"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!"
Lapsi tuijotti eteensä. "Onko sillä jalat?" kysyi hän jälleen. "Voiko
se astua padon yli?"
"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö."
"Niin", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, "isä
voi kaikki -- kaikki!" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota:
"Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!"
Elke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi
hän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli
tottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.
Hauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei
olisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa:
"Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta
vuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi
Jumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle
sanoa."
"Olen tiennyt sen jo kauvan", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa
kädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.
"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme", sanoi hän jälleen.
Mutta Hauke pudisti päätään. "Minä rakastan häntä ja hän kiertää
pienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten.
En tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta."
Vaimo katsoi synkästi eteensä. "Mutta minkätähden?" kysyi hän. "Mitä
olen minä, äiti raukka, rikkonut?"
"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka
sen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei
vastaa ihmisten kysymyksiin -- luultavasti senvuoksi, kun he eivät
kuitenkaan sitä ymmärtäisi."
Hän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi
luokseen: "Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä
hellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!"
Silloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä
kyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte
hän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi
lapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon
syliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi:
"Äiti, rakas äitini!"
* * * * *
Näin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden
ääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.
Vähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää
soinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.
Päärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans
lähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä
viikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä,
katsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää
puhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä
pitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta
kyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine
silmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut
toisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia
vaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: "Tiedäthän", sanoi hän, "että
minä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo
isovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. -- Ja silloin
se tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu
paistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää
mereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita
hiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat
olivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta.
Ja hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi
kädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen -- mutta
eiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven
edessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä
ojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta
ja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet
ja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät
jälleen huutaen ja räkättäen ilmassa."
Vanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. "Eikö se osannut
rukoilla?" kysyi hän. "Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?"
"Lapsi", sanoi vanhus. "Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka
eivät tule autuaiksi."
"Eivätkö autuaiksi!" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä
rinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.
"Trine Jans!" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti.
Se oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten.
"Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte
kertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?"
Vanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: "Ne
eivät ole satuja", mutisi hän itsekseen, "isoenoni on sen minulle
kertonut."
"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne."
"Yhdentekevä", sanoi vanhus, "mutta te ette sitä usko, Hauke Haien.
Te kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!" Hän läheni
tulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.
Patopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi.
"Tule, Wienke!" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen.
"Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta!
Mutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä."
Hän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan
ympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö
vanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä
avautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.
Hauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä
taluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi
kaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti,
olivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö,
minkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin.
Aukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen
salaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja
äkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.
Lapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen
kädellään. "Merihirviö!" huusi hän vavisten isän sormien takaa,
"merihirviö!"
Hauke pudisti päätään: "Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä
merihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä
kertonut?"
Tyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi
lapsen poskea. "Katsohan tuonne taasen!" sanoi hän. "Ei ne ole kuin
nälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee
siipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat
höyryäviin aukkoihin."
"Kaloja", toisti Wienke.
"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään
muunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!"
Pikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli
kuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin
erehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä
kasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun
sielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi
lapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. "No niin,
tyttöni", sanoi hän -- lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista
hellyyden värettä -- "lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet
kuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!..."
Isän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi
hänen karkeaan partaansa.
Niin kulkivat he rauhallisesti kotiin.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli:
patopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui
miltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan
hoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen
Hauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen,
ja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi
patoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua
nousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui
eräänä iltapäivänä -- aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo
synkän sumun peitossa.
Talvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta
siitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella
puolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja
kappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla
ei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli
raivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä
omin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden
padon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta
tultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän
tosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä
liejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten
sen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä
ja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi
vielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja
tarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä
syvemmälle penkereen keskukseen.
Hauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden
padon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt
aika tarttua asiaan käsiksi. -- Karja ei käynyt vielä marskeilla,
ruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan,
kaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa
selkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja
hän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman
ja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli
loivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.
Patopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli
taas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan
sen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen
kaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa
heikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta.
[Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena
estää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven
kertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten
äärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät
lakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi
liejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien
eteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti
ja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä
rajummin kuohua.
Jos jälleen sattuisi myrskytulva -- sellainen kuin vuonna 1655,
jolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton -- jos
sellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan
-- vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin
tapahtuisi? -- Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti
pelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke
tunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää
päätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen
sisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke
Haienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.
Hän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle
ja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän
kannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä
patopäällikön taloon johtavalle tielle.
Mieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän
kotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui
huoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen
sitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla
keveällä lyönnillä. "Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös
kapakkaan!" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta
ripustanut.
Vaimonsa katsoi häneen surumielisesti: "Mitä sinä siellä? On jo
iltamyöhä, Hauke!"
"Patoasioita!" mumisi Hauke. "Tapaan siellä jonkun valtuusmiehen."
Vaimo astui lähemmäksi ja puristi hänen kättään hyvästiksi. Hauke,
joka siihen saakka oli tuuminut ja päättänyt kaikki itsekseen, halusi
nyt kuulla niidenkin ajatusta, joita hän ei ennen katsonut semmoisen
luottamuksen arvoisiksi. Kapakassa hän tapasi Ole Petersin lyömässä
korttia kahden valtuusmiehen ja yhden marskilaisen kanssa. "Tulet kai
tuolta rannikolta, patopäällikkö?" sanoi edellinen, ottaen kesken
jakamatta olevat kortit ja lopettaen työnsä.
"Niin, Ole", vastasi Hauke. "Olin siellä; uhkaavalta näyttää."
"Uhkaavalta? -- No niin, parisataa turvetta ja jonkun verran hiekkaa
kai sinne tarvitaan. Olin minäkin siellä iltapäivällä."
"Niin helpolla emme toki pääse, Ole", vastasi patopäällikkö. "Siellä
on jälleen virta kiusana; nyt se ei tule pohjoisesta, vaan sen sijaan
luoteesta."
"Olisit sen antanut olla paikoillaan!" tokasi Ole kuivasti.
"Toisin sanoen", vastasi Hauke, "uusi padontamaa ei sinua liikuta,
ja sentähden olisi parempi ettei sitä olisi olemassakaan. Oma syysi!
Mutta jos meidän täytyykin laittaa suojuspenkereitä vanhan padon
turvaksi, niin uuden padontamaan vihreä apilas korvaa ne vaivat
moninkertaisesti."
"Mitä puhuttekaan, patopäällikkö?" huusivat valtuusmiehet,
"Suojuspenkereitä? Kuinka monta? Teitä miellyttää suuret
kustannukset!"
Kortit olivat pöydällä koskematta. "Tahdon sanoa sinulle jotakin,
patopäällikkö", sanoi Ole Peters, nostaen molemmat käsivartensa
pöydälle. "Uusi padontamaasi on meille kallis yritys! Me kaikki
podemme vielä tuon leveän patosi kustannusten vuoksi, ja nyt särkyy
sen takia vanha patomme ja meidän täytyy se uudistaa! -- Onneksi ei
se kuitenkaan ole niin kovin huono; se on kestänyt tämän kerran ja on
yhä edelleenkin kestävä! Nouse vain huomenna jälleen kimosi selkään
ja tarkasta uudelleen!"
Hauke oli tullut tänne rauhallisesta kodistaan. Täällä hän kuuli
rauhallisten sanojen takana piilevän sitkeätä vastarintaa ja hänestä
tuntui kuin hänellä ei olisi enää entistä tarmoa sitä kukistaakseen.
"Tahdon seurata neuvoasi, Ole", sanoi hän. "Pelkään vaan, että tulen
huomenna tekemään saman huomion kuin tänäänkin."
Tätä päivää seurasi levoton yö. Hauke heittelehti unetonna
vuoteellaan. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi häneltä Elke, jota huoli piti
valveilla. "Jos joku asia painaa mieltäsi, niin puhu toki minulle;
niinhän olemme aina tehneet."
"Ei se ole juuri mitään, Elke!" vastasi mies. "Padolla ja suluilla on
tehtävänä eräitä korjauksia -- tiedäthän että ajattelen niitä asioita
aina öisin." Muuta hän ei sanonut, sillä hän tahtoi toimia vapaasti.
-- -- Kun Hauke seuraavana aamupäivänä taasen ratsasti padolle,
oli maailma kokonaan toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Nytkin
oli tosin pakoveden aika, mutta heleä kevätaurinko heitti säteensä
melkein kohtisuoraan tuolle äärettömälle liejukolle. Valkeat lokit
liitelivät rauhallisina edestakaisin ja sinitaivaalla, näkymättömän
korkealla lauloivat leivot ainaisia liverryksiään. Hauke, joka ei
tiennyt miten luonto voi lumota ihmisen viehättäväisyydellään, seisoi
padon luoteiskulmalla etsien uutta virranuomaa, joka oli eilen häntä
pelästyttänyt, mutta kirkkaassa auringonvalossa hän ei sitä aluksi
löytänytkään. Vasta varjostaessaan kädellään silmiään häikäisevää
auringonpaistetta vastaan, hän huomasi tuon vauriopaikan. Mutta
hänestä tuntui nyt, että eilinen hämärä oli häntä pahasti pettänyt;
virranuoma kajasti vain heikosti ja padossa huomattava särkymä oli
katsottava pikemmin rottien kuin virran tuhotyöksi. Korjauksia oli
täällä tosin tehtävä, mutta huolellisesti kaivamalla ja, niinkuin Ole
Peterskin oli sanonut, uusien turpeiden ja muutamien olkikimppujen
avulla oli asia autettu.
"Se oli hyvä juttu", puheli hän itsekseen keventyneellä mielellä,
"eilen olet ollut omien mielikuvitelmiesi narri!" -- Hän kutsui
valtuusmiehet kokoon, ja ilman vastarintaa päätettiin ryhtyä
korjauksiin -- kumma, jota ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut.
Patopäällikkö tunsi sairauden jäleltä vielä heikossa ruumiissaan
vahvistavaa rauhan tunnetta. Ja jo muutamien viikkojen päästä oli
kaikki korjaukset loppuun suoritettu.
Vuosi vieri eteenpäin, mutta mitä kauvemmas aika kului ja mitä
rauhallisemmin uudet turpeet alkoivat viheriöidä olkipeitteen läpi,
sitä rauhattomammalla mielellä kulki Hauke tuon paikan ohitse. Hän
käänsi silmät poispäin, hän ratsasti aivan padon sisäreunitse, ja
pari kertaa hän antoi viedä valmiiksi satuloidun hevosen takaisin
talliin, jääden kotiinsa. Sitte taas semmoisinakin aikoina, jolloin
hänellä ei ollut siellä mitään toimitettavaa, läksi hän äkkiä
jalansyten padolle. Ja monesti hän kääntyi takaisin, hänellä ei ollut
rohkeutta uudelleen tarkastaa tuota onnettomuutta ennustavaa kohtaa.
Olisipa hän vihdoin tahtonut repiä omin käsin kaikki hajalleen, sillä
tuo padonkappale oli kuin hänen ruumiilliseen muotoon pukeutunut
omantunnon tuskansa. Ja kuitenkaan ei hänen kätensä kyennyt siihen
koskemaan, eikä kukaan, ei edes vaimonsa uskaltanut hänelle siitä
puhua.
Niin saapui syyskuu. Eräänä yönä oli raivonnut jommoinenkin myrsky,
joka lopulta lientyi luoteistuuleksi. Koleassa säässä ratsasti Hauke
seuraavan päivän aamuna pakoveden aikana padolle. Ja siellä liejukkoa
katsellessaan näki hän äkkiä jälleen uuden virranuoman haahmopiirteet
entistä selvempinä ja syvempinä. Nyt ei hän enää voinut olla sitä
huomaamatta, vaikka olisi kuinkakin tahtonut tuota näkyä välttää.
Hauken kotiin tultua tarttui Elke hänen, käteensä. "Mikä sinua
vaivaa, Hauke?" kysyi hän katsoen miehensä synkkiin kasvoihin. "Eihän
se vaan ole mikään uusi onnettomuus? Olemme nykyään niin onnellisia,
ja minusta tuntuu että nyt olet sovussa kaikkien kanssa!"
Vaikeata oli hänen tänä hetkenä ruveta häiritsemään Elken luottoisaa
mielialaa omilla sekavilla pelontunteillaan.
"Ei, Elke", sanoi hän. "Nyt ei kukaan kanna mustaa mieltä
minua kohtaan. Minun vastuunalainen tehtäväni vain on suojella
yhdyskuntaamme taivaan myrskyjä vastaan."
Hän irrotti kätensä välttääkseen rakastetun naisen enempiä
kysymyksiä. Hän meni talliin ja varastohuoneisiin, ikäänkuin hänen
olisi pitänyt tarkastaa kaikkia. Mutta hän ei nähnyt mitään, mitä
ympärillään oli; hän koetti ainoastaan rauhottaa omantunnontuskiaan
ja päästä siihen vakaumukseen, että ne olivat sairaloisesti
liioteltuja.
-- -- "Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756", jatkoi
koulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se oli vuosi, jota ei
näillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui
sinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen
pienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias
Trine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu
istualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä
lyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee
ollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi
kangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena
hopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä
siellä Jeversinsaaren eteläpääkin."
Vuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella
kädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään
tekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi
tuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla,
mutta niin tutuilla kasvoilla. "Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?"
kuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä
käteen.
"Hän kuolee!" sanoi patopäällikkö.
"Kuolee!" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.
Mutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: "Jins! Jins!" huusi hän,
ja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti,
tunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: "Auta! Auta minua! Sinähän
olet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!"
Hänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli
jättänyt tämän elämän.
Lapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään.
"Vieläkö hän yhä kuolee?" kysyi hän.
"Hän on jo kuollut!" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen.
"Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona."
"Jumalan luona!" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen
olisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. "Onko Jumalan
luona hyvä olla?"
"On, siellä on kaikkein paras." -- Mutta Hauken sisässä kaikuivat
kuolevan viimeiset sanat. "Jumala muita armahtakoon!" huokasi hän
hiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko
kuolevatkin ennustaa? -- --
-- -- Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan,
ruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta
uhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet
pohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina
tuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli
perää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista
lumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja
että se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan
ollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja
Anna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden
jyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina
hyppäsivät alas kärryiltä. "Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?"
kysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan
rientäneet ulos.
Anna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen
kyökkiin. "No, kerrohan joutuun!" huusivat tytöt taasen. "Missä
vaanii onnettomuus?"
"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!" huusi Anna Greetta. "Tunnettehan
tuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me
seisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme
voita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä.
'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua,
Anna Greetta!' Ja" -- Greetta hiljensi ääntänsä -- "patopäällikön kimo
ei lopultakaan ole tavallinen hevonen!"
"Hiljaa! Hiljaa!" varottivat toiset palvelijat.
"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella
ovat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole
satanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut
sateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin
pesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki
ovat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä
toukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja
leivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan
hävittää!"
Kertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut
kyökkiin. "Mitä siellä puhutte?" kysyi hän. "Varokaahan ettei
juttunne joudu isännän korviin!" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle
noita uutisia kertomaan, sanoi hän: "Ei ole tarpeen, olen kuullut
kylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!"
Sitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan
tiliä markkinamyynneistä.
Patopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia
juoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa
mitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma
kaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus,
ehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.
* * * * *
Oli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova
lounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse
kiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja
valohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa
oli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit
oli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään,
palvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen
ovet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä
seisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri
syönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla.
Hän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut
sinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja
mullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä,
jotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian,
kuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha
ja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä
piti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän
tullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja
palannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa.
Nyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät
lyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna
ulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri
kahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen
päänsä tämän vaatteisiin. "Klaus!" huusi hän itkien. "Missä on minun
Klauni?"
Wienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen
vuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä
ei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä.
"Klaus on ladossa", sanoi hän, "siellä sen on lämmin olla."
"Lämmin?" kysyi Wienke. "Onko se hyvää?"
"Kyllä, se on hyvää."
Talon isäntä seisoi yhä ikkunan ääressä. "Nyt se ei enää käy
laatuun!" sanoi hän. "Kutsu joku palvelustytöistä. Myrsky särkee
ikkunamme. Luukut ovat ruuvattavat kiinni!"
Rouvan käskystä juoksi muuan tytöistä ulos. Huoneesta voi nähdä miten
tuuli liehutti siellä hänen vaatteitaan. Mutta kun hän oli irrottanut
luukun seinästä, riisti myrsky sen hänen kädestään työntäen ikkunaa
vasten, niin että pari lasia särkyi ja sirpaleet lensivät huoneeseen.
Yksi kynttilä sammui savuten. Hauken täytyi itse mennä ulos
auttamaan, ja ainoastaan vaivoin saatiin vähitellen luukut ikkunain
eteen. Kun he palatessaan avasivat ulko-oven, ryöpsähti tuulenpuuska
sisään, niin että hopeat ja lasit seinäkaapissa kilahtivat toisiaan
vastaan. Kattoparrut vapisivat ja vonkuivat, kuin olisi myrsky
aikonut repiä katon heidän päältään. Mutta Hauke ei tullutkaan
enää huoneeseen. Elke kuuli miten hän kulki porstuan läpi talliin.
"Kimo tänne, John! Ja nopeaan!" Tämän käskyn annettuaan, tuli hän
huoneeseen hiukset hajallaan, mutta harmaat silmät hehkuen. "Tuuli on
kääntynyt!" huusi hän -- "luoteeseen näin korkean veden aikana! Emme
ole vielä koskaan nähneet sellaista myrskyä!"
Elke kavahti kuolon kalpeaksi. "Täytyykö sinun vielä mennä sinne
ulos?"
Hauke tarttui hänen molempiin käsiinsä, puristaen ne kiihkeästi
omiinsa: "Minun täytyy, Elke!"
Vaimo kohotti hitaasti tummat silmänsä ja katsoi häneen pari pitkää
sekuntia. "Niin, Hauke", sanoi hän, "tiedänhän että sinun täytyy
mennä!"
Ulko-oven edessä kuului jalkojen töminää. Elke lankesi Hauken
kaulaan, näytti siltä kuin ei hän olisi voinut päästää miestään.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. "Se on _meidän_ taistelumme!" sanoi
Hauke. "Olette täällä turvassa, tänne saakka ei tulva ole vielä
koskaan ulottunut. Rukoile Jumalaa, että Hän olisi kanssani!"
Hauke kääriytyi vaippaansa ja Elke kiersi huolellisesti huivin hänen
kaulansa ympäri. Hän olisi puhunut jotain, mutta vapisevat huulensa
kieltäytyivät tottelemasta.
Ulkona yhtyivät kimon hirnahdukset myrskyn ulvontaan kuin
torventoitotukset. Elke oli seurannut miestään pihalle. Vanha saarni
huojui kuin olisi se ollut hajoomaisillaan. "Nouskaa satulaan,
herra!" huusi renki. "Kimo on kuin hullu; se vielä riistää ohjakset
käsistäni." Hauke syleili vaimoaan: "Auringon noustessa palaan
takaisin!"
Hän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen.
Sitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen
ratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. "Isä, isä!" huusi
valittava lapsenääni hänen jälkeensä. "Rakas isäni!"
Wienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta
jo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui
pitkälleen.
Renki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin
runkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla
ja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon
miehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu
hetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin
kaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan.
Elken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa.
"Täällä on lapsi, rouva!" huusi John hänelle. "Ottakaahan lujasti
kiinni!" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.
"Lapsi? -- Olin sinut unohtanut, Wienke!" huusi hän. "Jumala sen
minulle anteeksi antakoon!" Hän puristi tytön lujasti rintaansa
vasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte
polvilleen: "Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi
ja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala -- ainoastaan Sinä ja
minä, me kaksi hänet tunnemme!" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja
jymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa
pauhupyörteessä perikatoaan kohti.
"Menkäähän sisään, rouva!" sanoi John. "Tulkaa!" Renki auttoi hänet
jaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.
-- -- Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa
kohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä
päivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei
näyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se
olisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat
villivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä,
levottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi
kohisi uhkaavasti. "Eteenpäin, kimoni!" huusi Hauke. "Nyt kulemme
vaarallisinta matkaamme!"
Silloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke
pidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan
lähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn
heitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen.
Ne hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä
musertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen
kaulassa. "Klaus!" huusi hän. "Klaus raukka!"
Olikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut
hevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään?
Hauke ei sitä tiennyt. "Eteenpäin!" huusi hän jälleen ja kimo
kohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja
kuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen
ajaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla
oli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä
loittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti,
huomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten
edessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen
ympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka
riensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa
tunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä
suojistaan tuonne ulos. "Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja
karjansa!" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto:
"Vaimoni! Lapseni! -- Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!"
Mutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen
ohitsensa.
Raivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä
vastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti.
Sinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä
oli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? -- --
Hän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka
kohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa
harjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat
vaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien
erämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli
sieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen
voiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja
hävityksen kauhut.
Mutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei
hän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa
ja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa
talossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi
tykkimään -- Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät,
osottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!
Mutta -- mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja
yhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut
tänne vartioimaan? -- Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin,
sillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä
enemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä
jonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä.
Ainoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja
kaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri,
saapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa
pitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja
voimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti
olisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. "Se seisoo kuin kallio!"
hymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.
Mutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden
padon luoteiskulmaan. -- Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko!
Hän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna -- ei ollut enää
epäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät
tuolla hänen padollaan? -- Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin
ja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski
tuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta
uuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin
heidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka
olivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että
uuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa
rajusti. "Seis!" huusi hän, "seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä
siellä on?"
Miehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön
näin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin
saakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan.
Mutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he
seisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti
myrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä
mylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan
syvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla,
että se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen
ylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle
vaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi -- silloin
syöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren
peitossa!
Patopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. "No niin, puhu nyt!"
huusi Hauke. "Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?"
Ja mies huusi vastaan: "Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta
vanha säilyisi!"
"Mitä teidän täytyy?"
"Katkaista uusi pato!"
"Ja siten hävittää uusi padontamaa? -- Kuka perkele on teille
sellaisen käskyn antanut?"
"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja
hän on antanut käskyn!"
Vihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. "Tunnetteko minut?"
huusi hän. "Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän
valtaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne -- sinne, minne olen teidät
määrännyt."
Ja kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti
heidän joukkoonsa. "Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!"
"Varokaa, herra!" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta
kimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen
isku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava
hätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman
kauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin
lamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli
ojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn
pauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen
silmänsä rävähtivät levälleen. "Jumala! Se murtuu! Vanha pato on
särkynyt!"
"Teidän syynne, patopäällikkö!" huusi ääni joukosta. "Teidän syynne!
Viekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!"
Hauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi,
niin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä.
Hänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia.
Mutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe
satulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi
sanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa
pitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen
sielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä
voisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi
ennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta
-- oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen
nyt liiankin hyvästi -- ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä
estänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut
vanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt
vaatia sen uudestaan rakentamista. "Jumala, minä tunnustan sen",
huusi hän äkkiä ääneensä, "olen hoitanut huonosti virkani!"
Hänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi
meri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja
kodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut.
Ainoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se
tunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti
hänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan
kiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat
varmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja
tiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan
valopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. "He ovat kaikki
pelastetut, kaikki!" puheli Hauke itsekseen. "Tosin on monella
kummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit
antavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta
meidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan,
niitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille
armollinen!"
Hän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui
meri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa.
Riemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: "Hauke Haienin pato, se on
kestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!"
Ukkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan.
Kimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? -- Hevonen hypähti
taaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut
hänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja
alkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi
etujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin.
Juuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi
tuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi
alas vanhalle padontamaalle.
Hauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa
ihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku
jälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun
hän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että
tulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen.
Sen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki
vielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat
täyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä
istui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran
haukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen
lapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä
vastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. "Elke!" huusi
hän, "Elke! Takaisin! Takaisin!"
Mutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui
hänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa
hänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää
tulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin
häntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen
pelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt
-- eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? -- Kysymyksiä
risteili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille.
Kaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen
huudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna
hänen korvissaan.
"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!" huusi Hauke myrskyn kohuun.
Silloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi
jymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien
pyörät -- sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen
ratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. "Kaikki lopussa!"
sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle
saakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen
kotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt
se oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan
ja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi
syrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. "Eteenpäin!" huusi hän
vielä kerran niinkuin useasti ennenkin. "Jumala, ota minut, säästä
muut!"
Vieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn
ja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä,
hetkisen ankara kamppaus.
Kuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää
ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli
pian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta
yhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta
tuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen
peittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru
väreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.
* * * * *
Kertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan
ollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni
jäi pöydälle lepäämään.
"Semmoinen on Hauke Haienin tarina", alkoi isäntäni vielä kerran,
"sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme
taloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin.
Kertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi
tämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella;
koko kylä kuuluu sen nähneen. -- Se vaan on varmaa, että Hauke Haien
vaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes
heidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet
poisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä
vähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä
rauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin
vuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette
pelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin."
"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut
rakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä
niin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme
Kristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän
aikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa
tyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi --. taikka kunnon
mies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä
pitempi meitä muita."
Nämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen
ja kuulosti uloskäsin "Käänne on tapahtunut", sanoi hän vetäen
uutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo.
"Katsokaahan vain", jatkoi hän, "tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta
he hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on
varmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut."
Seisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni
oli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. "Kiitän Teitä tästä
illasta!" sanoin hänelle. "Luulen että voimme nukkua rauhassa!"
"Voimme huoletta", vastasi pieni herra. "Toivotan Teille hyvää yötä!"
-- -- Alasmennessäni tapasin eteisessä patopäällikön, joka oli
tullut noutamaan ravintolahuoneeseen jäänyttä karttaansa. "Kaikki on
onnellisesti ohitse", sanoi hän. "Mutta meidän koulumestarimme on
kai maalannut teille kaikki asiat kauniissa valossa. Hän on noita
'valistuneita'!"
"Hän näyttää olevan järkevä mies!"
"Niin, niin; aivan varmasti. Mutta ettehän toki voi olla omia
silmiänne uskomatta. Ja niinkuin jo edeltäkäsin aavistin: toisella
puolella on pato murtunut."
Kohautin olkapäitäni: "Uni on huolten lääke! Hyvää yötä, herra
patopäällikkö!"
"Hyvää yötä!" sanoi hän hymyillen.
-- -- Seuraavana aamuna ratsastin mitä kirkkaimmassa auringonvalossa
Hauke Haienin patoa myöten kaupunkiin päin.