Piikivi ja ikkuna.
Neiti Meadowcroft ja minä olimme talon perheen ainoat edusmiehet, jotka
olivat läsnä tutkinnossa. Me lähdimme kumpiki erikseen Narrabeesen.
Paitsi tavallisia tervehdyksiä aamuin illoin neiti Meadowcroft ei ollut
sanonut sanaakaan minulle sittenkun sanoin hänelle, etten uskonut John
Jagon olevan hengissä.
Tahallani minä en ole huolinut täyttää kertomustani kaikenmoisilla
lakitieteellisillä yksityis-seikoilla. Minä aivon nyt niin lyhyesti
kuin suinkin kertoa puollustuksen laatua.
Me sanoimme ensiksi kanteen olevan laittoman kummankin vangin suhteen.
Sen perästä ilmotimme tyytymättömyyttä oikeuden laillisuuden suhteen.
Me vedimme väitteemme perusteeksi vanhan englantilaisen lain, joka
sanoo, ettei ketään voida tuomita murhasta, ennenkuin murhatun henkilön
ruumis on löydetty tahi varmoja todistuksia on saatu ruumiin
hävittämisestä. Me väitimme, ettei riittäviä todistuksia ole voitu
hankkia siinä jutussa, joka nyt oli oikeuden tutkittavana.
Oikeus neuvoteltuaan julisti sen päätöksen, että tutkinto tulee
jatkettavaksi.
Me ilmotimme toistamiseen tietämättömyyttämme, kun syytettyin
tunnustukset tuotiin esille. Me väitimme, että joko pelko tahi
sopimaton houkutteleminen ovat pakottaneet näihin tunnustuksiin; ja me
viittasimme muutamiin erityisseikkoihin, joissa molemmat tunnustukset
poikkesivat toisistaan. Muuten oli meidän puollustus tässä
tilaisuudessa ylimalkaan samanlainen, kuin rauhan-tuomarin edessä
tapahtuneessa tutkinnossa. Oikeus neuvotteli vielä uudelleen eikä
hyväksynyt muistutuksiamme. Tunnustukset olivat oikeuden mielestä
todistusten arvoisia.
Yleinen päällekantaja puolestaan toi esiin uuden todistajan syytettyjä
vastaan. On turhaa kuluttaa aikaa tämän todistuksen kertomisessa.
Kuulusteltaessa tämä todistaja puhui kahdella tavalla. Me osotimme
selvään, ettei tähän todistajaan ollut luottamista, vaikka hän oli
valansa vannonutkin.
Oikeuden puheenjohtaja kertoi nyt lyhykäisesti, mitä oli asiassa
selville tullut.
Hän sanoi tunnustusten suhteen, ettei voida pitää mitään lukua
sellaisesta tunnustuksesta, jota joko toivo tahi pelko on saanut
aikaan; sekä jätti juryn päätettäväksi, olivatko sellaiset tunteet
aikaan saaneet nämät tunnustukset. Tutkinnon kestäessä olivat
syytettyin asian-ajajat toteen näyttäneet, että tuomari ja vankilan
tirehtööri Ambrosen isän tiedolla ja suostumuksella olivat Ambroselle
sanoneet asian olevan hänelle hyvin arveluttavaa laatua; ainoa
mahdollisuus perheen pelastamiseen Ambrosen häpeällisestä kuolemasta
mestauslavalla oli, että Ambrose tunnusti ja että perhe, jos hän
tunnustaisi, tekisi, mitä suinkin voisi, saadakseen hänen tuomionsa
muutetuksi elinkautiseen vankeuteen. Mitä Silaseen tuli, oli myöskin
näytetty toteen, että hän kauheasti pelkäsi, kun hän teki hirveän
kanteensa veljeänsä vastaan. Me olimme turhaan viitanneet näihin
molempiin asianhaaroihin saadaksemme oikeuden kumoamaan tunnustukset;
vielä kerran me olimme pettyneet toiveissamme, että tämä vaikuttaisi
juryn tuomioon ja lieventäisi sitä. Oltuaan tunnin poissa palasi jury
saliin, julistaen molemmat vangit "syyllisiksi".
Kun Ambroselta ja Silaselta asianomaisella tavalla kysyttiin, oliko
heillä mitään sanomista tuomionsa lieventämiseksi, vakuuttivat he
juhlallisesti olevansa syyttömät ja tunnustivat suoraan, että heitä oli
houkuteltu tunnustamaan, kun heille oli uskoteltu, jotta he
tunnustamalla pääsisivät pyövelin käsistä? Oikeus ei huolinut heidän
puheestansa. Kumpikin vanki tuomittiin kuolemaan.
Kun minä palasin taloon, en tavannut Naomia, neiti Meadowcroft ilmotti
hänelle, kuinka juttu oli päättynyt. Puolen tuntia sen perästä jätti
muuan palveliattarista minulle kirjeen, jonka kuorelle Naomi oli
kirjoittanut nimeni.
Tämä kuori sisälsi kirjeen ja paperiliuskan, johon Naomi kiireissään
oli kirjoittanut nämät sanat: "Jumalan nimessä, lukekaa tämä kirje,
jonka teille tässä lähetän ja käyttäkää se kohta hyväksenne".
Minä silmäilin kirjettä? Muuan henkilö New-Yorkissa oli kirjoittanut
sen. Tämä oli edellisenä päivänä sattumalta nähnyt kuulutuksen
John Jagon perään, joka kuulutus oli leikattu sanomalehdestä ja
liisteröity erään ystävän kirjaan, johon oli koottu kaikenmoisia
eris-kummallisuuksia, tämän johdosta kirjotti hän Morwickin taloon
ilmottaakseen, että hän oli nähnyt erään henkilön, joka oli aivan John
Jagon kuvan kaltainen, vaikka hänellä oli toinen nimi ja palveli
kirjanpitäjänä eräässä kauppamiehen konttorissa Jersey-Cityssä. Koska
hänellä oli ollut hyvin aikaa, ennen postin lähtöä, oli hän palannut
takaisin konttoriin vielä kerran silmäilläkseen miestä, ennenkuin hän
pani kirjeensä postiin. Kummastuksekseen sai hän tietää, että
kirjanpitäjä ei sinä päivänä ollut saapunut pulpettinsa ääreen. Hänen
isäntänsä oli lähettänyt tiedustelemaan hänen kortteeriinsa ja siellä
saanut tietää, että hän yht'äkkiä oli sullonut vaatteensa kapusäkkiinsä
luettuaan kuulutuksen aamiais-pöydässä; hän oli kyllä maksanut hyyrynsä
ja lähtenyt pois teille tietämättömille!
Oli myöhään illalla, kun minä luin nämät rivit. Minulla oli miettimisen
aikaa, ennenkuin tarvitsin toimia.
Pitäen kirjeen oikeana ja muistaen Naomin selitystä, mistä syystä John
Jago salaa oli mennyt matkoihinsa talosta, tulin minä siihen
päätökseen, että olisi paras etsiä John Jagoa ainoastaan Narrabeessa ja
sen lähiseuduilla.
Sanomalehti aamiaispöydässä oli epäilemättä antanut John Jagolle
ensimäisen tiedon suuren juryn päätöksestä ja tutkinnosta, joka oli
vast'edes tapahtuva. Kokemukseni ihmisluonnosta sanoi minulle, että
Jago, asiain näin ollen ja rakkaudesta Naomiin viehätettynä, tulisi
takaisin Narrabeehen. Kokemukseni sanoi minulle myöskin, minun on ikävä
sitä tunnustaa, että Jago kokisi käyttää Ambrosen vaarallista tilaa
pakottaakseen Naomia suostumaan naimis-tuumiin. Hän oli talosta
lähtemisellään osottanut kauheinta väliäpitämättömyyttä siitä
loukkauksesta ja niistä kärsimyksistä, joita hänen lähtönsä voisi
aikaansaada muille. Sama väliäpitämättömyys vielä suuremmassa muodossa
voisi ehkä pakottaa häntä salaa tekemään ehdoituksiansa Naomille ja
vaatimaan niiden hyväksymistä palkaksi Ambrosen hengen pelastamisesta.
Pitkien mietintöjen perästä tulin minä tähän päätökseen. Minä olin
Naomin vuoksi päättänyt saada asiassa selkoa; mutta minun on suoraan
tunnustaminen, että tämä kirje ei poistanut niitä epäluuloja, kuin
minulla oli John Jagon hengissä olon suhteen. Minä en luullut kirjeen
olevan muuta kuin tunnotonta narrailemista. Salin kellon lyönnit
herättivät minua mietiskelemisistäni. Oli yö-sydän.
Minä nousin ylös mennäkseni huoneeseni. Kaikki muut talossa olivat,
kuten tavallisesti, menneet levolle jo tuntia tätä ennen. Syvin
hiljaisuus vallitsi talossa hiipiessäni huoneen läpi, tulin sattumalta
vilkasemaan pihalle. Kaunis kuutama kohtasi silmiäni; kuutama oli sen
onnettoman illan kuutaman kaltainen, jona Naomi oli kohdannut John
Jagoa hiekkakäytävällä.
Sänkykamarini kynttilä seisoi pöydällä: minä olin äsken sytyttänyt sen
palamaan. Minä olin juuri lähtemäisilläni huoneesta, kun ovi äkkiä
aukeni ja Naomi itse seisoi edessäni!
Kohta minä hänen tuijottavista silmistään ja kalpeista poskistaan
huomasin, että jotakin tärkeää oli tapahtunut. Hän oli heittänyt
hartioilleen väljän viitan ja sitonut valkean nenäliinan pään
ympärille. Hänen hiuksensa olivat epä-järjestyksessä; hän oli
nähtävästi äsken noussut ylös pelosta ja kiireesti.
"Mitä nyt?" kysyin minä ja menin häntä vastaan.
Naomi tarttui täristen käsivarteeni.
"John Jago!" kuiskasi hän.
Te ehkä luulette, että minun itsepintaisuuteni oli ääretön. Minä tuskin
nytkään saatoin uskoa hänen sanojansa.
"Missä?" kysyin minä.
"Takapihalla, sänkykamarini ikkunan alla", vastasi Naomi.
Tämä oli liiaksi tärkeää saattaakseni pitää mitään lukua jokapäiväisen
elämän pikkuseikoista.
"Antakaa minun nähdä hänet!" sanoin minä.
"Minä olen tullut tänne noutamaan teitä", vastasi Naomi suoralla
tavallaan. "Tulkaa mukanani!"
Naomin huone oli toisessa kerrassa ja oli ainoa makuuhuone, jonka
ikkunat olivat takapihalle päin. Astuessamme ylös portaita, kertoi hän
minulle, mitä oli tapahtunut.
"Minä olin pannut levolle", kertoi Naomi, "vaan en vielä nukkunut, kun
kuulin kiven kilkahtavan ikkunaa vasten. Minä odotin, kummastellen,
mitä tuo olisi. Kivi nakattiin uudelleen. Minä hämmästyin, vaan en
pelännyt. Minä nousin ylös ja riensin ikkunan luokse katsoakseni
pihalle. Siellä seisoi John Jago kuutamossa ja katsoi ylös minuun
päin!"
"Näkikö hän teitä?"
"Kyllä. Hän sanoi: Tulkaa alas, jotta saan puhua kanssanne. Minulla on
jotakin tärkeää sanomista teille!"
"Vastasitteko te hänelle?"
"Hengähdettyäni sanoin minä: odottakaa vähän! ja kiiruhdin alas
portaita luoksenne. Mitä minun nyt on tekeminen?"
"Antakaa _minun_ nähdä hänet ja minä olen sanova teille".
Me astuimme Naomin kamariin. Minä asetuin varovasti akuttimen taakse ja
katsahdin ulos.
Tuossa hän oli tosiaan! Hän oli ajanut partansa ja viiksensä ja hänen
tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Mutta ei voinut erehtyä, kun katseli
hänen tuimasti tuijottavia ruskeita silmiänsä tahi hänen laihankälpiän
ruumiinsa liikenteitä, kun hän verkalleen käveli edes takaisin
kuutamalla ja odotteli Naomia. Minä silmänräpäykseksi jouduin
tunteitteni valtaan. Minä olin varmaan luullut, ett'ei John Jago enää
ollut hengissä.
"Mitä minun on tekeminen?" kysyi Naomi toistamiseen.
"Onko meijerin ovi avoinna?" kysyin minä.
"Ei; mutta halkoliiterin ovi nurkan takana ei ole suljettu".
"Hyvä. Näyttäkää itsenne ikkunassa ja sanokaa hänelle: Minä tulen
kohta!"
Ripsas tyttö totteli minua ilman vähintäkään arvelemista.
Minä en voinut laisinkaan olla kahdella päällä hänen silmiensä ja
käyntinsä suhteen; hänen äänensä minä myöskin tunsin, kun hän alhaalta
vastasi:
"Laittakaa niin, että hän puhuu teille siitä paikasta jossa hän nyt
on", sanoin minä Naomille, "kunnes minä ehdin kiertää toista tietä
halkoliiteriin. Sanokaa silloin pelkäävänne, että tulette herättämään
huomiota meijerissä, ja viekää hänet nurkan ympäri, jotta minä voin
kuunnella oven takana".
Me lähdimme molemmat asuinhuoneesta ja erkanimme hiljaa. Naomi seurasi
neuvojani naisen nopealla älyllä. Minä olin tuskin ollut minuutinkaan
verran halkoliiterissä, kun kuulin hänen puhuttelevan Naomia oven
toisella puolen.
Ensiksi John Jago alkoi selvitellä, mistä syystä hän salaa oli luopunut
talosta. Nöyryytetty ylpeys -- suuresti nöyryytetty Naomin
ylenkatseellisen kiellon ja Ambrosen solvauksen kautta -- oli syynä
hänen lähtöönsä Morwick'ista. Hän tunnusti lukeneensa kuulutuksen ja
että kuulutus tosiaan oli yllyttänyt häntä pitämään itseään piilossa!
"Tultuani nauretuksi, solvatuksi ja ylönkatsotuksi", sanoi tuo raukka,
"olin minä iloinen huomatessani, että muutamilla teistä oli tärkeitä
syitä, joiden vuoksi te toivoitte minun palaavan. Teistä, neiti Naomi,
nyt riippuu pidättää minua täällä ja houkutella minua pelastamaan
Ambrosea nimeni ilmottamalla".
"Mitä te tarkoitatte?" kuulin minä Naomin kysyvän ankaralla äänellä.
Hän puhui hiljemmin; mutta minä kuitenkin voin kuulla hänen puhettansa.
"Luvatkaa minulle, että tahdotte ruveta vaimokseni", sanoi hän, "ja
huomenna minä menen tuomarin luokse ja näytän olevani hengissä".
"Mutta jos kieltäisin?"
"Silloin minä taasen katoan, eikä kukaan teistä saa selkoa minusta,
ennenkuin Ambrose on hirtetty".
"Oletteko kyllin ilkeä tehdäksenne, mitä sanotte, John Jago?" kysyi
tyttö ääneensä.
"Jos te rupeatte meluamaan", vastasi hän, "tulette, niin totta kuin
Jumala on taivaassa, tuntemaan käteni kurkussanne! Nyt on minun
vuoroni, neiti; eikä minun kanssa ole leikkiä laskeminen. Tahdotteko
minua mieheksenne -- sanokaa jaa tahi ei?"
"Ei!" vastasi Naomi korkealla ja vakavalla äänellä.
Minä potkasin ylös oven ja tartuin häneen kiinni, juuri kuin hän
kohotti kätensä Naomia kohden. Jago oli minua väkevämpi. Naomi pelasti
henkeni. Hän survasi Jagon pistoolin syrjään, kun Jago vedettyään
pistoolin lakkarista tähtäili päätäni. Luoti meni ilmaan. Samassa minä
paiskasin Jagon kumoon. Pistoolin laukaus oli herättänyt koko
talonväen. Naomille ja minulle onnistui pitää häntä kiinni, kunnes apua
ehti saapua meille.