Kuulutus.
Vaienneena minä odotin sitä selitystä, joka nyt seuraisi. Naomi alkoi
kysellä minua.
"Muistattehan käyntiänne vankilassa Ambrosen luona?" sanoi hän.
"Muistan kyllä".
"Ambrose kertoi meille jotakin, jota hänen halpamainen veljensä oli
lausunut John Jagosta ja minusta. Muistatteko, miten asia oli?"
Minä muistelin tuota vallan hyvin. Silas oli sanonut: "John Jago on
liian rakastunut Naomiin voidakseen olla palaamatta".
"Niin, aivan niin hän puhui", sanoi Naomi, kun minä olin kertonut
sanat. "Minä en voinut olla säpsähtämättä, kun kuulin, mitä Silas oli
sanonut; ja minä luulin teidän huomanneen sen".
"Minä huomasin kyllä".
"Kummastelitteko, mitä tuo merkitsi?"
"Kummastelin".
"Minä kerron kaikki teille. Tuo merkitsi: Mitä Silas Meadowcroft sanoi
veljelleen John Jagosta, ihan sitä samaa minäkin ajattelin John Jagosta
samassa silmänräpäyksessä. Minua kummastutti havatessani miehen
mielessä oman ajatukseni, jonka mies puolestani toi julkisuuteen.
Minähän, herra, olin se, joka olen karkottanut John Jagon Morwickin
talosta ja minä sekä voin että tahdon taasen palauttaa häntä."
Hänen olennossaan oli, enemmän kuin hänen sanoissaan, jotakin, joka
äkkiä levitti valoa mieleeni.
"Te olette sanoneet minulle salaisuuden", sanoin minä, "John Jago on
rakastunut teihin".
"Hurjasti rakastunut minuun?" keskeytti Naomi ja alkoi kuiskailla.
Käveltyämme muutaman kerran edestakaisin hiekka-käytävällä, puhkesi hän
äkkiä sanoihin, ikään-kuin hän olisi ollut haltioissaan. Hän laski
polvilleen; hän suuteli vaatteitani, jalkojani; hän nyyhki ja rukoili
rakkauttani. Ollakseni vaimo, herra, minulta ei puutu rohkeutta. Ei
kukaan mies ole koskaan ennen muistaakseni pelottanut minua. Mutta John
Jago pelotti minua, sen minä myönnän; voi kuin hän säikähytti minua?
Minä olin sydän kourassa ja polveni vapisivat. Minä olin ääneti ja
pyysin hänen nousemaan ylös ja menemään matkoihinsa. Ei; tuossa hän yhä
oli polvillaan ja piti kiinni hameestani. Sanat virtana vuotivat hänen
suustaan; enpä tiedä sen parempaa vertausta kuin että sanat tulvasivat
kuten vesi pumpusta, hänen autuutensa ja elämänsä, hänen toiveensa
taivaassa ja maan päällä ja Jumala tiesi mitä kaikkia riippui minun
yhdestä ainoasta sanasta, sanoi hän. Minä rohkaisin itseni, muistuttaen
häntä, että olin luvannut ruveta Ambrosen vaimoksi. 'Minusta teidän
pitäisi hävetä tunnustaessanne olevanne niin halpamielinen, että
tahdotte rakastaa minua, vaikka tiedätte, että olen luvannut rakastaa
toista!' Näin puhuttuani alkoi hän laulaa toista nuottia: hän alkoi
häväistä Ambrosea.
"_Tämäpä_ teki minun kovaksi ja jäykäksi. Minä tempasin hameen hänen
kädestään ja huudahdin: 'Minä vihaan teitä! vaikka en olisikaan
kihloissa Ambrosen kanssa, en kuitenkaan rupeaisi vaimoksenne: en,
vaikkapa koko mailmassa ei olisi ketään muuta miestä, joka minua
kosisi. Minä vihaan teitä, herra Jago! Minä vihaan teitä!' Hän hypähti
ylös ja alkoi taasen puhua tyynesti. 'Te olette kyllin puhuneet',
vastasi hän minulle. 'Te olette musertaneet elämäni. Minulla ei nyt
enää ole mitään toiveita tulevaisuuden suhteen. Minä ylpeilin taloista,
neiti, ja työstäni; minä en piitannut orpanainne vihasta minua kohtaan;
minä palvelin uskollisesti herra Meadowcroft'ia; kaikki teidän
tähtenne, Naomi Colebrook -- kaikki teidän tähtenne! Nyt on kaikki
lopussa ja myöskin elämäni talossa on päättynyt. Minä en koskaan enää
vaivaa teitä. Minä menen matkoihini, kuten kipiät eläimet, jotka
piileilevät johonkin nurkkaan ja kuolevat. Tehkää minulle viimeinen
palvelus! Älkää saattako minua naapuriston naurettavaksi. Sitä minä en
voi kärsiä! Minä tulen hulluksi paljaasta tuosta ajatuksesta. Luvatkaa
minulle, ett'ette koskaan puhu kellenkään ihmiselle, mitä minä olen
sanonut teille tänä iltana -- luvatkaa sitä pyhästi miehelle, jonka
elämän olette musertaneet!' Minä tein, kuten hän pyysi: kyynel-silmin
minä lupasin hänelle. Niin on asianlaita. Sanottuani hänelle, että
vihasin häntä, itkin hänen onnettomuuttansa. Herra Jumala, kuinka me
naiset olemme mielettömiä! Mikähän siihen lienee syynä, että me aina
olemme valmiit säälimään miehiä? Hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
'Hyvästi ijäksi päiviksi!' -- ja minä säälin häntä. Minä sanoin: 'Minä
otan kätenne, jos te vuorostanne annatte minulle lupauksen. Minä pyydän
teitä, ett'ette luovu talosta. Kuinka enoni tulee toimeen, jos te
lähdette täältä pois? Jääkää tänne ja olkaa ystäväni, unohtakaa ja
antakaa anteeksi, herra John'. Hän lupasi minulle (hän ei voi minulta
kieltää mitään); ja hän vielä uudisti lupauksensa, kun tapasin hänet
seuraavana aamuna. Minä en tahdo tehdä hänelle vääryyttä, vaikka vihaan
häntä! Minä luulen, että hän totisesti aikoi pitää sanansa, niin kauan
kuin minä katselin häntä. Vasta kun hän tuli itsekseen, kiusasi perkele
häntä syömään sanansa ja luopumaan talosta. Minä olen kasvatettu
uskomaan perkeleen olevan olemassa, herra Lefrank; ja siitäpä selviää
kaikki, kuten minä huomaan. Antakaa minun saada selville, mihin Jago on
joutunut ja hän on palaava, sen minä takaan, ja on vapauttava Ambrosea
siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hänen halpamielinen veljensä on
tehnyt hänet. Tässä on kynä ja paperia ja läkkiä. Kuuluttakaa hänen
perään, rakas Lefrank; ja tehkää se pian, minä pyydän minun tähteni!"
Minä annoin Naomin jatkaa puhettaan, kunnes hän lopetti, enkä
yrittänytkään kumota hänen päätöksiään. Kun olin saanut kynän käteeni,
aloin minä kirjotella kuulutusta yhtä mielelläni, kuin minäkin uskoin
John Jagon olevan hengissä.
Minä olisin kelle toiselle hyvänsä suoraan tunnustanut, että
minun vakuutukseni yhä oli sama kuin ennenkin. Joll'ei mikään riita
kalkki-uunin tykönä olisi ollut, olisin minä käsitykseni mukaan
ollut valmis uskomaan, jotta John Jagon katoomiseen oli syynä tuo
hirveä isku, jonka Naomi kiellollaan oli antanut hänelle. Sama
naurun-alaiseksi joutumisen pelko, joka oli saattanut hänet väittämään,
ettei hän huolinut Naomista, kun hän ja Silas olivat kiistelleet minun
makuuhuoneeni ikkunan alla, voi myöskin saattaa hänet salassa ja äkkiä
väistymään surkean tappion tantereelta. Mutta kalkki-uunin luona
tapahtuneiden seikkojen perästä en minä voinut uskoa Jagon vielä
elävän, sillä silloinhan olisi minun pitänyt uskoa Ambrose
Meadowcroft'in kertomuksen todeksi.
Minä en alusta alkain ottanut uskoakseni tuota kertomusta; ja minä yhä
olin samaa mieltä. Jos minun olisi tullut päättää, kumpiko oli
todenmukaisempi, Ambrosenko puolustuksekseen tekemä kertomus, vai
Silas'en tekemä tunnustus, niin minun olisi täytynyt, jos kohta
vastahakoisestikin myöntää, että mielestäni tunnustus oli
toden-mukaisempi.
Voinkohan minä sanoa tuota Naomille? Mieluummin kuin sen olisin
sanonut, olisin kirjottanut viisikymmentä kuulutusta John Jagon perään;
ja te olisitte tehneet sen saman, jos olisitte olleet yhtä mieltynyt
häneen kuin minä.
Minä kirjotin tähän tapaan kuulutuksen, joka oli painettava "Morwickin
Sanansaattajaan":
Murha. -- Kaikki sanomien toimittajat Yhdysvalloissa kehoitetaan
julkisesti ilmoittamaan, että Ambrose Meadowcroft ja Silas Meadowcroft
ovat haastetut oikeuteen, syytettyinä John Jagon murhasta, jota nyt
kaivataan sekä talossa että seudussa. Jokainen, joka voi antaa
jonkulaista tietoa, missä mainittu Jago oleskelee, voi heti tätä
ilmoittamalla pelastaa kahden syyttömän miehen hengen. Jago on noin
viisi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hän on laihan-kalpea; hänellä on
tummat, kiiltävät ja levottomat silmät; musta, paksu parta ja viikset
peittävät hänen kasvojensa ala-osaa. Miehen koko katsannossa on jotakin
levotonta ja arkaa.
Minä kirjotin lisäksi päivän ja paikan. Vielä samana iltana ratsasti
eräs palvelija Narrabeehen toimittamaan, että kuulutus tuli
sanomalehden ensi numeroon.
Kun me illalla erosimme toisistamme oli Naomi melkein yhtä heloittava
ja iloinen kuin koskaan ennen. Koska kuulutus nyt oli matkalla painoon,
tunsi hän olevansa aivan herkkä-verinen: hän oli varma asian
menestyksestä.
"Te ette arvaa, kuinka suuria toiveita olette herättäneet minussa",
sanoi hän suoralla, ystävällisellä tavallaan, kun sanoimme toisillemme
jäähyväiset. "Kaikki sanomalehdet painattavat kuulutuksen ja me saamme
kuulla puhuttavan John Jagosta ennen viikon loppua".
Naomi kääntyi pois aikoen mennä matkoihinsa, vaan palasi jälleen
luokseni.
"Minä en koskaan anna anteeksi Silas'elle, että hän on kirjottanut tuon
tunnustuksen!" kuiskasi hän korvaani. "Jos hän joskus vielä tulee
asumaan saman katon alla Ambrosen kanssa, niin -- minä tosiaan en usko
meneväni naimisiin Ambrosen kanssa! Aivan niin!"
Naomi jätti minut yksinäni. Yöllä minä valvoin useita tuntia ja
ajattelin hänen viimeisiä sanojaan. Että hän vissien asian-haarain
vuoksi ajatteli olevan mahdollista olla naimiseen menemättä Ambrosen
kanssa, tuo kehoitti minua -- minä häpeen sitä tunnustaa -- vissiin
toiveisin, joita jo salaa pidin mielessäni. Seuraavan päivän postissa
minä sain asia-kirjeen. Minun kirjurini kysyi, oliko mitään toiveita
minun palaamisestani Englantiin kyllin aikaisin voidakseni olla
oikeudessa tulevan käräjä-ajan alussa. Minä vastasin kohta, että
minulle oli mahdotoin määrätä, minä päivänä minä palaan. Naomi oli
huoneessa minun kirjottaessani tätä. Mitähän Naomi olisi vastannut, jos
olisin puhunut hänelle suoraan ja sanonut, että hän oli syypää kirjeeni
sanoihin?