Uudet kasvot.
Kohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.
Vanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten
kolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut
ystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton
tyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista
varten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään
viehättäviä ulkonaisia omaisuuksia -- eräs niitä henkilöitä, jotka
näyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka,
jota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä
olisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri
vilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä
minä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.
"Illallinen syödään kello 9, herra", sanoi neiti Meadowcroft. Hän
lausui nämät sanat, juuri kuin "illallinen" olisi joku perheellinen
kiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan
vaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti
tyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.
Tähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.
Huoneeni oli puhdas ja siistii -- vieläpä oli kaikki niin säntilleen,
että tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä
tomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja
rukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli
viljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon
valossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui
pergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause
punaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti
Meadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja
tehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni
ympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin
kynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen
romanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan
vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista.
Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni
asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon
kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin
kelloani. Kello oli yhdeksän.
Ambrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien
ruoka-huoneesen.
Herra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.
Hänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen
tyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella
juhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle
puolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle.
Veljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka
Ambrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut
varsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät
hengen voimat, jotka, -- olkootpahan sitten hyvät tahi huonot --
odottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.
Ovi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia
veljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet
ylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui
huoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.
Hän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea,
siihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa
suhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta
ja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta
ajettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi
kummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa
herätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla
oikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata,
kaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis,
oli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka
minussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa
tapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain
väkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. "Hiukan hurja" -- tämän
vaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun
tuntematon, joka nyt astui huoneesen.
Vanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut
sanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen
silmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin
molemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui
jotenkin ikävältä.
"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago", sanoi vanhus ja
esitteli meitä aivan säännöllisesti. "John Jago, tämä on nuori
sukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve:
hän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on
amerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja
amerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan".
Hän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan
loivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää
tuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että
partainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi
jostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.
Ovi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja
asettui istumaan pöydän ääreen.
Oliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in
vastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!
Kaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää
muodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka
kuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen
hartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin
rehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni,
sievä vartalo -- liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden
mukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja -- jotakin joka on
aivan harvinaista Amerikassa -- hänen äänensä oli sointuva ja teki
hänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten
ensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea.
Minä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä
miellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä
esiteltiin toisillemme.
"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa", arvelin
itsekseni, "niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan".
Ainakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja
eripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme,
tuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä
silmänräpäyksestä viimeiseen saakka.
Ambrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen
veljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä
suloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti.
Minä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen
kättänsä pöytä-vaatteen alla.
Illallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu
oli Naomin ja minun välillä.
Jostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä
tuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi
epäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen
silmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi
hän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän
tarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä
suunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun
aloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi
oli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John
Jago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä,
katsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.
Mitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä
ensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan
välillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha
herra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen
viljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät,
että tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein
jonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat
pojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon
hoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua.
Sellaisissa tilaisuuksissa -- ja niitä oli usein -- sekaantui Naomi
rohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun
harmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla
välittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti
paheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä
ikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja
tylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden
ilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi
mieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita
silloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en
olisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan
paennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.
Vihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti
Meadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi
minulle jäähyväiset sanoilla:
"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!"
Hän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin
selkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi
hänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.
"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois,
ehkäpä minä saan tarjota sikarin -- jos vaan nuo nuoret herrat sen
suvaitsevat".
Täten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen "nuoria
herroja", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.
Minä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti
ruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.
Ambrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine
sikari-laatikoineen.
"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta", alkoi Ambrose.
"Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa
myrkyttää teidät".
"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta", lisäsi Silas,
"hän on suurin valehtelia koko Amerikassa".
Naomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja
vankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.
"Mitähän herra Lefrank ajattelee", sanoi Naomi, "kun näin puhutte
henkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen
teitä molempia".
Silas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi
jälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi
hänestä.
Kun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven
luokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan,
joka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne
ihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle.
Luonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin
sanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla
ihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi
luulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen,
joka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli
luonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?)
alkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen
hartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.