Hetkisen katsoivat he toisiaan tuimasti silmiin. Csampor oli kalpea,
Jurisics tulipunainen.
»Lain nimessä!»
»Oletteko hullu?»
»Teidät on määrätty vangittavaksi vekselin väärennyksen takia —»
Vekselin väärennys!
Jurisics tapasi otsaansa kuin voimakkaan nyrkiniskun saaneena. —
Sitten valtasi hänet hirveä vimma miestä kohtaan, joka oli tuon sanan
uskaltanut hänelle sanoa. Hän olisi käynyt käsiksi Csamporiin, ellei
poliisimies olisi tullut väliin.
Vekselin väärennys!
Hän tiesi sen, ja jo useita päiviä oli häntä vaivannut ajatus, ettei
hän ollut menetellyt oikein kirjoittaessaan isänsä nimen Gróthyn
vekseliin. Se ei ollut oikein, vaikka hän olikin ollut täysin varma,
että hänen isänsä olisi tästä nimikirjoituksesta vastannut. Hänellä
oli jo kauan ollut tästä asiasta hämäriä, ikäviä aavistuksia.
Mutta korkeintaan oli hän ajatellut joutuvansa vastaamaan jossakin
kunniatuomioistuimessa tai klubin johtokunnassa. Ei ollut hetkeksikään
juolahtanut hänen mieleensä, että hän joutuisi tästä ajattelemattomasta
teostaan tekemään tiliä viranomaisille ja että hänet tavallisen
heittiön tavoin otettaisiin kadulla kiinni.
Äkkiä hän sai harkitsemiskykynsä takaisin. Asiasta ei saanut tulla
mitään skandaalia! Parempi oli ajaa poliisikamariin, selvittää siellä
asia ja pyytää että siitä vaiettaisiin.
Hän nousi Jessin viereen vaunuihin. Csampor oli kyllin hienotunteinen
hypätäkseen istumaan ajurin viereen.
Jurisicsin oli vallannut tavaton hermostus. Hän alkoi epäillä,
voitaisiinko asia noin vain painaa näkymättömiin. Hän koetti palauttaa
mieleensä niitä juriidisia tietoja, joita ylioppilasajalta vielä oli
jäänyt hänen muistiinsa, ja tuli tulokseen, ettei asia ollut kevyttä
laatua, jos hänen vihamiehensä aikoivat tehdä täyttä totta. — Sekavia
ajatuksia risteili hänen päässään. Lopulta ei hän enää voinut pitää
ajatuksiaan koossa, sillä joka sydämen lyönnillä hulmahti hänen
lävitseen yhä lisääntyvä tuskan ja pelon tunne — tuo hirveä ahdistus,
joka valtaa kunniallisen ihmisen, kun hän äkkiä näkee kuritushuoneen
häämöttävän edessään.
Kun vaunut vyöryivät Margaretsillan yli, tunsi Jurisics suurta
kiusausta temmata oven auki ja hypätä päistikkaa virtaan. — Joku
kuitenkin esti häntä niin tekemästä. Joku puristi hänen käsivarttaan ja
peitti hänen kätensä kyynelillä ja suudelmilla.
Vaunut kiisivät eteenpäin kuin olisi lohikäärmepari ollut niitä
lennättämässä. Jo olivat he saapuneet Akatemiakadulle. Jessin pää,
joka nojasi Jurisicsin rintaa vasten, heilahteli sinne tänne rajusta
vauhdista; hattunsa oli hän jo aikoja kadottanut. Nyt syleili
hän nuorta miestä kiihkeästi, melkein rajusti, niin että miehen
kravattineula haavoitti hänen kasvojaan.
Jurisics puristi häntä ääneti rintaansa vasten. Sitten hän johtui
ajattelemaan, miten tämän lapsen kävisi.
Hän pisti kätensä povitaskuun ja otti sieltä lompakkonsa. Koko hänen
omaisuutensa, noin neljätoistatuhatta guldenia, oli siellä.
»Jessi, tässä on lompakkoni, ota se haltuusi! Siellä on rahaa. Ellen
palaa takaisin, niin pidä rahat. Silloin et tarvitse pelätä Hadfalussyä
etkä ketään muutakaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»
Jessi ei ymmärtänyt mitään. Hän voihki vain tuskallisesti ja koetti
painaa kasvojaan nuoren miehen kasvoja vasten. Jurisics huomasi hänen
päällysnutussaan sivutaskun ja työnsi paksun lompakon sinne.
Vaunut pysähtyivät poliisiaseman pihalla.
»Neiti jää vaunuihin», sanoi Csampor Jessin puoleen kääntyen. »Ajuri
vie teidät kotiin!»
Muutamien minuuttien kuluttua Jurisics seisoi poliisikomisariuksen
edessä, joka ryhtyi kuulustelemaan häntä.
Vekselin haltijat olivat tehneet ilmiannon ja vaatineet vangitsemista.
He olivat luultavasti saaneet vihiä kihlauksen purkautumisesta ja
pelkäsivät nyt menettävänsä rahansa. He näyttivät toteen, että
Jurisics oli antanut heille vekselin ja että hänen isänsä päivää ennen
asettamispäivää oli kuollut ja siihen aikaan, jolloin poika väitti
hänen kaupungissa käyneen, maannut jo paareilla kotonaan. Väärennys oli
siten näytetty toteen.
»Huomenna jätän asian tutkintatuomarin käsiteltäväksi. Siihen saakka
täytyy minun pitää teidät vangittuna», sanoi poliisivirkamies.
Jurisics vietiin hänelle määrättyyn koppiin. Vartija lukitsi oven hänen
takanaan toivottaen ensin kuitenkin hyvää yötä.
10.
Hän ei tuntenut omantunnontuskia, ei häpeää eikä pelkoa, vain rajatonta
inhoa.
Häntä inhotti se surullinen komedia, jossa hänen oli näyteltävä
vekselinväärentäjän osaa. Vielä enemmän inhottivat häntä ne
loppumattomat kuulustelut, joiden alaiseksi hän tulossa olevassa
oikeudenkäynnissä tiesi joutuvansa. Hänestä tuntui kuin tämä inho
suorastaan tappaisi hänet.
Muutoin Jurisics osoitti tutkimusten kuluessa tylsää
välinpitämättömyyttä, ikäänkuin ei koko asia häntä lainkaan koskisi.
Monasti hänen oli vaikea hillitä itseään huutamasta vakaville
tuomareille ja notaareille, jotka otsansa hiessä kyhäsivät pitkää
protokollaa: »Mitä pirua te vaivaatte itseänne? Ette kai luule, että
odotan loppuun saakka!»
Mitä häneltä enää oikeestaan vaadittiin? Loppukäsittelyssä saattoi hän
vain toistaa, mitä hän poliisikomisariukselle ja tutkintatuomarille
niin usein oli sanonut: Hän oli vekselin allekirjoittanut, mutta ei
tuntenut menetelleensä mitenkään rikollisesti, sillä hänen isänsä olisi
allekirjoituksen varmasti omakseen tunnustanut, ellei hän sillä välin
olisi sattunut kuolemaan.
Oikeuden puheenjohtaja oli vastannut siihen samaa, mitä jo
tutkintatuomarikin oli sanonut: Sivistyneen, vieläpä juridisesti
sivistyneen miehen ei olisi pitänyt turvautua sellaisiin keinoihin!
Raskauttavina asianhaaroina piettiin summan suuruutta ja pakoyritystä.
Tämä viimemainittu katsottiin toteennäytetyksi sen nojalla, että
Jurisics oli pyytänyt itselleen ulkomaan passia.
Lieventäväksi asianhaaraksi luettiin se seikka, että kantajat, sitten
kun heidän vahinkonsa oli korvattu, antoivat syytteen raueta.
Koko jutussa oli vain yksi ainoa hämärä kohta. Kysymys, mihin Jurisics
oli näin suuren summan käyttänyt? Niin pian kuin häneltä sitä
tiedusteltiin, kohautti hän hartioitaan ja kieltäytyi sanomasta mitään.
Hän ei tahtonut sotkea Szentgróthyä tähän skandaaliin. Hän saattoi
tehdä rikoksen mutta epäritarillista tekoa ei koskaan.
Tuomioistuimen lääkärit arvelivat, että Jurisicsin ihmeteltävä
haluttomuus ja välinpitämättömyys johtui nähtävästi jostakin
sairaudesta. Hänen tilansa sai heidät hämmennyksiin. Ei ainoatakaan
valituksen sanaa tullut syytetyn huulilta ja kuitenkaan hän ei syönyt
juuri mitään. Sitäpaitsi hän oli alinomaa kuumeessa, mikä nopeasti
heikensi hänen voimiaan. Ellei kuulustelua ollut, makasi hän kopissa
vuoteellaan ja uneksi avoimin silmin. Jos hän nousi, niin meni hän vain
uunin penkille saakka vajotakseen siellä jälleen puoliuneen. Jos ovi
avattiin, hätkähti hän pelästyneesti ja kysyi kiihtyneesti, miksi häntä
taas häirittiin. Vartijoiden kanssa hän vaihtoi tuskin sanaakaan, ja
puolustusasianajajankaan kanssa ei hän halunnut ryhtyä puheisiin.
Tämä, joka oli maineikas rikosasiaintutkija, selitti syytetylle, miten
helposti tämä voisi parantaa asemaansa, jos hän asianajajalle ilmaisisi
puolustamiseen tarvittavat seikat. Jurisics kohautti hartioitaan.
»Mitäpä se hyödyttää!»
»Tiedättekö myöskin», sanoi asianajaja eräänä päivänä hänelle, »että
asiaanne tahdottiin kytkeä eräs tyttö?»
»Jessikö?» kysyi Jurisics tuimasti rypistetyin kulmin.
»Poliisi sai tietää teidän viime aikoina usein käyneen hänen luonaan,
ja niin ruvettiin epäilemään teidän tuhlanneen rahoja hänelle. Yleinen
syyttäjä tahtoi velkojien vaatimuksesta ulottaa tutkimuksen myöskin
tyttöön — niin, oli jo puhetta hänen pidättämisestään —»
Jurisics teki kiihtyneen liikkeen.
»Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään — ei oikeudellisista syistä, vaan
sentähden, että eräs hyvin vaikutusvaltainen herra tuli väliin.»
»Kuka?»
»Ruhtinas Hadfalussy. — Hän näyttää pitäneen hyvin tärkeänä, ettei
mainittu neiti joutuisi tänne suljettujen ovien taakse; hän oli jo
valmis asettamaan sadantuhannen guldenin takauksen. Nähtävästi hän on
muullakin tavalla käyttänyt vaikutusvaltaansa tässä asiassa, sillä
sittemmin ei tytön nimeä tutkimusten kuluessa ole kertaakaan mainittu.»
Jurisicsin huulilla väreili katkera pilkkahymy.
»Hänet on siis jo otettu reservistä aktiiviseen palvelukseen!» mutisi
hän.
Asianajaja ei ymmärtänyt häntä.
Seuraavana päivänä tapahtui ensimmäisen kerran, että syytetty esitti
toivomuksen. Hän pyysi tutkintotuomarilta, ettei ketään vieraita
laskettaisi hänen luokseen; hän ei myöskään halunnut tietää, kuka
tahtoi saada puhutella häntä. Ei kirjeitä eikä muitakaan lähetyksiä hän
halunnut vastaanottaa. Hän toivoi saavansa olla rauhassa.
Pääkaupungissa herätti Jurisicsin juttu tavatonta huomiota.
Lehdissä oli asiasta kuitenkin ainoastaan lyhyt maininta.
Aristokraattisissa piireissä ei hänen nimeänsä yleensä ollenkaan
mainittu; oltiin kuin ei olisi Jurisicsia lainkaan tunnettu. Vain hänen
läheisimmät toverinsa kuiskailivat salavihkaa klubin nurkassa tästä
huomiotaherättäneestä tapauksesta ja sen sankarista.
»Jessi on saattanut hänet turmioon! No niin; yksi ratsastaa, laskee
esteen liian matalaksi ja taittaa niskansa; toinen pelaa korttia,
ei voi maksaa ja taittaa niskansa; kolmas pihkaantuu mielettömästi
johonkin tyttöön ja taittaa samoin niskansa. Jurisicsin ei käynyt
paremmin kuin muidenkaan. Kun ei asia olisi vain niin törkeä! Vekselin
väärennys! Toisissa olosuhteissa olisi miesparkaa ehkä voinut auttaa —
mutta nyt ei edes voi yrittääkään.»
Teki muutoin hyvän vaikutuksen, että Jurisics heti pidätyksen
jälkeisenä päivänä kirjallisesti pyysi johtokunnalta, että hänet
poistettaisiin jäsenluettelosta. Myöskin reserviupseerin arvostaan
hän luopui. Se, että Szentgróthy heti maksoi vekselin, herätti samoin
hyväksymistä. Kukaan ei tosin tietänyt, mistä hän sai siihen rahat,
mutta kuitenkin oltiin sitä mieltä, että hän tällä teollaan oli täysin
puhdistanut itsensä niiden silmissä, jotka pitivät pahana hänen
sekautumistaan vekselijuttuun.
Jurisics tuomittiin vuodeksi vankeuteen.
Välinpitämättömänä, katkera hymy huulillaan hän kuunteli päätöstä ja
sen pitkällisiä perusteluja.
Hän ei vedonnut. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Komediahan ei enää
muutenkaan kestänyt kauvoja. Hän odotti enää vain — niin, mitä
hän oikeastaan odotti. Ehkäpä vain ajankohtaa, jolloin hän saisi
ajatuksensa järjestykseen — sitten olisi kaikki lopussa.
Lääkäri, jonka mieltä Jurisicsin sieluntila kiinnitti, sai aikaan,
että vanki, jonka voimia jatkuva kuume kauheasti kalvoi, siirrettiin
ilmanalan muutoksen aikaansaamiseksi erääseen maakuntavankilaan.
Oli viileä kevätyö hänen noustessaan vanginvartijan seuraamana
rautatievaunuun. Sillä aikaa kun hänen saattajansa talonpoikien
tapaan ajoittain huokasi syvään ja tyhjin katsein tuijotti eteensä
tupakansavun täyttämässä vaunussa, hengitti Jurisics täysin siemauksin
ikkunasta virtaavaa raikasta ilmaa ja katseli tarkkaavaisesti
valopisteitä, joita yhtämittaa sukelsi etäältä esiin ja katosi taasen.
Raikas ilma hälvensi hiukkasen sumua, joka viikkomääriä oli samentanut
hänen aivojaan.
Keskiyön jälkeen he saapuivat määräpaikkaan. Vankilan sotilas
otti Jurisicsin haltuunsa ja saattoi hänet vankilaan, joka
jättiläismuureineen kohosi korkeana ja pimeänä virran rannalla.
Sotilaan soittaessa porttikelloa sammutettiin ylhäällä vankilan tuvassa
valot.
»Lamput sammutetaan, näytös on lopussa!» ajatteli Jurisics. Ja hänestä
tuntui kuin astuisi hän alas suurelta näyttämöltä, jossa hän oli
esiintynyt vihelletyn kappaleen tekijänä.
11.
Suuri, keltainen, nelikulmainen rakennus joen rannalla. Syvässä
äänettömyydessään, sokeine ikkunoineen se oli kuin sairas eläin, joka
paistattaa itseään auringossa. Sisälläkin oli kaikki keltaista ja
nelikulmaista: seinät, ikkunat, hiekkainen piha. Täällä pihassa vietti
ikäväänsä kymmenen pyöreäksi typistettyä akasiapuuta, jotka seisoivat
jäykkinä kahdessa rivissä sentimetrilleen tarkan etäisyyden päässä
toinen toisistaan. Kaikki oli lisäksi niin autiota ja elotonta ja niin
masentavan alastomaksi laastua, että melkein itketti kun pihalle katsoi.
Koko vankisiirtolaa painoi kuolettava ikävä. Tukahduttava ikävä.
Se raskautti edestakaisin kävelevien vankien askeleet, lamautti
työpajoissa ja kanslioissa työskentelevien ihmisten kädet, painoi
lyijynraskaana kirkossa tai koulunpenkiltä istuvien silmäluomia. Jos
puilla lastatut kärryt oli työnnettävä pihaan, kävi kymmenen miestä
niihin käsiksi, ja kuitenkin liikkuivat ne eteenpäin hitaasti kuin
etana. Yksi mies puhdisti keittiöastiaa aikaisesta aamusta puolipäivään
saakka.
Jurisics jättäytyi aluksi täydellisesti uuden ympäristönsä lamauttavan
vaikutuksen valtaan ja vietti päivänsä täydellisen tylsyyden tilassa.
Vankitovereistaan ja vartijoista hän tuskin välitti ottaa selkoa.
Synkän välinpitämättömänä eli hän elämäänsä ja viikkokausiin tuli
tuskin sanaa hänen huuliltaan.
Hän ei antautunut puheisiin edes Gyurka Nagyn, iloisen maalaispojan
kanssa, joka oli hänen koppitoverinsa. Gyurka Nagy oli sievä ja
sukkela nuorukainen, joka jonkin verisen ravintolametakan johdosta
oli joutunut istumaan. Hän opetteli vankilan työpajassa lukkosepän
ammattia. Itsepintaisen kohteliaana kuten unkarilaiset talonpojat ovat
hän puhutteli huonetoveriaan aina sanoilla »armollinen herra», ja teki
pyytämättä hänelle kaikenlaisia pikku palveluksia. Kopin puhdisti hän
aina yksinään ja lauloi samalla erään yksitoikkoisen kansanlaulun
värssyä. Tätä värssyä ja aina vain tätä samaa hyräili hän satoja
kertoja päivässä:
»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»
Jatkoa siihen hän ei tietänyt.
Jurisicsin mielikuvituksessa kiteytyi tähän lauluun vankilaelämän koko
epätoivoinen ikävyys.
Muutamien viikkojen kuluttua valtasi hänet lisääntyvä kiihtymys ja
kärsimättömyys. Aivan kuin hän olisi odottanut jotakin! Mitähän se
oli sitten? — Ja alkaessaan eräänä päivänä laskea aikaa tuntui se
hänestä kuluvan sietämättömän hitaasti. Usein näytti hänestä ajanpyörä
kerrassaan pysähtyneen. Kymmenen minuuttia ajanjakso; tunti: mikä pitkä
aika; seitsemän päivää: kokonainen aikakausi!
Toisen kuukauden keskivälissä oli Jurisicsilla jo tunne kuin olisi hän
täällä kellertävien muurien sisäpuolella syntynyt ja kuin täytyisi
hänen viettää täällä koko elämänsä. Tuskinpa hän enää osasi muodostaa
itselleen selvää käsitystä aikaisemmasta minästään, tuosta elämänsä
ajasta, jolloin hän vielä kiiltohattu päässä ja neilikka napinlävessä
käveli pääkaupungin kaduilla tarvitsematta totella ketään ja tehdä
tiliä kenellekään, omia mielijohteita vain noudattaen.
Kalvavan katkera tunne valtasi hänet. Välistä ja erikoisesti iltaisin,
kun avain kitisi ovessa, nousi hänen päähänsä kuumia verilaineita.
Hänestä tuntui kuin olisivat hänen hiuksensa nousseet pystyyn, ja
kiehuva kiukku valtasi hänet. Sellaisina hetkinä häntä halutti lyödä
kaikki ympärillään oleva murskaksi, tuhota kaikki.
Eräänä päivänä hän otti kansliasta, jossa häntä pidettiin
kirjoitustöissä, terävät paperisakset mukaansa ja kätki ne koppiinsa.
Hän ei itsekään tietänyt, mihin hän voisi asetta käyttää, mutta
kuitenkin vaikutti häneen tieto siitä, että hän niillä saattoi
milloin mieli teki ottaa hengen itseltään tai toiselta, hyväätekevän
rauhoittavasti. Aamulla olivat sakset kadonneet. Mutta Gyurka Nagy
istui ikkunalaudalla ja hyräili teeskennellyn välinpitämättömänä
lauluaan:
»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»
Jurisics tarttui poikaa kurkusta ja karjaisi: »Lurjus, anna sakseni
takaisin!»
»Heitin ne ulos ikkunasta», sopersi perin pelästynyt lukkoseppä,
»jottei armollinen herra voisi tehdä itselleen mitään pahaa —»
12.
Nimitettiin uusi vankien päällysmies. Eräs täysinpalvellut aliupseeri,
kalpea, laiha mies, jolla oli vahatut viikset. Hänen jäykästä
ryhdistään jo saattoi nähdä, että hän oli itsevaltainen, turhantarkka
henkilö. Fanaattisessä järjestyksenrakkaudessaan ja vakoilunhalussaan
hän metsäkoiran tavoin kuljeskeli alinomaa käytävissä ja pihoilla
vainuten epäjärjestystä. Vanhat vartijat ja vangit oppivat pian
vihaamaan häntä, työpajoissa manailtiin ja kirottiin yksimielisesti
tätä yhteistä kiusanhenkeä.
Uusi päällysmies oli alusta alkaen karsain silmin katsellut sitä
erikoisasemaa, jossa Jurisics muihin vankeihin nähden oli. Tämä vanki,
joka niin ylpeän sulkeutuneena asteli vankilarakennuksessa tuskin
vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin ja joka uneliaan velttona istui
kirjoitustuolillaan, oli hänestä erittäin vastenmielinen.
Kerran kääntyi päällysmies Jurisicsin puoleen ja kysyi häneltä
tavanomaisella terävällä äänellään: »Mitä olette tänään tehnyt?»
Jurisics heitti paperiarkin pöydälle. Arkki oli puoliväliin kirjoitettu
täyteen numeroita.
»Tässäkö kaikki?» jatkoi päällysmies. »Huomaanpa, että minun täytyy
oikein perinpohjaisesti kiskoa teistä pois laiskuuden henki.»
Jurisics kohautti olkapäitään ja käänsi päällysmiehelle selkänsä kuin
ihminen, jolle keskustelun jatkaminen on vastenmielistä.
Päällysmies oivalsi, että hänen täytyi oman arvonsa säilyttämiseksi
murtaa vangin uppiniskaisuus.
»Nouskaa seisomaan puhuessanne minulle! Käsken teidän nousta!»
Ja kun Jurisics ei totellut kyllin nopeasti, läimäytti hän vankia
olkapäähän.
»Lurjus, kuuletko sinä, mitä minä käsken?»
Jurisics, jonka päähän veri oli kuumana hulmahtanut, hypähti pystyyn ja
silmänräpäys sen jälkeen lennähti päällysmies valtavasta nyrkin iskusta
nurin huoneen nurkkaan.
Tästä kohtauksesta äärimmilleen kiihtyneet vangit hypähtivät kuin
käskystä pystyyn. Eräs heistä (kuka hän oli, ei saatu koskaan selville)
väänsi vahvan rautaoven sisäpuolelta lukkoon.
Päällysmies jaksoi muutamien minuuttien kuluttua hoiperrellen nousta
seisomaan. Kun hän huomasi olevansa yksinään kurittomien vankien
keskellä, meni hän ikkunakomeroon ja veti revolverin vyöstään.
»Vartijat, vartijat!» huusi hän kiihtymyksen tukahduttamalla äänellä.
Jurisics seisoi ristiin pannuin käsivarsin ja läähättävin rinnoin
oven edessä hurjasti leimuava katse kiinnitettynä häneen suunnattuun
revolveriin.
»Ammun jokaisen, joka liikahtaa!» huusi päällysmies.
Toiset vangit kyyristyivät pöytien taakse, mutta Jurisics astui
kaksi askelta eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hänet täytti hillitön
viha, tuollainen viha, jota saaliinhimoinen susi tuntee uskollisesti
vartioivan pihakoiran nähdessään. Tässä pergamenttikasvoisessa
suippoviiksisessä käskijässä ruumiillistui hänelle koko virallinen
koneisto, tuo tunteeton, kaljupäinen seura, joka mittaa ja jakaa
vapautta ja kunniaa typerien pykäliensä mukaan.
Laukaus. Kuula tunkeutui syvälle seinään.
Jurisics jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen. Hän oli tullut hyvin
kalpeaksi. Päällysmiehenkin kasvot olivat kalmankalpeat.
Alhaalta pihalta kaikui, vahtisotilaan karjunta hänen hätyyttäessään
miehistön aseisiin. Käytävästä kuului ovien paukahtelua, aseiden
kilinää ja hätäistä juoksua. Hälytyskello soi. Ja äkkiä täytti koko
rakennuksen pahaenteinen, peloittava ääntensorina, kuin kohisisi
kapinan myrsky käytävien läpi.
Päällysmies suuntasi uudelleen aseen Jurisicsia kohden.
»Takaisin tai minä ammun!»
Jurisics astui vielä kaksi askelta eteenpäin. He olivat nyt vain
kahdeksan askeleen päässä toisistaan.
Tämä jättiläismäinen vanki, joka hehkuvin katsein lähestyi välittämättä
mitään häneen suunnatusta aseesta, sai päällysmiehen, joka ei ollut
muutoin mikään pelkuri, lamauttavan kauhun valtaan. Hän tunsi hiustensa
nousevan pystyyn ja hänen kätensä vapisi niin ankarasti, että
revolverinpiipun tärinä näkyi selvästi.
Hän ampui toistamiseen, mutta osumatta.
Ja kolmannen kerran jännitti hän hanan. Nyt ampui hän tähtäämättä — ja
luoti kimposi kattoon.
Silloin kadotti hän tyyten itsehillintänsä. Revolveri putosi hänen
kädestään. Hän löi ikkunaruudun rikki ja teki liikkeen kuin aikoisi hän
paeta ristikkoikkunan kautta. Jurisics oli häntä jo niin lähellä, että
saattoi ylettää kädellänsä häneen. Päällysmies näki olevansa ahtaaseen
ikkunakomeroon tungettuna ja tuijotti kuolemantuskan vääristämin
kasvoin vastustajaansa.
»Jättäkää minut henkiin», äännähti hän.
Silloin katosi äkkiä rajaton raivo Jurisicsin sielusta. Aivan kuin
olisi hänen sisässään ratkaisevalla hetkellä venttiili auennut.
Lapsuusvuosinaan hän oli kerran ajanut takaa erästä poikaa, joka oli
heittänyt häntä kivellä. Eräässä muurinkuhnauksessa sai hän pakenijan
kiinni. Tämä poika — hän muisti elävästi tämän soman, heiveröisen
miehenalun — katsoi häneen yhtä tuskallisin ja armoa anovin silmin kuin
nyt päällysmies. Tuo poikanenkin rukoili silloin: »Älä tapa minua!»
Ja nyt sanoi hän päällysmiehelle saman, mitä hän oli sanonut pojalle:
»Älä pelkää! En ole mikään peto.»
Ulkoa taottiin nyt kiväärinperillä ovea. Jurisicsin äänettömästä
viittauksesta avasi yksi vangeista oven. Käytävä oli täynnä
aseistettuja vahtisotilaita, vahtipäällikkö astui kivääri ojennettuna
huoneeseen.
»Pankaa kaikki rautoihin!»
Päällysmies pyyhkäisi vapisevin käsin otsaansa, sitten hän sanoi
värisevällä äänellä ja ilmeisesti hämillään: »Jättäkää heidät rauhaan.
Olen toiminut liian hätäisesti.»
13.
»Kadar kohotti silmänsä siniselle taivaalle —»
Gyurka Nagy, joka kantoi parhaillaan päivällisannosta sisään, keskeytti
äkkiä laulunsa nähdessään vankilan sielunhoitajan piippu hampaissaan
istuvan Jurisicsin vieressä kopin vuoteen reunalla.
»En aio esittää teille kertomusta tuhlaajapojasta, vaan puhella
kanssanne järkevästi. Te olette sitä mieltä, ettette voi elämäänne
jatkaa, koska olette alusta alkaen ajautunut väärään suuntaan; minä
kuitenkin väitän, että virhe on vielä korjattavissa, ja että te
tulette vieläkin onnellisemmaksi kuin mitä tähänastisessa elämässänne
olette ollut. Olkaamme suoria: tähän asti ette yleensä ole ollut
onnellinen, tulevaisuudessa voitte sellainen olla, sikäli tietysti
mikäli onnea ihmiselle yleensä on suotu. Ette usko minua? Neuvon teitä
kuitenkin koettamaan. Jos sitten huomaatte olleeni väärässä, niin
silloin voitte tehdä vakaumuksenne mukaan. Jos olin oikeassa, no,
silloin oli yrityksenne koettamisen arvoinen. En aio ollenkaan koettaa
uskonnollisilla perusteilla vastustaa itsemurhateoriaa. — Teihin
eivät sellaiset perusteet vähintäkään pystyisi; mutta tarkastakaamme
asiaa minun maakuntasielunhoitajan silmilläni. Kuinka kauan luulette
parhaimmassa tapauksessa vielä elävänne? Sanokaamme neljäkymmentä tai
kolmekymmentä vuotta. Pidättekö sitä niin tavattoman pitkänä aikana?
Kaitselmus — tai jos niin haluatte, luonto — on antanut jokaiselle
ihmiselle pisaran ajan äärettömyyden merestä. En voi tunteilleni
mitään, mutta minut valtaa paitsi sääliä melkein suonenvedon tapainen
nauru, joka kerta kun kuulen, että tämä ajan rahtunen on jollekulle
ollut liian pitkä, niin että hän on syöksynyt päistikkaa sinne, missä
hän näki edessään vain läpäisemättömän pimeyden. Sanotte ettette elämää
suorastaan vihaa mutta ettei sillä ole mitään arvoa, kun ette enää voi
mennä ihmisten pariin. Suokaa anteeksi. Mitä oikeastaan tarkoitatte
ihmisillä? Menen sangen pitkälle, jos otaksun teidän henkilökohtaisten
ystävienne luvun kahdeksituhanneksi. Mutta maan päällä elää
ylimalkaisen laskelman mukaan kaksituhatta miljoonaa ihmistä.
Tuhannellayhdeksälläsadallayhdeksälläkymmenelläyhdeksällä miljoonalla
ja muutamilla sadoilla tuhansilla ei siis ole mitään tietoa siitä, että
te olette maailmassa. Entäpä jos te näiden joukosta löydätte ystäviä,
jotka ovat rakastettavampia kuin nykyiset tuttavanne ja joiden mieliksi
maksaa vaivan edelleen elää? Koettakaa!»
»Kunniattomanako!» huomautti Jurisics.
Vanhus hymyili ja lähetti sitten Gyurkan hakemaan tulitikkuja.
»Kunnia!» jatkoi hän hetkisen kuluttua. »Muistelen, että teillä oli
kerran erään kauniin naisen takia huomiota herättänyt kaksintaistelu,
joka huomattavasti suurensi teidän kunnianmiehen tai, miten sitä nyt
nimitätte, gentlemannin mainettanne. Myöhemmin väärensitte vekselin
pelastaaksenne kuten minulle tunnustitte erään kelpo pojan elämän.
Luuletteko, ettei kahdentuhannen miljoonan ihmisen joukossa ole
ainoatakaan, joka pitäisi juuri tuota kaksintaistelua kunniattomana
ja vekselinväärennystä ansiokkaana tekona. Sellaisia on varmasti
paljon. Teidän täytyy aloittaa uusi elämä. Menneisyyden kokemuksista
voitte tehdä johtopäätöksiä tulevaisuuden varalle. Sikäli kuin
menneisyyttänne tunnen ei kohtalokas erheenne, joka teidät langetti,
ole väärennetty nimikirjoitus, vaan se seikka, että teidät asetettiin
yhteiskunnan portailla muutamia askelia korkeammalle kuin järjellistä
oli. Kohtuuttomat vaatimuksenne, ylhäinen kevytmielisyytenne, jota
eivät mitkään poroporvarilliset arvelut hillinneet, ja yltiömäinen
luonteenne ovat osaltaan vaikuttaneet lankeemukseenne. Kaikki muu
seuraa johdonmukaisesti edellä esitetystä. Jos tahdotte uudessa
elämässänne tulla onnelliseksi, niin vähentäkää vaatimuksianne.
Laskeutukaa muutamia portaita alemmaksi. Jos saan neuvoa teitä, niin
aloittakaa aivan alhaalta. Ennen kaikkea teidän täytyy päästä irti
itsesoimauksistanne. Paras keino siihen on raskas ruumiillinen työ.
Teillä on mahtavat lihakset, käyttäkää niitä. Vanhasta kokemuksesta
tiedän, että ruumiillisesti vahvat ihmiset sortuvat joutilaisuudesta
paljoa pikemmin kuin heikot. Tulkaa johonkin työpajaamme ja opetelkaa
jotakin käsityötä. Kun vuosi on lopussa, niin lähdette ulos maailmaan,
asetutte seudulle, jossa teitä ei tunneta, ja koetatte siellä
omin voiminenne saada jotakin aikaan. Älkää ottako ruumiillista
epämukavuutta ylenmäärin traagilliselta kannalta. Tehkää niinkuin
teki tsaari Pietari, joka tuntemattomana sahasi lautoja. — Asettakaa
itsellenne määräaika, sanokaamme kolme vuotta! Jos sen ajan kuluttua
olette saanut elämästä tarpeeksenne, niin voittehan sitten yhä vielä
tehdä sen, mitä nyt ette katso voivanne tekemättä jättää. On kuitenkin
mahdollista, että uusi elämä alkaa teitä miellyttää. Koettakaa!»
Pappi nousi ja ojensi Jurisicsille kätensä. Häntä odotettiin
gulyaskeitolle, joka oli hänen mieliruokiaan.
Jurisics hymyili katkerasti.
»Teidän on minun nähdäkseni helppo puhua, arvoisa herra. Ette tiedä
mitä merkitsee vangittuna oleminen.»
»Rakas poikani», vastasi pappi kuivasti, »jotakin tiedän minäkin siitä.
Olin kuusi vuotta vangittuna. Kufsteinissa, komerossa Geroldseckin alla
olen istunut. Oikea jalkani oli seinään kahlehdittu — siitä polveutuu
kevyt ontumiseni.»
Vanhan papin suorasukainen järkevä logiikka teki Jurisicsiin
sellaisen vaikutuksen, että hän muutamia päiviä mietittyään ryhtyi
työskentelemään vankilan pajassa. Siihen saakka pohti hän paljon
menneisyyttään. Hän tarkasti nyt elämäänsä yhtä arvostelevin silmin
kuin vihelletty tekijä kappalettaan. Nyt tiesi hän, missä toiminta
oli mennyt vinoon ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä menestystä
saavuttaakseen.
Takapihan eräässä nurkassa oli savuinen hökkeli, josta punainen liekki
aamusta iltaan näkyi ja sointuisaa taontaa kuului. Jancsi Jurisics
työskenteli siellä Gyurka Nagyn ja erään vanhemman rangaistusvangin
seurassa.
He takoivat vaunujen osia ja hevosenkenkiä. Joskus valtasi vanhan
mestarin taiteellinen innoitus. Silloin taottiin myöskin pultteja,
jotka soveltuivat akselien päihin, ja kuitenkin juuri tällaisen pultin
erääseen päähän soveltaminen oli aikoinaan saattanut vanhan miehen
vankilaan.
Erikoisesti opintoaikansa alkupuolella Jurisics aina iltaisin
heittäytyi kuolemanväsyneenä vuoteelleen. Kämmeniä poltti kuin tulessa
ja kaikkia jäseniä särki. Hän tunsi tuota hyväätekevää lihaskuumetta,
jolle vain urheilija osaa antaa arvoa. Seuraavana päivänä uusi
työskentely jälleen norjensi puutuneet jäsenet ja karkoitti väsymyksen
hänen ruumiistaan.
Kesällä työskenneltiin ulkoilmassa. Vanha pastori antoi silloin usein
siirtää lepotuolinsa pihalle ja katseli piippuansa imeskellen kolmea
puolialastonta, nokista miestä, miten nämä — norjaselkäisinä ja omasta
voimantunnostaan nauttien — käsittelivät ja tahdikkaasti takoivat
hehkuvaa rautaa.
Jurisicsilla oli, niin hänen työtoverinsa vakuuttivat, suuria
taipumuksia ammattiinsa. Lyhyen oppiajan jälkeen oli hän jo kehittynyt
niin pitkälle, että hän »yhdellä» kuumentamisella sai hevosenkengän
taotuksi. Työ teki häneen hyvän vaikutuksensa. Synkät mietteet
katosivat, alituinen vasarankalke, joka tärisyttäen tunki läpi
koko hänen olemuksensa, voimisti hänen hermojaan. Ja aivan kuin
olisi rauta, jota hän väkevin käsin muovaili, siirtänyt häneen osan
metalliominaisuuttaan, niin lujentui ja terästyi hänen tahdonvoimansa
rinnan hänen lihastensa kera.
14.
Illan hämy verhosi jo maiseman harmaaseen huntuunsa, kun Jurisics astui
ulos vankilan portista. Hän katseli ympärilleen ja hänestä tuntui
kuin saisi hän pyörtymyskohtauksen. Portin vieressä oli penkki, jossa
vartijat päivisin joutilaina istuskelivat. Jurisics istuutui sinne.
Hän oli vapaa. Hän saattoi mennä minne häntä halutti. Ja kuitenkin
hän tunsi valtavan ilonhurman asemesta, jota hän kuin suurta mielen
järkytystä niin kauan oli pelännyt, vain eräänlaista tuskallista
herpautuneisuutta. Maailma tuntui hänestä niin suurelta, niin tyhjältä
ja vieraalta, vaikka hänen edessään oli näkyvissä vain muutamia
kivimuureja ja puuaitoja. Epämääräinen tuska ahdisti häntä. Hän pelkäsi
kaikkea sitä, jota hän mahdollisesti vielä tulisi kokemaan, ja jos
hän olisi vaistoaan seurannut, olisi hän kaikkein mieluimmin palannut
takaisin hiljaiseen, turvalliseen koppiinsa pysyäkseen siellä elämänsä
loppuun saakka.
Niin hän istui pää käden varassa vielä kauan ja uneksi itsekseen. Kun
vankilan iltakello soi, rohkaisi hän mielensä vihdoin ja nousi. Hän
tiesi, että laitoksen väkeä tähän aikaan tavallisesti läksi ulos ja hän
ei halunnut tulla täällä nähdyksi. Nopein askelin hän läksi kulkemaan
asemaa kohden pysytellen yhä liki talojen seiniä aivankuin pelkäisi hän
pyörtyvänsä.
Vankeutensa viimeisinä aikoina oli hän perinpohjin syventynyt
tulevaisuuttansa tuumimaan. Hän oli maalannut itselleen uuden elämänsä
kuvan pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Nyt huomasi hän äkkiä, että kaikki nämä suunnitelmat ja öiset haaveet
olivatkin vain mahdottomia unelmia, ja hän ei nähnyt nyt ainoatakaan
tietä edessään. Koko maailma oli hänelle auki, maailma, jossa hän oli
kaikille vieras, ja siitä huolimatta hän läksi ainoaan paikkaan, jossa
jokainen tunsi hänet: Budapestiin.
Vielä samana yönä hän saapui pääkaupunkiin.
Hän vietti yönsä pienessä etukaupungin majatalossa. Mukanaan hänellä
oli koko hänen omaisuutensa: kuusikymmentä guldenia, jotka hän
takomistöillä oli ansainnut, ja muutamia vaatekappaleita. Hänen yllään
oli puku, joka oli tehty tavattoman kestävästä englantilaisesta
kankaasta ja jonka hän muutamia vuosia sitten oli teettänyt itselleen
metsästyspuvuksi.
Seuraavana aamuna läksi hän majatalosta ja vuokrasi eräältä eukolta,
joka asui aivan kaupungin laidassa metsän reunassa, pienen huoneen.
Halvan, ilottoman, ahtaan huoneen. Sinne päästiin keittiön kautta ja
ikkuna oli kostealle, likaiselle pihalle päin.
Jurisics, joka ennen vanhaan ei olisi antanut palvelijansakaan asua
niin kurjassa komerossa, tyytyi kuitenkin tähän huoneeseen ja sen
tarjoamiin niukkoihin mukavuuksiin. Herättipä emännän kulunut sohva
hänen erikoista mieltymystäänkin.
Vasta illalla rohkeni hän mennä ulos kadulle. Pitkät matkat harhaili
hän kapeita sivukatuja pitkin ennenkuin uskalsi lähteä Andrassykadulle.
Loistavat lyhtyrivit, oopperan edustalla odottavat vaunujonot,
tungokseen asti täydet kahvilat, lukemattomat ohikulkijat — kaikki
hämmensi ja huumasi häntä. Suureksi ilokseen hän ei tavannut
ainoatakaan tuttavaa. Näytti kuin olisi koko kaupungin asujaimisto
tämän yhden vuoden kuluessa vaihtunut.
Myöhemmin ajoi nälkä hänet vaatimattomaan ravintolaan. Tuskin hän oli
tullut tarjoilupöydän luo, kun hän siinä samassa jo nopeasti pyörsi
takaisin ja riensi päätä pahkaa ulos. Ensimmäisessä pöydässä näki hän
nimittäin useiden olutta juovien virkaveljien seurassa entisen ajurinsa
aistikkaaseen viittaan puettuna, kiiltävä silinteri päässä ja ruoska
polvien välissä.
Hän kiiruhti kotiin ja seuraavanakin päivänä hän läksi vasta illan
suussa ulos. Hänen emäntäänsä ei tämmöinen elämäntapa oikein näyttänyt
miellyttävän, sillä hän kysyi vuokralaiseltaan, eikö tällä sitten ollut
mitään säännöllistä työtä. Jurisics vastasi, ettei hänellä tällä haavaa
ollut, mutta että hän pian saisi työtä.
Ja hän läksi taas Andrassykadulle. Tällä kertaa hän asettui uteliaiden
joukkoon ja antoi pitkien kilpa-ajoista tulevien vaunujonojen vyöryä
ohitseen.
Vaunuissa huomasi hän useita, niin melkeinpä yksinomaan pelkkiä
tuttavia, niiden joukossa Szentgróthynkin. Vaaleassa kevätpuvussa,
välttämätön kukka napinlävessä ja monokkeli silmässä hän istui viiden
tai kuuden herran seurassa korkeissa vaunuissa, joiden tulista
nelivaljakkoa eräs nuori ylimys ohjasi.
Sitten tuli toisia: tuttuja naisia, vanhoja tovereita. Eräs
kulmikaskasvoinen herra, joka korkealla ajopenkillä istui etukumarassa
nuolennopeasti kiitävää puoliveristä valjakkoansa silmälläpitäen. Yli
kasvojen kulki pitkä naarmu. Hän oli sen aikoinaan rouvansa kauniiden
silmien takia Jurisicsilta saanut.
Kaksi sievää husaariupseeria upean hevosen vetämissä vaunuissa.
Ilondayn veljekset, joiden maatilalla Jurisics niin usein oli ollut
metsästämässä. Heillä oli sisarkin, suloinen nuori leski, jonka koko
komitaatti tiesi olleen auttamattomasti Jurisicsiin rakastunut.
Sitten tuli kaksi silmiinpistävän kaunista rouvaa suurissa
landoo-vaunuissa. Heidän kasvoistaan Jurisicsin mieleen muistui
eräs keväinen huviretki, jolloin nämä samat rouvat olivat sitoneet
hänen vyötäisilleen valkean esiliinan ja panneet hänet hämmentämään
hyötymansikkahilloa.
Menneisyyden näkyinä kulki kaikki tämä hänen ohitseen, nopeasti ja
vaihtelurikkaasti.
Hämärän laskeutuessa meni hän kaupungin puistoon. Hän istuutui
syrjäiselle penkille ja kuunteli hajamielisenä mustalaismusiikkia, joka
etäisestä ravintolanpihasta kantautui tänne saakka.
Oli verrattain kylmä kevätilta. Täysikuun keltainen pyörä kohosi
hitaasti mustien puunrunkojen takaa lammikon yli, ja nuoren
miehen sielun täytti tuo alakuloisuus, jota majesteetillisen
välinpitämättöminä toimivien luonnonvoimien näkeminen yksinäisen ja
hylätyn mielessä herättää.
Astellessaan jälleen kotia kohden juoksi eräs kylmästä värisevä lapsi
hänen jäljessään.
»Ostakaa tämä kukkavihko! Minulla on enää vain tämä ainoa.»
Hän osti kukat ja jatkoi kulkuaan. Ne olivat orvokkeja. Hän vei
ne kerran ja vielä toisenkin kerran kasvoilleen ja hengittäessään
tätä niin kauan kaipaamaansa kevääntuoksua tunsi hän äkkiä jälleen
joutuvansa tuon salaperäisen lumouksen valtaan, jota vastaan hän
kokonaisen vuoden oli taistellut.
Jessi! — Hän kääntyi. Hänen sydämensä löi niin aavistuttelevasti,
aivankuin kuulisi hän jo Jessin vaatteiden kahinan takanaan. — Ei
mitään!
Hänen täytyi löytää Jessi. Juuri siitä syystähän hän, vaikka hän
koettikin sitä kieltää, oli tullut Budapestiin. Satoja kertoja oli hän
jo tytön muistoa kironnut ja satoja kertoja heittäytyi hän jälleen
kuumeunissaan hänen jalkoihinsa kerjätäkseen Hadfalussyn rakastetulta
rakkautta. Nyt valtasi hänet äkkiä raivoisan intohimoinen kaipaus. —
Hän tahtoi nähdä Jessin, vain kerran vielä!
Hän meni sisälle erääseen yökahvilaan, jossa he ennen muinoin joka
ilta olivat toisensa tavanneet. Merkitsijä ei tiennyt Jessistä mitään.
Ylitarjoilija muisti tosin vielä kauniin kukkaistytön, joka aikaisemmin
herrojen seurassa oli usein tullut kahvilaan, mutta hän ei tietänyt
tytöstä enää muuta kuin että häntä oli kohdannut »suuri onni.» Joku
rikas aatelismies oli ottanut hänet mukaansa Rumaniaan. Kassaneiti
sitävastoin luuli tietävänsä, että Jessi vuosi sitten oli matkustanut
Wieniin. Siitä lähtien ei häntä oltu enää nähty.
Jurisics meni masentuneen mielialan vallassa kotiin.
Hän häpesi heikkouttaan ja oli tietoinen siitä, että hän oli
astumaisillaan vaaralliselle tielle. Takaisin siis taattuun turvaan,
työhön! Hän tahtoi tehdä työtä vapautuakseen tästä haaveilustaan. Rahaa
tahtoi hän ansaita päästäkseen ulkomaille.
Seuraavana päivänä meni hän muitta mutkitta erään kuuluisan
lukkoseppätaiturin puheille. Hän tunsi mestarin vain nimeltä mutta
kertoi hänelle kuitenkin menneisyydestään niin paljon kuin katsoi
tarpeelliseksi. Sitten hän pyysi työtä. Tehtailija kuunteli häntä
vakavana ja lopulta yhä kasvavaa mielenkiintoa osoittaen.
»Olette oikeassa hankkiessanne itsellenne työtä. Tarjouksenne tulee
otolliseen aikaan. Palveluksessani on useita hyviä työmiehiä mutta
tuskin ainoatakaan, joka saisi itsenäisesti jotakin aikaan ja osaisi
työpajassa innostuttaa muita. Jos haluatte, niin sijoitan teidät
ensiksi lukkotyöosastolle, myöhemmin saatte tutustua ammattimme
hienompiin haaroihin. Teistä itsestänne riippuu sitten, miten pitkälle
minun palveluksessani pääsette.»
Seuraavana päivänä jo Jurisics työskenteli pajassa muiden tehtaan
lukkoseppien parissa. Hänen mahtavat lihaksensa, jotka yksin tässä
jättiläisten työpajassakin herättivät huomiota, hänen taitavuutensa ja
vaitelias käytöksensä hankkivat hänelle arvonantoa toverien keskuudessa.
Toista viikkoa jo hän työskenteli konepajassa, jonne hän aamulla
aikaiseen meni ja josta hän vasta illalla poistui.
Kerran oli hänen vietävä taottu ristikko hautuumaalle. Työnjohtajat
olivat kaikki muualla kiinni, ja niin sai Jurisics panna takin ylleen,
pistää taskuunsa välttämättömimmät työkalut ja ajaa hautuumaalle, jonne
toiset miehet jo olivat kuljettaneet ristikon. Hetkisen tarkasteli
hän, miten marmorisen hautapaaden kulmareikiin päätukia kiinnitettiin.
Kun kuitenkin yksi työmiehistä, joka matkalla oli ottanut hiukan liian
voimallisen ryypyn, käsitteli ylen kömpelösti sulatettua lyijy- ja
rikkimassaa, riisui Jurisics lopulta takkinsa ja ryhtyi itse työhön.
Hän polvistui hautakiven reunalle eikä huomannut, miten kaksi pitkiin,
liehuviin suruharsoihin verhottua naista lähestyi hiekkakäytävää pitkin.
Tutkivina ja arvelevaisina pysähtyivät he hänen edessään, ja hetkisen
kuluttua puhutteli nuorempi heistä tuskallisella äänellä häntä:
»Anteeksi, oletteko nähnyt hautuumaan vartijaa täällä?»
Se oli Adele Mihályi äitineen.
Pari pitkää silmänräpäystä katsoivat nuoret toisiaan äänettöminä
silmiin: hoikka, siro, kalpeakasvoinen nainen, jonka suun seutuvilla jo
kaksi vanhan piian vakoa oli näkyvässä — ja parrakas työmies, joka hihat
käärittyinä, vasara kädessä oli polvillaan maassa hänen edessään.
Adelen kasvot kävivät tulipunaisiksi. Sitten hän tarrautui äitinsä
käsivarteen suuret, kosteat silmät yhä Jurisicsiin suunnattuina.
Vihdoin hän sai vaistomaisesti soperretuksi: »Suokaa anteeksi!»
Pyysikö hän anteeksi sitä, että oli puhutellut häntä, vai jostakin
muusta syystä? Jurisics ei voinut sitä tietää. Eikä hän tätä kysymystä
miettinytkään katsellessaan pitkään molempien naisten jälkeen, jotka
toisiinsa puristuneina painunein päin hitaasti poistuivat kertaakaan
taakseen katsomatta.
Samana päivänä täytyi hänen kestää vielä eräs toinenkin tapaaminen.
Kun hän illalla tuli kotiin, ilmoitti emäntä, että eräs vieras herra
odotti häntä huoneessa. Jurisics ajatteli heti Szentgróthyä ja avasi
oven. Hän ei pettynyt. Pikku Gróthy istui kasvot huolellisesti
ajettuina, monokkeli silmässä, aistikkaassa kevätasussa Jurisicsin
huoneen kuluneessa sohvassa. Huone oli täynnä hänen sikaarinsa savua.
Hetkisen katsoivat nuoret miehet ääneti toisiaan silmiin. Jurisicsin
olisi luultavasti tarvinnut vain kohottaa käsivartensa, niin
hyväntahtoinen Gróthy olisi nyyhkien langennut hänen kaulaansa. Mutta
Jurisics mittaili vanhaa toveriaan ylpein, kylmin katsein ja kysyi:
»Mitä haet täältä?»
Gróthy joutui hämille. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut.
Monokkeli putosi hänen silmästään.
»Suo anteeksi, kuulin saapuneesi tänne Budapestiin ja tahdoin nähdä,
mitä sinä puuhailet —»
Kun hän ei saanut mitään vastausta, lisäsi hän hiljemmin, jottei
talonemäntä kuulisi: »Ajattelin että voisit ehkä jotakin tarvita —»
»En ota vastaan almuja!» keskeytti Jurisics hänet kuivasti.
»Suo anteeksi, en tarkoittanut mitään sellaista. — Mutta olimmehan
ennen niin hyviä tovereita. — Ja olenhan oikeastaan sinun velallisesi.»
Jurisics viskasi hattunsa vuoteelle.
»Koska kerran olet täällä, niin käy istumaan. Meidän täytyy laittaa
välimme selviksi. Juttelemme sitäpaitsi tänään viimeistä kertaa. Tulet
näkemään, ettemme voi tuttavuuttamme pitää yllä —»
Szentgróthy nosti vastustaen kätensä, mutta pohjimmaltaan häntä
Jurisicsin sanat suuresti ilahduttivat. Jurisicsin äkillinen
pääkaupunkiin tulo, josta hän oli saanut tiedon, oli jo useita päiviä
pitänyt häntä levottomuuden vallassa ja tuottanut hänelle jonkinlaista
taikauskoista ahdistusta. Hän tahtoi rauhoittaa mieltänsä koettamalla
päästä itse aaveen pakeille. Kun hän nyt entisen ystävänsä käytöksestä
näki, että tämä käsitti oikealla tavalla heidän suhteensa eikä aikonut
saattaa häntä pinteeseen, tunsi hän melkoista mielenkevennystä ja pian
hän tuli suorastaan hyvälle tuulelle.
»Veloistasi sinun ei tarvitse huolehtia. Olemme isävainajasi
jäämistöstä ja tänne jättämistäsi tavaroista saaduilla tuloilla
kuitanneet kaikki. Klubi on suhtautunut asiaan hyvin hienotunteisesti,
se täytyy sanoa. Kun asuntosi kalustoa huutokaupattiin, tulivat kaikki
vanhat toverit paikalle ja nostivat tarjouksia. Pikku Ilonday maksoi
kaksisataa guldenia nahkaisesta sikaarikotelostasi. Kirjoitin sinulle
muutoin kaikesta tästä, mutta kirjeeni palautettiin avaamattomana —»
»En halunnut ryhtyä mihinkään kirjevaihtoon», murisi Jurisics.
Tästä Gróthy sai rohkeuden lisätä hieman omasta päästäänkin.
»Aioin kerran tulla sinua katsomaankin.»
»En ottanut vastaan ketään.»
Szentgróthy pudisti päätään.
»Tiedän sen. Kaunis tyttö sanoi sen minulle. Hän yritti useita kertoja
päästä tapaamaan sinua. Kerran hän kirjoittikin sinulle —»
Jurisics tuli nyt tulipunaiseksi. Hän tiesi hyvin, kenestä puhe oli,
mutta kuitenkin hän kysyi: »Mistä tytöstä sinä puhut?»
»No Jessistä tietysti!»
Pitkän aikaa vaiettuaan Jurisics sai vielä kysytyksi:
»Onko hän Budapestissä?»
»On tietenkin!»
»Ajattelin Hadfalussyn ottaneen hänet mukaansa», sanoi Jurisics hiljaa.
Szentgróthy oli iloissaan löydettyään vihdoinkin puheenaiheen, joka
näytti hänen ystävänsä mieltä kiinnittävän.
»Hadfalussyko? Etkö ole kuullut mitään siitä mainiosta jutusta? Niin,
sinähän et ollutkaan täällä skandaalin tapahtuessa.»
Ja Gróthy ryhtyi eloisasti selostamaan: »Tiedäthän, että ruhtinas on
ylläpitänyt Jessiä häntä lainkaan tuntematta. Mainittu ruhtinas on
kyllä usein tehnyt paljon suurempiakin tuhmuuksia. Vuosi sitten hän
tuli Budapestiin ja kutsui eräänä päivänä asianajajansa välityksellä
Jessin luokseen. Luullakseni hän aikoi käyttää hyväkseen rahalla
ostettuja oikeuksiaan. En tiedä mitä heidän välillään tapahtui. —
Tosiasia on kuitenkin, että Jessi hänelle muitta mutkitta käänsi
selkänsä. Moista ei Hadfalussy liene tähänastisessa elämässään
koskaan saanut kokea — mahdollista on myöskin, että hän heti kohta
kovasti rakastui tyttöön — oli miten oli, Jessin vastarinta kiihdytti
vanhaa itsevaltijasta. Hän vetosi saavutettuihin oikeuksiinsa ja
asiasta paisui oikein jättiläisskandaali. Jessi — taivas tietäköön
mistä hän oli rahat saanut — lähetti hänelle lopulta takaisin ne
viisituhatta guldenia, jotka hän ruhtinaalta viiden vuoden kuluessa
oli saanut. Hadfalussy ei tietenkään ottanut niitä vastaan, mihin
Jessi vastasi lahjoittamalla mainitun summan ruhtinaan nimessä eräälle
armeliaisuusseuralle ja ilmoittamalla siitä lehdissäkin. Moista
näpsäystä ei kukaan herrasmies liene vielä nenälleen saanut! Koko
kaupunki puhui siitä, ja lehdet tarjosivat sen lukijoilleen ensi luokan
makupalana. Asia harmistutti Hadfalussyä niin suuresti, että Budapest
kävi hänelle vastenmieliseksi ja hän matkusti takaisin Pariisiin.»
»Ja miten kävi Jessin?»
»Jessi on avannut keskikaupungilla kukkakaupan. Hyvin sievä liike. En
voi ymmärtää, mistä hän on saanut rahat siihen. Hänellä täytyy olla
jokin salainen tulolähde. Ja kuitenkin hän elää kuin nunna. Aikaisemmin
näki hänet ainakin silloin tällöin huvittelupaikoissa, mutta yhteen
vuoteen ei hän ole enää näyttäytynyt muualla kuin liikkeessään. Hänestä
on tullut oikea poroporvari!»
Hän kertoi Jurisicsille vielä muutamia uutisia, muun muassa että vanha
Mihályi puoli vuotta sitten oli kuollut. Sitten tyrehtyi keskustelu
tyyten.
Szentgróthy nousi ja tarttui hattuunsa.
»Et siis tarvitse mitään?»
»En mitään! Ja muista ettemme tästä päivästä alkaen enää tunne
toisiamme!»
Szentgróthy katsoi hieman liikutettuna ystäväänsä silmiin.
»Miksi täytyikään tuon tyhmyyden tapahtua?»
»Ei mitään vetistelyä!» sanoi Jurisics vanhaan, pilkalliseen tapaansa.
Hän ei ojentanut kättänsä hyvästiksi Gróthylle.
»En halua, että myöhemmin katuisit käyntiäsi.»
Szentgróthy tunsi vielä portailla suurta liikutusta.
»Vahinko miestä!» sanoi hän itsekseen. »Vahinko! — Tahtoisin vain
tietää, miksi hän ei ole ampunut kuulaa päähänsä.»
15.
Seuraavana päivänä tehtaasta lähtiessään Jurisicsin tie kääntyi
keskikaupungille.
Varhaisesta aamusta saakka oli rankasti satanut. Illaksi kirkastui
hieman, mutta märät kadut pysyivät kuitenkin miltei autioina.
Kauan harhaili hän päämäärättä sinne tänne katsellen näyteikkunoita.
Erään kirkkaasti valaistun liikkeen peili-ikkunan edessä hän äkkiä
pysähtyi. Se oli aistikas kukkakauppa, jossa oli kultareunaisia,
kiiltävän valkoisia hyllyjä, atlasuutimia, suippolehtisiä palmuja ja
kaikenlaisia muita ulkomaan kasveja.
Sisällä oli kaksi naista, jotka nähtävästi olivat ostajia. Sievä
tumma tyttö toi heidän nähtäväkseen suuren joukon kukkia; liikkeen
omistajatar keskusteli kirjoituspöytään nojaten naisten kanssa.
Se oli Jessi. Siellä hän seisoi laajahihaisessa mustassa puvussa,
kullankeltatukka ylös kammattuna, suloinen hymy huulilla. Hän nojasi
tajuttoman viehkeästi pöytään ja näytti nuorekkaammalta, raikkaammalta
ja viehättävämmältä kuin koskaan ennen. Näyteikkunasta heijastuva
kaasuvalo ympäröi hänen kasvonsa sateenkaaren värisellä loisteella.
Jurisics seisoi kauan liikkumatta ulkona ja nautti tästä näystä. Naiset
poistuivat, Jessi saattoi heitä ovelle, meni sitten takaisin ja katosi
huoneen toisessa päässä olevan puisen väliseinän taakse.
Jurisics käveli muutamia kertoja ulkona edes takaisin rohkeutta
saadakseen. Kun hän laski kätensä ovenripaan astuakseen sisään,
ilmestyi Jessi jälleen pöydän ääreen. Hän istuutui nojatuoliin ja
syventyi lukemaan lehteä. Pää kumarassa, tasaisesti ja rauhallisesti
hengittäen hän luki, ja nyt Jurisics ei uskaltanutkaan mennä sisälle.
Jessi saattoi liiaksi pelästyä.
Tämä katsoi hetkisen kuluttua kelloa, meni jälleen välikköön ja palasi
sieltä avara turkiskappa yllään. Kaksi myyjätärtä ja palvelustyttö
seurasivat häntä.
Kun Jessi tuli ulos liikkeestä, poikkesi Jurisics kadun toiselle
puolelle. Liikkeen valot sammutettiin ja ovet suljettiin. Oli
juhla-aatto.
Myyjättäret kääntyivät kulkemaan oikealle, Jessi ja palvelustyttö
vasemmalle kotiin. Jurisics seurasi heitä kadun toisella puolella
käyden.
Kolmen, neljän talon sivu kuljettuaan Jessi katosi erääseen
porttikäytävään, ja nuori mies oli yksin autiolla kadulla. Pari kertaa
käveli hän hämmentyneenä ja epäröivänä edes takaisin, sitten hän
meni sisälle taloon, nousi ulkoportaat ja tuli ensimmäisen kerroksen
käytävään. Hän nojautui rautaiseen kaiteeseen ja jätti muun sattuman
varaan. Muutamien minuuttien kuluttua tuli pikku palvelustyttö ulos
erään huoneuston ovesta, ja juoksi astia kädessä hyräillen portaita
alas. Jurisics tunsi Jessin palvelustytön. Nyt hän tiesi, missä Jessi
asui. Hän astui eteiseen ja koputti huoneen ovelle.
»Sinäkö, Marie?» kysyi Jessi sisältä.
Jurisics avasi hiljaa oven.
»Minä se olen, Jessi!»
»Kuka?»
»Jurisics!»
Jessi seisoi avatun vaatekaapin edessä ja pani naulaan
turkisviittaansa. Nähdessään Jurisicsin edessään hän kalpeni ja hänen
täytyi nojautua kaapin oveen, joka kitisten käännähti saranoillaan.
Viitta putosi hänen käsistään.
»Jurisics!» kuiskasi hän ja risti kätensä.
»Olenko pelästyttänyt teidät?» kysyi nuori mies hiljaa.
»Suokaa minulle anteeksi!»
He ojensivat toisilleen kätensä ja katsoivat toisiaan pitkään ja
tutkivasti. Tyttö oli yhä vielä hyvin kalpea. Hän oli Jurisicsin
silmissä näkevinään epäluottamusta, ja se vaikutti häneen ahdistavasti.
»Oi Jurisics, olette siis vihdoinkin tullut! Olen teitä alati
odottanut.»
Nuori mies istuutui. Jessi nojautui sohvan selkämystää vasten ja katsoi
häneen yhä vielä jäykästi ja tutkivasti. Heillä oli toisilleen niin
paljon puhuttavaa, ja nyt, hämmennyksen vallassa, he saivat tuskin
sanaa suustaan.
Jessin pikku huone oli yksinkertaisesti mutta sievästi kalustettu.
Tyttö piti väreistä ja hänellä oli vaistomainen silmä taiteelliseen
järjestelyyn. Tämä soma ympäristö vaikutti Jurisicsiin masentavasti.
Suurine korkeine käsineen ja kuluneine vaatteineen hän tunsi itsensä
aivan liian halvaksi ja kömpelöksi keskellä näitä korihuonekaluja ja
valoisia oviverhoja. Toisin oli hän itsekseen kuvitellut tämän ensi
tapaamisen. Nyt hän tunsi eräänlaista pettymystä — ja hän katsoi
täytyvänsä selittää, miksi hän oli tänne tullut.
»Tahdoin vielä kerran nähdä teidät ennen lähtöäni.»
»Minne lähdette?»
»Pois, kauas täältä — sinne, minne jo vuosi sitten ajattelin lähteä.»
»Yksinännekö?» kysyi Jessi ja loi suuret silmänsä Jurisicsiin.
»Yksinäni. Kenenpä minä ottaisin mukaani?»
»Niin, kenenpä —»
Jessi nousi ja astui hitaasti huoneen poikki. Pienen kirjoituspöydän
luo tultuaan juolahti jotakin äkkiä hänen mieleensä. Hän otti
suuren mustan kirjan ja asetti sen sohvapöydälle Jurisicsin eteen.
Välinpitämättömästi sanoi hän: »Tilimme!»
»Mikä tili?»
Jessi avasi kirjan ja alkoi käännellä sen lehtiä.
»Täällä on kaikki! 14500 guldenia minä sain. 4500:lla guldenilla
perustin liikkeen. 3000 guldenia panin säästöpankkiin; tässä on
vastakirja. 2000 guldenia lainasin kukkain hankitsijoilleni; ne on
viety kirjoihin. Liike menestyi hyvin. Yhdessä vuodessa tuotti se 3000
guldenia. Siitä käytin 1000 guldenia ja panin 2000 säästöön. Jäljellä
on siis vielä 5000 guldenia, joista en voi esittää tiliä. Käytin ne
omiin tarkoituksiini maksaessani Hadfalussylle. Jos te nyt matkustatte
pois, niin minä en tiedä, milloin voin maksaa teille —»
Hän pani kirjan pois, nousi ja lisäsi hiljaa: »Ja jos te menette pois,
niin en myöskään tiedä, mitä minusta tulee.»
Jurisics tarttui Jessin käteen.
»Jessi! Ettehän toki usko, että minä voisin ottaa takaisin nämä rahat?
Miten saatoitte sellaista minusta ajatella?»
Tiesikö Jessi itsekään, mitä tunsi, ajatteli? Hän piti rahoja yhteisenä
omaisuutena. Niin se oli! — Ja nyt oli hänellä hyvä halu puhjeta itkuun.
Jurisicsin sydän löi tuskallisen kiihkeästi. Hänen katseensa kohtasi
Jessin katseen. Magneettinen kipinä kirkasti kummankin silmät ja veti
nuoret vastustamattomasti toinen toisensa syliin. Yht’äkkiä oli kaikki
vieraus ja epäluulo poissa. He tunsivat toisensa jälleen, syleilivät
toisiaan ja puristautuivat kiihkeästi kiinni toinen toisiinsa kuin
eivät he voisi koskaan enää erota.
Jessi painoi hehkuvia kasvojaan ääneti Jurisicsin olkaa vasten ja nuori
mies siveli itsensä unohtaneena hänen vaaleata tukkaansa.
»Eikö niin, meidän ei tarvitse enää erota toisistamme?»
»Ei koskaan enää!»
»Tiesinhän että rakastitte minua!»
»Mutta te — rangaistusvankia?»
Jessi nojautui taaksepäin nuoren miehen sylissä ja kädet hänen
olkapäitänsä vasten katsoi häntä silmiin omituisesti hymyillen ja
sanoi: »Näin on hyvä, oikein hyvä. Jos olisitte pysynyt herrasmiehenä,
olisi minusta ehkä tullut teidän rakastettunne. Niinkin olisin
rakastanut teitä, mutta te olisitte kuukauden tai vuoden perästä saanut
minusta tarpeeksenne. Olen siitä varma, sillä niinhän tavallisesti aina
käy —»
Sitten hän oman kauneutensa tunnossa lisäsi: »Nyt ette kyllästy minuun,
olen siitä varma!»
Hän silitti Jurisicsin karheaa kättä ja sanoi sitten liikutetulla
äänellä: »Mitkä karkeat kädet! Olette tehnyt työtä, eikö niin?»
Hän tahtoi suudella Jurisicsin kättä, mutta nuori mies ei sallinut.
He asettuivat nyt sohvaan istumaan ja tyttö kertoi Jurisicsille
kellertäväkasvoisesta tädistään, jonka kanssa hän Hadfalussyn johdosta
oli riidellyt ja joka sitten oli matkustanut Odessaan »toisen» sisaren
luo; sitten huolista, joita hänellä oli ollut, kun häntä vankilassa ei
oltu laskettu Jurisicsin puheille.
Jurisics sulki silmänsä kuin olisi häntä pyörryttänyt. Ja kuitenkin
hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin rohkeaksi ja ylpeäksi,
elämänilon ja työhalun täyttämäksi. Tulevaisuus oli kuin kirkas aamu
hänen edessään, menneisyys oli vain — muisto, koulu, joka hänen oli
läpikäytävä, jotta hän oppisi onnelliseksi tulemisen taidon.
Hän oli sen oppinut, nyt tunsi hän sen selvästi.
Hän näki, että kaikki menetetty oli katoavan mitätöntä siihen
verrattuna, mitä hän oli voittanut. Hänen yhteiskunnallinen asemansa,
kunnia, osa, jota hän maailmassa oli näytellyt, kaikki oli vain
kuorma, josta hänen täytyi vapautua saavuttaakseen sen ainoan, joka
antoi elämälle elämisen arvon. Tätä ainoata piti hän nyt sylissään.
Se ei ollut enää mikään unikuva, vaan rakkautta hehkuva, suloinen,
kullankeltainen todellisuus.
16.
Kaksi vuotta myöhemmin.
* * * * *
Szomolnan metsänhoitovirkailijat olivat päättäneet toimeenpanna
vuorilaitoksen henkilökunnan kanssa Ärarialmetsässä hauskan kevätjuhlan.
Vieraiden nimiluetteloita laadittaessa harkittiin pitkän aikaa, oliko
János Kovács, fargasvölgylainen pajalaitoksen omistaja, kutsuttava
juhlaan vai ei. Kutsumisen puolesta puhui se seikka, että Kovácsilla
oli viehättävän kaunis vaalea rouva, joka jo kauan oli herättänyt
herra johtajan huomiota, vaikka tämä ei tuntenut häntä muuta kuin
ulkonäöltä. Kutsumista vastaan esitettiin että Kovács, joka noin vuosi
sitten oli muuttanut asumaan pikku kaupungin läheisyyteen, oli vastoin
kaikkia hyviä tapoja laiminlyönyt käydä ensivierailulla vuorilaitoksen
johtomiesten perheissä. Johtajan rouva ratkaisi asian: Kovácseja ei
voitu kutsua.
Ihmeellisiä ihmisiä tämä Kovács ja hänen elämäntoverinsa. Haukkaparin
tavoin he olivat laittaneet pesänsä tuonne ylös vasta raivattuun
seutuun ja elivät siellä hiljaista, yksinäistä elämää. Heidän pesänsä,
pieni schweitsiläishuvila, sijaitsi parin minuutin matkan päässä
vasarapajasta.
Paja oli rakennettu paksuista mustista hirsistä ja sen sisällä
nousi ja laski puhkuvan höyrykoneen liikuttama jättiläisvasara, ja
puolialastomat nokiset miehet käsittelivät hehkuvaa rautaa. Siellä
valmistettiin kuokkia ja auranteriä. Kronstadtilaiset ajomiehet
kuljettivat niitä tasangolle ja alaunkarilaiset maanviljelijät kyntivät
niillä maaemon selkää. Kukaan ei tietänyt, mistä Kovácsit olivat
tulleet. He saivat vanhalta omistajalta, jonka suurellinen elämä oli
vienyt häviöön, halvalla hinnalla rappiolle joutuneen pajalaitoksen
ja Kovács kävi innokkaasti työhön käsiksi. Aikaisesta aamusta myöhään
iltaan oli hän pajassa. Metsänvartijat, joille hän joskus tarjosi
kulauksen viinaa, todistivat jokaiselle, joka tietää tahtoi, että hän
usein omin käsin kilpaa työmiestensä kanssa hoiteli vasaraa. Nokisin
kasvoin, paidanhihat käärittyinä seisoo hän tulen ääressä, ja metsän
kaiku vastaa rytmilliseen taontaan. Jos rouva sellaisella hetkellä
tulee pajaan, lähtee hän sieltä tavallisesti ulos nenä hiukkasen noessa.
Szomolnan utelias yhdyskunta ei pitkiin aikoihin päässyt selville
Kovácsista ja hänen puolisostaan.
Rouva poistui ylen harvoin kotoaan ja kuitenkin käytti hän kotonaankin
vaatteita, jotka olivat hienointa budapestiläistä muotia. Mies teki
työtä kuin talonpoika ja oli kuitenkin käytökseltään kuin ylimys.
Postimestari luuli tietävänsä, ettei Kovácsilla aina liene ollut
tämä nimi ja että hänellä oli jokin tahra menneisyydessään, jokin
kassavajaus tai likainen perintöjuttu. Ylimetsänhoitaja sitävastoin
oli kerran käynyt metsästysasioissa Kovácsin luona ja hän toi
Fargasvölgystä mukanaan tiedon, ettei tällaisissa puheissa ollut mitään
perää. Kovácsit olivat oikeata herrasväkeä, joka tarjosi vierailleen
vanhaa luumuviinaa ja tuoreita leivoksia.
Virkailijat viettivät kevätjuhlansa ilman Kovácseja ja juhla onnistui
»Szomolnan Sanomien» mukaan kerrassaan mainiosti. Tanssipaikka oli
koristettu värillisillä lyhdyillä ja kansallislipuilla, naiset punoivat
tammenlehvistä itselleen seppeleet, vuorilaitoksen soittokunta soitti
suosittua »sydänkävyn polkkaa», ja nuoriso palveli mainitun lehden
toimittajan sanojen mukaan innokkaasti hypyn jumalatarta.
Mutta »Szomolnan Sanomat» eivät maininneet mitään siitä, että
postimestari illan suussa tuli pöhnään ja sinkautti notaarille vasten
kasvoja syytteen, että tämä viime valtiopäivämiesvaaleissa oli antanut
äänensä vastustuspuolueen hyväksi. Lehti vaikeni siitäkin, että
tohtori, ehkäpä tulistuneena tästä alhaisesta herjauksesta, nimitteli
postimestaria piikkisiaksi ja että molemmat ihramahaiset herrat _stante
pede_ olisivat käyneet toistensa tukkaan kiinni, elleivät heidän sillä
hetkellä vielä verrattain selvät poikansa olisi pidättäneet heitä.
Johtajan rouva, hyvin hieno ihminen, piti tätä kohtausta sopimattomana,
poistui mielenosoituksellisesti tanssipaikalta ja siirtyi
seuralaisineen vuoren rinteelle, josta oli suurenmoinen näköala
laaksoon.
Vasemmalla on Szomolnan kattilan muotoinen laakso rautatiesiltoineen,
ja oikealla Fargasvölgy, helakanvihreä kapea metsäniitty kahden tumman
metsäseinän välissä. Täällä oli Kovácsin pajalaitos. Vuoren rinteellä
vasarapaja ja muutamia työmiesten mökkejä, niityllä nuoren puutarhan
ympäröimä pikku schweitsiläistalo. Pari satavuotiasta kuusta vartioi
sitä kuin kaksi kapusiinimunkkia.
Näin etäältä katsottuna tuntui paikka johtajan rouvasta sangen
sievältä, arvonsa saisi se kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun
rautatie ulotettaisiin sinne saakka.
Seurue istuutui nurmikkorinteelle. Nuoret alkoivat juuri miettiä mitä
laulettaisiin, kun äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat kapealle
metsäpolulle, jota myöten kaksi kookasta olentoa lähestyi.
Vasaraseppä ja hänen vaimonsa.
Hitaasti kävellen astuivat he eteenpäin. Rouvan yllä oli vaalea
kesäpuku, päässä miehen vihreä metsästyshattu ja kädessä iso kimppu
metsäkukkia. Miehellä riippui metsästyskivääri olalta, hän oli avopäin
ja piti kättään vaimonsa käsivarrella.
Heidän täytyi nojautua kiinteästi toinen toisiinsa mahtuakseen
käymään rinnakkain kapealla polulla. Kun he menivät seurueen ohi,
taivutti mies tervehdykseksi pronssinväristä päätään. Rouva joutui
ilmeisesti hämilleen, toipui kuitenkin pian, paljasti päänsä ja näytti
hymyillessään häikäisevän valkoisen hammasrivinsä.
Rauhallisesti astuivat he vuorenselännettä pitkin. Heidän edessään
etenivät silmänkantamattomiin pitkät, tummat Siebenbürgin
vuoristojonot. Vuorten huippujen yläpuolella hehkui taivas
tummanpunaisena.
Johtajan rouva ja hänen hovinsa katseli kauan kävelijöiden jälkeen.
Heistä näytti kuin olisivat nämä kaksi etääntyvää varjoa ylenneet
jättiläissuuriksi ja astuneet suoraan halki rusoittavan taivaankannen.
»Olen sitä mieltä», sanoi vihdoin johtajan rouva, joka elostelevan
miehensä kanssa vietti verrattain kireää perhe-elämää, »olen sitä
mieltä, että olisi ollut vahinko kutsua nämä molemmat juhlaamme. Heidän
on kahdenkesken paljon hauskempaa!»