"Missä?" toisti poika painokkaasti. "Se on meidän tallissamme. Siellä
se on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman
aikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!"
Renki höyräytti muutamia suuria savupilviä. "Oletko hupsu, Carsten?"
sanoi hän sitte. "Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja
eloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä
olet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!"
-- Mutta poika ei luopunut luulostaan. Jos kerran paholainen asusti
kimossa, miksikäs hän ei voisi tehdä sitä eläväksikin? Hän hätkähti
säikähtyneenä joka kerta, kun astui iltasin talliin, jossa kimoa
pidettiin joskus kesäisinkin, ja tämä käänsi äkkiä tuliset silmänsä
poikaan. "Vieköön sun paholainen!" jupisi hän silloin. "Me emme tule
kauvan yksissä olemaan."
Ja niin hän tiedusteli salaa uutta palveluspaikkaa, sanoutui irti ja
rupesi syksystä Ole Petersin palvelukseen. Täällä hän tapasi hartaita
kuulijoita kertoessaan patopäällikön kummitushevosesta. Paksu
Vollina-rouva ja hänen vanhuudenhöperö isänsä, entinen valtuusmies
Jess Harders, kuuntelivat tuota juttua ilonsekaisella kauhulla ja
kertoivat sitä edelleen kaikille, joilla oli kaunaa patopäällikköä
kohtaan tai joita sellaiset jutut muuten miellyttivät.
* * * * *
Sillä välin, jo maaliskuun loppupuolella, oli ylipatopäällikön kautta
saapunut käsky uuden padon rakentamisesta. Hauke kutsui ensiksi
patovaltuusmiehet neuvotteluun, ja eräänä päivänä kokoontuivat
kaikki kirkon luona olevaan kapakkaan. Siellä luki Hauke Haien
heille pääkohdat tähän saakka syntyneistä asiakirjoista: omasta
hakemuksestaan, ylipatopäällikön lausunnosta ja lopullisesta
päätöksestä, ennen kaikkea padon ulkoreunan rakentamista koskevan
kohdan, jonka mukaan uusi pato ei tulisi jyrkkäreunaiseksi niinkuin
edelliset, vaan loivasti viettäväksi. Mutta hänen kuulijainsa
joukossa ei näkynyt ainoatakaan iloista eikä tyytyväistä naamaa.
"Niin, niin", sanoi muuan vanha valtuusmies. "Se oli kaunis juttu,
eikä siinä auta vastaväitteetkään, kun ylipatopäällikkö suosii tätä
meidän päällikköä."
"Olet oikeassa, Dethlev Wiens", sanoi toinen. "Kevättyöt ovat
kynnyksellä ja nyt on vielä tehtävä tuo hirmuisen pitkä pato -- sen
vuoksihan kaikki muu jää syrjään."
"Ne voitte kyllä myöhemminkin suorittaa", sanoi Hauke. "Eiväthän toki
aidat yhtenä kevännä kumoon lahoa."
Se selitys ei tyydyttänyt moniakaan. "Entä sinun patosi reuna!" sanoi
kolmas ottaen uuden puheenaineen. "Sen leveydellähän ei ole mitään
määrää! Mistä saadaan siihen tarvittavat ainekset ja milloinka työ
valmistuu?"
"Ellei tänä vuonna, niin ainakin seuraavana; se riippuu etupäässä
meistä itsestämme", vastasi Hauke.
Joukosta kuului ilkeätä naurua: "Mutta mitä varteta tuota hyödytöntä
työtä? Eihän padosta silti tule sen korkeampaa kuin vanhakaan", huusi
joku. "Ja se on kuitenkin kestänyt yli kolmekymmentä vuotta."
"Olette oikeassa", vastasi Hauke, "siitä on todellakin kolmekymmentä
vuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen
viisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä
vuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton
kuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee
kaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata
vuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät
aallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän
viljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö
ehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta
käsittää."
Kun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha
valkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan
kummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt
valtuusmiestoimessaan. "Patopäällikkö Hauke Haien!" puheli hän. "Sinä
tuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että
olisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan.
Mutta -- oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme
joka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on
suojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta
nyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse
asiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä
yksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus,
joka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä
patorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen
mukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan
teistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse
tahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule
häneltä kunnioitustaan kieltämään!"
Jewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja
pyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa
kuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa
olijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he
edelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat
miten kalpeaksi hän oli käynyt. "Kiitän teitä, Jewe Manners", sanoi
hän, "että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin
vast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte
uutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin
asiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti
päättämään esillä olevista tehtävistä."
"Puhukaa!" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon
piirrokset pöydälle: "Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa
saadaan. -- Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty
kapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan
osasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin,
saamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan
vahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan
käyttää hiekkaa! -- Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari,
joka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani
suunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy
meidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin
ammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin
liejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä
kohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en
voi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta
marskiltamme on saatavissakaan. -- Neuvotelkaamme miten tämä kaikki
järjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata
kunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku."
Kokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat
välinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin
tuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin
maamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: "Te olette
ajatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka
siihen kelvannee".
Mutta Hauke vastasi: "Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin
tulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette
paremman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani".
"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä", vastasi Jacob Meyen.
Mutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut
aivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei
oltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää,
vanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista
maamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti
suoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä,
olkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja
melkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli
perua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta
käsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä:
"Olet niin väsyneen näköinen, Hauke", puheli hän, silittäen kapealla
kädellään hiuksia hänen otsaltaan.
"Saatanpa ollakkin hiukan", vastasi mies.
"Ja asiasi kai luonnistuu?"
"Luonnistuuhan se", vastasi hän katkerasti hymyillen. "Mutta minun
täytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät
estä sitäkin!"
"Eiväthän toki kaikki?"
"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän
olisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi."
* * * * *
Kun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa
kaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan
kaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla
kohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää
työnjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset
verukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi
pato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa
rakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo
työtä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei
hänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi
patolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka
päivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä
meni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen
tapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen
työtaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.
Hauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit,
jotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä,
takaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä,
jotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja
rauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin
ehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat
heidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä
joutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty
osallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet
enää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt
koituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset,
joilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat
pyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta
myytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja
suorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina
ovipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: "Miettikää ensin ja myykää
ne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo
oli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne
saanut, päätti hän että maa on padottava!"
Olen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän
luona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja
katsoi Ole Petersiin: "Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua,
mutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa,
jota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa
on asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä
tarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää,
niin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka
kerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt
patopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen
tehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos
paheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan
että on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä
koituu heille liiaksi työtä!"
Osa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen:
"Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!"
Mutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin
vaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta
toisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin
vasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana
kuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää
liikkeelle.
Vihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun.
Lakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä
tyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin
uutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja
lapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia
tuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja
mullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat,
ja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla
olkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet
kävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun
ja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä
patopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena
ratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin
hänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen
työmiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai
taitamattoman. "Tässä ei auta mikään", huudahti hän tällöin,
"sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!" Jo kaukaa,
Hauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa
korskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: "Joutuun!
Kimonratsastaja tulee!"
Jos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin
maassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä
työpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota
käytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja
selitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat
häneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä
taikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei
kuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn
eräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän
lähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä
ja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet.
Mutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan
hitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle
hän oli antanut hevosensa pideltäväksi -- se seisoi paikoillaan
lauhkeana kuin lammas -- katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen
silmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.
"Hoi, Marten!" huusi Hauke. "Mitä sinä seisot kuin olisi salama
sinuun iskenyt?"
"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi
jotain pahaa mielessä!"
Hauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa
hieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet
katsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat
vaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään
liikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka
olivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän
päänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä
lintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja.
Sitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka
tunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei
pilkalta. "Mitä se oli?" kysyi hän itsekseen. "Onko Elke lopultakin
oikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit
ja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta
pääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?"
Hän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin
padontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen
entinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke
tietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat
noissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten
tulisesti hevosensa korskui!
-- -- Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun
viimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja
lumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin
jättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan
reunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava,
oli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli
virta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen
kolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan
vahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin
ihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas
tekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.
-- -- Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen
tapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se
oli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten
pitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku
oli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta
oli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien
ja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton
ilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi.
Kaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen
valtimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen.
Hauke pudisti päätään: "Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi
sen tehdä". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta
joku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois,
seisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja
sairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai
tavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.
"Tulva, tulva!" valitti sairas. "Tue minua!" huusi hän; "tue minua,
Hauke!" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: "Veteen, mereenkö?
Jumalani, en näe häntä enää milloinkaan!"
Silloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä,
lankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: "Elke! Elke, etkö
tunne minua, olenhan luonasi?"
Mutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin
hukkuva eteensä.
Hauke painoi hänet takaisin päänaluselle. Sitte hän puristi kätensä
tuskaisesti ristiin: "Herra Jumala!" huusi hän. "Älä ota häntä
minulta. Sinä tiedät, etten voi elää ilman häntä." Sitte hän
lisäsi hiljaa, ikäänkuin mietteissään: "Tiedänhän, ettet aina voi
tehdä mitä tahdot, et Sinäkään. Olet kaikkitietävä, Sinun täytyy
toimia viisautesi mukaisesti -- oi Herra, puhu minulle edes tuulen
henkäyksenä!"
Äkkiä syntyi kuin tyyni rauha. Hauke ei kuullut muuta kuin hiljaista
hengitystä. Kun hän kääntyi vuoteeseen päin, makasi vaimonsa
rauhalliseen uneen vaipuneena. Vaan hoitajanainen katsoi häneen
pelästynein silmin. Hauke kuuli jonkun käyvän ovessa. "Kuka se oli?"
kysyi hän.
"Piika Anna Greetta vain meni ulos; hän toi tänne vuoteenlämmittäjän."
"Mitä katsotte minuun niin säikähtyneenä, rouva Levke?"
"Minäkö? Teidän rukouksenne on minua säikähdyttänyt. Siten ette voi
kenellekään terveyttä rukoilla."
Hauke loi häneen läpitunkevan katseen: "Käyttekö tekin, niinkuin
meidän Anna Greetta, hollantilaisen paikkaräätälin Jantjen seuroissa?"
"Käyn, herra; meillä on kummallakin autuaaksi tekevä usko."
Hauke ei vastannut. Siihen aikaan niin tavallinen uskonnollinen
lahkolaisliike kokouksineen kukoisti myöskin friissein keskuudessa.
Hunningolle joutuneet käsityöläiset tai virasta erotetut
koulunopettajat olivat sen johtajina, ja naiset, nuoret ja vanhat,
tyhjäntoimittajat ja yksinäiset ihmiset juoksivat innokkaasti
salaisissa seuroissa, joissa jokainen voi näytellä papin osaa.
Patopäällikön palvelijoista viettivät Anna Greetta ja häneen
rakastunut renkipoika siellä vapaat iltansa. Tosin oli Elke lausunut
Haukelle arvelunsa noitten käyntien suhteen, mutta tämä oli ollut
sitä mieltä, ettei pitäisi sekaantua kenenkään uskonasioihin.
Sellainen ei vahingoita ja on joka tapauksessa parempaa kuin
kapakassa istuminen.
Siihen oli asia jäänyt, ja Hauke vaikeni tälläkin kertaa. Mutta
häneen nähden ei vaijettu; hänen lausumansa rukous kulki talosta
taloon. Hän oli kieltänyt Jumalan kaikkivallan. Mutta mitä oli Jumala
ilman kaikkivaltiutta? Patopäällikkö oli jumalankieltäjä, juttu
aavehevosesta mahtoi lopultakin olla tosi!
Hauke ei näistä asioista kuullut mitään; hän ei niinä päivinä kuullut
eikä nähnyt muuta kuin vaimonsa. Eipä edes lapsi voinut kiinnittää
hänen huomiotaan.
Vanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin.
Jäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka
renki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen
jälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti
tuttavallisesti päätään patopäällikölle: "Hyvin käy, vallan hyvin!
Jumalan avulla!" Ja eräänä päivänä -- oliko sitte lääkärin taito
kukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta
jonkun keinon löytänyt -- tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden
kesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: "Rouvani,
nyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori.
Teidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän,
elävien joukkoon!"
Silloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. "Hauke!
Hauke, missä olet?" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta
syöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet
hänen kaulaansa: "Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!"
Vanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa
ja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.
-- -- Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja
-- Hauken patotyöstä erottama suutari -- hollantilaisen räätälin
pitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat
sanat: "Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän,
ettet aina voi tehdä mitä tahtoisit -- tunnemmehan kaikki tuon
onnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa -- se on
Jumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin
isältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua.
Mutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa
on sadatusta!"
-- -- Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan
pienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei
puhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet
väliin kiihkeästi syliinsä: "Ole minulle uskollinen, Elke; ole
minulle uskollinen!" -- Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä:
"Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?" Hetken päästä
hän oivalsi miehensä sanat. "Niin, Hauke; olemme toisillemme todella
uskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme."
Sitte meni kumpikin taas työhönsä.
Näin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta
työstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen
sydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä
kohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa
kehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi
ollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan
hän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän
ennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat
nyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan
hiljaisuudessa lieventää.
* * * * *
Kevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon
aukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi
puolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta.
Ja mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen
pääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt
edes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi.
Talvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt
valtuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta
rohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia
hän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän
seuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä
Ole oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli
yhä vieläkin vanhaa kaunaa "kirjurirenkiä" kohtaan.
Taasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa,
laajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa
karjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset.
Mikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan
viimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä
olisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti
suosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään,
kun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. "Siitäpä tulikin
oiva eläin!" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta
Hauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota
pientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli
tyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: "Tule tänne, saat
sinäkin siitä ilosta osasi". Ja hän asetti pikku Wienken -- se oli
tyttösen nimi -- satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle
saarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle,
keinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven
luona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli
pieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet
kädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään.
Hauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin
pienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan
apuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin
hänenkin lapsensa: "Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin
sinun, Stina!" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen
paksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: "Niin, rouva, lapsia
on monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo
ennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!" Ja Elke silitteli paksun
pojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista
lastansa.
-- -- Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi
liitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi
viisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi.
Sen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan
liejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että
padolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa
lakkinsa lujempaan.
Marraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat,
oli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka
kautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten
uuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden
välinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut
soveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva
myrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle
kaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana,
tuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon
selässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa.
Siellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään
noutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti
virran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen
vinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat.
Hän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi
tunkeilevia. "Seis!" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi.
"Olkia! kuorma olkia tänne!" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan
siellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat
miehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä
toki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli
Hauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat
ja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen
merelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja
miten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi
valui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi
kovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. "Kestävyyttä,
miehet! Kestävyyttä vain!" huusi hän heille. "Vielä yksi jalka
lisäksi, ja me olemme turvassa!" Rajuilman keskestä kuului työnkin
ääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien
suhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen
koiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin
ihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon
pienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta.
Hauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä
tuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. "Seis, seis!"
huusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea
työnnettiin lakkaamatta alas.
"Minkätähden?" huusi muuan raaka ääni. "Eihän toki tuon viheliäisen
rakin tähden?"
"Seis, sanon minä!" huusi Hauke jälleen. "Tuokaa koira minulle!
Työhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa."
Mutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea
lensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan
niin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki
väistyivät, "Koira!" huusi hän. "Minä tahdon koiran!"
Silloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe
Manners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen
ystäväksi. "Varokaa itseänne, patopäällikkö!" kuiskasi mies. "Teillä
ei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa
nojaan!"
Tuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa
maahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi
vanhuksen puoleen: "Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?"
kysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke
jo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana
silmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin
padolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin.
"Kuka se oli?" huusi hän. "Kuka heitti koiran sinne?"
Kaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla
hehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa.
Silloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen
luokseen. "Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö", sanoi hän ja purasi
kappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. "Mutta
se, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy
sinne haudata joku elävä olento!"
"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?"
"En missään, herrani!" vastasi mies raa'asti naurahtaen. "Sen ovat
tienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa
teidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta
kun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!"
"Vaiti sinä pakanataruinesi!" huusi Hauke. "Aukko tukkeutuisi
varmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin."
"Vai niin!" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö
näki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä.
Hän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo
pelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki
heittäisivät lapionsa? -- Ja luodessaan katseensa alas, näki hän
taasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä
työmiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle
hymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat
he vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli
taasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta
oli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa.
Nopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin:
"Olkia padonreunaan!" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli
ajomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien
kädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.
Heiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää.
Sade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen.
"Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä", sanoi hän, "pitää
kaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme
työ loppuun Jumalan avulla! -- Vielä yksi asia!" huusi hän miesten
aikoessa poistua. "Tiedättekö kenenkä koira tämä on?" Hän otti
vapisevan eläimen vaippansa alta?
Kukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: "Tuo on
jo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee
kenellekään!"
"Siinä tapauksessa se on minun!" vastasi patopäällikkö. "Älkää
unohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!" Ja Hauke ratsasti
tiehensä.
Kotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä
oli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin
oli menossa seuraräätälin luo. "Nostappa esiliinaasi!" huusi hän
tälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti
hän siihen tuon pienen savisen koiran. "Vie se pikku Wienkelle,
siitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin.
Silloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta
kangistunut."
Anna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi
hän sinä iltana pois kokouksesta.
* * * * *
Seuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli
tyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli
edestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä
ja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen
syyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.
Muutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen
kanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret
juhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien
jälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain
osuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten
ja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan
kääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen,
hyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä
mielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle
tielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä
välin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon
pohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat
hiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin
runsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita
valtuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon
tulvaan.
Tämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken
osaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin
uutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että
uusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä,
nyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan
mukaan nimekseen: "Uusi Karoliinan padontamaa"; Mutta siksi se oli
ristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein
punaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki
hän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä
askelta toisen edellä. "Odotahan toki!" kuuli hän taempana olevan
huutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien
käänteessä, huusi hänelle: "Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä,
minun pitää nostaa täältä savea."
"Mistä?"
"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!"
Hän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi.
Mutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan
julistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja
tähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan.
"Hauke-Haienin padontamaa!" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi
toisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään
he eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin
asiakirjoihin kummittelemaan! -- Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin
ja hänen korvissaan soi alinomaa: "Hauke Haienin padontamaa! Hauke
Haienin padontamaa!" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa
miltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen
vertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään
muita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä
surkutellen läpitunkevin katsein.
-- -- Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli
kestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät.
Padontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti
sieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli
aika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet
todellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei
ollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin
osuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän
ei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä
ja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se
kuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan
olleiden ja menneiden asiain joukkoon.
* * * * *
Hauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan
tilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät
olivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen
luonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei
heidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän;
tuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville
lapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin
oli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi.
Mutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti
miltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä
oli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo
pieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira
näyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli
lokki. Koiran nimi oli "Perle" ja lokin "Klaus".
Klaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias
Trine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään
ulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs
palvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa
ja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke
puolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi
pienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli
muutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari
palvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen
olla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa
eukon -- vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen
kohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon
päässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli
kömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara.
Mutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut
mukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt
hänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se
tosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki
rannalla.
Uusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä
vanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. "Olen täällä kuin
vankina, patopäällikkö", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa
hänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia
marskipeltoja. "Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai
tuon mustan härän suuntaan?"
"Mitä te Jeversinsaaresta?" kysyi Hauke.
"Mitäkö Jeversinsaaresta?" mutisi vanhus. "Tahtoisinhan toki nähdä
sen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!"
"Jos sitä tahdotte nähdä", vastasi Hauke, "niin istuutukaa tuonne
saarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!"
"Niin", sanoi vanhus, "kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi,
patopäällikkö!"
Sentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi
patopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken
pienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi
avoimesta ovestaan sisään. "No", huusi vanhus, joka istui tuolillaan
kädet helmassa, "mitä sinä täällä teet?"
Mutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä
välinpitämättömine, elottomine silmineen.
"Oletko sinä patopäällikön lapsi?" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö
ikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: "Istuhan tänne
jakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina -- noin
suuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se
vielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä."
Wienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja
alkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa
ainakin. "Kissa raukka!" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.
"No niin", sanoi vanhus hetken päästä, "tuota jo riittää. Voit
sinä istuakkin sen päällä -- ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt
sen kuoliaaksi!" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen
tanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan,
tuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi
tämä pudistaa päätään: "Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin,
Sinä rankaiset häntä!" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen
kuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa
tukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.
Tästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian
itsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä
pieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa.
Kun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään
esiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren,
äänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin
oli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni
istuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi
ja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä,
kenenkään edes ojentavan sormeaan hänen "Klaustaan" tavottaakseen,
katseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun
kokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä
takaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa.
Ja kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän
ympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen
pienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: "Et saa
ottaa, Perle; et saa ottaa!" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun
yli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan
pienen haltijattarensa käsivarrella.
Kun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota
omituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute,
ilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään
kuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen,
sillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu.
Silloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen
ja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat
molemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa
ohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut
hevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla
miehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää
oli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska
kaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut
vastenmieliseltä. "Wienke tahtoo mukaan!" huusi hän, ravisti lokin
sylistään ja tarttui isänsä käteen.
"Tule vaan!" sanoi Hauke.
Mutta Elke-rouva huudahti: "Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää
hänet sylistäsi!"
"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee
kauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä."
Elke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen
lapselle. "Mutta siellä nousee rajuilma", sanoi hän. "Lähtekää pian
matkaan ja palatkaa joutuisasti!"
Hauke nauroi: "Eihän se toki meihin satu!" ja nosti lapsen eteensä
satulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo
molemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle.
Trine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä
käsittämättömiä sanoja.
Lapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi
lähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen
ylitseen: "No, Wienke?" kysyi hän.
Lapsi katsoi häneen hetkisen. "Isä", sanoi hän, "sinähän sen kyllä
taidat! Etkö taidakkin kaikkea?"
"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?"
Mutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa
kysymystään.
Oli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden
pinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre
kohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit
vyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä
tuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo
hypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui
pelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. "Vesi, isä, vesi!"
huusi hän.
Mutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: "Hiljaa, lapsi,
olethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa."
Tyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella
merta. "Eihän se tee meille mitään?" kysyi hän vavisten. "Sanohan
ettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei
myöskään tee meille mitään!"
"Minä en sitä voi, lapseni", vastasi patopäällikkö vakavana; "mutta
pato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi
ehdottanut ja antanut rakentaa."
Tyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte
hän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.
"Miksi piiloudut, Wienke?" kysyi Hauke. "Vieläkö sinä yhä pelkäät?"
Ja takin poimuista kuului vapiseva ääni: "Wienke ei tahdo nähdä,
mutta sinähän taidat kaikki, isä?"
Kaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. "Ohoi!"
huudahti Hauke, "siinä se tulee!" Ja hän käänsi hevosensa
paluumatkalle. "Nyt mennään kotiin äidin luo!"
Lapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet
kotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva
riisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen
pienenä mykkänä keilana. "No, Wienke", sanoi tämä häntä hiljaa
ravistaen, "mitä pidät siitä suuresta vedestä?"