Jurisics uneksi sinä yönä Jessistä. Hän lepäsi kiitävien pilvien päällä
ja piteli sylissään Jessiä, joka rakkaudesta huumautuneena painautui
häntä vasten. Aamulla herätessään oli hän vieläkin tuntevinaan
huulillaan Jessin kuuman suudelman.
»Hitto vieköön!» mutisi hän miettiväisesti. »Enpä haluaisi ollenkaan,
että tämä tyttö tulisi nyt minulle päähänpiintymäksi.»
Päähänpiintymä — tällä nimellä tarkoitti hän sitä sieluntilaa, jolloin
nainen syöpyy mielikuvitukseen niin lujasti, että hänestä tulee kaiken
ajattelemisen ja tuntemisen keskipiste. Tähänastisessa elämässään
oli hän etsinyt parannusta tästä sairaudesta, jota hän ei halunnut
nimittää »rakkaudeksi», homeopaattista tietä. Sitkeä tarmo, joka tuli
hänelle avuksi rakkausseikkailuissa, ja huima päättäväisyys, jolla
hän saattoi joskus asettaa koko olemassaolonsa yhden kortin varaan,
olivat hänelle tähän asti taanneet menestyksen. Omia päähänpistoja
vastaan taistelemaan oli hänen luonteensa kuitenkin aivan liian
kouluttamaton; eikä hänen tähän asti ollut tarvinnutkaan taistella.
Mutta, nyt hän tunsi täytyvänsä tähän taisteluun sitoutua kihlauksensa
ja koko tulevaisuutensa tähden, jonka hän viime aikoina usein näki niin
synkkänä edessään.
Hän ei siis aio enää koskaan tavata Jessiä.
4.
Sateen virtana valuessa kyyrötti professori Mihályi eräänä päivänä
hitaasti eteenpäin jyryyttävien yhteisvaunujen nurkassa, kun hän äkkiä
likaisen ikkunaruudun läpi näki tulevan vävypoikansa siroissa vaunuissa
nuolennopeasti kiitävän ohi pitkin Andrassykatua.
Tämä satunnainen tapaaminen antoi oppineelle aihetta vertailla omaa
vaatimattomuuttaan tämän »nuoren nollan» ylvästelevään itserakkauteen.
Eikä hän laiminlyönyt tiedoittaa näiden tutkistelujansa tulosta
Jurisicsille erinäisten myrkyllisten viittailujen muodossa.
Nuori mies koetti aluksi vetäytyä moisten epämiellyttävien pistojen
tieltä syrjään, mutta kun hän näki appiukon yhä yltyvän kiukun, pääsi
hänessä hetkiseksi jälleen maailmanmies voitolle, ja hän huomautti
sangen yliolkaisesti, ettei hänen mieleensä ollut, että sekaannuttiin
hänen yksityisasioihinsa. Tätä huomautusta seurasi syvä hiljaisuus.
Mihályi ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kuolettavasti
loukkaantunutta ja Adele tuijotti kyynelsilmin lautaseensa.
Jurisics koetti tunnin ajan turhaan houkutella morsiameltaan
ystävällistä sanaa; tyttö, joka viime aikoina oli ollut häntä kohtaan
verrattain tuttavallinen, oli vetänyt herkät tuntosarvensa jälleen
piiloon ja sulkeutui sulhaselta kokonaan.
»Poroporvareita! Parantumattomia poroporvareita!» mutisi Jurisics
kotimatkalla mieli katkerana.
Erään talon, kohdalla Andrassykadun perällä aikoi eräs verrattain
rappeutuneen näköinen olento pujahtaa hänen ohitseen. Hän tunsi
Fritzin, kukkaistytön seuralaisen.
Fritzin ulkoasua huoliteltaessa oli ilmeisesti otettu huomioon vain
kaasuvalaistus. Silloin hän oli verrattain mukiinmenevän näköinen,
mutta arkisessa auringon valossa tuskin oli häntä kurjempaa olentoa
olemassa. Hänen musta pukunsa oli hyvin kulunut ja koko ihminen oli
siistimättömän, likaisen näköinen. Lisäksi hänellä oli punainen
kravatti kaulassa ja rinnassa suuret lasitimantit.
Jurisics pysähdytti hänet ja tiedusteli Jessistä. Fritzi, joka
toimitteli tarpeen vaatiessa Jessille kaikenlaisia pieniä
talousaskareita, kertoi, että tyttö oli jo kaksi päivää ollut
pahoinvoipa eikä ollut poistunut asunnostaan. Kun Jurisics ojensi
hänelle setelin, muisti Fritzi suosijansa nimenkin, vaikka oli vain
nähnyt hänet kerran ja silloinkin yöllä, kadulla.
»Armollinen herra Jurisics», sanoi hän koettaen turhaan saada karheat,
jäykät kasvonsa hymyilemään, »Jessi asuu tässä talossa neljännessä
kerroksessa —»
Sitten hän lisäsi hyväntahtoisesti: »Vasta eilen Jessi sanoi minulle:
Jos herra Jurisics kysyy minua, niin voit ilmoittaa hänelle osoitteeni.»
Jessi ajatteli häntä. — Tytön sielussa näytti siis tapahtuneen
taistelu, joka päättyi hänen antautumiseensa, sillä nyt odotti hän
ilmeisesti Jurisicsin vierailua, vaikka hän muutamia päiviä sitten oli
kieltäytynyt ilmaisemasta osoitettaan. Mutta mistä hän aavisti, että
Jurisics kysyisi hänestä ja juuri Fritziltä?
Tämä tapahtumien ihmeellinen toisiinsa liittyminen, joka hämmästytti
Jurisicsia, oli kuitenkin hyvin yksinkertaisesti selitettävissä. Jessin
ja sen seurapiirin välillä, joka hänen silmissään edusti maailmaa,
oli Fritzi yksinomaisena ja ainoana yhteyden ylläpitäjänä. Tyttö
tiesi, että Fritzi päällysvaatteiden huoltajana, apulaistarjoilijana
ja tilapäisenä postinkantajana oli jatkuvassa kosketuksessa
herrasmiespiirien kanssa, ja oli sentähden luonnollista, että hän
Jurisicsille saatettavan sanoman uskoi Fritzin toimitettavaksi.
Jurisics huomasi vasta osoitettuun taloon astuessaan ja jyrkkiä
portaita noustessaan, missä hän oli. Hän pysähtyi ja epäröi hetkisen,
mutta uhmaava katkeruus, jota hän morsiantaan ajatellessaan tunsi, sai
hänet sitten jatkamaan tietään. Hänestä tuntui kuin tuottaisi tämä
kukkaistytön luona käynti, jota hän tähän asti morsiamensa vanhempien
mieliksi oli välttänyt, hänelle hyvitystä. Mutta pohjimmaltaan hän
kaipasi nähdä jälleen Jessiä — ja tämä kaipaus oli yhtä polttava ja
voittamaton kuin hemmoitellun lapsen halu saada makeisia.
Ylhäällä avasi hänelle oven peloittavan ruma, kellertävänaamainen akka,
joka hirveällä murteella puhua papatti hänelle jotakin. Mutta kun
Jurisics mainitsi Jessin nimen, löi noita kimmastuneena oven kiinni
hänen nenänsä edessä.
Jurisics soitti uudelleen. Hän kuuli oven takaa kiivasta sananvaihtoa,
ovi avattiin jälleen — ja nyt seisoi Jessi itse hänen edessään ja johti
hänet sisälle asuntoonsa.
Hän oli parhaillaan ollut pukeutumassa, sillä hän tuli Jurisicsia
vastaan pää kallellaan, toisella kädellään tuuheita hiuksina pidellen,
joita hän oli ollut ryhtymässä kampaamaan. Vartalon verhosi häikäisevän
valkoinen aamunuttu.
Hymyillen ja ilmeisesti iloisena otti hän Jurisicsin vastaan.
»Tunsin äänenne. Hauskaa että tulitte. — Miten johtui mieleenne tulla
minua tervehtimään?»
»Kuulin olevanne sairaan.»
»Ei se ollut mitään. Pikemmin pahaa tuulta kuin sairautta ja hiukkasen
päänkipua. — Astukaa sisään!»
Hän vei vieraansa merkilliseen, pieneen huoneeseen. Jokapäiväistä
käyttöä varten aiotut huonekalut olivat halpaa tehdasvalmistetta,
mutta paljon kalliita ylellisyysesineitäkin oli huoneessa.
Mainioita persialaisia mattoja, venetsialainen peili, hopeisia
pukeutumisesineitä, arvokkaita koristuksia.
Huoneessa ei vallinnut järjestystä nimeksikään. Vuode oli korjaamaton
ja pelmuutetuilla tyynyillä oli vielä Jessin pään painama syvennys
näkyvissä. Pöydällä oli yksi atlaskenkä, kureliivit ja muutamia
kilpikonnanluukampoja.
Kun Jurisics istuutui sohvaan, osui hänen käteensä pieni, kylmä esine.
Se oli timantti korvarengas.
Jessi pudisti tuuhean tukkansa taaksepäin ja jäi sitten seisomaan
vieraansa eteen. Oikeastaan hän näytti sangen rähjäiseltä, mutta
Jurisicsista hän tuntui vieläkin viehättävämmältä kuin ennen. Hänen
vartalonsa uhkui niin jaloa ja tervettä plastiikkaa, etteivät vaatteet
voineet sitä vähentää eivätkä enentää.
Hänen seisoessaan näin hymyillen Jurisicsin edessä rintapitsejään
hypistellen ja katsoen vieraaseensa hieman arkailevasti nuori mies
alkoi jälleen pohtia kysymystä, jonka hän jo niin usein oli itselleen
tehnyt: Kuka ja mikä tämä tyttö oli?
Äkkiä luuli hän löytäneensä selityksen. Hänen tutkiva silmänsä kiintyi
erääseen kuvaan, joka siselöidyissä hopeakehyksissä riippui seinällä.
Se esitti silmiinpistävän kaunista vanhusta. Joka kerrankin vain oli
nähnyt tämän medaljongiprofiilin, nämä rohkeasti ylöskierretyt viikset
ja tämän fauninhymyn, hän ei voinut ruhtinas Hadfalussyn piirteitä
ikinä enää unohtaa.
Ruhtinas oli tuhlaamiskiihkostaan ja primadonnistaan yleisesti
tunnettu. Hän kuului kansainväliseen Highlife-seuraan, asui Pariisissa,
vietti talvet Rivieralla, metsästi Englannissa, kylpi Cannes'issa
ja juoksutti hevosiaan Baden-Badenissa. Berliinin unioni luki hänet
jäsentensä joukkoon, samoin Pariisin ja Wienin jockeyklubit. Ja kun
hänen maatilansa sattuivat sijaitsemaan Unkarissa, nimitettiin häntä
madjaariksi, vaikka kaikista maista juuri Unkari oli hänestä ikävin ja
vaikka hän kaikista eurooppalaisista kielistä juuri unkaria vähimmän
osasi.
Hadfalussy siis, tuo väsymätön naistenmetsästäjä, oli tämänkin tytön jo
haltuunsa ja omaisuudekseen ottanut!
Jurisics tunsi nykyajan maailman ja sen elämän aivan liian hyvin
otaksuakseen Jessin salaperäisen olemassalon takana piilevän mitään
romanttista tarinaa. Hän piti tyttöä sinä, mikä Jessi nyt hänen
vakaumuksensa mukaan oli, ja vaivoin olisi hän tyttöä enää muuna voinut
pitää. Ja tämä varmuus harmistutti häntä, niin, se vaikutti häneen
suorastaan masentavasti.
Hetkisen tarkasteli hän seinällä olevaa kuvaa, sitten hän äkkiä kysyi
tytöltä raakamaisen avomielisesti: »Hadfalussy siis elättää teitä?»
Tyttö oli polvistunut matolle ja poimi parhaillaan muutamia lattialle
pudonneita hiusneulojaan. Nyt katsoi hän hämmästyneenä ylös.
»Niin», vastasi hän hiljaa, punastumatta.
Se oli enemmän kuin avomielisyyttä, se oli häikäilemättömyyttä! Mihinkä
olisikaan suosta puhjennut kukka, niin raikas ja ihana kuin se olikin,
juurensa voinut juontaa, ellei takaisin — suohon?
Jessi oli noussut. Hänen kasvoillaan oli kevyt puna, mutta se oli
kumartumisen aiheuttamasta ponnistuksesta johtunut.
»Tunnetteko Hadfalussyn?» kysyi hän uteliaasti.
»Hiukan.»
»Tahtoisin mielelläni kerran nähdä hänet.»
Jurisics katsoi tyttöön tyrmistyneesti.
»Ettekö ole siis koskaan nähnyt häntä?»
»En koskaan elämässäni», vakuutti tyttö. Hän puhui äänellä, joka ei
jättänyt epäilemiselle vähintäkään tilaa.
Tämä uskomattomalta näyttävä tosiasia, ettei Jessi ylläpitäjäänsä
tuntenut, oli hyvin luonnollisesti selitettävissä. Eräs tuntematon
mestari keksi viisi vuotta sitten, jolloin Jessi oli vielä
puolittain lapsi, hänen kauneutensa ja käytti häntä mallina erääseen
raamatulliseen maalaukseen. Ruhtinas Hadfalussy näki kuvan Wienissä,
osti sen ja tiedusteli enkelin mallina käytettyä henkilöä. Eräänä
päivänä ilmestyi sitten ruhtinaan uskottu mies, eräs huomattu
budapestiläinen asianajaja (sivumennen sanottuna eräs tapojen
jalostamista edistävän seuran pääpylväitä) etukaupungin asuntoon Jessin
omaisten luo ja vaati heitä seuraamaan hänen mukanaan Wieniin, jossa
tyttöä muka suuri onni oli odottamassa. Jessin täti (tyttö ei tuntenut
vanhempiaan) ei hetkeäkään epäröinyt hyväksyä tarjousta. Olihan hän
Jessin, jonka kehkeytyvän kauneuden hän oikeaan aikaan oli oivaltanut
arvokkaaksi, vain siinä tarkoituksessa pitänyt luonaan ja kasvattanut,
että saisi tytön avulla itselleen huolettoman vanhuuden. Miksi
olisikaan tämän rouvaraukan pitänyt menetellä jalommin kuin ruhtinas
Hadfalussyn ja tapoja jalostavan asianajajan?
Wienissä kävi heille kuitenkin onnettomasti. Huolestunut täti ja
kaikesta mitään aavistamaton Jessi kävivät kaksi kertaa hänen
ylhäisyytensä pakeilla, mutta ruhtinaalla ei ollut koskaan aikaa ottaa
heitä puheilleen. Kun he asianajajan seurassa kolmannen kerran tulivat
palatsiin, ilmoitti portinvartija heille, että ruhtinas edellisenä
aamuna oli matkustanut takaisin Pariisiin.
Kun ruhtinas sitten kerran pariisilaisessa kotikappelissaan suoritti
aamuhartauttaan pyhimyksenkuvan edessä, johtui hänen mieleensä
taas enkelin mallina ollut tyttö, jonka nimeä hän ei kuitenkaan
muistanut. Hän oli ritari, joka ei kernaasti halunnut laiminlyödä
velvollisuuksiaan kauniita naisia kohtaan. Yleväsydämistä oikkuaan
seuraten hän korvasi Jessin Wienin matkan myöntämällä hänelle
kohtuullisen vuotuisen eläkkeen, jonka budapestiläinen asianajaja
täsmällisesti kuukausittain suoritti tytön tädille.
Tästä alkaen kuului Jessi ruhtinaan huonekuntaan — armoleivälle
asetettujen virkailijoiden, vanhojen tallirenkien, lukuisien
metsästäjien, hevosten ja koirien keralla — vararakastajattarena,
joka saattoi sikäli ja niin kauan hänen ylhäisyytensä anteliaisuutta
nauttia, mikäli hän ei julkisella uskollisuuden rikkomuksella tehnyt
itseänsä siihen arvottomaksi.
Tyttö näytti mielellään puhuvan hyväntekijästään. Tämän nimi oli
hänen mielikuvituksessaan abstraktisen käsitteen, salaperäisen vallan
ruumiillistuma. Pelokkaan kunnioituksen tuntein ajatteli hän tätä
ruhtinasta, joka pysyi näkymättömänä kuin kaitselmus ja jonka kuitenkin
jokainen tunsi, josta jokainen puhui, jolle jokainen oli kiitollisuuden
velassa.
Kaksi kertaa vuodessa lähetti Jessi hänelle uusimman valokuvansa
ja liitti joka kerta kirjeen mukaan saamatta kuitenkaan koskaan
vastausta. Aika ajoin toi posti hänelle jonkin enemmän tai vähemmän
arvokkaan lahjan »häneltä»; milloin taideteoksen, milloin käsityön,
milloin exoottisen leikkikalun — esineitä, joita oikullinen ruhtinas
tuhlailemishaluaan tyydyttääkseen tai hyväntekeväisyyssyistä
osteli, tietämättä mitä niille tekisi. Silloin pani hän ne menemään
ensimmäisellä osoitteella, joka hänen mieleensä juolahti.
Jurisics tunsi kaikista näistä pikku piirteistä, jotka Jessi
hänelle nyt kertoi, selvästi itsensä ruhtinaan. Hadfalussy omisti
palatseja, joissa hän ei koskaan asunut, metsästyspuistoja, joissa
hän ei milloinkaan metsästänyt — miksikäs hänellä ei silloin
olisi ollut rakastettua, jota hän ei koskaan ollut nähnyt? Paitsi
Jessiä oli hänellä vielä useita muita Pariisissa, Madridissa ja
Roomassa — huomattavia kaunottaria, joille hän osaksi tavattomasta
tuhlailunhalustaan, osaksi kauneuden ihailustaan ja myöskin osaksi
hyvästä sydämestään lahjoitti huolettoman toimeentulon.
Jessillä oli muutoin sisarkin, Nina, joka heidän yhteistä tätiään
kohtaan oli osoittautunut ylen kiittämättömäksi. Raikas, iloinen Nina
oli kevytmielisten tyttöjen hyväsydämisyydellään kiintynyt Jessiin.
Jonkin aikaa esiintyi hän pääkaupungin huvittelupaikoissa tanssien ja
ohuella äänellä mutta plastillisin ilmein typeriä lauluja lirkuttaen
ja jakoi ansion tätinsä kanssa. Noin kuukausi sitten oli hän kuitenkin
lopullisesti kyllästynyt kelmeäkasvoiseen tätiinsä ja paennut viisujen
luvattuun maahan, Odessaan.
Hän se oli saanut suostutelluksi Jessin näille öisille vaelluksille.
Osaksi otti hän Jessin mukaan turhamaisuudesta, osaksi vaikuttaakseen
ihmisiin hänen kauneudellaan ja koskemattomuudellaan ja osaksi myöskin
viekkaudesta, käyttääkseen häntä syöttinä, sillä nuori herrasmaailma
tunkeili Jessin ympärillä kuin koiperhosparvi valon liehussa.
Ja Jessi tunsi olevansa kuin kotonaan keskellä kaasuvaloa, viininhöyryä
ja kirkuvia lauluesityksiä. Hän harhaili läpi kaupungin iloinen hymy
huulillaan ja vetäen perässään katulian halki valkean vaatteensa
lievettä. Ilman inhoa, ilman pyyntöä, kaikki tietäen ja kaikki nähden.
Hän keimaili miesten kanssa, jotka hänen ohimennessään maiskauttivat
kieltään kuin koulupojat sokerileivoksen nähdessään, ja iloitsi
arvostaan, joka takasi hänelle keskellä kaikkea tätä paheellisuutta
persoonallisen koskemattomuuden.
Jurisicsin sai se naivi kyynillisyys, jolla tyttö kuvasi suhteensa
Hadfalussyyn, hieman hämille. Hän tunsi riittävästi maailman, jossa hän
eli, mutta tätä valkeata kukkaa, joka puhtaana ja yksinäisenä yleni
saastaisesta suosta, josta se oli puhjennut ja jonne sen ennemmin tai
myöhemmin täytyi vajota — tätä hän ei osannut millään tavalla sijoittaa
puolimaailman naisten luonnonhistoriaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän
joutunut tekemisiin unissakävijän kanssa, ja hänet valtasi julma halu
herättää tyttö huutamalla häntä nimeltä ja osoittamalla hänelle mitä
tietä hän vaelsi.
»Sanalla sanoen: Olette myönyt itsenne, Jessi, voidaksenne elää!» sanoi
Jurisics niin katkerasti, että se häntä itseäänkin hämmästytti.
Jessi, joka oli tähän vieläkin vähemmän valmistautunut, katsoi häneen
hämmästyneesti mutta ilman näkyvää pahastumasta ja sanoi hetken
äänettömyyden jälkeen hiljaa: »Ei aina voi tehdä niinkuin tahtoisi.
Olettehan tekin aivan samalla tavalla —»
Hän keskeytti äkkiä. Hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. Jurisics
ymmärsi, mitä toinen aikoi sanoa, ja punastui hänkin häpeästä. Tyttö
aikoi ilmeisesti sanoa: »Olettehan tekin aivan samalla tavalla myönyt
itsenne Adele Mihályille!» (Szentgróthy oli lörpötellyt liikaa.)
Jurisics nousi, mutta Jessi tarttui hämillään hänen käsivarteensa.
»Ettehän toki suutu minuun? Olen niin typerä! Tiedänhän että teillä
miehillä se on jotakin aivan toista!» —
Laskeutuessaan portaita Jurisics mietiskeli, oliko hänen tapauksensa
sitten tosiaankin »jotakin aivan toista.»
Hän tunsi, ettei hän rakastanut morsiantansa vähintäkään — milloinkaan
ei hän ollut siitä niin selvillä kuin nyt — ja kuitenkin aikoi hän
ottaa tytön. Pappi kyllä siunaa heidän liittonsa mutta mistäpä löytyy
pappi, joka voi pyhittää alhaisen teon?
Hänessä heräsi äkkiä aavistus, että hän ja hänen isänsä, että vanha
Mihályin pariskunta, ruhtinas Hadfalussy ja hänen asianajajansa
ja samoin koko se seura, joka heidät kaikki piiriinsä sulki,
eivät olleet hiuskarvan vertaa parempia kuin Jessi ja tämän täti.
Parhaimmassa tapauksessa osasivat he vain paremmin säilyttää näennäisen
säädyllisyyden!
Adele on ehkä enemmän arvoinen kuin muut, mutta hänkin vain siksi,
ettei hän tästä kaikesta mitään tiedä. Tietämätön — ainoa ansiokas
heidän joukossaan!
5.
Eräänä lähipäivänä herätti Szentgróthy ystävänsä Jurisicsin
parhaimmasta aamu-unesta. Tavattoman kalpeana seisoi hän vuoteen
edessä. Avatun päällysnutun alla oli hänellä frakki ja napinlävessä
kuihtunut neilikka.
»Asiani ovat huonosti, veliseni! Ammun kuulan päähäni!»
»Oletko taas tehnyt tyhmyyden?» kysyi Jurisics tyynyjensä keskeltä.
»Olen pelannut.»
Surullisena irroitti hän viitan hartioiltaan. Silloin putosi kortti
matolle.
Se oli patarouva. Szentgróthy polki sitä raivostuneena jalallaan.
»Kirottu lehti! Koko yön on se vainonnut minua, turmellut jokaisen
pelini? Nyt se on taas täällä! Miten hemmetissä se on minun
vaatteisiini joutunut?»
Sitten hän kertoi kärsimyshistoriansa.
»Szirmay tuli klubiin jäähyväisiä jättämään. Ylihuomenna hän matkustaa
arkkiherttuan kanssa Palestiinaan. Hän selitti haluavansa pelata
itselleen matkarahat. Me sitävastoin arvelimme, että hänen rahansa
jäisivät koreasti tänne; emme laskisi häntä menemään — pelkästä
rakkaudesta — ja ryöstäisimme hänet sentakia puti puhtaaksi. Piru tiesi
mikä meihin meni! Keskenämme meillä ei ollut tapana pelata uhkapeliä —
mutta nyt lankesimme kaikki yht'äkkiä siihen. Peli loppui vasta puoli
tuntia sitten. Tusina pelaajia sai vuoronsa perään laskea aseensa
Szirmayn edessä; toinen jätti paikkansa toiselle. Szirmay menetti
kolme-neljäkymmentätuhatta guldenia ja voitti saman verran. Minkä hän
menetti, sen vei viisitoista pelaajaa mennessään, minkä hän voitti, sen
hävisin minä yksin —»
Jurisics nousi istualleen vuoteessaan.
»Oletko järjiltäsi? Miten saatoit sellaisen summan panna alttiiksi?»
Szentgróthy kohautti olkapäitään ja rupesi kädet taskussa kävelemään
edes takaisin huoneessa.
»Szentirmay käy hyvästeillä tänään», sanoi hän hetkisen käveltyään,
»huomenna järjestää hän matkatavaransa kuntoon ja ylihuomenna hän
matkustaa. Omat lappunsa lunasti hän käteisellä. Tiedäthän, että
Szentirmay on suorastaan pikkumaisen tarkka järjestyksen mies, nyt on
hänellä enää vain minun sitoumukseni taskussaan. Ja matkustaa hänen
täytyy, sillä hänen korkeutensa ei odota —»
Jurisics päästi hiljaisen vihellyksen.
»Paha juttu! Koko omaisuuteni on muutama tuhat guldenia. Entä sinun
kassasi?»
»Tyhjä!» vastasi Szentgróthy. Sitten hän mutisi: »Minun täytyy ampua
itseni. Siinä kaikki!»
»Voisivatko ehkä omaisesi auttaa sinua?» kysyi Jurisics, joka oli
tullut yhä levottomammaksi.
Omaisten mainitsemisesta valtasi Szentgróthyn vieno liikutus.
»Äidilläni on rahaa. Edellisellä viikolla sai hän haltuunsa melko
suuren summan. Mutta se on määrätty sisarelleni Ilselle, joka on
kihloissa erään upseerin kanssa. Jos pyytäisin, niin saisin ehkä
tuon summan, mutta silloin jäisi sisareni vanhaksi piiaksi ja itkisi
silmänsä pilalle. Mieluummin ammun itseni!»
»Ehkäpä voidaan yrittää jotakin muuta keinoa. Koettakaamme!»
Jurisics soitti palvelijansa ja alkoi pukeutua. Kun hän lähetti
hakemaan ajuria, kirkastuivat Szentgróthyn kasvot. Hän tiesi
että Jurisics nytkin, kuten niin monasti ennen, ottaisi kaikessa
hiljaisuudessa vastatakseen ystävänsä tyhmyyksistä.
»Koettakaamme Rabinoviczin kanssa», sanoi Jurisics, kun he molemmat
istuivat vaunuissa.
Rabinovicz kuului noihin toimitsijoihin, jotka hoitelivat yksinomaan
herrasmiesten asioita. Hän oli linnunnaamainen koronkiskuri, joka
liukkaasti ja taitavasti kuin ankerias osasi kiemurrella rikoslain
pykälien lomitse. Muutoin hänellä oli komea asunto ja hän näytteli
ihmisille, milloin vain tilaisuutta siihen tuli, kaunista, jalokivillä
koristeltua rouvaansa.
Kun Jurisics mainitsi summan, joka asioitsijan oli hankittava, nauroi
tämä hänelle vasten kasvoja.
»Mitä ajattelettekaan! Neljäkymmentätuhatta guldenia! Niin suurta
summaa ei ole tänään koko Budapestista saatavissa. Vanhalla Sternillä
ehkä olisi, mutta hän ei anna mitään, siitä lähtien kun hän
koronkiskomisen takia sai istua —»
Ystävykset kävivät vielä parin muun asioitsijan puheilla mutta
tuloksetta.
Iltapäivällä tuli Rabinovicz Jurisicsin luo tämän asuntoon. Hänellä
oli hyviä uutisia, sanoi hän. Rahaa hänellä ei tosin ollut, mutta hän
saattoi hankkia tavaroita, jotka voitaisiin muuttaa rahaksi. Käytetyn
puimakoneen, suurehkon erän nahkaa ja kaksisataa metalliarkkua. Kaikki
tämä olisi kuuden kuukauden kuluttua maksettavaa kuudenkymmenenviiden
tuhannen guldenin suuruista vekseliä vastaan saatavissa. Jos tavarat
heti myötäisiin, saataisiin niistä tänään vielä neljäkymmentätuhatta
guldenia. Tästä kaikesta vaatisi Rabinovicz viisituhatta guldenia
välityspalkkiota.
Kuivan avomielisesti esitti asioitsija tämän liiketoimen ja ehdot,
joilla se saataisiin aikaan. Hän tiesi että Jurisics oli mies, joka ei
turhia tuskaillut. Kun hän on välityspalkkion maksanut, sanoo hän vain:
— Rabinovicz, olette suuri lurjus! — ja sillä on asia selvä.
»Ainoa vaikeus», sanoi lopuksi asioitsija, »on siinä, että asianomainen
kauppias toimittaa tavaran vain sillä ehdolla, että teidän isänne,
armollinen vanha herra, hyväksyy vekselin. Ja siinäkin tapauksessa
asettaa tuo kauppias paljon alttiiksi. Armollinen herra on hyvin vanha,
sairaalloinen ja vailla omaisuutta —»
Jurisics suuttui. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hänen
vanha isänsä vedettäisiin tähän likaiseen juttuun, ja hän ajoi
asioitsijan ulos.
Lähes kaksi tuntia asteli hän sitten hermostuneesti edes takaisin
huoneessaan. Tuon tuostakin pysähtyi hän ääneti Gróthyn eteen, joka
sanattomana ja vahankarvaisin kasvoin makasi sohvalla. Poika oli tyyten
murtunut nähdessään, ettei Jurisics halunnut auttaa häntä. Hän ei
voinut puhua, tuskinpa mitään ajatellakaan.
Kun ilta tuli, antoi Jurisics valjastaa ja ajoi Rabinoviczin luo.
»Järjestäkää kaikki valmiiksi, sähkötän isälleni. Vekseli on huomenna
iltapäivällä täällä —»
Hän lähetti isälleen pitkän sanoman, jossa hän kuvaili ystävänsä
epätoivoista asemaa. Hän tiesi, ettei vanhus, ellei hän ollut
kerrassaan pahalla tuulella, kieltäytyisi antamasta apuaan. Vanhuksen
suonissa oli vielä pisara noiden vanhojen bohemien verta, jotka
antoivat nimensä käytettäväksi yhtä helposti kuin toiset antavat tulen
sikaaristaan.
Jurisics odotti seuraavana aamuna turhaan vastausta ja lähetti
sentähden päivän kuluessa vielä kaksi sähkösanomaa isälleen. Vastausta
ei kuulunut. Illalla saapui Rabinovicz täsmällisesti, sovittuun aikaan.
»Me olemme selvät. Entä te?»
»Voimme lähteä.»
He ottivat Szentgróthyn mukaansa.
Rabinovicz vei heidät kahden herrasmiehen luo, joista toinen ilmoitti
olevansa puimakoneen nahkojen ja metalliarkkujen omistaja. Yhdessä
läksivät kaikki sitten erääseen hyvin likaiseen esikaupungin taloon,
jonka autiolla pihalla oli yltä päältä ruostunut höyrykone. Sitten he
laskeutuivat synkkään, ummehtuneeseen kellariin, jossa arkut olivat, ja
lopuksi ajettiin rautatien varastomakasiineille nahkoja tarkastamaan.
Molemmat nuoret herrat astelivat hienoissa turkisviitoissaan väristen
ja haukotellen näiden surullisten paikkojen halki. Lyhyen tinkimisen
jälkeen he ostivat aarteet. Jurisics antoi asioitsijalleen vekselin.
Vanha Jurisics oli siinä hyväksyjänä ja János Jurisics asettajana.
Erääseen makasiinin tynnyriin paperia tukien Szentgróthy merkitsi
itsensä siirtäjäksi.
Rabinovicz otti haltuunsa vekselin.
»Paperiahan ei ole lainkaan taitettu. Eikö se tullut postissa?»
»Ei, isäni tuli itse tänä aamuna Budapestiin», vastasi Jurisics.
Rabinovicz tutustutti heidät sitten hiukan myöhemmin ostajiin.
Koko tarkastus otettiin vielä kerran alusta, ja sitten he saivat
neljäkymmentätuhatta guldenia.
Maksaessaan asioitsijalle sovittua palkkiota Jurisics huomautti: »Herra
Rabinovicz, kuolette kerran kuritushuoneessa, olen siitä varma!»
»Oh, herra Jurisics», vastasi Rabinovicz liukkaasti hymyillen,
»kuritushuone on semmoinen paikka, josta ei koskaan tiedä, kuka sinne
joutuu —»
Ystävykset erosivat.
Szentgróthy syöksyi lähimpään kahvilaan, pisti setelit kuoreen,
viittasi ikkunasta lähetin sisään ja pani hänet juoksujalkaa viemään
kirjettä Szirmaylle. Mutta Szentgróthy itse teki pyhän lupauksen, ettei
olisi koskaan enää kevytmielinen, ja — läksi ravintolaan.
Jurisics meni kotiin. Hänellä oli kova päänsärky ja hän halusi päästä
aikaiseen levolle. Pöydällä — patarouvan yläpuolella, jonka Szentgróthy
oli pudottanut lattialle — odotti häntä sähkösanoma. Palvelija
ilmoitti, että sähkösanoma oli jo päivää aikaisemmin saapunut klubiin,
josta se vasta tänään oli lähetetty tänne.
»Huolimatonta väkeä!» murisi Jurisics.
Sanoma oli lyhyt ja tärkeä, hyvän tärkeä. Vanhan Jurisicsin palvelija
oli sen lähettäjä. Se kuului:
»Armollinen herra tänään klo 6 illalla äkkiä kuollut halvaukseen.
Pyydän ohjeita.»
Kun he vanhan Jurisicsin vekselillä maksoivat kahdensadan metalliarkun
hinnan, tarvitsi vanhus itse enää vain yhden ainoan arkun.
6.
Adelen sulhanen matkusti pieneen maaseutukaupunkiin hautaamaan
isäänsä. Hän hautasi hänet, niinkuin iäkäs henkilö, jonka kuolema ei
tule odottamatta, tavallisesti haudataan, mieli enemmän tuskallisen
mietiskelyn kuin surun täyttämänä, sydän enemmän masentuneena kuin
syvän murheen vallassa.
Ennen hautajaisjuhlallisuutta Jurisics käveli vanhan asunnon huoneissa
hermostuneen kärsimättömästi savukkeen toisensa jälkeen polttaen.
Suljetun oven takaa suuresta huoneesta, jossa ruumis palavien
vahakynttilöiden välissä paareilla lepäsi, kuuli hän uteliaan
hautajaisväen askeleita ja hiljaista kuisketta.
Hänen sekavat mietteensä päätyivät alati samaan ajatukseen: Nyt on
kaikki, kaikki lopussa!
Hän näki selvästi, että hänen elämässään tapahtuisi nyt suuri muutos.
Tähän asti hän oli kulkenut valmiiksi aukaistua latua pitkin isänsä,
nimen ja rahojen turvissa. Voimanlähde oli nyt ehtynyt, ja kaikki tiet
näyttivät olevan tukossa. Nyt oli lähdettävä taivaltamaan omin voimin
tuntematonta tietä pitkin!
Hän oli varma siitä, että Mihályi nyt purkaisi kihlauksen. Hän tunsi
vanhan professorin töykeän kiukkuisuuden ja tiesi, että se purkaantuisi
yli äyräidensä, niin pian kuin isän nimeä, mainetta ja etevää
nerollisuutta ei olisi enää tulevan vävypojan turvana.
Kihlaus purkautuu. Miten käy sitten? Sitten käy kulku luisuvaa
tietä alas. Velkojat käyvät hänen kimppuunsa kuin nälkäiset sudet.
Kuudenkymmenenviiden tuhannen guldenin vekselivelka ei häntä suuria
huolestuttanut — hoitakoon Gróthy sen niinkuin parhaiten taitaa; mutta
hänellä itsellään oli sievoinen joukko velkoja. Hänen isänsä jätti
hänelle suurta kirjastoa lukuunottamatta vain noin kymmenentuhatta
guldenia arvopapereissa, jotka löydettiin kirjoituspöydän laatikosta.
Velkojat riistävät häneltä lopullisesti kaiken maineen, niin ettei
uutta kihlautumista, vaikkapa hän vielä kerran sellaiseen ehkä halua
tuntisikin, näissä olosuhteissa käynyt enää ajatteleminen.
Hetkiseksi tuli hänen mieleensä ajatus tukkia käytettävissä olevilla
rahoilla äänekkäimmän velkojan suu ja sitten koettaa hankkiutua
kunnolliseen toimeen. Ajatuksessa, että hän pitkän toimettomuuden
jälkeen voisi ryhtyä tarmokkaasti työhön, oli sinänsä jotakin
innostuttavaakin, — mutta tarkemmin harkittuaan, mitä »työtä» hän
sitten oikein tekisi, menetti hän kaiken rohkeutensa. Työ, jossa ei
vaadittu hänen uhkarohkeuttaan eikä hänen valtavaa lihasvoimaansa,
työ, jonka ääressä eläimellisen uutterasti piti vuodet läpeensä
istua kyyryssä pölyisten asiakirjojen kimpussa, ei ollut hänen
mieleensä. Mitään erikoistaipumuksia ei hän sitäpaitsi tuntenut
omaavansa. Oikeusopinnot hän oli nipin napin saanut päätökseen, mutta
loppututkinnot puuttuivat. Ja jos hänen suosijansa hankkisivatkin
hänelle mukavan toimen, niin paljonko hän tulisi ansaitsemaan? Tuskin
edes vuodessa niin paljoa kuin hän usein oli kilpahevoseen tai yhden
kortin varaan pannut!
Kun vanhusta saatettiin viimeiseen leposijaansa, astui János Jurisics
ainoana surevana synkin mielin ruumisvaunujen jäljessä, joiden katos
mustan kaleerilaivan tavoin kallistihe sinne tänne kadulla lainehtivan
ihmisjoukon keskellä.
Ja kellojen soidessa ja kuminallaan täyttäessä pikku kaupungin kadut
hän hengessään kiisteli kuolleen kanssa sydän katkerana.
Isoisä oli vielä ollut yksinkertainen kansalainen ja hyvinvoipa
rautakauppias. Isän kohottivat loistavat lahjat muita korkeammalle.
Häntä itseään, poikaa ja lapsenlasta, jolla ei ollut lahjoja eikä
omaisuutta, kasvatettiin kuin perintöruhtinasta. Hänet asetettiin
niiden riviin, joille rikkauden ja ylhäisyyden tietoisuus teki elämisen
huolettomaksi ja esiintymisen vapaaksi ja rohkeaksi; hänet tehtiin
tutuksi ja hän saavutti suosiota ihmisten parissa, jotka toisiaan
ja kaikkia toistensa oikullisia päähänpistoja ylen huolellisesti
pitivät kunniassa. Hänelle annettiin seuraelämässä asema, jota hän ei
kyennyt hallussaan pitämään. Nyt, kun hän tunsi pohjan jalkojensa alla
horjuvan, nyt hän ei tietänyt mihin ryhtyä mitä tehdä.
Kun haudankaivaja ojensi hänelle pikku lapion, jotta Jurisics viskaisi
isänsä arkulle multakokkareen, niin silloin nuori mies jo tiesi, mitä
hänen oli tehtävä. Hän näki vain yhden mahdollisuuden: pistoolin.
Seikkailijanelämässään oli hän jo ylioppilasvuosiltaan saakka pitänyt
tätä ultima ratiota mielessään, ja nyt tunsi hän eräänlaista sisäistä
tyydytystä sitä ajatellessaan.
Yön hän vielä vietti isänsä talossa. Kun unta ei kuulunut, meni hän
yöllä kirjastohuoneeseen ja otti hyllyltä ensimmäisen käteensä tulevan
kirjan lukeakseen itsensä uneen.
Se oli Mantegazzan »India». Kauan hän luki, ensin välinpitämättömästi,
sitten tarkkaavaisesti ja lopuksi kiihkeän innokkaasti. Hän näki
edessään Bengalinlahden tyynen pinnan pitkine rantaviivoineen, huojuvia
palmumetsiköitä, troopillisen taivaan syvän sinen — sitten äänettömät
aarniometsät, kivitemppelit, joiden edessä pronssinväriset, jalot
olennot polvistuivat.
Hänet valtasi tuo kalvava matkakuume, jonka me kaikki onnelliselta
lapsuudenajalta tunnemme ja jonka muistoja kultaa salaperäisten
itämaalaisten tarujen loisto. Ja kuin ilmestys tuli hänen mieleensä
äkkiä ajatus lähteä ulkomaille. — Solmu oli hakattava poikki, tämä maa
kaikkine muistoineen, suhteineen ja velvoituksineen oli jätettävä! Pois
halasi hän, hyvin kauas, uutta elämää alkamaan!
Kamasaksojen ja nousukkaiden maa, Amerikka, pöyristytti häntä. —
Itä-Indiaan paloi hänen mielensä.
7.
Pääkaupunkiin saavuttuaan kävi hän ensiksi Mihályin luona.
Hänen aavistuksensa täyttyivät melkein kirjaimellisesti. Professori
yksinään otti hänet vastaan. Adele ei näyttäytynyt ja äiti pujahti
Jurisicsin sisäänastuessa pelästyneenä ulos huoneesta.
Jurisics tunsi itsensä hieman neuvottomaksi seisoessaan näin
vanhan Mihályin edessä. Nuori mies mainitsi muutamin sanoin
kuolemantapauksesta, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, niin
mykistyi hänkin.
Professori seisoi hänen edessään, kiinnitti häneen vihreät silmänsä
ja sanoi: »Olen suuresti pahoillani isänne kuoleman johdosta. Hän oli
ansiokas mies. Mutta avioliitosta ei tule mitään!»
Jurisics oli tätä odottanut, mutta näin kylmää ja suoraa puhetta ei hän
kuitenkaan arvannut saavansa kuulla. Kalpeana kuin haavan lastu nosti
hän päänsä.
»Isäni kuoleman johdosta siis?»
»Kunnioitin suuresti vanhaa herraa ja katsoin täytyväni osoittaa häntä
kohtaan kaikkea huomaavaisuutta, mutta te ette sellaista ansaitse.
Ihminen, joka pelaa korttia ja sulhasmiehenä juoksee huonojen naisten
jäljessä — oh, älkää puolustautuko, me tiedämme kaikki!»
Jurisicsissa sai maailmanmies jälleen yliotteen.
»Jos kaiken tiedätte, niin älkäämme enää tuhlatko sanoja. — Muodon
vuoksi täytyy minun kuitenkin teiltä vielä kysyä, mitä Adele-neiti
ajattelee. Haluaisin saada puhua hänen kanssansa —»
Professorin sai tämä rohkea toivomus kipenöitsevään kiukkuun.
»Ette puhu sanaakaan Adelen kanssa! Ette nyt ettekä milloinkaan!»
Jurisics napitti ääneti hansikkaansa ja kumarsi.
»Jääkää hyvästi, herra professori!»
Hän poistui huulillaan tuo tyyni, ylimielinen hymy, joka oli
professoria jo niin usein raivostuttanut.
Eteisessä hän vitkasteli hetkisen, aivankuin odottaen jotakin. —
Turhaan!
»Minut on siis osoitettu ovelle!» sanoi hän kadulla itsekseen.
Vielä kerran hän kääntyi. Kulmaikkunassa hän näki vaalean pään: se
oli Adele. Otsaansa käteen nojaten tyttö istui siellä miettiväisenä.
Häneen suunnatun silmäparin vaikutuksesta ehkä johtui, että hän
kohotti hitaasti päänsä. Hetkisen tuijotti hän kadulla seisovaa
surupukuista miestä, sitten hän syöksyi pois ikkunasta. Tytön
vaistomainen poisvetäytymisliike ilmaisi Jurisicsille, että Adele oli
täysin vanhempiensa puolella tai ei ainakaan ollut hiventäkään hänen,
sulhasen, puolella.
Bengaliaan siis!
Jurisicsin luonteessa oli eräs näennäisesti ristiriitainen piirre. Hän
piti elämää unelmana ja elämäntehtävänään tämän unelman muodostamista
niin miellyttäväksi kuin suinkin. Hän vihasi kaikkea, mikä pyrki
häiritsemään tätä — ei niin paljon ruumiillista kuin sielullista —
mukavuutta. Sentähden oli päätteliäs toimintaan ryhtyminen hänelle
vaikeata. Mutta kun hän kerran oli päätökseen päässyt, niin osasi hän
mainion, usein suorastaan loisteliaan tarmokkaasti taistella esteitä
vastaan. Ystävät tunsivat tämän hänen ominaisuutensa ja pitivät sitä
arvossa.
Bengaliaan! Englantia hän puhui verrattain hyvin, rahaa hänellä oli
— muu tulisi itsestään. Hänen kaltaiselleen ihmiselle oli sitäpaitsi
matkustaminen halvempaa kuin elämä kotimaassa.
Szentgróthyä lukuunottamatta hän päätti olla kenellekään ilmaisematta
suunnitelmaansa. Gróthyllekin ilmoittaisi hän vain siitä syystä, että
hän aikoi tälle jättää isältä perityt kirjat ja taideteokset, jotta
tämä osan niistä tallettaisi, osan mahdollisesti muuttaisi rahaksi.
Oli lauantai. Sunnuntaina aikoi hän järjestää matkapassin, maanantaina
lähettää muutamia käyntikortteja — tiistaina hän matkustaisi Wienin ja
Triestin kautta.
Hän jo miltei kaipasi valtameren raikasta henkäystä, joka karkoittaisi
lamauttavan sumun hänen aivoistaan.
8.
Hänen liikutettu mielentilansa mahtoi olla syynä siihen, että hän
sunnuntaiaamuna vastoin kaikkia tottumuksiaan nousi aikaiseen vuoteesta.
Ikkunasta tunki iloinen viserrys sisään. Vastapäätä olevan talon
katonräystäällä istui pääskynen, ensimmäinen pääskynen, jonka hän tänä
vuonna näki. Se toi hänelle kevättunnelman.
Päällystakki käsivarrellaan hän läksi ulos. Eteisen oven kädensijaan
oli kiinnitetty orvokkikimppu.
Kuka oli hänelle tämän pienen yllätyksen valmistanut? Jessi! Hän
hengitti kukkien suloista tuoksua ja kääntyi sitten keskikaupungille
vievän kadun asemesta Andrassykadulle.
Taas oli sama kellertäväkasvoinen eukko ovella häntä vastassa yhtä
yrmeänä kuin edelliselläkin kerralla. Mutta tällä kertaa hän laski
Jurisicsin sisälle. Jessi huusi sivuhuoneesta nousseensa juuri ja
panevansa heti ylleen välttämättömimmät vaatteet.
Pian pääsi Jurisics sisään. Jessi hieroi vielä unisia silmiään, hymyili
kuin hyvinkasvatettu lapsi ja ojensi hänelle viileän lapsenkätensä.
Jurisics ilmoitti tulleensa sanomaan hyvästi.
Vastaamatta mitään Jessi avasi ikkunan. Lauha tuulenhenki hyväili hänen
kasvojaan ja pörrötti hänen jo muutenkin sekavaa tukkaansa. Ulkona oli
aurinkoinen kevätpäivä.
»Miten typeriä ovat ihmiset, jotka yöt valvovat ja päivät nukkuvat!»
sanoi Jessi. »Sen sain havaita vasta nyt. Eilen olin koko päivän
Margaretensaarella. Laivaliike on jo alkanut. Olin yksinäni ja vaelsin
koko päivän nurmikoilla ja raunioilla. Kun sitten illalla piti lähteä
kotiin, oli melkein itku päästä. — Tänään menen sinne taas —»
Jurisics sai äkkiä päähänpiston. Hän halusi koko tämän viimeisen
päivän viettää Jessin seurassa — se olisi sovelias loppu hänen
eurooppalaiselle elämälleen.
»Menkäämme yhdessä», ehdotti hän. »Tänäpäivänä minulla ei ole muutakaan
tehtävää.»
Tyttö kääntyi nopeasti.
»Otatteko minut mukaan? Tosiaanko? Ja saatatte illalla minut sitten
takaisin kotiin?»
»Pukeutukaa vain nopeasti!»
Tyttö päästi hiljaisen ilohuudon ja katosi sivuhuoneeseen.
Sillä aikaa kun Jessi pukeutui, mikä kesti noin puolituntia,
pyysi Jurisics mustetta ja paperia ja kirjoitti eräälle
sisäasiainministeriössä palvelevalle ystävälleen pyytäen tätä
hankkimaan hänelle lyhyintä tietä ulkomaan passin, koska hän oli saanut
halun lähteä tiikereitä metsästämään.
»Enkö olekin säädyllisesti puettu?» kysyi Jessi.
Säädyllinen — se oli oikea sana. Säädyllinen ja viehättävä hän oli,
kuin kahdeksanpäiväinen nuorikko, joka lähtee anoppiaan tervehtimään.
Harmaan kevätnutun alla oli musta hame ja päässä musta, hieman
rohkeamuotoinen hattu, jonka hän rouvien tapaan oli sitonut kiinni
leuan alle.
»Voimme olla ulkona iltaan asti», sanoi hän.
Kun he tulivat kadulle, katseli Jurisics, näkyisikö missään
vuokra-ajuria.
»Pelkäätte tulla nähdyksi minun seurassani, eikö niin?» sanoi Jessi
lempeästi hymyillen.
»Miten lapsellista!» vastasi Jurisics.
Hän ojensi tytölle käsivartensa. Tasaista tahtia astuivat he katua
pitkin. Jurisics tapasi useita tuttavia, jotka uteliaina kääntyivät
katsomaan taakseen. He arvelivat tämän tavattoman aistikkaasti puetun
naisen olevan jonkun hänen sukulaisensa. Vähän olisi Jurisics muutoin
välittänyt, vaikkapa hänen seurassaan oleva nainen olisikin tunnettu
kukkaistytöksi. Yksi skandaali lisänhän se vain olisi ollut. Hän
oli nyt tuollaisen katkeran antaa mennä-mielialan vallassa, jota
tavallisesti nimitetään hirsipuuhuumoriksi.
Laiturissa virran rannalla savusi höyrylaiva.
»Noustaan pian kannelle!» huusi Jessi lapsellisen kärsimättömänä.
Jurisics työnsi piletin asemesta setelin matruusin käteen, ja pari
nousi laivaan.
Kannella oli ainoastaan vähän väkeä. Jessi piteli kiinni hatunnauhojaan
ja seisoi tuulessa hulmuavan helmoin. Syvin vedoin hengitti hän
raikasta ilmaa ja katsoi tyytyväisesti hymyillen seuralaistansa
kasvoihin.
Laiva kulki pysähtymättä saaren ohitse. Vasta nyt he huomasivat
nousseensa erääseen suurenpuoleiseen pitkän matkan laivaan. Jessiin
tämä erehdys vaikutti ilostuttavasti. Jo eilen saarella käydessään oli
häntä haluttanut matkata edemmäksi katsomaan, miltä Donaun maisemat
kauempana laivatokkien toisella puolella näyttivät.
Niin sivuuttivat he vielä muutamia maihinnousupaikkoja, kunnes laiva
laski romanttisen, kauniin pikku kaupungin rantaan. Rantaravintolan
edessä liehui kansallislippu, ja jonkun matkan päässä soi swabilaisten
musikanttien torvisoitto. Rannalla töllisteli tulijoita jokunen
juhla-asuun puettu lapsi.
»Täällä vietetään markkinajuhlaa», sanoi Jessi.
He nousivat maihin. Tyttö tunnusti kiireessä unohtaneensa aamiaisen
ja olevansa nyt hyvin nälkäinen. Jurisics vei hänet liputettuun
ravintolaan, jonka lasiverannalle he istuutuivat. Emäntä toi pöytään
Jessin tilaaman voin ja maidon ja puheli nöyrän tuttavallisesti.
»Te olette tänään ensimmäiset pääkaupunkilaisvieraani!»
Nähtyään että hänen lähentelemisyrityksiinsä ystävällisesti
suhtauduttiin hän ei voinut enää uteliaisuuttaan hillitä vaan kysyi:
»Etsiikö herrasväki ehkä kesäasuntoa?»
»Ei», vastasi Jurisics. »Mutta jos satumme tapaamaan soman pikku talon,
niin ehkäpä —»
»Oh», sanoi emäntä Jessin puoleen kääntyen, »armollinen rouva tulee
varmasti hyvin viihtymään meidän luonamme!»
Armollinen rouva! Jessi punastui ylpeästä ilosta. Kahviloissa
oli hänelle usein sattunut, että häntä oli pidetty jonkun hänen
herrasseuralaisensa rakastettuna — mutta naimisissa olevana naisena,
armollisena rouvana, ei häntä oltu tähän asti koskaan pidetty.
Emäntä alkoi udella edelleen koettaen häveliäällä hymyllä lieventää
tunkeilevia kysymyksiään.
»Meillä on kaksi lasta», vastasi Jurisics, jonka vähitellen valtasi
ylioppilasmainen iloittelun halu, »yksi poika ja yksi tyttö. Poika on
kolmen vuoden vanha ja nimeltään Jancsi. Äiti toivoo hänestä pappia,
mutta minä olen määrännyt hänet husaariksi.»
Emäntä arveli armollisen herran olevan oikeassa, sillä se joka kerta
oli papin kaavun päälleen pannut, se oli isältä ja äidiltä kuollut.
Jurisics tarttui tähän emännän huomautukseen ja aivankuin kiusoitellen
Jessiä »vaimonaan» hän sanoi hänelle: »Näetkös nyt, miten väärässä
olit!»
Jessi hymyili ja sanoi, ettei hänellä enää ollut mitään husaaria
vastaan. Mutta Jessiä hyvän aikaa tarkasteltuaan emäntä löi kätensä
yhteen ja päivitteli: »No eipä uskoisi! Kaksi pientä jo kotona ja
armollinen rouva itse näyttää vielä nuorelta ja hoikalta kuin nukke!»
Jessi nousi ja pyysi Jurisicsia saattamaan hänet lähellä olevalle
kukkulalle. Emäntä toivoi vielä saavansa tietää armollisten vieraidensa
nimen. Jurisics mainitsi empimättä oman nimensä.
He kiipesivät vuorenrinnettä ylös ja kävelivät sitten hitaasti kapeaa
viinitarhojen välitse kiemurtelevaa polkua pitkin.
Jotkut viinipuristimet olivat jo uutterassa käynnissä. Jessi ja
Jurisics nauttivat perinpohjin kevätauringon paisteesta, ja heidän
mieluisaa lämmintään keskeytti vain silloin tällöin lauhanviileä
tuulenpuuska, joka hiukan värisytti heitä ja kiidätti viserteleviä
peipposparvia vuoren huipulta heidän yli alas laaksoon.
Jurisics katseli hetkisen salavihkaa seuralaistaan ja pani sitten
kätensä hänen käsivarrelleen. Jessi napitti hansikkaansa kiinni
ja puristi kevyesti sivuansa vasten nuoren miehen kättä. Hän ei
katsahtanut kertaakaan seuralaiseensa, mutta hänen kasvoillaan oli
äärettömän tyytyväinen ilme. Rakkaudesta ei oltu vielä puhuttu
sanaakaan. Kuitenkin Jurisics tunsi, että tyttö kuului hänelle
kokonaan; hänen olivat nuo hienopiirteiset raikkaasta ilmasta hieman
raollaan olevat huulet, tuo tyyni hymy, tuo tomunharmaa nuttu ja nuo
englantilaiset nappikengät. Hän voi pitää Jessiä leikkikalunaan tai
viskata hänet menemään — niin särkeäkin, jos se häntä huvitti.
Kauan vaelsivat he vielä vuoristossa, ehkäpä kokonaisen tunnin,
vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään. Se vähä mitä puhuttiin tuli
hiljaa ja hitaasti heidän huuliltaan. Heidät oli vallannut tuo suloinen
velttous, jonka arvellaan johtuvan keväästä ja sen aavistuttelevasta
ilmasta.
Tähän saakka oli Jessi tuskin koskaan ollut oikealla vuorella. Vuori
veti häntä puoleensa, koska hän kuvitteli, että ylhäältä huipulta
aukenisi hänen nähtäväkseen kuin kulissien takaa outoja, yllättäviä
ilmiöitä. Hän näki nyt vuoria, sitten laaksoja, ja sitten taas vuoria.
Eihän se ollut mitään sellaista erikoista nähtävää kuin hän oli
luullut. Päivällisen tienoissa laskeutuivat he takaisin kaupunkiin.
Utelias emäntä seisoi ravintolansa kynnyksellä jutellen erään
hyvänsävyisästi kuuntelevan kaupunkilaisen kanssa. Kun nuori pari
tuli näkyviin, varjosti emäntä kädellä silmiään mutta mies otti hatun
päästään ja lähestyi Jurisicsia.
»Vihdoinkin tapaan teidät, herra Jurisics! — Ette kaiketi muista minua
enää lainkaan. Olen Béres — Lasslo Béres — palvelin teidän herra
isoisänne liikkeessä.» Jurisics muisti kunnon rautakauppa-apulaisen,
jonka selkää hän lapsena käytti voimistelutelineenä viettäessään
kesäisin muutamia viikkoja isänsä luona.
Jurisics ojensi hänelle kätensä. Béres kertoi hänelle lyhyesti
muuttaneensa jo kahdeksantoista vuotta sitten tähän pikku kaupunkiin,
jonne hän oli perustanut oman rautakaupan. Jurisicsia kohdanneesta
suuresta surusta sanoi hän lukeneensa lehdistä ja ihmetteli, että nuori
herra oli jo naimisissa.
Kaikki vastustelu oli turhaa, Jurisicsin täytyi tulla Lasslo Béresin
kotiin ja viipyä siellä Jessin kanssa laivan tuloon saakka. Öljyllä
sivelty tilava talo valkoisine uutimineen, peilikirkkaine ikkunoineen
ja puhtaine pihoineen ilmaisi talon asukkaiden olevan hyvin
toimeentulevaa väkeä.
Sisällä otti heidät vastaan vielä sangen sievä, lihavahko rouva
ja hänen puolikasvuinen tyttärensä, joka oli silmiinpistävästi
äitinsä näköinen. Lapsi suuteli Jessin kättä ja rouva otti häneltä
väkivaltaisen ystävällisesti hatun päästä ja riisui hänen nuttunsa
— niin että Jurisics lopulta huomasi, ettei täältä päivällisittä
irtipäästäisi.
Hän jätti sentähden kaikki estelyt sikseen, vaikkakin häntä se
kevytmielinen komedia, jota hänen näille kunnon ihmisille oli
näyteltävä, alkoi jo kaduttaa.
Polttaessaan talonisännän halpoja sikaareja ja hajamielisesti hänen
kysymyksiinsä vastaillessaan Jurisics piti herkeämättä silmällä Jessiä,
joka jutteli emännän ja tyttären kanssa.
Hän saattoi olla tyytyväinen. Jessi oli pelkkää vakavuutta ja
säädyllisyyttä. Heidän »avioliittoaan» koskevista kysymyksistä hän
suoriutui taitavasti, ja milloin uusi valhe oli välttämätön, jätti hän
puheenvuoron Jurisicsille. Jessi muistutti käytökseltään nuorta rouvaa,
jolla on vähän itsenäisyyttä ja joka jatkuvasti tarvitsee miehensä
tukea, hyvin rakastettavaa pikku rouvaa, joka alinomaa veti miehensä
mukaan keskusteluun.
Istuuduttiin pöytään. Jessi joutui talonemännän ja Jurisicsin väliin.
Viimeksimainitun naapuruus sai Jessin iloiselle tuulelle. Kun
talonemäntä pakotti hänet valitsemaan »herra puolisolle» lisäruokia,
keksi hän kaikenlaisia mieliruokia: perunoita ei hänen puolisonsa muka
kernaasti syönyt, mutta riissistä piti hän suuresti ja mustaa kahvia
hän joi kolmen sokeripalan kera.
Kahville saapui vieraita; pastori ja piirituomari, jotka määräaikoina
tulivat pelaamaan Béresin luo erän tarokkia. Kun piirituomari näki
kauniin pääkaupunkilaisrouvan, lähetti hän heti hakemaan omaa rouvaansa
kotoa. Jurisics pelkäsi jonkun seurueesta tuntevan Jessin. Pelko oli
kuitenkin aiheeton, sillä näille kunnon ihmisille, vaikka he asuivatkin
aivan pääkaupungin liepeellä, oli se piiri, jossa Jessi ja Jurisics
liikkuivat, täysin vieras ja tuntematon.
Päivällisen jälkeen poistuivat herrat sivuhuoneeseen pelaamaan
korttia. Jurisicskin otti tähän kahden kreuzerin peliin osaa. Kortteja
sekoittaessaan ja jakaessaan hän saattoi ikkunasta nähdä Jessin, miten
tämä avopäin, suuri liina hartioillaan käveli talven jäljiltä vielä
autiossa puutarhassa. Terke Béres oli alati hänen rinnallaan. Pikku
tyttö osoitti jo ensi hetkestä alkaen Jessiä kohtaan tuota harrasta
ihailua, jota koulutytöissä ylhäiset, kauniit naiset tavallisesti
herättävät, ja hän oli ylen onnellinen saadessaan nyt ihanteelleen
näyttää vaatimattoman kotinsa merkillisyyksiä: taimilavoja, lehtimajaa,
keilarataa. Molemmat ymmärsivät toisiansa hyvin, ja kun Jessi silitti
uuden ystävättärensä somia kasvoja, suuteli tyttönen ylitsevuotavan
ihailun vallassa Jessin helmaa ja painautui häneen hyväilevästi kuin
kehräävä kissa.
Iltapäivä kului nopeammin kuin Jurisics oli odottanut, ja kun hämärä
tuli, huomasivat he laiminlyöneensä laivan ja täytyvänsä rautateitse
palata takaisin kaupunkiin.
Kolisten ja puuskuttaen läksi, juna liikkeelle. Mutta asemalle
jääneet pikkukaupunkilaiset olivat ihastuksissaan vieraidensa
rakastettavaisuudesta ja erikoisesti oli Jessi heitä miellyttänyt.
Niinkauan kuin juna näkyi, liekuttivat he nenäliinojaan. — Näkemiin!
Jurisics hengitti helpommin, kun kaikki oli onnellisesti ohi. Hän oli
myöskin tyytyväinen saadessaan taas olla yksin Jessin kanssa. Koko
iltapäivänä eivät he olleet voineet tuskin paria sanaa rauhassa vaihtaa.
Paitsi heitä ei osastossa ollut ketään.
Tyttö istui ikkunan ääressä ja kuunteli päätänsä seinään nojaten
pyörien yksitoikkoista kolinaa. Leveän hatunlierin alta näki Jurisics
vain tytön leuan ja kaulan. Hetkisen tarkasteli hän Jessiä ääneti,
mutta sitten, hiljaisuuden, hämärän ja tytön vaatteista virtaavan
hienon orvokintuoksun vaikutuksesta hän kumartui tytön puoleen
suudellakseen häntä. Jessi vetäytyi pelästyneenä taaksepäin — ja kun
Jurisics nyt kohotti hänen leukaansa katsoakseen häntä silmiin, näki
hän edessään kalpeat, kyyneleiset, surun jäykistyttämät Niobenkasvot.
Tyttö ei nyt enää vastustellut, vaan vaipui Jurisicsin syliin ja
alkoi kiihkeästi nyyhkyttää. Tuo alati iloinen Jessi itki — itki kuin
itkisi hän ensimmäisen kerran elämässään ja kuin täytyisi hänen kaikki
laiminlyöty tavoittaa takaisin.
Välillä toisti hän miltei tukahtuneella äänellä: »Hadfalussy tulee!
Huomenna hän tulee!»
Ja kuin etsien Jurisicsista tukea ja turvaa hän painautui lujasti ja
kiihkeästi hänen syliinsä.
Jessille oli käynyt samoin, kuin useille puolimaailman naisille, jotka
satunnaisesti ovat päässeet säädyllisyyden ja kunniallisuuden makuun.
Hän tunsi siihen vaistomaista, voimakasta kaipausta, ja se teki hänet
suorastaan sairaaksi.
Tähän asti hän oli tuntenut vain miehiä, jotka ahnaan tunkeilevina
hyörivät hänen ympärillään kuin mehiläiset hunajan ääressä — naisia,
jotka katselivat häntä vihamielisin silmin ja jos hänen kauneuttansa
ylistivätkin, niin tekivät sen alentavalla tavalla aivan kuten
kaunista eläintä ihaillaan. Tähän asti hän oli luullut, ettei mikään
voinut toisin ollakaan. Tänään, kun hän kokonaisen päivän oli saanut
nauttia kunniallisen rouvan täysiä oikeuksia, tänään hän näki,
että oli olemassa vielä toinenkin, aivan erilainen maailma, jossa
naisellista kauneutta ei arvosteltu myyntihinnan mukaan. Hän oppi
tuntemaan naisen arvokkuuden. Ensi kerran elämässä häntä katseltiin
kunnioittavin silmin, joissa ei näkynyt alhaista himoa eikä kateutta ja
mustasukkaisuutta.
Säädyllisyyden komedia oli lopussa, ja kun Jurisics pani kätensä tytön
hartioille, palasi Jessi jälleen todellisuuteen — tuohon häpeälliseen
elämään, jota hän savuisissa kahviloissa maalattujen naisten ja
rivosuisten herrojen seurassa vietti. Ja sielussaan hän näki jälleen
tuon miehen kuvan, jonka saapuminen jo useita päiviä oli pitänyt häntä
mystillisen pelon vallassa. Hän ajatteli Hadfalussyä.
Jurisics ei ollut suuri ihmistuntija, mutta kuitenkin hän käsitti
Jessin sieluntilan. Niin, pisara siitä katkeruuden laineesta, joka
tytön sydämessä kuohui ja myllersi, oli pirskahtanut häneenkin.
Mitä hän aikoi Jessille tehdä? — Ryöstääkö hänet ruhtinaalta? Miksi?
Ottaakseenko hänet omaksi rakastetukseen? Tytön asemaa se ei olisi
hiventäkään parantanut, eikä hänen menettelynsä olisi kunnon miehen
mukaista, jos hän Jessin heikkoutta hyväkseen käyttäen riistäisi
tytöltä aineellisia etuja, joita hän, Jurisics, ei voisi hänelle
koskaan korvata.
Mitä hän sitten aikoi? Ajatteliko hän ohjata tytön siveyden tielle?
Parhaimmassa tapauksessa Jessistä silloin tulisi jonkun raa'an
käsityöläisen tai etukaupungin pikku kauppiaan vaimo, sellaisen miehen,
joka — ellei ehkä ollutkaan suorastaan juomari ja raaka voimamies —
antaisi vaimon siistiä huoneen ja keittää ruoan. Pahimmassa tapauksessa
Jessiä odottaisi vanhan piian iloton elämä: pitkät yöt ompelukoneen
ääressä, valvomisen heikentämät silmät, työn kovettamat kädet. — Ei,
tämä kukoistava, kaunis lapsi oli parempaan luotu: rikkauteen, loistoon
ja nautintoon!
Ikäänkuin aavistaen, mitä Jurisics ajatteli, tai kuin odottaen häneltä
kohtalonsa ratkaisua Jessi katseli levottomana hänen kasvojaan.
Sitten hän pyyhki silmänsä ja sanoi itkevien naisten vienolla,
pehmeällä äänellä: »Eikö totta, olen hyvin tyhmä! Minunhan pitäisi
pikemminkin iloita — enhän ole milloinkaan koko elämässäni nauttinut
olemassaolostani niin kuin tänään koko päivän.»
Ehkäpä hän tästä ilosta tahtoi kiittää Jurisicsia, sillä hän kumartui
ja kyynelsilmin hymyillen kuiskasi Jurisicsille: »Suudelkaa minua, jos
haluatte!»
Jurisics suuteli hänen kosteata silmäänsä. — Tyttö rauhoittui ja
nojasi luottavaisesti päätään nuoren miehen olkapäähän vaipuen sitten
äänettömänä eteensä tuijottaen ajatuksiinsa.
Jurisics luuli välistä hänen nukkuvan, mutta heti kun hän kumartui
katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Jessin hymyilevät kasvot.
9.
Niin he saapuivat Alt-Ofenin pysäkille.
Nuori mies haki ajuria. Erään kaasulyhdyn alla seisoi olento, jota
Jurisics aluksi luuli kantajaksi tai kaupunginpalvelijaksi. Hän
aikoi jo puhutella miestä, kun hän hiukan lähemmäksi tultuaan tunsi
poliisivirkamies Csamporin vastenmieliset kasvot, saman miehen,
joka Jessiä oli niin kauan vainonnut. Tämä näytti omasta puolestaan
tunteneen Jurisicsin, sillä hän silmäili tätä ilmeisesti hämmästynein
katsein ja katosi sitten pimeyteen.
Kun Jurisics aikoi nousta paikalle saapuneeseen ajuriin, ilmestyi
Csampor erään poliisin seurassa jälleen paikalle, laski kätensä nuoren
miehen olkapäälle ja sanoi liikutuksesta vapisten: »Olen saanut
tehtäväkseni vangita teidät, herra Jurisics!»