Oikeudessa.
Käydessämme niiden tuolien luokse, jotka oikeudessa olivat meitä varten
asetetut, kävimme sen korko-paikan ohitse, jossa vangit seisoivat.
Silas ei ottanut vaaria meistä laisinkaan. Ambrose viittasi meille
ystävällisesti ja laski sitten kätensä aidakkeelle edessänsä. Naomi oli
kyllin pitkä voidakseen, käydessään varpailla ulottua hänen käteensä
sivumennen. Ottaen Ambrosea käteen kuiskasi Naomi: "Minä tiedän teidän
olevan syytöin", ja loi häneen rohkaisevan ystävällisen katseen,
seuratessaan minua paikallensa. Ambrose malttoi mielensä. Minä ehkä
olin väärässä, vaan pidin tämän huonona merkkinä.
Itse asia osotti suuressa määrin epäluulonalaisten miesten
syyllisyyttä, ainaki siinä muodossa, kuin se esitettiin oikeudessa.
Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettiin John Jagon murhasta (joko
sauvalla tahi jollakin muulla aseella) ja ruumiin tahallisesta
hävittämisestä siten, että se oli heitetty kalkki-uuniin. Tämän
viimeisen väitteen todistukseksi otettiin puukko esille, jota vainaja
tavallisesti kantoi vyöllään ja metalli-napit, jotka kuuluivat hänen
takkiinsa. Sanottiin, että nämä häviämättömät aineet ja muutamat
suuremmat luut yksinänsä olivat ainoat, joihin palava kalkki ei ollut
voinut vaikuttaa. Kun päällekantaja tämän väitteensä todistukseksi oli
antanut esille lääkärin todistuksen, joka selitti luiden olevan ihmisen
luita ja lavealta kerrottuaan jäännösten löydöstä uunissa, rupesi hän
näyttämään, että veljekset olivat murhanneet John Jagon ja heittäneet
hänen kalkki-uuniin, jott'ei heidän rikoksensa tulisi ilmi.
Todistaja toisensa perästä todisti, kuinka Ambrose ja Silas olivat
vihanneet vainajata. Heidän tavalliset uhkauksensa häntä vastaan,
heidän kiivaat riidat hänen kanssansa, jotka olivat herättäneet yleistä
huomiota seudussa ja jotka ainaki yhdessä tilaisuudessa olivat
päättyneet lyönnillä; tuo ikävä tapaus ikkunani alla ja se seikka että
Ambrose juuri samana aamuna, jolloin tuo onneton riita tapahtui, oli
saanut juuri sen sauvan takaisin, joka oli löydetty vainajan jäännösten
joukossa, -- kaikki nämä tosi-asiat ja tapaukset ja koko joukko muita
vähäpätöisempiä seikkoja vahvistivat kauhealla tavalla päällekantajan
tekemää johtopäätöstä.
Minä silmäilin veljeksiä, aina sen mukaan kuin toteen-näytäntö yhä
enemmän osotti heidän syyllisyyttänsä. Ulkonaisesti Ambrose toki vielä
malttoi mielensä, mutta Silas'en laita oli ihan toinen. Pelkurimainen
kauhu oli kuvattuna hänen kalpeissa kasvoissaan; hänen suurissa,
vankoissa käsissään, jotka vavahdellen pitivät kiinni aidakkeesta,
jonka vieressä hän seisoi; hänen tuijottavissa silmissään, jotka
pelolla olivat kiinnitettyinä kuhunkin esiin astuvaan todistajaan.
Yleinen mielipide tuomitsi hänen kohta. Siinä hän seisoi yleisessä
mielipiteessä ja tuomittuna syylliseksi.
Ainoa seikka, josta veljesten puolustaja tutkinnossa piti kiinni, oli
nuo hiiltyneet luut.
Kun lääketieteelliset todistajat tarkemmin kyseltiin tässä seikassa,
myönsivät kyllä, että heidän tutkintonsa oli pintapuolinen ja että oli
aivan mahdollista, jotta luut vielä näkyisivät olevan eläimen eikä
ihmisen jäännöksiä. Oikeuden puheenjohtaja päätti tästä syystä, että
uusi tutkimus oli pidettävä ja että useampia lääkäreitä kutsuttaisiin
saapuville.
Tähän päättyivät valmistavat tutkinnot. Vangit kolme päivää vielä
pidettäisiin kahleissa.
Silas oli tutkinnon lopussa jo niin alakuloinen ja murheellinen, että
täytyi kutsua pari miestä tukemaan häntä, kun hän kävi pois oikeuden
istunto-huoneesta. Ambrose kumartui aidakkeen yli puhutellaksensa
Naomia, ennenkuin hän seurasi vanginvartijaa ulos huoneesta.
"Odota", kuiskasi hän luottavaisesti, "kunnes saavat kuulla, mitä
minulla on sanomista".
Naomi suihkasi hänelle ystävällisesti suuta ja kääntyi minuun, kirkkaat
kyyneleet silmissä.
"Minkä tähden eivät kohta kuuntele, mitä hänellä on sanomista?" kysyi
Naomi. "Jokainenhan voi nähdä Ambrosen olevan syyttömän. Hirveä synti
on, herra, lähettää häntä takaisin vankeuteen. Eikö niin teidänkin
mielestänne?"
Jos minä olisin tunnustanut, mitä minä ajattelin, niin olisin sanonut,
että Ambrose minun mielestäni ei ole osottanut mitään, paitsi että hän
erinomaisessa määrässä voipi malttaa mielensä. Mutta mahdotointa oli
tunnustaa tätä pienelle ystävättärelleni. Minä luovutin hänen
ajatuksensa pois tuosta kysymyksestä lemmityn syyttömyydestä,
ehdotellessani että hankkisimme itsellemme tuota turhaa lupaa saada
käydä seuraavana päivänä hänen luonaan vankilassa. Naomi pyyhki
kyyneleitänsä ja puristi kiitollisuudella keveästi kättäni.
"Kuinka hyvä olette!" lausui puhelias amerikalainen tyttö. "Kun teidän
vuoronne tulee naida, herra, ei suinkaan se nainen kadu, joka rupee
vaimoksenne".
Herra Meadowcroft oli yhä vaan sanaakaan hiiskumatta palatessamme
taloon, käyden sairastuolin kummallaki puolella. Uskaliaisuus, joka
hänessä vielä oli ollut jäljellä, näkyi kadonneen oikeudentutkintojen
kestäessä. Hänen tyttärensä taipui Naomin vuoksi armollisesti lausumaan
mielipiteitänsä meille viittaamalla pyhään raamattuun. Jos ne jotakin
sisälsivät, niin niiden tarkotus oli kaiketi lausua sitä, että hän
edeltäpäin oli aavistanut kaikki, mitä oli tapahtunut ja hänen
mielestään ainoa surullinen seikka oli se, että John Jago ei ollut
valmis kuolemaan.
Minä sain luvan käydä vankilassa seuraavana aamuna.
Me huomasimme Ambrosen vielä varmaan luottavan tutkinnon päättyvän sekä
veljen että omaksi edukseen. Hän näkyi melkein olevan yhtä harras
kertomaan, kuin Naomi kuulemaan todellisen kertomuksen tapahtumista
kalkki-uunin luona. Vankilan virkamiehet, jotka luonnollisesti olivat
tällä haavaa saapuvilla, muistuttivat häntä, että kaikki, mitä hän
sanoi, saattaisi tulla kirjoitetuksi ja kerrotuksi oikeudessa.
"Kirjoittakaa vaan, hyvät herrat, ja olkaa tervetulleet!" vastasi
Ambrose. "Minulla ei ole mitään pelättävää: minä puhun ainoastaan
totta".
Näin puhuen kääntyi hän Naomiin ja alkoi kertomuksensa melkein näillä
sanoilla:
"Minä voin yhtähyvin keventää omaatuntoani kohta, tyttöseni. Kun herra
Lefrank aamulla oli eronnut meistä, kysyin Silas'elta, miten hän oli
saanut sauvani käsiinsä. Silas kertoi, miten se oli tapahtunut ja
mainitsi myöskin ne sanat, joita oli vaihdettu hänen ja John Jagon
välillä herra Lefrank'in ikkunan alla. Minä olin raivossani ja
mustasukkainen; ja minä tunnustan suoraan, Naomi, että minä ajattelin
mitä pahinta sinusta ja Johnista".
Tässä Naomi keskeytti häntä.
"Senkötähden sinä niin puhuit minulle, kuin teit, tavatessamme
toisiamme metsässä?" kysäsi Naomi.
"Niin".
"Ja senkötähden sinä jätit minun ilman lähtö-muiskutta, kun lähdit
Narrabeehen?"
"Niin".
"Pyydä minulta anteeksi tästä, ennenkuin pitkität puhettasi".
"Anna minulle anteeksi!"
"Sano häpeeväsi".
"Minä häpeen", vastasi Ambrose katuvaisesti.
"Nyt voit pitkittää", sanoi Naomi. "Nyt olen tytyväinen".
Ambrose jatkoi:
"Me olimme matkalla toiseen metsä-rinteesen Silas'en kertoessa tätä
minulle; ja pahaksi onneksi me seurasimme sitä polkua, joka kulki
kalkki-uunin ohitse. Kun me käännyimme kalkki-uunin nurkan ohitse,
tapasimme John Jagon, joka oli matkalla Narrabeehen. Minä olin liiaksi
vihoissani voidakseni antaa hänen kulkea rauhassa ohitse, se minun on
myöntäminen. Minä tiuskasin hänelle. Hänen verensä oli kaiketi myös
liikkeessä ja hänkin puolestaan puhui yhtä äkäisesti. Minä tunnustan
kyllä, että uhkasin häntä sauvalla; vaan voin vannoa, että en tahtonut
tehdä hänelle mitään pahaa. Te tiedätte Silas'en käden haavoittamisen
perästä, että John Jago on hyvin kärkäs käyttämään puukkoansa. Hän on
lännestä, jossa kaikilla aina on ase valmiina taskussa. Aivan luultava
on myös, ett'ei hän minulle aikonut tehdä mitään pahaa; mutta mistäpä
minä sen varmaan voin tietää? Kun hän astui minua vastaan ja näytti
puukkoaan, nakkasin pois sauvan ja tartuin häneen kiinni. Toisella
kädellä tempasin minä puukon häneltä, ja toisella tartuin hänen vanhan
takkinsa kaulukseen ja puistelin häntä niin, että luut ruumiissa
kolisivat. Suuri vaatekappale jäi käteeni. Minä nakkasin sen vieressä
olevaan kalkki-uuniin ja nakkasin sinne puukonkin; ja joll'ei Silas
olisi pidättänyt minua, luulen melkein että olisin antanut John Jagon
mennä samaa tietä kalkkiin. Nyt hillitsi Silas minua. Silas huusi
hänelle: 'Menkää matkoihinne, älkää tulko takaisin, joll'ette tahdo
tulla poltetuksi kalkki-uunissa!' Hän seisoi tuokion ja katseli meitä
hengähtäessään ja käärien repaleisen takkinsa ympärilleen".
"Sitten hän tuijottaen niin jyrkästi kuin ruumis puhui haudantapaisella
äänellä: 'Moni tosi sana sanotaan leikillä, herra Silas', sanoi hän.
'_Minä en enää palaa_!' hän kääntyi pois ja meni matkoihinsa. Me
seisoimme tuijotellen toisiamme kuni mielipuolet. 'Luuletko tosiaan
hänen tarkoittaneen, mitä hän sanoi?' kysyin minä. 'En suinkaan!'
vastasi Silas. 'Hän on liian rakastunut Naomiin ollakseen palaamatta'.
Vaan mikä sinulla on Naomi?"
Minäkin olin huomannut Naomin säpsähtäneen ja vaalenneen kun Ambrose
kertoi hänelle, mitä Silas oli sanonut Ambroselle.
"Ei mitään", vastasi Naomi. "Veljelläsi ei ole oikeus tuolla tapaa
käyttää nimeäni. Pitkitä! sanoiko Silas vielä jotakin?"
"Hän katsoi uuniin ja kysyi: 'minkätähden nakkasit, Ambrose, pois
puukon?' -- 'Kuinka ihminen voi tietää, minkätähden hän tekee jotaki,
kun hän tekee sen kiihkeässä vihassa?' sanoin minä. -- 'Tuo on hyvä
puukko', sanoi Silas: 'sinun sijassasi minä olisin sen pitänyt. Minä
otin sauvan maasta. Miten voit sanoa, että minä olen sen hävittänyt?'
vastasin minä hänelle ja näin puhuttuani kävin minä uunin luo ja
rupesin etsimään puukkoa, toivoen helposti saavani sen käsiini lapiolla
eli jollaki muulla aseella. 'Anna tänne kätesi', sanoin minä
Silas'elle, jotta voin hiukan ojentaa itseni ja minä kyllä vielä löydän
sen'. En saanutkaan puukkoa käsiini, vaan olin putoamaisillani palavaan
kalkkiin. Höyry kaiketi oli tukehuttaa minut. Kaikki, mitä minä tiedän,
on, että minä pyörryin ja päästin sauvan kalkki-uuniin. Minä olisin
seurannut sitä varmaan kuolemaan, jollei Silas olisi vetänyt minua
takaisin. 'Anna tuo olla', sanoi Silas. 'Joll'en olisi saanut sinua
kiinni, olisi John Jagon puukko ollut sinulle kuolemaksi!' Hän talutti
minua pois käsivarresta ja me kuljimme yhdessä tiellä metsään, jossa te
tapasitte meidät ja istahdimme kaatuneelle puulle. Me puhuimme vielä
tuokion John Jagosta ja päätimme odottaa ja katsoa, mitä voisi tapahtua
ja sillä välin tuumailla keskenämme. Sinä, Naomi, ja herra Lefrank
tulitte luoksemme meidän vielä keskustellessa; ja sinä arvasit oikein
päättäessäsi meillä olevan joku salaisuus. Nyt sinä tunnet sen".
Tässä hän vaikeni. Minä tein hänelle kysymyksen, ensimäisen, jonka
vielä olen tehnyt.
"Pelkäsittekö te vai teidän veljenne silloin, että teitä syytettäisiin
siitä, josta sittemmin on syytetty?" sanoin minä.
"Emme, tuommoinen ajatus ei juolahtanut mieleeni, herra", vastasi
Ambrose. "Miten voimme me aavistaa että naapurit tutkisivat
kalkki-uunia ja väittäsivät, mitä he ovat väittäneet meistä? Ainoa
pelkomme oli, että vanhus kuulisi puhuttavan riidastamme ja tulisi
vielä katkerammaksi meitä kohtaan. Minä olin halukkaampi meistä
molemmista pitämään asiaa salassa, sentähden että minun täytyi ajatella
sekä Naomia että vanhusta. Asettukaa vaan, herra, minun asemaani ja
teidän on myöntäminen, ettei minulla suinkaan kotona ollut hauska, jos
John Jago tosiaan piti itseänsä poissa talosta ja jos se huhu leviäisi,
että se oli minun syyni".
Tämähän oli kyllä selitys hänen käytökseensä; mutta ei tuo minua oikein
tyydyttänyt.
"_Teidän_ luulonne mukaan", sanoin minä, "on John Jago siis täyttänyt
uhkauksensa olla palaamatta taloon? Hän on siis teidän luulonne mukaan
nyt hengissä ja piileilee jossakin?"
"Aivan niin", sanoi Ambrose.
"Aivan niin!" kertoi Naomi.
"Luuletteko sen kertomuksen olevan totta, joka tietää, että hän on
nähty matkustavan rautatiellä New-Yorkiin?"
"Minä luulen sen varmaan olevan totta, herra; ja luulenpa myös olleeni
hänen jäljillä. Minä vaan olin liian innokas löytämään häntä; ja minä
olisin voinut löytää hänet, jos olisi suotu minun viipyä New-Yorkissa".
Minä katsoin Naomiin.
"Sen minäkin luulen", sanoi Naomi. "John Jago piileilee jossakin".
"Luuletteko hänen pelkäävän Ambrosea ja Silasta?"
Naomi epäili.
"Jago ehkä _voi_ peljätä niitä", vastasi hän suurella painolla.
"Mutta ettekö pidä sitä luultavana?"
Naomi epäili taasen. Minä kävin uudelleen hänen kimppuun.
"Luuletteko jonkun muun syyn olevan hänen poissaoloonsa?"
Hän loi silmänsä lattiaan. Hän vastasi vastahakoisesti, melkein
kiukkuisesti.
"Minä en voi tähän vastata".
Minä käännyin Ambroseen.
"Onko teillä vielä mitään sanomista meille?" kysyin minä.
"Ei", vastasi hän. "Minä olen sanonut teille kaikki, mitä tiedän
asiasta".
Minä nousin ylös puhuakseni lakimiehen kanssa, joka oli auttanut meitä
hankkimaan lupaa käydä vankilassa ja oli seurannut meitä sinne. Hän oli
istunut syrjäpuolessa ja ollut aivan vaiti, tarkoin pitäen silmillä,
minkä vaikutuksen Ambrose Meadowcroft'in kertomus oli tehnyt vankilan
virkamiehiin ja minuun.
"Tuleeko puollustuksen pitää kiinni tästä?" kuiskasin minä. "Kyllä,
herra Lefrank. Mitkä on teidän ajatuksenne meidän kesken sanottu?"
"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että rauhatuomari lähettää heidät
oikeuteen!"
"Syytöksen alaisina murhastako?"
"Niin".