Sairas mies.
"Sydän terve", sanoi tohtori. "Keuhkot hyvät. Ei mitään vikaa elimissä,
jota voisi huomata. Filip Lefrank, älkää olko levotonna. Ette vielä
kuole. Tautinne on tullut liiallisesta työstä. Lepo on ainoa lääke".
Niin lausui tohtori huoneissani Lontoossa; tohtoria oli noin puolen
tuntia ennen lähetetty noutamaan minun tähteni, koska olin peloittanut
kirjuriani pyörtyessäni pulpettini ääressä. En tahdo ilman syyttä
kääntää lukiani huomion puoleeni; mutta ehkäpä lienee tarpeellinen
selitykseksi lisätä, että olen "nuorempi" asian-ajaja suurella
harjoituksella. Olen kotoisin Jersey nimisestä saaresta Englannin
kanavassa. Nimeni franskalainen muoto (Lefanc) sai englantilaisen
muodon useita polvia sitten: siihen aikaan käytettiin kirjain "k"
Englannissa vielä sanain lopussa, jotka nyt päättyvät "c":llä. Siitä
huolimatta me vielä toki kannamme päämme pystyssä kuten Jersey-perhe
ainakin. Vielä tänäkin päivänä on isälleni ikävää kuulla puhuttavan
pojastansa Englannin asian-ajaja-säädyn jäsenenä.
"Lepoa!" sanoin toistamiseen, kun lääketieteellinen neuvon-antajani oli
päättänyt puheensa. "Ystäväni, tiedättekö nyt juuri käräjä-ajan olevan
käsissä. Oikeudet istuvat. Katsokaahan, mikä tukku asiakirjoja makaa ja
odottaa minua tuolla pöydällä. Lepo ja perikato ovat minulle yhtä".
"Ja työ on kuolema", lisäsi tohtori tyynesti.
Minä säpsähdin. Hän ei tahtonut pelottaa minua, hän puhui nähtävästi
toden perästä.
"On ainoastaan kysymys ajasta", jatkoi hän. "Teillä on hyvä ruumiin
rakennus, olette nuori mies, vaan ette voi aivan kauan liiallisesti
rasittaa aivojanne ja turmella hermostoanne. Lähtekää kohta matkalle.
Jos kärsitte merta, tehkää meri-matka. Meri-ilma voisi paraite tehdä
teidät terveiksi. En tahdo kirjoittaa teille mitään receptiä. En voi
parantaa teitä. Minulla ei ole muuta lisättävää".
Näin sanoen jätti lääkärini asuntoni. Olin itsepintainen; lähdin samana
päivänä oikeuteen.
Vanhempi asian-ajaja siinä jutussa, jonka kanssa minulla oli tekemistä,
kääntyi puoleeni pyytäen minulta jonkun selityksen, jonka olin
velvollinen hänelle antamaan. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en kyennyt
kokoamaan ajatukseni: tapaukset ja asianhaarat olivat aivan sekasin
aivoissani. Minä vietiin oikeudesta suuresti säikähtyneenä itsestäni.
Seuraavana päivänä lähetettiin asia-kirjani takaisin asianomaisille, ja
minä seurasin lääkärini neuvoa, lähtien Amerikaan ensi höyryssä, joka
kulki New-Yorkiin.
Minä olin erityisestä syystä pitänyt matkan Amerikaan parempana muita
merimatkoja. Muuan äitini sukulainen, näet, oli useita vuosia sitten
muuttanut Yhdys-valtoihin ja siellä ruvennut maanviljelijäksi. Hän oli
käskenyt minun käymään luonaan, jos joskus olisin tullut Atlantin meren
poikki. Tuota pitkää toimettomuutta levon nimellä, johon tohtori oli
minua tuominnut, voitiin tuskin suloisemmalla tavalla viettää, luulin
minä, kuin käymällä orpanoimassa ja katselemassa Amerikaa. Viivyttyäni
hetken aikaa New-Yorkissa, kuljin rautatietä sukulaiseni, herra
Meadowcroft'in luokse Morwickin talossa.
Amerikassa löytyy mitä juhlallisimpia näkö-aloja koko mailmassa.
Terveellisenä vastakohtana näille voit myöskin usein valtioissa
Yhdys-valloissa nähdä maisemia, jotka ovat niin tasaisia, niin
yksitoikkoisia ja ikäviä matkustajalle, kuin koskaan missään muualla
mailmassa. Se maanosa, jossa herra Meadowcroft'in maatila oli, kuului
jälkimäiseen luokkaan. Silmäilin ympärilleni, kun astuin
rautatievaunuista alas portaille Morwickin pysäyspaikalla ja sanoin
itsekseni: "jos tulen terveeksi sillä, että tulen kankeaksi ja
tyhmäksi, silloin olen tosiaan löytänyt paraan paikan".
Minä muistelen näitä sanoja seuraavien tapausten valossa; ja sanon,
kuten tekin pian olette sanova, niiden lähteneen jotenkin rohkeasta
miehestä, jonka sukkela ajatus ei koskaan kyllin tyynesti ottanut
punnitakseen, mitä odottamattomia tapauksia aika ja sattumus
yhdistyneenä voivat aikaan saada hänelle.
Herra Meadowcroft'in vanhin poika, Ambrose, odotti pysäyspaikalla
ajaakseen minut taloon.
Ambrose Meadowcroft'in ulkonaisessa olennossa ei ollut mitään, joka
olisi ennustanut niitä hirveitä ja kummallisia tapauksia, jotka
tulisivat tapahtumaan tuloni jälkeen Morwickiin.
Terve, kaunis, nuori mies kysyi: "Miten voitte herra Lefrank? Iloitsen
nähdessäni teitä, herraseni. Nouskaa vaunuihin; mies kyllä saapi selkoa
kapineistanne."
Yhtä kohteliaasti vastasin minä:
"Kiitoksia kysymästänne! Miten voidaan kotona?"
Niin lähdimme matkalle taloon.
Matkustaessamme keskustelimme ensin maanviljelyksestä ja
karjanhoidosta. Ennenkuin olimme kulkeneet 20 kyynärää, tuli minun
täydellinen tietämättömyyteni elonkorjuussa ja karjanhoidosta ilmi.
Ambrose Meadowcroft koetti kääntää keskustelumme toiseen aineesen, vaan
hänelle ei onnistunut tämä hanke. Nyt taasen minä vuorossani etsin
keskustelu-ainetta ja kysäsin umpi-mähkään, tulinko sopivalla ajalla.
Nuoren maanviljelijän jotenkin yksinkertaiset, päivettyneet kasvot
kirkastuivat silmänräpäyksessä. Minä olin nähtävästi sattumalta
keksinyt huvittavan keskustelu-aineen.
"Ette olisi voineet tulla soveliaammasti", sanoi hän. "Meidän talomme
ei koskaan ole ollut niin hauska ja hupainen kuin tätä nykyä".
"Onko teillä vieraita luonanne?"
"Eipä juuri mikään vieras. Ainoastaan uusi perheen jäsen, joka on
tullut keskuuteemme".
"Uusi perheen jäsen! Sallikaa minun kysyä, kukahan?"
Ambrose Meadowcroft mietiskeli, ennenkuin hän vastasi, läiskähti
hevosta ruoskalla, katsoi minuun jonkunmoisella yksinkertaisella
epäilyksellä ja toi yhtäkkiä totuuden ilmi mitä selvimmillä sanoilla:
"Onpahan kauniin tyttö, jonka te koskaan eläissänne olette nähneet".
"Voi, voi! Arvatenkin sisarienne ystävätär?"
"Ystävätär? Aivan niin, häntä on meidän pieni amerikalainen serkkumme
-- Naomi Colebrook".
Himmeästi nyt muistelin, että herra Meadowcroft'in nuorempi sisar oli
kauan aikaa sitten joutunut naimisiin erään amerikalaisen kauppamiehen
kanssa ja että hän oli kuollut monta vuotta sitten, jättäen jälkeensä
yhden ainoan lapsen. Minä sain nyt kuulla, että myöskin isä oli
kuollut. Kuolinvuoteellansa oli hän jättänyt turvattoman tyttärensä
vaimonsa sukulaisten ystävälliseen hoitoon Morwick'issa.
"Hän keinotteli alinomaa", jatkoi Ambrose. "Hän koetti milloin mitäkin
ja kaikki kävi nurin. Hän kuoli tuskin jättäen jälkeensä, mitä
maahan-paniaisiin tarvittiin. Ennenkuin Naomi tuli tänne, isääni vähän
arvelutti, mimmoinen hänen amerikalainen sisarensa tytär olisi. Me
olemme englantilaisia, kuten tiedätte; ja vaikka elämme täällä
Yhdys-valloissa, noudatamme kuitenkin englantilaisia tapojamme. Me
emme yleensä paljon huoli amerikalaisista naisista, vaan kun Naomi
tuli, voitti hän kaikki puolelleen. Mikä tyttö! Kohta hän asettui kuten
perheen-jäsen ainakin. Viikossa hän oppi maito-talouden kaikki
askareet. Vaikkapa hän ei vielä ole ollut vallan kahtakaan kuukautta
luonamme, ihmettelemme jo, miten me koskaan voimme tulla toimeen ilman
häntä!"
Kun Ambrose kerran oli ruvennut puhumaan Naomi Colebrook'ista, puhui hän
lakkaamatta hänestä. Ei tarvinnut olla kovin teräväsilmäinen voidakseen
huomata, minkä vaikutuksen amerikalainen serkku oli tehnyt häneen.
Nuoren miehen kiihko tarttui myöskin minuun, vaikkapa heikommassa
määrässä. Minä olin tosin ennakolta hiukan hämmästyksissäni,
ajatellessani saavani nähdä Naomia, kun me iltapuoleen saavuimme
Morwick'in talon porteille.