittaa Pekka-setää, että olisi varovainen, jos
se yöllä villiytyy."
"Sai taas äiti punastua ja käydä levottomaksi. Ja vedet sille tuli
silmiin."
"Mutta Pekka-setäpä ei suuttunut. Hän hypitti minua ja nauroi ja sanoi
minua mieheksi ja toverikseen."
"Miehet ovat mukavia."
"Ne ovat kuin karhuja, mutta kun nainen puhuttelee niitä, on kuin ne
tulisivat sirahveiksi ja päivänpaistetta tulee heidän kasvoilleen,
oletko nähnyt?"
"Olen. Ne pitävät niistä."
"Ne ovatkin hyviä muuten naiset."
"Mutta et sinäkään ole äidille hyvä aina."
"En, kankelo, en ole. Se onkin paha. Mutta minua joskus niin hirveästi
hermostuttaa. Toisinaan saa leikkiä, toisinaan ei. Toisinaan saa ottaa
tuolit, toisinaan ei. Sehän se ihan hermostuttaa."
"Eilenkin sinä murjotit."
"Niin murjotin, kun äiti rikkoi minun junani."
"Hän asetti tuolit vieraita varten. Vaan sinä menit pöydän alle ja äiti
sanoi kiltisti 'tule pois', vaan sinä sanoit 'enkä tule', niin
rumasti", sanoi Lassi.
"Niin sanoin, enkä tullut. Sitten saatte olla rauhassa."
"Ja kun sinä olit vaan siellä ja äiti kävi uudestaan vierasten aikana
sinua sieltä pois pyytämässä, sanoit sinä, että äiti on paha. 'Ihanko
totta', kysyi äiti kiltisti. 'Ihan totta', sanoit sinä ja sitten sinä
sanoit tuon ruman jutun poliisista, muistatko?"
"Muistan", sanoi Jussi. "Minä sanoin äidille, että jos sinä aina
kiellät, niin olet paha ja minä kirjoitan poliisille, joka on ikkunan
alla, kirjoitan kirjeen ja panen siihen, että äiti on paha, ja viskaan
kirjeen ikkunasta, ja silloin poliisikin tietää, minkälainen äiti
minulla on."
"Mutta eipä äiti pelännyt, nauroi vain ja sanoi, että uskotko, Jussi,
tottakin, että äiti on niin paha. Ja sinä sanoit, että niin minusta
on."
"Ja niin tuntuikin. Silloin. Mutta ei nyt enää. Ja kun ihan kohta
herkesi tuntumasta, menin äidin luo ja sanoin hiljaa sen korvaan, että
erehdyin ja etten minä poliisille viitsi kirjettä kirjoittaa. Ja äiti
tuli siitä niin hyvilleen kuitenkin ja sanoi, ettei se olisi ollut
vaarallista, jos olisin kirjoittanutkin, vaan että vielä parempi on,
jos pidän asian kodin salaisuutena. Kodin salaisuus? Niin kilttiä."
"Niin."
"Ei torunut, vaikka olisi saanut. Mutta en koskaan minä niin
kirjoittaisi. Se ei olisi totta. Mutta hänelle saa sanoa kaikkea,
tuhmaa ja muuta. Kun hän on oma, kankelo, oma."
"Ja minun omani."
"Ja sinun. Mutta ota sinä ihan omaksesi isä. Isä on parempi, se elättää
meitä."
"Molemmat ovat yhteisiä."
"Mutta vanhana?"
"Sitten saat äidin."
"Minä laitan sille sitten tornin, kullasta vaikka. Minä kannan sen
sinne. Ja muita ei saa sinne tulla. Minä hoidan sen, kun se on vanha.
Ja kun äiti on kuollut, en ota toista äitiä koskaan. Kankelo. Ei ole
minulla kotia sitten. Minä asun tornissa yksikseni! On niin ikävä
iltasilla. On niin ikävä häntä, kun tähdet paistavat ja hänestä
muistuttavat. Kankelo."