Uutisia Narrabeesta.
Kun olin saapunut puutarhaan, johtui minulle äkkiä tuo ajatus mieleen.
Ambrosen iloinen puhe ja mieli osoittivat selvään, ettei hän vielä
tuntenut sitä riitaa, joka oli ollut ikkunani alla. Silas tulisi
tunnustamaan ottaneensa veljensä sauvan ja hän ehkä mainitsisi, kenenkä
pääkalloa hän sillä on uhannut. Ei ollut ainoastaan turha, vaan ei
ollut laisinkaan suotavakaan, että Ambrose saisi tietoa riidasta. Minä
palasin karja-pihalle. Ei ketään näkynyt portilla. Minä huusin väliin
Silasta, väliin Ambrosea. Ei kukaan vastannut. Veljekset olivat käyneet
työhönsä.
Kun palasin puutarhaan, kuulin suloisen äänen sanovan minulle hyvää
huomenta. Minä silmäilin ympärilleni. Naomi Colebrook seisoi eräässä
asuinhuoneen alimmaisessa ikkunassa. Hänellä oli yllään työ-esiliinansa
ja kuurasi ahkeraan veitsiä aamiais-pöytään. sileä, musta kissa istui
hänen olkapäillään ja seurasi veitsen kiiltävää liikettä, kun Naomi
ripeästi hioi sitä nahalla päällystetyllä laudalla.
"Tulkaa tänne", sanoi hän, "minä tahdon puhua kanssanne".
Tultuani lähemmäksi tein sen muistutuksen, että hänen kauniit kasvonsa
olivat synkät ja levottomat. Hän pukkasi kissan vihaisesti hartioiltaan
ja tervehti minua ainoastaan heikolla heijastuksella tavallisesta,
iloisesta hymyilystään.
"Minä olen puhunut John Jagon kanssa", sanoi Naomi. "Hän viittasi
johonkin, jonka hän väitti tapahtuneen teidän sänkykamarin ikkunan alla
aamulla. Kun minä pyysin häneltä likempää selitystä, vastasi hän
ainoastaan: 'Kysykää herra Lefrank'ilta; minun on matkustaminen
Narrabeen'. Mitä tuo merkitsee? Puhukaa suoraan, herra! Minä en ole
hyvällä tuulella, enkä voi odottaa!"
Kuten tässä olen kertonut, kerron minä kaikki, joka oli tapahtunut
ikkunani alla, ainoastaan sillä eroituksella, että koetin saattaa
kaikki mitä paraimpaan valoon. Hän laski veitsen luotaan, jota hän oli
kiillottamaisillaan ja laski miettiväisesti kädet ristiin.
"Olisi ollut hyvä, jollen koskaan olisi seurustellut John Jagon kanssa
eilis-iltana", sanoi hän. "Kun mies pyytää naiselta jotakin, saapi
nainen useimmiten katua, jos hän suostuu pyyntöön".
Hän lausui tämän mietteen hyvin levottomalla katseella. Seurustelu
kuutamolla oli jättänyt jälkeensä ikäviä muistoja hänen mieleensä. Minä
näin tuon nyt yhtä selvästi, kuin Naominkin.
Mitä oli John Jago sanonut hänelle? Minä tein tämän kysymyksen kaikella
tarpeellisella hellä-tuntoisuudella, pyytäen edeltäkäsin anteeksi
Naomilta.
"Minä tahtoisin mielelläni sanoa sen _teille_", alkoi hän, laskien
suuren painon viimeisele sanalle.
Siinä vaikeni hän. Hän kalpeni ja kävi taasen tulipunaiseksi. Hän otti
vielä kerran veitsen käteensä ja alkoi taasen ripiästi kuurata.
"Mutta minä en saa sanoa sitä teille", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä
kumarruksissa veitsen yli. "Minä olen luvannut olla siitä puhumatta
kellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian
tuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät
kävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle".
Neiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven.
Hänellä oli muassaan äärettömän suuri rukouskirja; ja hän katsoi
Naomiin, niinkuin ainoastaan mustasukkainen, ikäpuoli nainen voipi
katsoa nuorempaan ja kauniimpaan naiseen kuin hän itse.
"Aamu-rukous, neiti Colebrook", sanoi hän katkerimmalla muodollaan. Hän
vaikeni nähdessään minun seisovan ikkunan alla. "Aamu-rukous, herra
Lefrank", lisäsi hän surkeasti sääliväisellä katseella.
"Me tulemme kohta, neiti Meadowcroft", sanoi Naomi.
"Minä en halua laisinkaan tunkeutua teidän salaisuuksiin, neiti
Colebrook".
Tällä terävällä vastauksella lähti naispappimme rukouskirjoineen
köökistä. Minä kävin Naomia vastaan ja astuin huoneesen lasi-oven
kautta. Hän tuli kiihkeästi vastaani.
"Tuopa on seikka, jonka suhteen en ole aivan levollinen", sanoi Naomi.
"Tehän kerroitte, että jätitte Ambrosen ja Silas'en kahden kesken?"
"Aivan niin".
"Mutta, jos Silas kertoisi Ambroselle aamuisista tapauksista?"
Sama ajatus oli, kuten jo mainitsin, herännyt myöskin minussa. Minä
koetin paraan kykyni mukaan rauhoittaa Naomia.
"Herra Jago on poissa", muistutin minä. "Te ja minä voimme helposti
hänen poissa-ollessaan saattaa asiat selville".
Naomi tarttui käsivarteeni.
"Tulkaa rukoukseen", sanoi hän. "Ambrose on siellä ja minä kyllä löydän
sopivan tilaisuuden puhuakseni hänen kanssa".
Ei Ambrose, eikä Silaskaan ollut ruoka-salissa, kun tulimme sinne.
Herra Meadowcroft'in turhaan odotettua kymmenen minuutia, käski hän
tytärtään lukemaan rukouksia. Neiti Meadowcroft luki loukatun naisen
äänellä, joka väkirynnäköllä valloittaa arvo-istuimen ja vaatii
oikeuksiansa. Aamiainen seurasi, ja veljekset yhä olivat poissa. Neiti
Meadowcroft katsoi isäänsä ja sanoi:
"Yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä minä sanoin teille, isäni?"
Naomi tuli kohta vasta-myrkyllä:
"Pojat kaiketi ovat viipyneet työssänsä, enoni". Hän kääntyi sitte
minun puoleeni. "Tehän haluatte katsella taloa, herra Lefrank. Tulkaa
auttamaan minua poikien etsimisessä".
Enemmän kuin tunnin aikaa kävelimme talon toisesta osasta toiseen
löytämättä kaivatuita. Vihdoin tapasimme heidät erään suuren metsän
reunalla, jossa istuivat kaatuneen puun päällä, haastellen keskenänsä.
Silas nousi ylös meidän lähestyessä ja meni metsään, lausumatta
sanaakaan jäähyväisiksi. Hänen noustessaan ylös näin hänen veljensä
kuiskasevan hänelle jotakin korvaan; ja minä kuulin hänen vastaavan.
"Ambrose, merkitseekö tuo, että teillä on joku salaisuus?" kysyi Naomi
ja läheni hymyillen rakastajaansa. "Oletko käskenyt Silas'en olla
vaiti?"
Ambrose potkasi ynseästi irtanaisia kiviä, jotka makasivat hänen
jalkainsa ympärillä. Kummastellen minä tein sen muistutuksen, ettei
hänellä ollut lempi-sauvaansa kädessä ja ettei se liioin ollut hänen
vieressään.
"Ne ovat minun ja Silas'en keskinäisiä asioita", vastasi hän Naomille,
vaikkapa ei juuri tarinollisesti. "Meillä on kyllä salaisuus, jos
välttämättä tahdot sen tietää".
Naomi jatkoi kysymyksiään, kuten vaimon sopii, huolimatta siitä, mitä
vihastunut mies piti hänen kysymyksistään.
"Minkätähden ette kumpikaan tulleet aamu-rukoukseen ja eineelle?"
kysäsi hän sitten.
"Meillä oli liian paljo tekemistä", vastasi Ambrose vihaisesti, "ja
paitse sitä olimme liian kaukana kotoa".
"Hyvin kummallista", sanoi Naomi. "Semmoista ei ole koskaan ennen
tapahtunut, sitten kun minä tulin taloon".
"Kuta kauemmin eletään, sitä enemmän opitaan. Nythän tuo kuitenkin on
tapahtunut".
Se ääni, jolla hän lausui nämä sanat, olisi kehoittanut jokaista miestä
jättämään hänet rauhaan. Mutta sellaiset välilliset varoitukset ovat
joutavat, kun ne tarkoittavat naisia. Kun naisella vielä on mielessään
jotakin, lausuu hän sen.
"Oletteko nähneet John Jagoa tänään aamulla?"
Ambrose oli pahalla tuulella ja hän suuttui silmittömäksi -- mahdotoin
oli sanoa minkä vuoksi.
"Kuinka moneen kysymykseen minun vielä pitää vastata?" puhkesi hän
kiivaasti puhumaan. "Oletko sinä pappi, joka luettelet minua
katekismuksessa? Minä en ole nähnyt Jagoa ja minulla on omat työni
tehtävät. Oletko tyytyväinen nyt?"
Hän kääntyi pois kiroillen ja seurasi veljeänsä metsään. Naomin kauniit
silmät katsoivat minuun, tulistuneena vihasta.
"Mitähän hän ajattelee, herra Lefrank, joka tuolla tavoin puhuttelee
minua! Kuinka raaka ihminen! Kuinka hän uskaltaa niin käyttää itsensä?"
Tässä vaikeni hän, muuttaen äkkiä äänensä ja kasvonsa. "Tuommoista ei
ole koskaan ennen tapahtunut, herra. Onko jotaki tullut
epäjärjestykseen? Minä en voisi mitenkään tuntea Ambrosea, niin
muuttunut on hän. Sanokaa, mitä te arvelette?"
Minä koetin vielä esittää asian paraimmassa valossa. "Jokin seikka on
saattanut hänet raivoon", sanoin minä. "Vähäpätöisinkin asia voi joskus
saattaa miehen raivoon, neiti Colebrook. Minä puhun kuten mies ja
tiedän sen. Suokaa hänelle aikaa ja hän on tuleva pyytämään anteeksi ja
kaikki on taasen hyvä".
Minulle ei onnistunut ollenkaan puheellani rauhoittaa kaunista
sukulaistani. Me palasimme kotia. Päivällis-tunti tuli ja veljekset
saapuivat. Isä puhui heidän kanssa poissa-olosta aamu-rukouksesta ja
puhutteli heitä mielestäni liiallisella ankaruudella. Pojat puolestaan
närkästyivät muistutuksista ja lähtivät pois huoneesta. Tyytyväisyyden
imelä hymyily lepäsi neiti Meadowcroft'in ohuilla huulilla. Hän katsoi
isäänsä; sen perästä hän alakuloisesti kohotti silmiään kattoon päin ja
sanoi:
"Me voimme ainoastaan rukoilla niiden puolesta, isäni".
Naomi katosi päivällisen jälkeen. Kun jälleen tapasin hänet, oli
hänellä muutamia uutisia kerrottavina minulle.
"Minä olen puhunut Ambrosen kanssa", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt
minulta anteeksi. Me olemme sopineet asiasta, herra Lefrank.
Mutta ... mutta..."
"Mutta -- mitä neiti Naomi?"
"Hän ei ole näköisensä, herra. Hän ei tahdo myöntää sitä; vaan minä en
sille voi mitään, minä luulen hänen salaavan jotakin minulta".
Päivä kului; ilta tuli. Minä taasen rupesin lukemaan franskalaista
novelliani. Mutta ei itse Dumaskaan voinut kääntää huomiotani
puoleensa. Minä en voi sanoa, mitä muuta minä ajattelin. Minä en voi
selittää, minkätähden olin pahalla tuulella. Minä halusin takasin
Englantiin; minä suutuin ilman syyttä Morwickin taloon.
Kello löi yhdeksän; me kokoonnuimme taasen kaikki illallispöytään
paitsi John Jago. Häntä odotettiin kotia siihen aikaan ja me viivyimme
hänen vuoksi neljänneksen tuntia herra Meadowcroft'in omasta
kehoituksesta. Mutta John Jagoa ei näkynyt.
Yö tuli ja kaivattu ei palannut. Neiti Meadowcroft tarjoutui itse
istumaan ja odottamaan häntä. Naomi vilkutti silmiänsä hänelle, hiukan
pahan-ilkisesti, sen minun täytyy myöntää, kun molemmat naiset sanoivat
toisilleen hyvää yötä. Minä nousin ylös huoneeseni, vaan en nytkään
voinut nukkua. Auringon noustessa kävin taasen uloshengittämään
aamu-ilmaa.
Portailla tapasin neiti Meadowcroft'in, joka silloin oli menossa
huoneisinsa. Ei ainoa kutrikaan hänen karkeista, harmaista hiuksistaan
ollut epä-järjestyksessä; ei mikään tuossa naisessa osoittanut, että
hän oli valvonut koko yön.
"Eikö herra Jago ole palannut?" kysyin minä.
Neiti Meadowcroft puisti hiljaa päätään ja loi minuun synkän katseen.
"Me olemme Jumalan hallussa, herra Lefrank. Herra Jagoa on varmaan
pidätetty Narrabeessa yötä".
Ateriat seurasivat jokapäiväisessä, muuttumattomassa järjestyksessänsä.
Aamiainen tuli, päivällinen samoin, eikä John Jagon hahmua näkynyt
Morwick'in talon ovissa. Herra Meadowcroft ja hänen tyttärensä
tuumailivat keskenänsä ja päättivät lähettää väkeä hakemaan kaivattua.
Eräs uskollisimmista työmiehistä lähetettiin Narrabeehen
kuulustelemaan.
Hän palasi myöhään illalla, tuoden kummallisia uutisia. Hän oli käynyt
kaikissa ravintoloissa ja liikepaikoissa Narrabeessa; hän oli
kuulustellut lukemattomia kertoja kaikilla suunnilla ja tahoilla, aina
vaan samalla menestyksellä; ei kukaan ollut nähnyt John Jagoa. Kaikki
vakuuttivat, että John Jago ei ollut käynyt kaupungissa.
Me katselimme kaikki toisiimme, paitsi molemmat veljekset, jotka
istuivat yhdessä eräässä huoneen pimeässä loukossa. Johto-päätös näkyi
olevan välttämätön. John Jago oli kadonnut.