Tunnustus.
Minun vastaukseni asian-ajajalle sisälsivät aivan sitä kuin minä
ajattelin. Ambrosen tekemä kertomus näytti minun silmissäni
valheelliselta ja näkyi ainoastaan keksityn kumotakseen kanteen selviä
todistuksia. Minä tulin tähän päätökseen hiukan vastahakoisesti ja
Naomin vuoksi olin pahoilla mielin. Minä sanoin kaikki, mitä minä voin
järkyttääkseni hänen vahvaa luottamustaan, jotta vangit tulevassa
tutkinnossa julistettaisiin syyttömiksi.
Päivä, jolloin uusi tutkinto oli pidettävä, tuli.
Naomi ja minä lähdimme taasen yhdessä oikeuteen. Herra Meadowcroft ei
voinut tällä kertaa tulla. Hänen tyttärensä sitävastoin tuli
saapuville. Hän oli yksinänsä käynyt sinne ja istui tuolille itsekseen.
Silas oli tällä kertaa tyynempi ja enemmän veljensä kaltainen. Uusia
todistajia ei ollut haastettu. Me rupesimme riitelemään lääkärin
antamasta todistuksesta hiiltyneiden luiden suhteen ja saimme jossain
määrin voiton. Toisin sanoen, me pakoitimme lääkärit tunnustamaan, että
heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaisia. Kolme lääkäreistä
tunnusti, ett'eivät olleet aivan varmat asiasta; kaksi väitti sen
lisäksi, että luut olivat eläimen, eivätkä ihmisen luita. Me käytimme
tätä hyväksemme ja rupesimme sitten puolustamaan Ambrose Meadowcroft'in
antaman kertomuksen nojassa.
Me puolestamme emme tietysti voineet tuoda esiin todistajia. Minä en
voi sanoa, tämäkö seikka masensi asian-ajajamme rohkeutta, vai oliko
hän samaa mieltä kuin minäkin turvattinsa kertomuksen suhteen. Varma
vaan on, että hän puhui koneellisesti, ilman epäilemättä koettaen
parastansa, vaan tehden ilman todellista vakuutusta tahi voimiaan
ponnistamatta. Naomi loi tuskallisen katseen minuun, kun asian-ajaja
istahti. Minä tunsin, kuinka tytön käsi, kun minä otin sen käteeni,
kävi yhä kylmemmäksi. Naomi huomasi päällekantaja puolueen liikenteistä
ja kasvoista selvään, että puolustus ei voisi mitään; vaan hän odotti
rohkeasti, kunnes rauhan-tuomari julisti päätöksensä. Minä olin liian
selvään aavistanut, mitä hän piti velvollisuutenansa. Naomin pää painui
olkapäälleni, kun hän lausui nuo hirmuiset sanat, joiden johdosta
Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettäisiin oikeudessa murhasta.
Minä vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta ulko-ilmaan. Käydessäni
aidakkeen ohitse, näin Ambrosen, joka oli kuoleman kalvea, katselevan
meidän jälkeen, kun lähdimme pois: rauhan-tuomarin päätös oli aivan
kukistanut hänen. Hänen veljensä Silas oli pelkurimaisesta kauhusta
vaipunut alas vanginvartijan tuolille; tuo raukka värisi ja vapisi,
kuten peljästynyt koira.
Neiti Meadowcroft palasi kanssamme taloon ja oli aivan vaiti koko
koti-matkalla. Minä en voinut koko hänen olennossaan huomata mitään,
joka osotti vankia säälivän tunteen syntyneen hänen tuimassa ja
umpinaisessa luonteessaan. Naomi meni omaan kamariinsa, niin että
jäimme muutamaksi minutiksi kahden kesken; ja silloin kummastuksekseni
säälimätön ja kova nainen osotti, että hänkin oli Evan tyttäriä, joka
voi kuten me muutkin tuntea ja kärsiä, vaikkapa tuimalla tavallaan. Hän
astui äkkiä luokseni ja laski kätensä käsivarrelleni.
"Te olette asian-ajaja, eikö niin?" kysäsi hän.
"Kyllä".
"Onko teillä ollut mitään harjoitusta ammatissanne?"
"Kymmenen vuotta olen sitä harjoittanut".
"Luuletteko --"
Hän vaikeni äkkiä; hänen ankarat kasvonsa tulivat suopeammiksi; hän loi
silmänsä maahan.
"Sehän on saman tekemä", sanoi hän hurmautuneella äänellä. "Minä olen
aivan uuvuksissa tämän onnettomuuden vuoksi, vaikka ehkä en siltä
näytä. Älkää huoliko minusta".
Hän kääntyi pois. Minä odotin varmasti vakuutettuna, että kesken jäänyt
kysymys myöhemmin tahi varemmin tulisi uudelleen hänen huulilleen.
Minulla oli oikein. Hän tuli hiukan vastahakoisesti takasin luokseni,
juurikuin jonkun vaikutuksen vallassa oleva nainen, jota vaikutusta hän
ei suurimmallakaan ponnistuksella voi vastustaa.
"Luuletteko John Jagon vielä elävän?"
Hän teki tämän kysymyksen niin kiivaasti, melkein epätoivoissaan, juuri
kuin sanat vasten hänen tahtoansa syöksähtäisivät hänen suustansa.
"Minä en sitä usko", vastasin minä.
"Muistakaa, mitä John Jago on saanut kärsiä veljeltäni", jatkoi hän.
"Eikö teillä asian-ajajana ole mitään tukea sille luulolle, että Jago
yht'äkkiä on voinut päättää luopua talosta?"
Minä vastasin yhtä suoraan kuin ennen.
"Ei!"
Hän seisoi silmän-räpäyksen ja katsoi minuun ihan kalman kalpeana
epä-toivosta; sitten hän vaiti-ollen nyykäytti harmaata päätänsä ja
jätti minun. Minä näin hänen katsahtavan ylöspäin käydessään huoneen
läpi ovea kohden ja kuulin hänen hiljaa mumisevan hampaissaan: "Kosto
on minun, minä olen kostava, sanoi Herra".
Tämä oli John Jagon sielu-messu, jonka piti se nainen, joka rakasti
häntä.
Kun toiste tapasin hänet, oli hän taasen verhoutunut naamioonsa. Neiti
Meadowcroft oli taasen sama kuin ennen. Hän voi istua sanomattoman
tyynenä lakimiehen keskustellessa hänen veljiensä hirveästä tilasta,
jossa mestaus-lava mahdollisesti odotteli heitä.
Kun olin jäänyt yksinäni, rupesin olemaan levotonna Naomin suhteen.
Minä nousin rappusia, koputin hiljaa hänen ovelleen ja kyselin
ulkopuolelta. Raikas, nuori ääni vastasi minulle surullisesti: "Minä
koen kärsiä kaikkia: minä en huoli pahoittaa teitä, kun taasen tapaamme
toisemme". Minä menin rappusia alas, nyt vasta oikein tuntien, minkä
verran pidin amerikalaisesta tytöstä. Minkätähden hänen vastauksensa
oli pusertanut kyyneleitä silmiini? Minä kävin ulos yksinäni saadakseni
rauhassa olla omissa mietteissäni. Minkätähden soi hänen äänensä
alinomaa korvissani koko matkalla? Minkätähden tunsi käteni vielä hänen
kätensä kylmän, heikon puristuksen, kun vein hänet ulos oikeuden
istuntohuoneesta.
Minä päätin äkkiä palata takaisin Englantiin.
Kun palasin taloon, oli ilta. Lamppu salissa ei vielä ollut sytytetty.
Sillä aikaa kun minä seisoin ja odottelin totuttaakseni silmiäni
sisällä olevaan pimeyteen, kuulin minä meidän asian-ajajamme äänen
puhuvan hyvin kiivaasti jollekulle.
"Ei se ollut minun syyni", kuului ääni. "Hän tempasi paperin kädestäni,
ennenkuin tiesin aavistaakaan".
"Tarvitsetteko paperia vielä?" kysyi neiti Meadowcroft'in ääni.
"En, se on ainoastaan ote. Jos hän sen kautta rauhoittuu, niin pitäköön
hän sen kaikin mokomin. Hyvää yötä!"
Näin sanoen lähestyi asian-ajaja, joka tahtoi käydä pois huoneesta,
sitä paikkaa, jossa minä seisoin. Minä pidätin häntä suorastaan: minä
olin hyvin utelias saadakseni tietää enemmän.
"Kuka tempasi paperin kädestänne?" kysäsin äkkiä.
Asian-ajaja säpsähti. Minä olin hämmästyttänyt häntä. Se vaisto, joka
kuuluu hänen ammatin-mukaiseen äänettömyyteensä, pani hänet tuokioksi
vaikenemaan, ennenkun hän vastasi minulle.
Nyt vastasi neiti Meadowcroft huoneen toisesta päästä kysymykseeni.
"Naomi Colebrook tempasi paperin hänen kädestään".
"Minkä paperin?"
Ovi aukeni hiljaa takanani. Naomi näkyi kynnyksellä ja hän vastasi itse
kysymykseeni.
"Minä sen sanon teille", kuiskasi hän. "Tulkaa tänne sisälle."
Yksi ainoa kynttilä paloi huoneessa. Minä katselin häntä himmeässä
valossa. Minun päätökseni kohta palata Englantiin jäi vastaiseksi
sikseen.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä, "mikä on nyt tapahtunut?"
Naomi kurotti minulle paperin, jonka hän oli temmannut asian-ajajan
kädestä.
Se ote, jota hän oli tarkoittanut, oli ote Silas Meadowcroft'in
tekemästä tunnustuksesta, kun hän palasi vankilaan. Silas siinä
selittää veljensä Ambrosen olevan syypää John Jagon murhaan.
Minä, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, tuskin voin uskoa omia
silmiäni. Minä luin toistamiseen viimeiset lauseet tässä
tunnustuksessa:
"... ... Minä kuulin niiden äänet kalkki-uunin tykönä. Ne kiistelivät
orpana Naomista. Minä kiiruhdin sinne erottaakseni heitä. Minä tulin
liian myöhään. Minä näin Ambrosen raskaalla sauvallaan hirveästi lyövän
vainajata päähän. Vainaja kaatui sanaakaan puhumatta. Minä laskin
käteni hänen sydämelleen. Hän oli kuollut. Minä tulin hyvin
levottomaksi. Ambrose uhkasi tappaa minunkin, jos tästä kertoisin
sanaakaan kellenkään kuolevaiselle. Ambrose nosti ylös ruumiin ja
heitti sen kalkki-uuniin ja nakkasi sinne myöskin sauvansa. Me lähdimme
molemmat metsään. Me istuimme metsän reunaan eräälle kaatuneelle
puulle. Ambrose mietiskeli, mitä me sanoisimme, jos saataisiin
selville, mitä hän oli tehnyt. Hän antoi minun kertoa sanojaan
ulko-läksynä. Me vielä hommasimme tätä, kun orpana Naomi ja herra
Lefrank tulivat luoksemme. Ne tuntevat loput. Tämä on valani päälle
totinen tunnustus. Omasta vapaasta tahdostani minä teen sen,
vilpittömästi katuen, etten ole sitä tehnyt ennen.
Silas Meadowcroft".
Minä laskin paperin luotani ja silmäilin vielä kerran Naomia. Hän
puhutteli minua ihmeteltävällä tyyneydellä. Järkähtämätöin rohkeus oli
luettava hänen silmissään ja kaikui hänen äänessään.
"Silas on valehdellut pelastaakseen oman henkensä", sanoi hän. "Minä
näin pelkurimaisen viekkauden ja pelkurimaisen julmuuden tämän paperin
jokaisessa rivissä. Ambrose on syytön ja vielä on aika näyttää hänen
syyttömyyttään".
"Te unohdatte", sanoin minä, "ett'emme äsken siinä onnistuneet"
"John Jago on hengissä, vaikka hän pitää itsensä piilossa meiltä ja
kaikilta, jotka tuntevat häntä", lausui Naomi.
"Auttakaa minua, rakas herra Lefrank, kuuluttamaan sanomalehdissä".
Minä peräydyin sanomattomasta tuskasta: minä myönnän, että luulin tuon
uuden surun, joka äsken oli kohdannut häntä, vaikuttaneen hänen
aivoihinsa.
"Te ette usko minua", sanoi Naomi. "Sulkekaa ovi!"
Minä tottelin häntä. Hän istahti ja osotti tuolia vieressänsä.
"Istukaa!" pitkitti hän. "Minä olen nyt tekemäisilläni vääryyden; vaan
se ei ole autettavissa. Minä olen rikkova pyhän lupauksen. Te kaiketi
muistelette tuota kuutama-iltaa, kun tapasin hänet puutarhan
käytävällä".
"John Jagoako?"
"Niin. Kuulkaa. Minä kerron, mitä tapahtui John Jagon ja minun
välillä".