TOINEN LUKU.

Uudet kasvot.

Kohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.

Vanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten

kolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut

ystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton

tyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista

varten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään

viehättäviä ulkonaisia omaisuuksia -- eräs niitä henkilöitä, jotka

näyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka,

jota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä

olisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri

vilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä

minä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.

"Illallinen syödään kello 9, herra", sanoi neiti Meadowcroft. Hän

lausui nämät sanat, juuri kuin "illallinen" olisi joku perheellinen

kiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan

vaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti

tyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.

Tähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.

Huoneeni oli puhdas ja siistii -- vieläpä oli kaikki niin säntilleen,

että tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä

tomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja

rukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli

viljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon

valossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui

pergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause

punaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti

Meadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja

tehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni

ympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin

kynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen

romanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan

vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista.

Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni

asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon

kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin

kelloani. Kello oli yhdeksän.

Ambrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien

ruoka-huoneesen.

Herra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.

Hänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen

tyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella

juhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle

puolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle.

Veljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka

Ambrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut

varsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät

hengen voimat, jotka, -- olkootpahan sitten hyvät tahi huonot --

odottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.

Ovi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia

veljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet

ylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui

huoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.

Hän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea,

siihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa

suhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta

ja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta

ajettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi

kummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa

herätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla

oikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata,

kaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis,

oli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka

minussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa

tapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain

väkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. "Hiukan hurja" -- tämän

vaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun

tuntematon, joka nyt astui huoneesen.

Vanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut

sanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen

silmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin

molemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui

jotenkin ikävältä.

"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago", sanoi vanhus ja

esitteli meitä aivan säännöllisesti. "John Jago, tämä on nuori

sukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve:

hän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on

amerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja

amerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan".

Hän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan

loivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää

tuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että

partainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi

jostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.

Ovi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja

asettui istumaan pöydän ääreen.

Oliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in

vastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!

Kaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää

muodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka

kuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen

hartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin

rehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni,

sievä vartalo -- liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden

mukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja -- jotakin joka on

aivan harvinaista Amerikassa -- hänen äänensä oli sointuva ja teki

hänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten

ensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea.

Minä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä

miellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä

esiteltiin toisillemme.

"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa", arvelin

itsekseni, "niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan".

Ainakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja

eripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme,

tuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä

silmänräpäyksestä viimeiseen saakka.

Ambrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen

veljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä

suloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti.

Minä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen

kättänsä pöytä-vaatteen alla.

Illallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu

oli Naomin ja minun välillä.

Jostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä

tuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi

epäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen

silmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi

hän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän

tarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä

suunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun

aloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi

oli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John

Jago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä,

katsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.

Mitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä

ensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan

välillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha

herra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen

viljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät,

että tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein

jonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat

pojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon

hoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua.

Sellaisissa tilaisuuksissa -- ja niitä oli usein -- sekaantui Naomi

rohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun

harmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla

välittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti

paheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä

ikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja

tylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden

ilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi

mieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita

silloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en

olisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan

paennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.

Vihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti

Meadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi

minulle jäähyväiset sanoilla:

"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!"

Hän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin

selkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi

hänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.

"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois,

ehkäpä minä saan tarjota sikarin -- jos vaan nuo nuoret herrat sen

suvaitsevat".

Täten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen "nuoria

herroja", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.

Minä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti

ruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.

Ambrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine

sikari-laatikoineen.

"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta", alkoi Ambrose.

"Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa

myrkyttää teidät".

"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta", lisäsi Silas,

"hän on suurin valehtelia koko Amerikassa".

Naomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja

vankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.

"Mitähän herra Lefrank ajattelee", sanoi Naomi, "kun näin puhutte

henkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen

teitä molempia".

Silas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi

jälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi

hänestä.

Kun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven

luokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan,

joka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne

ihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle.

Luonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin

sanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla

ihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi

luulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen,

joka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli

luonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?)

alkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen

hartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.

John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä? · 第 7 / 18 题