Tuomari ja vankilan tirehtööri.
Aika oli nyt suuresta arvosta Morwickin talossa. Kuuden viikon sisään
rikosoikeuden Narrabeessa piti ruveta istumaan.
Tällä ajalla ei mitään merkillistä tapahtunut.
Monta arvotonta kirjettä tuli meille, jotka koskivat John Jagon
kuulutusta; mutta emme saaneet mitään varmaa tietoa. Ei vähintäkään
jälkeä Jagosta ilmaantunut; ei ollut epäilemistäkään, ettei hänen
ruumiinsa ollut hävinnyt kalkki-uunissa. Silas Meadowcroft yhä piti
kiinni siitä kauheasta tunnustuksesta, jonka hän oli tehnyt. Hänen
veljensä Ambrose vakuutti yhtä varmasti syyttömyyttään ja kertoi
uudelleen saman kertomuksen kuin ennenkin. Muutamia päiviä minä
seurasin Naomia, kun hän kävi Ambrosen luona vankilassa. Aina sen
mukaan kuin oikeuden käyntiä varten määrätty päivä läheni, näkyi hän
horjuvan päätöksessään; hän tuli surulliseksi ja epäluuloiseksi
vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen. Tämä muutos ei välttämättömästi
osottanut, että hänellä oli paha omatunto: se osotti ehkä ainoastaan
aivan luonnollista tuskaisuutta, aina sen mukaan kuin oikeus-päivä
lähestyi. Naomi huomasi tämän muutoksen lemmityssään. Tämä lisäsi
suuressa määrin hänen tuskaansa, vaikka hän ei koskaan muuttanut
mieltänsä Ambrosen suhteen. Siihen aikaan, josta nyt on puhe, olin minä
melkein aina tytön kanssa. Neiti Meadowcroft tutki huoneessaan
sanomalehtiä, jotta hän jos suinkin saisi jotakin tietoa John Jagosta;
herra Meadowcroft ei suvainnut nähdä muita kuin tyttärensä ja
lääkärinsä ja vieläpä joskus myöskin jonkun vanhoista ystävistään.
Siitä ajasta saakka minulla on syytä uskoa, jotta Naomi meidän
ystävällisen seurustelun kestäessä huomasi niiden tunteiden oikeata
laatua, joita hän oli minussa herättänyt. Vaan hän ei siitä hiiskunut
mitään. Hänen kohtelunsa minua kohtaan oli yhä vaan sisaren; hän ei
hituakaan koskaan poikennut säädyllisyydestä.
Oikeuden istunnot alkoivat. Kun suuri jury (valamiehistö) oli kuullut
todistukset ja tarkastanut Silas Meadowcroft'in tunnustuksen, päätti
se, että tutkinto olisi pidettävä molempien vankien kanssa ja
määrättiin sitä varten ensi päivä nousevalla viikolla.
Minä olin edeltäpäin kyllä sanonut Naomille, mikä suuren juryn päätös
tulisi olemaan. Hän kärsi rohkeasti tuota uutta iskua.
"Joll'ette ole kyllääntyneet", sanoi hän, "seuratkaa minua myöskin
huomenna vankilaan. Ambrose on silloin pienen lohdutuksen puutteessa".
Hän vaikeni ja silmäili kaikkia päivän kuluessa tulleita kirjeitä,
jotka makasivat pöydällä. "Ei vieläkään mitään tietoa Johnista", sanoi
Naomi. "Kaikissa sanomalehdissä löytyy kuulutus. Minä olin aivan varma,
että me jo aikoja sitten saisimme tietoa hänestä".
"Oletteko vielä varma siitä että hän elää?" rohkenin minä kysyä.
"Yhtä varma kuin koskaan ennen", vastasi hän vakavalla äänellä. "Hän
piileilee jossakin: ehkäpä hän käyttää vale-pukua. Mutta joll'emme, kun
oikeus alkaa istua, tietäisi hänestä enemmän kuin nyt tiedämme? Jos
jury" -- Naomi itse katkaisi puheensa kauhistuksella. Kuolema --
häpeällinen kuolema mestauslavalla -- voisi olla kauhistava seuraus
juryn neuvottelusta. "Me olemme jo kyllin kauan odottaneet tietojen
saapuvan luoksemme", jatkoi Naomi. "Nyt meidän itse täytyy etsiä John
Jagon jälkiä. Vielä kuluu viikko, ennenkuin tutkinto alkaa. Kuka tahtoo
auttaa minua etsimisessäni? Tahdotteko te, rakas Lefrank?"
Turhaa on kaiketi lisätä, että minä suotuin ehdotukseen, vaikka tiesin,
ettei siitä olisi mitään apua.
Me suostuimme nyt käyttää päivän käymällä vankilassa ja, tavattuamme
Ambrosea, kohta ruveta aivottuun etsimiseen. Kuinka tämä etsiminen
olisi tapahtuva, siitä en minä, eikä liioin Naomi ollut selvillä. Me
päätimme aluksi kääntyä poliisin luo pyytäen, että tämä auttaisi meitä
John Jagon etsimisessä ja sitten menetellä asianhaarain mukaan. Onkohan
koskaan kellään ollut enemmän toivotonta programmia kuin tämä?
"Asian-haarat" olivat kohta vastaisia. Minä pyysin, kuten tavallisesti,
luvan saada käydä vankilassa ja nyt ensi kerta kiellettiin, eivätkä
liioin asianomaiset huolineet ilmottaa mitään syytä tähän kieltoon.
Vaikka kysyin miten tahansa, en minä saanut muuta vastausta kuin: "Ei
tänään".
Naomin ehdotuksesta lähdimme vankilaan, jotta siellä ehkä saisimme
pyydettyä selitystä. Virkaatekevä vanki-nihti ulko-portin luona kuului
Naomin suureen ihaillja-joukkoon. Hän ilmasi varovaisesti salaisuuden
kuiskauksella. Tuomari ja vankilan tirehtööri puhuivat juuri silloin
Ambrose Meadowcroft'in kanssa hänen kopissansa: ne olivat nimenomaan
kieltäneet laskemasta ketään muuta kuin heitä vangin puheille.
Mitähän tuo merkitsi? Me palasimme kummastellen taloon. Naomi tuli
sattumalta puhuneeksi erään naispalvelijan kanssa siellä ja huomasi
muutamia seikkoja.
Varhain aamulla samana päivänä oli eräs Meadowcroft'in vanhoista
ystävistä tuonut tuomarin Morwickiin. Pitkä keskustelu oli ollut herra
Meadowcroft'in, hänen tyttärensä ja sen virkamiehen välillä, jonka
ystävä oli sinne tuonut. Tuomari oli lähdettyään talosta suoraan mennyt
vankilaan ja yhdessä tirehtöörin kanssa käynyt Ambrosen koppiin.
Koetettiinko yksityisesti voimakkaasti vaikuttaa Ambroseen? Melkein
näytti siltä. Jos täten tosiaankin koetettiin vaikuttaa, voipi kysyä:
Mikä oli sitten tarkoitus? Me voimme ainoastaan vartoa ja tehdä
havaintojamme.
Meidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset
ilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä
puolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.
Ambrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän
oli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan
tirehtöörin läsnä-ollessa!
Minä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä.
Lyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka
hän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen
kiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa
murhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus
tapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen
hyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa
välttääkseen häpiällistä kuolemaa -- mestaus-lavalla? Tuomari ja
tirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä
puhumaan.
Kuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia
surullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi
tiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin
vastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in
tunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli
tapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen:
neiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.
Minä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft
ei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä
tyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan
kautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville,
missä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut
tavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti
mieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen
huoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin
muutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden.
Minä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään
huoneestansa.
Hän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin
häntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa
vasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.
"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä", puhuin minä
ystävällisesti. "Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?"
Hän koki vielä päästä irti minusta.
"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?" puhui hän
matalalla, sortuneella äänellä. "Antakaa minun mennä!"
Minä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin
luo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.
Hän vaipui alas penkille ja väänteli käsiään helmassaan. Hänen maahan
luodut silmänsä yhä välttivät jäykästi kohdata minun silmäyksiäni.
"Voi!" sanoi Naomi itsekseen, "minkälaisissa houreissa minä olen ollut?
Onkohan mahdollista, että minä koskaan olen voinut alentaa itseäni
rakastamaan Ambrose Meadowcroft'ia?"
Hän säpsähti, kun tämä ajatus tuli hänen huulillensa. Kyyneleet
valuivat hiljakseen pitkin hänen poskiansa.
"Älkää halveksiko minua, herra Lefrank!" sanoi hän matalalla äänellä.
Minä koetin vakaisesti selittää Ambrosen tekemää tunnustusta niin
edullisessa valossa kuin suinkin oli mahdollista.
"Hänen mielevyytensä ei ole pitänyt ryhtiänsä", sanoin minä. "Hän on
tehnyt tämän, koska hän epäili voimansa näyttää syyttömyytensä toteen
ja pelkäsi mestaus-lavaa".
Naomi nousi ylös ja polki jalkaansa kiivaasti lattiaan. Hän käänsi
kasvojansa minuun päin, häpeän puna poskilla ja suuret kyyneleet
riippuivat hänen silmä-ripsistään.
"Minä en enää tahdo tietää hänestä", sanoi Naomi ankaralla äänellä.
"Joll'ei hän ole murhamies, mikä hän sitten on? Valehtelija, ja arka
raukka! Kummassako näistä omaisuuksista on hän minulle enemmän
vastamielinen? Minä olen ainaiseksi erilläni hänestä! Minä en tahdo
koskaan enää puhua hänen kanssansa!"
Naomi työnsi minun kiivaasti luotaan, kävi muutaman askeleen oveansa
kohden, seisahtui ja palasi luokseni. Hänen jalo luonteensa ilmaantui
näissä hänen sanoissaan:
"Minä en ole kiittämätön _teitä_ kohtaan, rakas Lefrank. Nainen minun
asemassani on ainoastaan nainen; ja kun hän häpee, kuten minä, tuntee
hän sen syvästi, katkerasti. Antakaa minulle kätenne! Jumala siunatkoon
teitä!"
Hän kohotti käteni huulilleen, ennenkuin huomasinkaan, ja suuteli sitä
sekä kiirehti takaisin huoneisinsa.
Minä istahdin sille paikalle, jolla hän äsken oli istunut. Hän oli
luonut silmäyksen minuun suudellessaan kättäni. Minä en muistanut
Ambrosea ja hänen tunnustustansa, minä en muistanut lähestyvää
oikeuden-istuntoa, minä en muistanut virkani toimia ja englantilaisia
ystäviäni. Minä istuin siellä, mielipuolen itseluodussa Onnelassa,
ajattelematta mitään muuta kuin Naomin kasvoja siinä silmänräpäyksessä,
kun hän viimeksi oli katsellut minua.
Minä olen jo maininnut, että olin rakastunut Naomiin. Minä tässä sen
sanon toistamiseen vakuuttaakseni teitä, että olen puhunut totta.