Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.
1.
»Viisi minuuttia vailla yhdeksän!»
Herra professori — tai niinkuin hän mieluummin halusi itseään
nimitettävän: herra neuvos — katsoi hermostuneesti kulmikkaan,
nähtävästi muinaissaksalaista tyyliä olevan ruokasalin kaappikelloa.
Hänen ryppyiset pienet koronkiskurikasvonsa saivat äkäisen ilmeen.
»Viisi minuuttia vailla yhdeksän!»
Hänen vaimonsakin oli tavallisesti aina tuskallisenhermostuneen
näköinen kuin pelkäisi hän alati kohtalon uhkaavaa iskua. Mutta
silmätessään nyt ristiinpannuin käsin mieheensä hän muistutti
täydellisesti jonkin kyläkirkon kärsivää jumalanäitiä. Hän näytti vain
paljon kuihtuneemmalta.
Hänen tyttärensä Adele istui ikkunakomerossa ja katsoi äänettömänä,
uhmaavan liikkumattomana, itkuansa pidätellen ulos Andrassy-kadulle.
Huoneessa vallitsi, hieman kulunutta sanontatapaa käyttääksemme, tuo
tyven, joka käy myrskyn edellä.
Äänetön perhekohtaus juontui siitä hirveästä tosiasiasta, että Adelen
sulhanen myöhästyi illalliselta. Professori tahtoi epäsäännöllisestä
nuoresta miehestä välittämättä — tai pikemmin ehkä päinvastoin —
illallisen alettavaksi täsmälleen kello yhdeksän; naiset sitävastoin
arvelivat, ettei munuaispaistille ollut vahingoksi, jos se vielä
jonkun aikaa olikin paistumassa. Hetkisen koettivat he arasti ja
varovaisesti suostutella tyranniaan, sillä he näkivät hänen taas saavan
tavanmukaisen raivokohtauksensa.
»Epäsäännöllinen, huolimaton ihminen! Vailla periaatteita!»
Tämä tarkoitti poissaolevaa sulhasmiestä. Epäsäännöllinen ihminen
— se oli Mihályin talossa raskain syytös, joka jotakuta vastaan
voitiin esittää. Jos Adelelle olisi sanottu, että hänen sulhasensa
oli »hevoshuijari», niin olisi hän sen kestänyt paljon helpommin.
Järjestystä pikkumaisuuteen saakka, järjestystä fanatismiin saakka —
sitä tässä talossa vaadittiin.
Täynnä raivoisaa vahingoniloa käveli professori ruokasalissa edes
takaisin. Hän suorastaan pelkäsi, että hänen tuleva vävypoikansa voisi
vielä tulla illalliselle _ennen_ kello yhdeksää.
Nyt se ei enää ollut mahdollista. Kello oli yhdeksän!
»Illallinen!» huusi tyranni peloittavalla äänellä.
»Mutta isä!» pyysi Adele.
»Illallinen!» tiuskaisi professori luoden vaimoonsa musertavan katseen.
Nyt hän oli tosiaan äkäinen.
Vaimo puristi käsillään päätään ja riensi keittiöön. Adele hypisteli
kiihtyneenä ja katkeroituneena pöytäliinaa. Mutta professori istuutui
pöytään, sitoi ruokaliinan kaulaansa ja odotti — väijyvin katsein ja
pitkin alahuulin kuin nälkäinen petokala.
Professori, muutoin sangen maineikas oppinut, oli toraisa ja kiukkuinen
silloinkin, kun hän ei ollut nälissään. Perhe vapisi hänen edessään ja
samoin hänen maksuttomat potilaansakin klinikassa — jotka pelkäsivät
niin hyvin hänen kirurgisia murha-aseitaan kuin hänen tavatonta
töykeyttään. Vain hänen virkatoverinsa eivät ottaneet häntä vakavasti
— eivätkä luennoillakävijät, nuo irvokkaat medisiinarit, jotka luennon
aikana huvikseen pommittivat paperikuulilla hänen nenäänsä ja joskus
kaikuvilla hohotuksilla säestivät hänen selityksiään. Väittivätpä he
täyttä totta, ettei suuren oppineen lääketieteellinen taito ollut
suurempi kuin tavallisen kylänparturin.
Kerran, kauan sitten kadonneina aikoina, jolloin uuden sivistysvaltion
perustamiseen tarvittava tieteellinen miehistö oli haalittava kokoon,
mistä sitä vain saatavissa oli, tehtiin Mihályistäkin, jolla oli
eläimellisellä uutteruudella kerätty kokoelma kuivatutta kasveja
kuuluisuus. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen perhettänsä, joka muutoin
järkkymättömästi uskoi isän kaikkitietoon, parantamasta nuhakuumetta
kokeneiden pesueukkojen kotireseptin mukaan.
Illallinen tuotiin siis pöytään.
Naiset siihen tuskin koskivat, mutta professori sitävastoin syöksyi
suden suin ruokiin käsiksi ja mausti yksityiset lajit huomautuksilla,
jotka osoittivat niinhyvin erinomaista asianymmärtämystä kuin
suurta ilkeyttä. Vaikka hän ei lääketieteellisestä kemiasta paljoa
ymmärtänytkään, niin oli kuitenkin keittiökemia alusta alkaen ollut
hänen omaa alaansa.
Kun jälkiruoka tuotiin pöytään, pysähtyivät kovaa vauhtia saapuneet
ajoneuvot ikkunan alle. Kaksi minuuttia myöhemmin astui sulhanen, János
Jurisics, ruokasaliin.
Hän oli hartiakas, kookas, ylhäisryhtinen nuori mies. Iloisen
levollisena hän tuli sisään, kumarsi siron keveästi vanhoille ja vei
hieman vastahakoisen morsiamensa käden hymyillen huulilleen.
Hänen kysyvä ilmeensä aiheutui morsiamen punaisista kasvoista. Kun
hänen katseensa liukui illallisjäännösten yli ja sitten kohtasi
professorin raivoa uhkuvan silmäparin, ymmärsi hän yht'äkkiä, mitä oli
tapahtunut. Hänen ruskeille kasvoilleen levisi hieno hymy, jossa oli
rahtunen ironiaa ja paljon vilpitöntä iloisuutta.
»Pyydän myöhästymistäni anteeksi», sanoi hän huolettoman kohteliaasti.
»Tapasin erään hyvän ystävän, jonka kanssa jäin hiukan juttelemaan —»
Vähän juttelua siis — siinä koko hänen anteeksipyyntönsä.
Adele painoi surullisena päänsä alas, mutta professori veti kulmikkaan
kallonsa hartioiden väliin kuin hyppäykseen kyyristyvä susi. Hän pysyi
kuitenkin ääneti. Tämä nuori herrasmies, joka ei oikeastaan mitään
tietänyt eikä maailmassa mitään merkinnyt, käyttäytyi niin varmasti ja
harkitusti, että se vaikutti itse kuuluisaan professoriinkin.
Adele loi myöhemmin rukoilevan katseen äitiinsä. Tämä katse sanoi:
Emmeköhän kuitenkin anna hänelle hiukan illallista?
Äiti ymmärsi sen ja katsahti salavihkaa puolisoonsa. Tämä nojasi
oikeaan käteensä ja tuijotti eteensä kuin vatsansa täyteen ahminut
hauki. Hän sulatti ateriaansa ja silloin oli jälleen vaarallista
kiihdyttää häntä.
Adele tunsi vihdoin täytyvänsä keskeyttää hermostuttavan äänettömyyden.
»Miksi frakissa?» kysyi hän tuskallisella äänellä sulhaseltaan.
»Aion mennä klubiin. Siellä kuuluu tänä yönä olevan tekeillä jotakin.»
Professorin puolelta kuului kiukkuinen murahdus, joka näytti
sanovan: »Katsokaas vain! Tuosta nuoresta nollasta voi vasta minun
tyttäreni rahojen avulla tulla numero, ja hän menee kuitenkin klubiin
illastamaan. Syö siellä jäniksenpaistia, hummeria, juo burgundia,
ehkäpä samppanjaakin —»
Professori unohti tällä hetkellä, että hän oli sallinut tyttärensä
kihlautua tämän nollan kanssa juuri sentähden, että tämän nollan tapana
oli syödä klubissa illallista.
Hän murisi vielä jotakin, nousi pöydästä ja asettui lepäämään
ruokasalin sohvalle.
Hetken aikaa hän käänteli ja väänteli itseään ja vaipui sitten syvään
uneen. Sekin kuului talon järjestykseen. Terveydellisistä syistä hän
meni nimittäin levolle vasta kahden tunnin kuluttua illallisesta, mutta
kuorsasi siihen asti suu auki sohvalla. Hän väitti, ettei hän sohvassa
ollessaan nukkunut vaan kuunteli tarkkaavaisesti muiden keskustelua.
Sentähden hän myös mitä tiukimmin vaati, että kaikkien piti jäädä
huoneeseen.
Rouva Mihályi rupesi hiljaa puuhailemaan pöydän luona ja nuoret
vetäytyivät ikkunakomeroon. Jurisics koetti saada käyntiin
arkipäiväisen keskustelun, mutta hänen yrityksensä meni myttyyn tytön
itsepintaisen vaikenemisen takia. Adele nojasi taaksepäin ja tuijotti
suljetuin suin ja painunein silmäluomin eteensä.
Jurisics tunsi vaistomaisesti, että tytön ajatukset koskivat häntä ja
että nämä ajatukset olivat hyvän katkeria.
»Oletteko vihainen minulle?» kysyi hän äkkiä ja tarttui morsiamensa
käteen.
Tyttö pudisti päätään ja pani väristen kädet ristiin rinnalleen.
»Mikä teitä sitten vaivaa?»
»Ei mikään!» kuiskattiin vastaukseksi.
»Sekö, että olen muutamia minuutteja myöhästynyt? Kannattaako nyt siitä
puhuakaan?»
Hempeämielinen, surullinen katse oli Adelen ainoa vastaus. Tyttö
oli itsepintaisesti vaiti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli
loukkaantunut.
Nuori mies istui vielä noin puoli tuntia ylen kuumassa huoneessa
ja kuunteli tarkkaavaisesti kellon tikatusta ja vanhan professorin
kuorsaamista. Vuorotellen katseli hän milloin Adelea, milloin tämän
äitiä. Adele vältti tarkoin luomasta katsettaan häneen; tytön kasvoilla
oli surumielisen kieltäytymisen ilme. Äiti sitävastoin loi ruokaliinoja
kokoonkääriessään sulhaseen vihaisia silmäyksiä, jotka saivat hänet
muistuttamaan kiihtynyttä kanaa.
Jurisics pureskeli vielä hetkisen huuliaan, sitten hän nousi
äkkiä. Polttavan kuuma verilaine oli hulmahtanut hänen sydämestään
hänen päähänsä. — Hänelle olisi tehnyt sanomattoman hyvää, jos hän
nyrkiniskulla olisi voinut särkeä ikkunan ja päästää kylmää talvi-ilmaa
sisälle tämän huoneen sietämättömän poroporvarilliseen ahtauteen.
»Lähdettekö jo?» kysyi tyttö nousten hänkin.
»Lähden!»
Morsian ei pidättänyt häntä. Jättäessään Adelelle hyvästi hän sanoi
äkkiä: »Adele, seuratkaa minua hetkiseksi eteiseen!»
Tyttö vitkasteli.
»Tulkaa, pyydän!»
Pyyntö kuulosti lujalta kuin käsky. Äiti loi pelästyneen kanan
silmäyksen tyttäreen, mutta Adele rauhoitti huolestunutta äitiään
kietaisemalla virkatun hartiahuivin olkapäilleen.
»Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?» kysyi hän hämillään, kun he
seisoivat eteisessä vastatusten.
»Haluan saada välimme selväksi. — Onko minussa jotakin moitittavaa?
Sanokaa mitä se on! Näin ei voi jatkua! — Kohtelette minua milloin
kylmästi, milloin suorastaan vihamielisesti. Minkätähden? Itselläni ei
ole siitä aavistustakaan. Monasti luulen sen arvaavani, mutta mitään
varmuutta en voi saada, sillä tehän ette suostu sanomaan minulle —»
Hän puhui aluksi rauhallisesti ja hiljaa, jottei kuuluisi sisälle
huoneeseen, mutta pian hän unohti itsensä ja jatkoi kovemmalla äänellä:
»Olette talossanne antaneet minulle miltei alentavan osan, vaikka
teidän pitäisi tietää, ettei minulla sen näyttelemiseen ole mitään
taipumuksia. Nykyisin olen saanut havaita, että isänne kunnioittaa
minua vihallaan. Syytä siihen en tunne, mutta olen joka kerta pannut
merkille, että jo pelkkä minun tuloni vaikuttaa häneen ärsyttävästi −»
Tässä tyttö puuttui puheeseen: »Erehdytte — isä ei ole enää mikään nuori
mies ja hänellä on tottumuksensa, joita täytyy ottaa huomioon!»
(Tämä oli se perustuslaillinen sanamuoto, johon naiset Mihályin talossa
pukivat jokaisen professorin oikun. Isä ei ole enää mikään nuori mies —)
»En välittäisi vanhan herran omituisuuksista suuriakaan, jos tietäisin
voivani luottaa teihin. Mutta juuri siinä suhteessa olen umpisokea.
Aavistan vain, ettette minua rakasta.»
Tytön kasvot ilmaisivat syvää loukkaantumusta. Nuori mies jatkoi:
»On muutoin mahdollista, että meillä kummallakin on eri käsitys
rakkaudesta. Olennolle, jota rakastan, voin antaa anteeksi vaikka
murhan, saati sitten mitättömän muodollisen virheen. Ei, Adele, ette
rakasta minua! Miksi ette ole suora? Meidän täytyy ehdottomasti päästä
toisistamme selville. Aika voi tulla, jolloin vaadin teitä valitsemaan
vanhempienne ja minun välillä! Sanokaa sana vain: Voinko luottaa
teihin?»
Jurisics katsoi tyttöön yhä kiihtyneemmin. Vaikka hän oli Adelea
oikeastaan tämän myötäjäisten takia lähestynyt, tunsi hän jo kuitenkin
nykyisessä tilassaan paljoa enemmän intohimoa kuin mitä tytön laimea
mieli saattoi ymmärtää ja sulattaa. Mutta sen hän samalla tiesi, että
tyttö oli omasta tahdostaan ja taipumuksestaan valinnut hänet.
Adelen tuskallinen sulkeutuneisuus kiihdytti vieläkin enemmän hänen
sulhastaan. Jurisics tunsi vastustamatonta halua murtaa hänen sydämensä
jääkuoren. Äkkiä hän tempasi tytön syliinsä ja alkoi häntä tulisesti
suudella.
»Sano — rakastatko minua?»
Tyttö esteli kauhistuneena.
»János! Mitä teette?»
Rouva Mihályi, joka jo kauan oli pelännyt Adelen vilustuttavan itsensä
lämmittämättömässä eteisessä, avasi tällä hetkellä oven.
»Adele!»
Jurisicsin oli pakko laskea tyttö irti.
»Hyvää yötä!» sanoi hän ojentaen morsiamelleen kätensä.
Kauemmin kuin oli tarpeellista piti hän tytön kättä omassaan; mutta
paljonsanovaa kädenpuristusta, joka olisi sovittanut menneisyyden ja
rohkaissut hänen tulevaisuuden tuumiaan, hän odotti turhaan.
Seisoessaan pimeällä kadulla häntä pohjimmaltaan harmitti, mutta
siitä huolimatta hänen täytyi nauraa. Hän tunsi joutuneensa häpeään.
Miten hän olikaan voinut koettaa äkkirynnäköllä valloittaa tätä pikku
poroporvaritarta ja yllyttää häntä hänen vanhempiansa vastaan?
Hän mietiskeli, miten hänen nyt tämän tapahtuman jälkeen oli
meneteltävä. Joka tapauksessa hän aikoi valita mukavimman tien, s.o.
antaa kaiken mennä vanhaa latuaan. Jotakin siitä täytyi tulla —
elleikään avioliittoa.
Hän pyrki klubitalolle, ja kun lähin ajuriasema oli tyhjä, jatkoi hän
matkaansa jalkaisin.
Oktogonaukiolta keskikaupungille vievä autio katu elostui. Hän kohtasi
joukottain teatterista tulijoita, jotka arvostelevasti näkemästään
kappaleesta keskustellen riensivät oopperatalolta kotia.
Pari sataa askelta kuljettuaan hän tapasi ryhmän, jossa oli kaksi
herraa ja yksi nainen. Nainen oli pienikokoinen, pitkään viittaan ja
valkeaan silkkiliinaan verhottu. Hänellä oli käsi kummankin herran
kainalossa ja kaikki kolme näyttivät olevan iloisella tuulella, sillä
he pysähtyivät tuon tuostakin ja nauroivat ääneen.
»Kas vain, Jurisics!» huudahti nyt pienempi herroista.
»Iltaa, Gróthy!» vastasi Jurisics.
Valkoiseen pitsiliinaan verhottu nainen lakkasi nauramasta ja katseli
uteliaasti Jurisicsia. Mutta kun hänen Gróthy-niminen saattajansa näki
puhuttelemansa henkilön tyynesti jatkavan matkaansa, niin hän ojensi
naiselle kätensä hyvästiksi, riensi Jurisicsin jälkeen ja tarttui hänen
käsivarteensa.
»Palvelijasi, veliseni! Olipa hyvä, että tapasimme. Minulta säästyi
siten saattomatka.»
»Kuka tuo nainen on?»
»Kaunis rouva, ei muuta», selitti Gróthy. »Sen ohella erään pikku
virkamiehen puoliso. Kolmas oli hänen miehensä.»
»Lähenteletkö sinä tuota rouvaa?»
»En mitenkään. Aivan päinvastoin. Hän ja hänen miehensä pitävät minusta
kiinni kynsin hampain. He vainoavat minua alinomaa kutsuillaan. Mutta
niin pian kuin rupean puhumaan rouvalle vakavasti, nauraa hän minulle
vasten kasvoja ja kertoo kaiken puolisolleen, joka myöskin nauraa.
En tiedä, mitä nämä ihmiset minusta ajattelevat. He eivät näytä
suhtautuvan minuun vakavasti.
Pikku Gróthy oli hieman äkeissään mutta ei kuitenkaan varsin pahalla
tuulella. Pikku Gróthyn oikea nimi oli »Szentgróthy», mutta hänen lähin
seurapiirinsä piti kuitenkin puolta hänen nimestään täysin riittävänä.
Kaupungissa tunsi hänet jokainen lapsi. Lyhytliepeisessä frakissaan,
smokissaan tai Frans Josefin-nutussaan, kaula korkean paidankauluksen
peittämänä, kukka napinlävessä ja kiiltävä monokkeli silmässä saattoi
hänet kohdata kaikkialla, missä ammattimaisesti ikävystyneitä ihmisiä
oli koossa.
Hänellä oli hyvännimisen ja hyvän kasvatuksen saaneen miehen maine,
mutta pienen kokonsa ja taipuisan käytöksensä takia häntä yleisesti
pidettiin vain eräänlaisena _varamiehenä_. Korttipöydässä hän oli
varapelaaja, kaksintaisteluissa varatodistaja, naisten parissa
varakavaljeeri, tyttöjen parissa varatanssija. Vaikka hän kaikkiin
näihin tehtäviin oli yhtä sopiva ja ehkäpä sopivampikin kuin monet
hänen ystävistään, joita pidettiin _täysinä_ miehinä, osasi hän
kuitenkin kaikissa tiloissa säilyttää niin hilpeän filosofisen mielen,
että hän itsealotteisesti vetäytyi syrjään, niin pian kuin hän huomasi,
että _oikean_ miehen saapuminen teki hänen varamiehen toimintansa
tarpeettomaksi.
Szentgróthyn suhde Jurisicsiin oli enemmän kuin pelkkää ystävyyttä.
Se muistutti sitä haaveellista ihannointia, jota koulutyttö osoittaa
rakkaimmalle romaanisankarilleen.
Eräissä naamiaisissa pelasti Jurisics hänet, kerran erään
mustasukkaisen puolison tai ihailijan käsistä ja tyrehdytti seuraavana
päivänä sapeliniskulla häväistysjutun, jonka Szentgróthy liiallisessa
innossaan ja taitamattomuudessaan oli aiheuttanut. Siitä hetkestä
alkaen oli Szentgróthy suorastaan hempeätunteisesti kiintynyt
Jurisicsiin.
Tämä kiintymys tuli näkyviin pääasiallisesti siten, että Gróthy
päivittäin lojui pari tuntia ystävänsä nuorenmiehen-asunnon mukavalla
sohvalla, joi Jurisicsin liköörejä ja poltteli hänen savukkeitaan.
Vastapalvelukseksi hän toimitti Jurisicsille vaakunalla koristettuja
nuuskarasioita, julisti äänekkäästi ja suoraan pitävänsä Jurisicsia
maan ensimmäisenä ritarina, ja selitti »vähintään käsittämättömäksi»
sen rouvan maun, joka ei heti ensi näkemältä kuolettavasti rakastunut
hänen ystäväänsä.
Jurisics piti omalla tavallaan intomielisestä ystävästään. Kun hän
jo kauan oli tietänyt, että Szentgróthy voitti hänet itsensäkin
kevytmielisyydessä ja suurista tuloistaan huolimatta usein joutui
epätoivoisiin rahapuliin, alkoi hän eräällä tavalla pitää huolta
toverinsa asioista. Jo useita kertoja oli hän käyttänyt omia rahojaan
ja luottoaan pelastaakseen »lapsen», niinkuin hän Szentgróthyä nimitti,
koronkiskurien kynsistä.
Ystävykset jatkoivat nyt käsikynkkää matkaansa.
»Mennään jonnekin, Jancsi!» ehdotti Szentgróthy.
Jonnekin — se oli samaa kuin johonkin huvittelupaikkaan.
»Menen klubiin syömään.»
»Jatketaanko siellä taistelua tänään?» tiedusteli Szentgróthy
innokkaasti.
Hän tarkoitti uhkapeliä, jota erään maaseudulta saapuneen magnaatin
kunniaksi jo viikon päivät oli pelattu.
»Minä olen korvauserän velkaa», vastasi Jurisics välinpitämättömästi.
Hetkisen he astuivat ääneti vierekkäin, kunnes Szentgróthy poikkesi
uuteen aiheeseen.
»Apropos — miksi olet jättänyt _hänet_ tänään niin aikaiseen?»
(Tällä hän tarkoitti koko Mihályin perhettä.)
»Olen toistaiseksi saanut perin pohjin tarpeekseni heidän seurastaan»,
sanoi Jurisics harmistuneesti. »He olivat taaskin kerrassaan
sietämättömiä.»
»Adelekin?»
»Hän ja vanhukset. Adele loi minuun moittivia katseita kuin kuoleva
kauris metsästäjään — etten käyttäisi muuta vertausta. Minulla ei
tietysti ole aavistustakaan syystä.»
»Nähtävästi sinusta on juoruttu jotakin.»
»Sitä itsekin ajattelin. Ehkä he ovat saaneet kuulla, että pelaan
taas. Ukosta välittäisin muutoin vähät. Kiukkuinen narri, jonka
kanssa en tulisi toimeen, vaikka en pelaisikaan. Vävypoika, joka on
lihaa ja verta, ei merkitse hänelle mitään; hän tarvitsee automaatin,
jonka koneiston avain on hänen taskussaan. Automaatin, joka toimii
sekunnilleen, tulee ja menee, nyökkää päällään, juo vedellä sekotettua
viiniä ja suutelee Adelea kädelle. Ja sinähän hyvin tiedät, ettei
minulla ole hivenen vertaa automaattisia taipumuksia!»
»Näen jo hengessäni, että eräänä päivänä jätät heidät Herran huomaan!»
Jurisics hymyili katkerasti.
»Päinvastoin: he antavat minulle lähtöpassin.»
Szentgróthy pysähtyi hämmästyneenä.
»Mikäs sinua vaivaa?»
»Ei mikään. Jos tämä kihlaus purkautuu, niin olen hukassa. — Tunnet
elämäntapani. Isäni on magnaattihuoneen jäsen, lukuisien ritarimerkkien
omistaja j.n.e., j.n.e., mutta hänen omaisuutensa on hänen
povitaskussaan. Pankinjohtajana (luullakseni hän semmoinen on) saa hän
tietysti runsaan palkan, mutta se riittää vain nipin napin hänelle
ja minulle; joka kuukausi panemme rahat menemään viimeistä helleriä
myöten. Lisäksi minulla on koko joukko velkoja. Ei paljoa, kaiken
kaikkiaan noin kolme- tai neljäkymmentätuhatta guldenia — kuorma, jonka
minä rikkaan Mihályin sulhasena voin varsin helposti kantaa. Mutta entä
jos kihlaus tänään tai huomenna purkautuu? Tunnethan juutalaisen!!»
Heidän askeleensa hidastuivat yhä enemmän. Nyt he pysähtyivät.
»Siitähän voi tulla kerrassaan kaistapäiseksi!» mutisi Szentgróthy.
»Hänen vanhempiansa en voi enää ottaa lukuun», jatkoi Jurisics. »Aluksi
heihin vaikutti isäni nimi, mutta nyt on sekin tehonsa menettänyt; he
ovat siihen jo liiaksi tottuneet. Ukko Mihályi vihaa minua synkeästi.
Ellei häntä skandaalin pelko estäisi, saattaisi hän hyvinkin vaikka
huomenna lyödä talonsa oven kiinni nenäni edessä. Minä luulen, että hän
kerää musertavaa todistusaineistoa minua vastaan, ja silloin ei hänen
tarvitse pelätä skandaaliakaan.»
»Ja nuorta, hyväsukuista reipasta miestä vastaan on niin helppo löytää
moisia todistuksia», huomautti Szentgróthy.
»Yksi toivo minulla vielä on: tyttö. Jos vain hänet voin saada täysin
puolelleni, niin suoriudun silloin helposti vanhuksistakin —»
Szentgróthy hieroi riemuiten otsaansa.
»No sepä tietenkin! Tyttö!»
Sitten hän tarttui äkkiä ystävänsä käsivarteen.
»Rakastatko häntä?»
Jurisics puhkesi hiljaiseen nauruun.
»Sinä teet joskus niin yksinkertaisia kysymyksiä!» Szentgróthy yhtyi
ystävänsä nauruun.
»Älähän pahastu! Tarkoitan vain sitä, mitä sillä yhdeksännellätoista
vuosisalla tavallisesti tarkoitetaan. Onhan hän muutoin sangen sievä
ja hänen olemuksessaan on jotakin kylmää sulkeutuneisuutta, joka
muistuttaa minusta jäähdytettyä samppanjaa —»
»Tarkoitat ehkä: jäähdytettyä limonaadia.»
»Kysyin sinulta rakastatko häntä, koska naisen hullaantumiseen on
vanhan kokemuksen mukaan varmin keino, että ensin itse hullaantuu
häneen. Kylmäverisyydestä ei sellaisissa tapauksissa ole mitään hyötyä.
Se on tehoisa vasta sitten, kun saavutetun aseman säilyttäminen on
kysymyksessä. Kaikki vallankumoukselliset ovat olleet sangviinikkoja,
imperaattorit sitävastoin flegmaatikkoja.»
»Miten yllättäviä huomioita oletkaan tehnyt!» huomautti Jurisics hieman
ivallisesti. »Tunnustan muutoin, ettei tyttö ole minulle mitenkään
vastenmielinen. Hän on sievä, sävyisä ja itsekäs. Hänestä tulee kerta
kelpo pikku rouva, joka vetää puolisonsa itsekkyytensä ahtaaseen
piiriin ja jonka toivomukset eivät ulotu keittiön ja lastenkamarin
seiniä pitemmälle.»
»Siis tosiaan vain limonaadia?»
»Jotakin sen tapaista. Mutta joka tapauksessa kyllin hyvä minulle.
Samppanjaahan voi saada kodin ulkopuolelta!»
He kävelivät hitaasti eteenpäin. Szentgróthy katsoi hajamielisenä
kelloaan.
»Ei vielä edes yhtätoista! Sinun pelieräsi alkaa sitäpaitsi vasta
kahden jälkeen, voimme siis mennä vielä istumaan jonnekin. Tule nyt,
Jancsi! Esimerkiksi 'Naurukyyhkyseen'. — Jokunen sievä tyttö on siellä
aina laulajattarien joukossa. Jessikin tulee tavallisesti sinne —»
»Laulajattarien jäljessäkö juoksemaan? Se tässä minulta nyt vielä
puuttuisi!» huomautti Jurisics.
»Olet oikeassa — parempi että menen yksin. Keskiyön jälkeen tapaamme
siis klubissa. Et ole kai Jessiä koskaan ennen nähnyt, vai mitä?»
He ojensivat katujen risteyksessä toisilleen kätensä.
»Kuka sitten sen niminen nainen on?» kysyi vielä Jurisics.
Szentgróthy päästi hiljaisen vihellyksen.
»Etkö ole vielä mitään hänestä kuullut? Ei sitä niin vain käden
käänteessä voi kertoa. — Hän on eräs kukkaistyttö —»
»Nyt tiedän jo kaiken.»
»Et tiedä mitään! Jessi on ihmeellinen, arvoituksellinen olento. Noin
pari kuukautta sitten ilmestyi hän tänne pääkaupunkiin. Kukaan ei tiedä
mistä hän tuli. Äkkiä nähtiin hänen kukkakori käsivarrellaan astelevan
tupakansavun täyttämien salien halki, kaunista vartaloaan keinutellen
ja häikäisevän valkeita hampaitaan näytellen. Jos joku häntä
miellyttää, niin pistää hän kukan sen napinläpeen. Rahaa hän ei halua
siitä. Hän ottaa vastaan seteleitä, mutta ei huoli pikku rahoista.
Tiedät, etten ole mikään typerys, ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa,
että hän tekee minuun vaikutuksen kuin olisi hän joku ruhtinatar, joka
pelkästä seikkailuhalusta käy pelihelveteissä. Asento ja asu ovat
ruhtinattaren. Kummimman unohdin mainita: Jessi on luoksepääsemätön!»
»Sinullekin?» kysyi Jurisics hiukan pahanilkisesti.
»Jokaiselle. Ja koko nuori herrasmaailma on lakkaamatta hänen
kintereillään —»
»Huomenna puhumme tästä enemmän», sanoi Jurisics, jota ystävän
sanavuolaus alkoi ikävystyttää.
2.
Szentgróthy ohjasi kulkunsa »Naurukyyhkysen» ravintolaa kohden,
mutta Jurisics poikkesi bulevaardia välttääkseen eräälle kapealle
sivukadulle. Se on päivät pitkään aivan autio, mutta öisin kirkkaasti
valaistu ja meluavaa iloilua täynnä. Kahviloita ja tanssisaleja on joka
puolella. Yhtämittaa aukenevista ja sulkeutuvista lasiovista tunkeutuu
ulos kadulle cymbaalinsoitto ja hillittömän ilon melske.
Juuri kun Jurisics oli mennyt erään tuollaisen tupakansavun ja melun
täyttämän kapakan punaisen lyhdyn ohitse, kuuli hän takanaan lasioven
helinää ja kiukkuisen huudon, minkä jälkeen ihmisruumis mätkähti
kivitetylle jalkakäytävälle.
»Se poika sai hyvän potkaisun», totesi Jurisics edes taakseen
katsahtamatta; hänen hermonsa kestivät helposti moisia kohtauksia.
Sitten hän kuuli takanaan keveitä, pikaisia askeleita ja hiljaista
vaatteiden kahinaa, minkä jälkeen joku, millään tavalla näin
tuttavallista lähentelyä valmistelematta, tarttui hänen käsivarteensa
ja puristautui siihen kiinni. Orvokintuoksuinen, juoksusta hengästynyt
solakka naisolento astui hetkisen samassa tahdissa äänettömänä hänen
rinnallaan.
Jurisics aikoi ensin vaistomaisesti lykätä hänet luotaan, mutta sitten
tuli Jessi äkkiä hänen mieleensä, ja tietämättä miksi, hän nyökkäsi
naiselle myöntyväisesti. Tuntemattoman täytyi olla tuo Jessi, josta
Szentgróthy oli niin paljon puhunut.
»Tämähän on kuin satua», ajatteli Jurisics itsekseen.
Tytön hampaat välkkyivät kuin elfenluu hänen iloisesti hymyillessään.
Tuntuvasta kylmyydestä huolimatta hän oli avopäin. Hänen kaulaansa
kaarsi valkoinen, hieno turkiskaulus; hansikoidussa oikeassa kädessä
oli pieni kori.
Hetkistä myöhemmin sai Jurisics, joka oli riittävästi perehtynyt
suurkaupungin yöelämän pikku salaisuuksiin, aavistuksen, mitä
sattumaa hän sai kiittää tytön tuttavuudesta. Poliisi seurasi heidän
kintereillään. Kun nuori mies vihdoin kärsimättömänä pää pystyssä
kääntyi vainoojaa vastaan, poikkesi tämä hiukkasen vitkasteltuaan
eräälle sivukadulle ja jätti parin rauhaan.
»Onko hän ahdistanut teitä?» kysyi Jurisics tytöltä.
»Oh, tuo Csampor on jo viikkokausia ollut kantapäilläni. En voi
enää mennä minnekään hänen tunkematta inhoittavia kasvojaan minua
liki. Huomattuaan, ettei hyvistä sanoista ole apua, koettaa hän nyt
virka-asemansa mahdilla kesyttää minua.»
»Miksi kiertelette sitten tähän aikaan yksinänne täällä?» kysyi
Jurisics.
»Olihan Fritzi kuten tavallisesti mukanani. Mutta tuskin olimme
astuneet erääseen kahvilaan, kun pari tarjoilijaa heti syöksyi Fritzin
kimppuun, tutki hänen taskunsa, löysi sieltä tusinan huonoja lusikoita,
jotka Fritzi kassaneitiä liehitellessään oli tarjoilupöydältä ottanut
lainaksi, ja heitti hänet sitten ulos ovesta.»
»Kuulin ohi mennessäni hänen mätkähtävän kadulle», sanoi Jurisics.
»Fritzi on muutoin kunnon poika, kunhan hän vain voisi jättää
varastelemisen. 'Naurukyyhkysestäkin' karkoitettiin hänet sen takia.»
Tyttö kertoi kaiken niin välinpitämättömästi kuin olisi ollut puhe
jonkun mahdottomuudesta luopua tupakanpoltosta.
Tämä oli siis Szentgróthyn ’ruhtinatar'!
»Onko Fritzi teidän rakastajanne?» uteli Jurisics edelleen.
Tyttö puhkesi hiljaiseen, sointuvaan nauruun. Nuoren miehen kysymys ei
loukannut häntä vaan herätti hänessä hilpeyttä.
»Kylläpä Fritzi tuntee itsensä ylpeäksi, kun ilmoitan hänelle
kysymyksenne!»
Nyt lähestyi heitä ontuva olento rutistettu silinterihattu kainalossa,
nenäliina silmää vasten painettuna.
Tyttö pysähtyi.
»Onko sinua pidelty hyvin pahoin, Fritzi?» kysyi hän lempeästi.
»Ne lurjukset! Hattuni löivät luttuun!»
»Lyönpä vetoa, että vaihdat sen vielä tänä yönä uuteen!»
»Pitääkö minun saattaa teidät kotiin?» kysyi ulosviskattu.
»Ei tarvitse. Tämä herra saattaa minua.»
Fritzi tervehti nöyrän tuttavallisesti ja aikoi poistua, kun tyttö
huusi hänet luokseen, alkoi penkoa kukkiaan ja vihdoin antoi hänelle
setelin.
Sitten tarttui hän jälleen Adelen sulhasen käsivarteen ja sanoi
rohkaistuneen iloisesti: »Minua ei vielä ollenkaan haluta kotiin. Jos
tahdotte, niin pistäydymme vielä yhdessä jossakin kahvilassa.»
Mutta Jurisics oli jo saanut tarpeekseen katuseikkailusta ja vastasi
sentähden ivallisen kohteliaasti: »Valitan etten voi hauskasta
seurastanne pitemmälti nauttia — minua odotetaan —»
»Vaimonneko?»
»Oikein arvattu!»
»Ajattelinkin heti olevanne naimisissa! — Onko rouvanne kaunis?»
Jurisicsista oli Szentgróthyn 'ruhtinattaren' tiedonhalu hieman
häpeämätöntä. Mutta ennenkuin hän löysi sopivan vastauksen, oli tyttö
jo kääntänyt puheen toisaanne.
»Kunpa vain löytäisin pian ajurin!» sanoi hän.
Vuokra-ajurien seisomapaikka oli lähellä. Jurisics vihelsi, vaunut
tulivat. Jessi kohotti helmojaan, nousi vaunuihin ja ojensi
Jurisicsille vaunujen ikkunasta pienen esineen.
»Pankaa se napinläpeenne», sanoi hän. »Se on rouvallenne. Hyvää yötä!»
Se oli pieni orvokkikimppu.
3.
Szentgróthy oli muutamia päiviä näkymättömissä, sitten ilmaantui hän
eräänä päivänä äkkiä ystävänsä luo. Kamaripalvelijan käsitellessä
kahdella elfenluukammalla Jurisicsin tukkaa Szentgróthy käveli pikku
salissa hajamielisenä edes takaisin, silmäili jo sataan kertaan nähdyt
valokuvat, otti lopuksi seinältä buldoggirevolverin, asettui uljaaseen
asentoon ja tähtäsi omaa peilikuvaansa.
»Kuulehan», sanoi Jurisics, »tulin tässä tuonnoin tutuksi sinun Jessisi
kanssa. Luullakseni hän oli Jessi.»
Hän kuvasi tytön ulkonäön.
»Hän se tosiaan oli», vastasi Szentgróthy. — »No mitäs pidät hänestä?»
»Hm! Sievänpuoleinen mutta ei vähintäkään huomiota herättävä.»
»Ensi näkemältä ei todellinen kaunotarkaan tee huomiotaherättävää
vaikutusta. Odotahan, kunnes näet hänet toisen kerran!»
»Ensi tutustuminen sinun 'ruhtinattareesi' riittää minulle täysin.
Hänen käytöksensä ei ollut muutoin lainkaan pidättyväistä. Kysymättä
nimeäni halusi hän ottaa minut mukaansa huvipaikkoihinsa.»
»Hän kuljeksii koko yön pitkin kaupunkia mutta ei liiku mielellään
yksinään vaan hänellä pitää olla aina seuralainen, milloin taskuvaras
milloin jalosukuinen herrasmies. Olematta varsin tarkka valinnassaan
hän vapauttaa itsensä liian tunkeilevasta saattajasta ottaakseen
seuraavassa kadunkulmassa itselleen toisen.»
Enempää he eivät Jessistä puhuneet, eikä Jurisicskaan enää häntä
ajatellut.
Aterian jälkeen hän meni morsiantansa tapaamaan, ja kun professori
oli poissa kotoa, tuli hän naisten kanssa verrattain hyvin toimeen.
Adelella oli, niinkuin sanotaan, hyvä päivänsä, ja kun kaunis
auringonpaiste houkutteli äidin, tyttären ja sulhasen puoleksi tunniksi
kävelijöiden joukkoon Andrassykadulle, oli tyttö pakkasen punaamine
poskineen ja erinomaisen hyvin istuvine turkispukuineen silmiinpistävän
soma nähdä. Häntä itseään ilmeisesti ilahdutti, että kävelijät
uteliaina kääntyivät katsomaan häneen, ja ylpeästi hän nojautui häntä
paria päätä pitemmän sulhasensa käsivarteen.
Illallista syötäessä oli professorikin hyvällä tuulella. Hän tuli
eräiltä ministeripäivällisiltä ja oli päästä kantapäähän unkarilaiseen
juhlapukuun puettuna. Hänen »maankuulua» tietorikkauttansa oli
eräässä maljapuheessa ylistetty, ja siitä oli hän vielä nytkin niin
sävyisällä tuulella, ettei hän sanallakaan moittinut naisia heidän
iltapäiväkävelynsä johdosta. Ja kun Jurisics toi mielipiteenään esiin,
että magnaattihuoneen vapaita jäsenpaikkoja täytettäessä professori
Mihályin kaltaisen kyvyn sivuuttaminen tuskin oli mahdollista, niin oli
vanha herra tällä kertaa poikkeuksellisesti samaa mieltä kuin hänen
tuleva vävypoikansa.
Jäähyväisiä jätettäessä ojensi Adele itsealotteisesti poskensa sulhasen
suudeltavaksi.
Tämä pikainen, kevyt suudelma, jonka hän painoi tytön viileälle
poskelle, teki Jurisicsin rauhalliseksi. Viime aikoina oli häntä usein
vaivannut ahdistava epäilys. Tulevaisuus näytti niin epävarmalta ja
hänen nykyinen olemassaolonsa, hänen tuhlaileva elämäntapansa, vaikka
varat olivat rajoitetut, tuntui hänestä usein seikkailijanelämältä. Nyt
tunsi hän taas seisovansa verrattain varmalla pohjalla.
Tänä itsetutkistelemuksen hetkenä hän vieläpä päätti olla enää
menemättä klubiin pelaamaan. Hän aikoi ensin juoda maljallisen teetä ja
sitten mennä kotiin nukkumaan.
Hän poikkesi erääseen hienoon kahvilaan.
Siellä oli paljon väkeä, enimmäkseen upseereja ja vanhoja herroja, ja
lisäksi isohko seurue aistikkaasti puettuja maalta tulleita naisia
ja äänekkäitä herroja, jotka useiden toisiinsa kiinni vedettyjen
marmoripöytien ääressä pitivät verrattain meluisaa iloa.
Jurisics vetäytyi syrjäiseen ikkunakomeroon ja syventyi mukavassa
plyyshisohvassaan iltalehtiin.
Äkkiä hän nosti silmänsä ja näki jälleen Jessin. Tyttö kävi kukkakori
kädessä ympäri salia.
Jessi oli aivan sattumalta tullut tänne. Pimeältä kadulta peililasien
läpi sisälle katsellessaan oli hän yöperhosen tavoin moniheijasteisten
sähkövalojen huumaamana tullut sisälle. Huolettomasti liikkui hän
pöytien välissä sinne tänne välittämättä vähääkään huomiosta, jota
hänen ilmaantumisensa naisten joukossa herätti. Nämä katsoivat häneen
ihmetellen, nuoremmat heistä suorastaan ihastuneesti. Kassaneitikään ei
voinut kääntää hänestä silmiään.
Hän oli hyvin kaunis. Sorea, solakka ja taipuisa kuin valkoinen
joutsen. Hiukan eteenpäin taipunein kauloin, kukkakoria
kantava käsi koholla hän muistutti jalossa plastillisuudessaan
noita vedenkantajatyttöjä, joita näkee kuvattuina vanhoissa
jalokivikoristuksissa.
Eräälle vanhalle herralle, joka ystävällisesti hymyillen nyökkäsi
hänelle, hän pisti kukan napinläpeen, mutta eräälle nuorelle
salonkisankarille sitävastoin, joka »Pst»-sihahduksen huuliltaan
päästäen kutsui häntä luokseen, hän muitta mutkitta käänsi selkänsä.
Eräs punakka, vanhahko elostelija, joka erään näyttelijän seurassa —
tai lieneekö ollut joku maailmanparantaja — nuokkui tyhjennetyillä
pulloilla täytetyn pöydän ääressä, havahtui tytön lähestyessä
ilmailustaan ja tahtoi väkisin sulkea hänet syliinsä. Tyttö
puolustautui hetkisen tyynesti ja huomiotaherättämättä; mutta kun
mikään ei auttanut, kosketti hän erään sivupöydän ääressä istuvan
upseerin olkapäätä.
»Pyydän, auttakaa minua!»
Upseerin rauhoitellessa juopunutta oli Jessi jo ottanut koristaan
orvokkikimpun ja astui nyt nurkkapöydän luo, ja kiinnitti vihkon
Jurisicsin napinläpeen täyteläisen käsivarren huomaamatta hipaistessa
nuoren miehen poskea.
»Tunnetteko minut?» kysyi hän hymyillen.
»Tietysti! Mitä teette _täällä_?»
»En halunnut tänään kuulla musiikkia, koska pääni on kipeä.»
Lupaa kysymättä Jessi istuutui nuorta miestä vastapäätä ja
uteliaasti suurin harmain silmin Jurisicsia tarkastellen riisui
pitkät hansikkaansa. Ne olivat moitteettoman uudet ja hienot. Hänen
hyvinhoidetussa kädessään kimalsi jalokivi. Avatun päällysvaipan alta
näkyi puku: musta, mainiosti istuva pitsivaatteus. Se mitä hänellä
tänään oli yllään, maksoi varmasti enemmän kuin mitä hän kokonaisen
vuoden aikana saattoi kukillaan ansaita.
Hän tilasi lasin maitoa ja sekoitti sitä vaieten, silmäillen välillä
hajamielisesti erään pilalehden kuvia.
Jurisicsilla oli aikaa tarkastaa häntä. Puoleksi suljettujen
silmäluomien lomitse nuoren miehen ihastunut katse suorastaan ahmi
tytön elämääuhkuvaa, raikasta kauneutta. Jurisics näki tytön kasvot
puoleksi sivuttain ja totesi pian, ettei hän koskaan ennen elämässään
ollut joutunut niin mahtavan viehätysvoiman valtaan kuin nyt tämän
silkkiripsisen, punaposkisen, sulosuisen, totisen tytön edessä.
Szentgróthy oli oikeassa: Tytön tavaton kauneus, nyt kun Jurisics
toisen kerran näki hänet, oli suorastaan hurmaava. Tähän vaikutti vielä
lisäksi hieno orvokintuoksu, joka tytön vaatteista levisi.
Vasta nyt hän huomasi, että Jessikin puolestaan tarkasteli häntä
suurin, uteliain silmin.
»Eihän teillä olekaan rouvaa», alkoi Jessi äkkiä ja ilman johdantoa,
aivankuin jatkaisi hän joku aika sitten kadulla tapahtunutta
keskustelua.
»Mistä sen tiedätte?»
»Tiedän myös, että nimenne on Jurisics. Gróthy on sen minulle
ilmoittanut. Gróthy on kertonut paljon teistä — hän puhuu aina
teistä. Jos häntä voisi uskoa, niin te ette olisikaan mikään ihminen,
vaan puolijumala. Apropos! Gróthy väittää, että rakastuisin teihin
mielettömästi. Gróthy puhuu niin usein puuta heinää —»
»Ei ainoastaan usein vaan aina.»
Ja pitkän aikaa puhelivat he Szentgróthystä. Muu puheenaihe ei tuntunut
heiltä luistavan.
Sama juopunut herrasmies, joka äsken oli yrittänyt syleillä Jessiä,
lähestyi nyt sileäksiajellun ystävänsä käsivarteen nojaten horjuvin
askelin heidän pöytäänsä. Hän lausui Jurisicsille moniaita sanoja,
joiden sisällyksenä oli anteeksipyyntö äskeisen ikävän tapauksen
johdosta. Sitten halusi hän puristaa Jurisicsin kättä ja istuutui
toverinsa kanssa punaiseen sohvaan.
Jurisics nousi ja loi tyttöön äänettömän, kysyvän katseen.
»Niin, lähtekäämme», sanoi Jessi ottaen pöydältä hansikkaansa.
»Minne minun on vietävä teidät?» kysyi Jurisics, kun he olivat tulleet
ulos.
»Vain lähimpiin vaunuihin. Pääni on kipeä, menen kotiin.»
»Haluatteko että saatan teitä?»
»En, mahdotonta!»
»Miksi niin?»
Jessi nauroi.
»Kukaan herroista ei tiedä, missä asun, siispä ei teidänkään tarvitse
sitä tietää.»
»Eipä hullumpaa! Pelkäättekö ehkä, että kävisin teitä katsomassa?»