Useita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras
työmies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien
hallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla.
Kesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla.
Mutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin
enimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli
yhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää
iltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli
edelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä
asioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua
käsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän
ponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan
hoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota
hän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät
molemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä
kiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä -- paitsi
sunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja
ponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.
Silloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. -- Kerran eräänä
sunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton
joukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt
kirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja
juodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään
arvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta -- niin korkealle ei
vielä silloin kiivetty -- mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä
virkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja
mitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän
silmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja
sulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat
nyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia
kohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä
piti peliään!
"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne", huusi joku
manterelainen. "Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää
sormensa joka koloon."
"Niin, Marten", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä
puhujaa, "olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä
ylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse
hänestä!"
"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä
kärsiä!"
Ole Peters nauroi. "Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan
sillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä
vaimonsa tähden." Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti
parhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.
Mutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään
pelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä
manner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin.
Ja hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän
oli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se
oli ollut kapakkapöydän ääressä. "Koirat!" huusi, hän ja silmänsä
välähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan
naurajiaan piiskata.
Silloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: "Anna heidän olla!
He olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi."
"Siinäpä se onkin!" vastasi Hauke katkerasti.
"Niin", sanoi Elke, "eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle
paikalle?"
"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei
riittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!"
"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!" Ja Elke veti
miehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen,
joka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. "Siellä seisoo
patopäällikkö!" sanoi hän. "Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran,
joka osaa sitä hoitaakin."
"Olet oikeassa", sanoi hän miettien. "Ja kuitenkin... Niin, Elke,
minun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu."
Elke puristi hänen kättään. "Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua
vaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?"
"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa."
Hauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli
unohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli
puolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli
kiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin,
valtasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.
Tuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa,
hyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän
suuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui
yhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon
kohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva
osa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut
huomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien
takana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana
kannaksena patoon. "Sen täytyy onnistua!" puheli hän itsekseen.
"Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö
ainoastaan vaimoni tähden!"
Hän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein
vihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen
toiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi
kaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä
patoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan
mantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon
saareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten
heinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa
oli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan
askeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran
pinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. "Sen voi sulkea",
puheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte
hän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla
hän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin
ja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken
vetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa
muotoon nähden -- suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen
ajatuksissaan.
"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa" [padontamaa:
patoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä "marskimaaksi"
tekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. "Ei aivan suurikaan,
mutta..."
Toinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan
oma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa
suuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta.
Hauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman
isänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli
naimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen
sen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita
osuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki
edusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras
oinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin
ollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva
korkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä
reunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun
uusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään,
mutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä
tarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta:
suurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta,
jonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia
lampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua
ja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin,
poiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle,
kuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.
Porstuassa tuli Elke vastaan. "Kuinka oli sulun laita?" kysyi hän.
Hauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: "Tarvitsemme pienen
uuden sulun", virkkoi hän, "ja uusia kaivantoja ja uuden padon".
"En ymmärrä sinua", vastasi Elke heidän sisään mennessään. "Mitä
tuumit, Hauke?"
"Minä tuumin", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen,
"minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme
kohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei
ihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus
nousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu.
Ainoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian
sikseen aina tähän päivään saakka!"
Elke katsoi häneen hämmästyneenä: "Silloinhan tuomitset itsesikin!"
sanoi hän.
"Sen teenkin, Elke! Vaikka onhan sitä ollut tähän asti muutakin
tekemistä."
"On, Hauke; olet varmaan tehnyt mitä olet voinut."
Hauke oli istunut vanhan patopäällikön nojatuoliin ja tarttui lujasti
kaidepuihin.
"Onko sinulla rohkeutta tuommoiseen yritykseen?" kysyi vaimonsa.
"Sitä minulla on, Elke", vastasi hän arvelematta.
"Älä ole liian nopsa päätöksessäsi, Hauke; siitä sukeutuu taistelu
elämästä ja kuolemasta. Sinua vastustetaan miltei joka taholla ja
harva on sinua kiittävä vaivoistasi ja huolenpidostasi."
Hauke nyökäytti päätään. "Tiedän sen", sanoi hän.
"Ja jospa se ei onnistuisikaan!" jatkoi Elke uudestaan. "Lapsesta
asti olen kuullut että tuota rannikko virtaa ei voi sulkea ja että
sentähden siihen ei pidä kajota."
"Se oli laiskuuden puolustelua!" sanoi Hauke. "Minkätähden ei muka
kyettäisi virtaa sulkemaan?"
"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se
juoksee aivan suoraan." Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin
silmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. "Kun olin lapsi, kuulin
kerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi
virran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun
tuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin
patoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat
ostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan
möisi!"
Hauke pudisti päätään: "Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten
piankin vaatisivat sen".
"Sitä he eivät saisi!" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.
Hauke hymyili.
"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?" kysyi hänen
vaimonsa.
"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan
monenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta
siirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme
on yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole
puutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke;
tahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!"
Elke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään
silmiin. Nyt hän nousi huoaten. "Menen työhöni", sanoi hän silitellen
hitaasti Hauken poskea. "Ja niin tee sinäkin, Hauke!"
"Amen, Elke!" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. "Työtä
on kyllin kummallakin."
-- -- Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui
kuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten
arki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan
maamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin
jäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi
yhteiseen makuuhuoneeseen -- asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei
enää käytetty Hauken isännyyden aikana -- ja jotta hän vihdoinkin
asettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin
nukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain
hänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun
hyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon
ensi lauluun.
Talvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi,
laskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään,
niin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa
ympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän
rengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä
niissä kohti, joista ei ollut vielä varma.
Elke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke
jälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin
hänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten
silmiensä välkkeestä. "Kärsivällisyyttä, Elke!" sanoi Hauke kerran,
kun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen
menemään. "Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin
voin tehdä ehdotukseni!" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi
hänet.
Matkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki
nämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen
kanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja
toimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän
seurusteli entistä vähemmin. "Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee
jatkumaan vielä kauvan", sanoi Elke työhön mennessään.
Vihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään
kaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut.
Ylipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi
jätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun
edusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin
valtion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten
lyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen
kuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta
että vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi
kirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön
virkaleimalla.
"Siinä se on, Elke", sanoi nuori patopäällikkö. "Anna sille nyt
siunauksesi!"
Elke laski kätensä Hauken käteen. "Me tahdomme pitää yhtä", sanoi hän.
"Niin tahdomme."
* * * * *
Sitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.
"Tahdon Teille huomauttaa, herrani", keskeytti koulumestari
kertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, "että kertomukseni
tähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen
täälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt
seuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun
lopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän
tarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä
pyhäinpäivän aikana."
Patopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli
siihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä
padosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä
käytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä.
Mutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari
kertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt
kelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan
käynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja
tai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina
kuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä.
Ja kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren
rannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja
erään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli
jokaiselle arvotus.
Eräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa
paikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön
renki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa
epäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä
kiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet
taskuunsa: "Tule, Iven", sanoi hän. "Se ei ole oikeata peliä, mennään
kotiin!"
"Katsohan tuota!" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin
kauhunsekainen sävy. "Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä
kumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa
kaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen
luullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin
lienee?"
"Mitä se meihin kuuluu!" vastasi toinen. "Hyvää yötä, Iven, ellet
tahdo minua seurata; minä menen kotiin."
"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen!
Minun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!"
"Hyvää yötä vaan", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin.
Renki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota
salaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli
lyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan.
Se oli patopäällikön juoksupoika. "Mitä sinä tahdot, Carsten?" huusi
renki hänelle.
"En mitään omasta puolestani", sanoi poika. "Mutta isäntä tahtoo
puhua kanssasi, Iven Johns."
Rengin huomio kiintyi jälleen saareen. "Tulen paikalla", sanoi hän.
"Mitä sinä sinne katselet?" kysyi poika.
Renki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin.
"Ohoh!" kuiskasi poika; "siellähän kävelee hevonen -- kimo. Nyt on
paha liikkeellä -- kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?"
"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?"
"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta
kuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä!
Ehkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa
näyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan!
Nyt se juoksee -- se on sittenkin hevonen!"
Molemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen
hevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli
korkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko
vähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta
ei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden
hiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva
marskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin
sulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen
Jeversinsaarella. "Ilma kirkastuu", huusi renki keskeyttäen
äänettömyyden. "Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!"
"Niin minäkin", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän
yhtäkkiä veti renkiä hihasta: "Iven", kuiskasi hän, "missä on se
hevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!"
"En minäkään! Merkillistä!" vastasi renki.
"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en
tiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn."
"Mutta sehän on akkain pakinaa!" sanoi renki.
"Voi olla, Iven", arveli poika.
"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä
kotiin! Tuo pysyy ennallaan."
Poika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin
mukaan. "Kuulehan, Carsten", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan
päässä saaresta, "sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi
tutkia tuotakin asiaa?"
"Miksikäs en", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, "tutkitaan
vaan, Iven!"
"Sanotko aivan tosissasi?" kysyi renki, ja kun poika vahvisti sanansa
lujalla kädenlyönnillä, virkkoi hän: "Silloin irrotamme huomeniltana
rannasta veneen. Sinä menet Jeversinsaareen ja minä seison sillaikaa
padolla odottamassa."
"Niin", vastasi poika, "mennään vaan! Otan piiskani mukaan!"
"Tee se!"
Vaijeten saapuivat he isäntänsä talon kohdalle ja nousivat hitaasti
korkeata kumpua ylös.
* * * * *
Seuraavana iltana samaan aikaan istui renki suurella kivellä
tallinoven edessä, kun poika astui hänen luokseen piiskaansa
läimäytellen. "Sehän vinkuu komeasti", sanoi toinen.
"Komeasti, varo vaan itseäsi", vastasi poika. "Olen punonut siimaan
naulojakin."
"Niinpä lähdemme!" sanoi renki.
Kuu oli, niinkuin eilenkin, korkealla itäisellä taivaalla, valaisten
kirkkaasti seutua. Pian olivat molemmat padolla ja katsoivat
Jeversinsaareen, joka oli veden keskellä kuin mikähän sumupilkku.
"Siellä se on taasen", sanoi renki. "Olin täällä iltapäivällä, mutta
silloin en nähnyt muuta kuin valkoisen hevosenluurangon maassa."
Poika kurkotti kaulaansa: "Se ei olekkaan siellä enää, Iven",
kuiskasi hän.
"No Carsten, miltä tuntuu?" kysyi renki. "Haluttaako vieläkin mennä
saareen?"
Carsten mietti hetkisen. Sitte hän läimäytti piiskalla ilmaan.
"Irrotahan vene, Iven!"
Näytti siltä kuin olisi se, mikä saarella käveli, nostanut päätään
ja kurkottanut kaulaansa mantereelle päin. Sitte he eivät enää sitä
nähneet astuessaan padolta alas siihen paikkaan, missä vene oli. "Kas
niin, astuhan veneeseen!" sanoi renki irrotettuaan sen rannasta.
"Odotan, kunnes tulet takaisin! Laske itäiselle rannalle; sieltä on
helppo nousta maihin."
Poika nyökäytti äänetönnä päätään ja alkoi soutaa. Renki palasi
takaisin padolle samaan paikkaan, missä olivat äsken seisoneet.
Hän näki pian miten vene laski maihin ja kuinka siitä nousi maalle
lyhyenläntä olento. Kuului kuin poika olisi läimäyttänyt piiskallaan.
Mutta se saattoi yhtä hyvin olla nousuveden kohina. Moniaita satoja
askeleita pohjoisempana hän näki sen, mitä olivat pitäneet kimona,
ja juuri nyt meni poika aivan suoraan sitä kohti. Nyt nosti hevonen
päätään ja höristi korviaan, ja aivan selvästi kuului pojan piiskan
läimäys. Mutta -- mikä hänen nyt tuli? Poika kääntyi ympäri ja palasi
takaisin samaa tietä kuin oli mennytkin. Ja se tuolla vastapäätä
näytti jatkavan keskeytymättä syöntiään. Hirnumista ei kuulunut,
näytti vain kuin näky olisi ajoittain ollut valoisain vesijuovain
ympäröimänä. Renki katsoi kuin lumottuna sinne.
Silloin kuuli hän veneen laskevan rantaan ja näki pian pojan nousevan
padolle. "No, Carsten?" kysyi hän. "Mikä se oli?"
Poika pudisti päätään. "Eihän siellä ollut mitään!" vastasi hän.
Näin sen vielä veneessä ollessani. Mutta sitten -- kun pääsin
saarelle ties mihin tuo eläin lie kätkeytynyt, vaikka kuu paistaa
täydeltä terältä. Kun tulin tuohon paikkaan, en nähnyt muuta kuin
puolen tusinaa vaalenneita lampaanluita ja vähän matkan päässä
hevosenluurangon pitkine valkoisine kalloineen, jonka tyhjiä
silmäkoloja kuu valaisi.
"Hm!" arveli renki. "Katsoitko tarkoin?"
"Kyllä, Iven; seisoin ihan vieressä. Muuan sirriäinen jumalaton, joka
oli asettunut luurangon taakse yölepoonsa, pyrähti huutaen lentoon,
niin että pelästyin ja läimäytin pari kertaa piiskallani."
"Ja siinä kaikki?"
"Niin, Iven; muuta en tiedä."
"Sepä riittääkin", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti
vastapäätä olevaa saarta. "Näetkö siellä mitään. Carsten?"
"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!"
"Taasenko?" vastasi renki. "Olen tarkastellut tuota paikkaa koko
ajan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan
hirviötä kohti."
Poika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin
reippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. "Tule", sanoi
tämä, "mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä
makaa ainoastaan luut -- se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta
älä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta."
Niin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut
sanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.
-- -- Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui
jotain muuta.
Hauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden
aikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin,
mutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin
hevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi
laskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke
oli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. "Taivas!"
huudahti hän. "Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?" Sillä kun
Hauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka
kaiken lisäksi ontuikin.
Mutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä:
"Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan".
Viisas rouva vastasi: "Tiedäthän että halvin tavara tulee aina
lopulta kalleimmaksi".
"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha,
katsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat
kyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna
sille liiaksi."
Eläin seisoi paikallaan pää nuupuksissa ja pitkä harja aina kaulan
alapuolelle riippuen. Elke-rouva tarkasteli sitä joka puolelta
sillaikaa, kuin miehensä kutsui rengin paikalle. "Tuollaista ei ole
vielä milloinkaan meidän tallissa ollut", sanoi hän päätään pudistaen.
Kun nuori renkipoika tuli huoneen nurkkauksen takaa, seisahtui hän
äkkiä pyörein silmin. "No, Carsten!" huusi patopäällikkö. "Mikä sinun
tuli? Eikö kimoni miellytäkkään?"
"Kyllä, kyllä vaan, isäntä; minkäs tautta se ei miellyttäisi?"
"Vie hevoset talliin, äläkä anna niille ruokaa; tulen itse katsomaan!"
Poika tarttui varovasti kimon päitsiin ja sitte, ikäänkuin
turvakseen, valakan ohjaksiin. Hauke meni vaimonsa kanssa sisään.
Elke oli varistanut hänelle olutta ja pannut pöydälle voita ja leipää.
Tuota pikaa oli mies ravittu. Hän nousi ja käveli vaimonsa kanssa
huoneessa edestakaisin iltaruskon valaistessa seinäkaakeleita.
"Tahdon sinulle kertoa, miten jouduin tuon eläimen omistajaksi. Olin
hyvinkin tunnin ajan ylipäällikön luona; hänellä oli hyviä uutisia.
Pääasia on, että minun ehdotukseni on hyväksytty, jos kohta yksi ja
toinen kohta tuleekin hiukan toisenlaiseksi kuin suunnitelmassani
oli. Jo muutamien päivien päästä saatamme odottaa uuden padon
rakentamislupaa."
Elke huokasi. "Siis kuitenkin!" sanoi hän surumielisesti.
"Niin, vaimoni", vastasi Hauke. "Tulee kova ottelu, mutta luulen että
Herra on meidät sitä varten yhteen liittänyt! Taloutemme on nykyään
hyvässä kunnossa ja sen voitkin sinä tästäpuoleen ottaa suureksi
osaksi yksin huoleksesi. Ajattelehan kymmentä vuotta eteenpäin,
silloin on meillä uusi omaisuus hallussamme."
Elke oli, Hauken lausuessa ensimäisiä sanojaan, liittänyt kätensä
lujasti miehensä käteen. Hänen viimeiset sanansa tekivät vaimon
mielen surulliseksi. "Ketä varten me kokoamme omaisuutta?" sanoi hän.
"Sinun täytyy ottaa itsellesi toinen vaimo, minä en voi antaa sinulle
lapsia."
Kyyneleet vierähtivät silmiin, mutta Hauke sulki hänet syliinsä.
"Sen asian jätämme Jumalan haltuun", sanoi hän. "Mutta nyt, ja vielä
kymmenenkin vuoden päästä, olemme kyllin nuoret itsekin iloitaksemme
töittemme hedelmistä."
Elke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. "Suo anteeksi,
Hauke", sanoi hän, "olen väliin epäilevä raukka!"
Hauke kumartui ja suuteli häntä: "Olet minun vaimoni ja minä sinun
miehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu."
Elke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: "Olet oikeassa,
Hauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin." Sitte hän
irtaantui punastuen. "Lupasit kertoa minulle kimosta", sanoi hän
hiljaa.
"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani
ylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani
kotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen
-- mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen.
Mies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui
kuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä
hetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota
konia viette?'"
Mies pysähtyi ja samoin kimo. "Aijon sen myydä", sanoi hän iskien
viekkaasti silmää.
"Et kai sentään minulle?" huudahdin leikilläni.
"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä
liian paljo."
Nauroin häntä vasten partaa.
"No", sanoi hän, "älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole
pakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin
elättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen."
Silloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun,
näin että se oli vielä nuori. "Mikä on viimeinen hintanne?" kysyin
minä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.
"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!" sanoi mies,
"päitset seuraa mukana."
"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan
käteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä
kaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa
kotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin
tuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan
pirullista naurua."
"Hui!" huusi Elke, "kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa
vanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!"
"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta
riippuu!" -- Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle
luvannut.
-- -- Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan
piti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää
tehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien
viikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku
katosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs
karva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli
se siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli
että tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen
varastanut. -- Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen
vain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja
hirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin
araapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa
säihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista
ja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt
nousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen
hirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti.
Mutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat
padolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti
kaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää
kaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa.
Hevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja
kulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen
helposti ja saapui jälleen kotipihalle.
Rengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. "No
niin, John", huusi tämä hypäten selästä alas, "vie se nyt laitumelle
muitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!"
Kimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa
kevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen
kalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle
nauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään,
teki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen,
kauniit silmät herraansa suunnattuina. "Hohoi, Iven; loukkaannuitko?"
Ja Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.
"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi", vastasi renki
lonkkaansa hieroen. "Mutta paholainen istukoon sen selässä!"
"Ja minä!" lisäsi Hauke nauraen. "No vie se sitte taluttaen
laitumelle!"
Ja kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo
aivan rauhallisesti jälessä.
-- -- Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven
edessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä
puolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin
tällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka
kärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki
nojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta
tuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja
poika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli
jotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa
harvapuheiselle rengille. "Kuulehan Iven!" sanoi hän lopulta.
"Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?"
"Entä sitte?" kysyi renki.
"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä
vähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin
katselemassa ainakin parikymmentä kertaa."
"Vanhat luut ovat kai hajonneet", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen
piippuaan poltellen.
"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää
Jeversinsaarella!"
"Niin", sanoi renki, "jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa
se silloin enää pystyyn pääseekään."
"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa
sinullekin, missä se on."