III

Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana

loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin

musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.

Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin

kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli

tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten

porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän

näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti

asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset

elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas,

vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä

kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään

häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä

runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät

äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista

tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan

liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.

Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne

oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken

harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin

hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen

vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut

liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi

tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa,

ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan

määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut

määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle

nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei

voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen

vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään

ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta,

joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä

vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle

tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle

isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia

antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.

Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas

kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan

saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään

näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi

Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin

välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko

ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin

paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha

odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet

vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee

voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli

hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän

eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin

todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut

tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää,

kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein

perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä

pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä

kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti

suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi

vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin

odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt

hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt

rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa

vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko

palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi

alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli

ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi

hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei

tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha

palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä

tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin

kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma

kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska

hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin

tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa

avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun

kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän

ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä

tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment

missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan

kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.

Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti

hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli

tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun

hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen

kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä

osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi,

että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan

armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että

vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä

ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat

vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui

osoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He

eivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä

sivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa

isäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli

raivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta,

sitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut

kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen

suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat

hänelle kukkia.

Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein

joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan,

mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota

kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan

epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset

ehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä

suoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä,

että kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä

järkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.

Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"Ei, ystäväni, ei mitään."

"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia

päiviä."

"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."

Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi

Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta

ilosta.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."

"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette

odottanut?"

"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa

odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."

Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki

hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat

eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin

näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta

kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas

paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun

Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:

"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin

iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs

henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä

varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni

teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja

sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne.

Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni

päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme

kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä

olisi ihmetyö!"

Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki,

että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt

mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange

oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä

vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä

vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja

Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä,

vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään

ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia

murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä

vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti

pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt

kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli

hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän

sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut

palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle;

ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan,

epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa

kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan

Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt

aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse

puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa

takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa

tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä

tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka

neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se

herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset

kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin

säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki

rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä

mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.

Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri

kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis

oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan

niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei

Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman

näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran

tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri

kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten

tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli

tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida,

sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten

palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä

kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut

näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli

kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät

tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti

hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä

aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi

hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei

siitä tietänyt.

Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka

hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt

hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin

pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän

tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt

Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt

yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän

liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli

hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät

lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen

oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen.

Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa

tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi

hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance

antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen

kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt

Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen

mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan

Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä,

joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen

side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt,

kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka

yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli

antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli

hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän

oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä

äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä

kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän

synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa

uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen

suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli

vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.

Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange

aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää

salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja

heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance

kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt

heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian

pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka

suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi

Hortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän.

Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan,

vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.

"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen",

sanoi hän lopulta.

Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei

sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana,

takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.

"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne.

Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon

pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä

minulle sen palveluksen."

Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli

kummastuneena häntä.

"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan

kaikki, mitä te tahdotte."

"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se

sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta

miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ... onhan

teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun

järkähtämätön tahtonikin."

Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti

selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan,

ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa

valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta

huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän

uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.

"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies

on?"

Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi

tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi

ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin

päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli

saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän

luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli

asiaa.

"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden

minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä --

oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta -- Norine

Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"

Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään,

äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli

ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä

vapaasti lausua:

"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"

Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti

Morangea.

"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se

sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki,

kuuletteko te!"

Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja

pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää

kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta

tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan

viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli

myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi

senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta

elämää Pariisissa.

"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän

kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.

Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään

ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli

nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.

"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa

paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."

Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen.

Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi

kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana

välikappaleenaan.

"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä

vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta

sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"

Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että

hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli

hän sattumalta keksinyt pojan.

"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna,

jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka

ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello

kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin

omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen

juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura

oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin,

kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta

oli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"

Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine

vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa

tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän

taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman

roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä

juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä

jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja

parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli

ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin

mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien

sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen

Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen

ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden

päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden

puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut

Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia

yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra.

Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden

Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli

huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti

tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin

jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä,

hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään,

sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut

muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle

asiasta.

"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa

lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin

joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne

nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin

onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan!

Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä

hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä

minä tahdon."

Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi

Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta

Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen

valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta

vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään

naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen,

mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät

olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli

ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä

pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä

vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet

näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat

tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla

enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja

Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut

jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.

Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.

"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä

edes jonkunlainen käsiala?"

"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden

minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja

antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy

hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."

Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne

herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan

huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja

järkevästi.

"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä

auttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin

tarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te

vaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa

kaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?"

Pettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman

mahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen

kokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.

"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon

nuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia

laillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi

täällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä

mielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten

rakennusta."

Constance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi

ylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan

kasvoihin:

"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei

ole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut

omaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa

ulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan."

Se oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti

ennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän,

sen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan,

vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika

tavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli

ollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance

äpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.

"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa?

Sitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa

niitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on,

ett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi

emme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri

pahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä

nuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina

tehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen

sekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin

viimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut

suunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli

Constancen sanovan kiivaalla äänellä:

"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi

asiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni

kuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!"

Hän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi,

ja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset

saisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin,

joka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla.

Antaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän

kertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen,

hirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin

hänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti

tuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen

katseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he

herkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon

ammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma

jäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei

sanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen

lujan tahdon alaiseksi.

"Se on siis päätetty, ystäväni", sanoi Constance leppeämmällä äänellä,

"te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua

häneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on

tullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun

välittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii

teille."

"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte."

Seuraavana päivänä oli Morange niin omituinen, että portinvartija

ilmoitti miehelleen epäilevänsä jotakin; heidän vuokralaistaan kohtaisi

varmaankin joku onnettomuus, sillä hän oli tullut alas sukkajalassa

noutamaan vettä, näyttänyt niin omituiselta ja puhellut itsekseen. Sinä

päivänä tapahtui myös se ennen kuulumaton seikka, että hän tuli tuntia

myöhemmin konttooriinsa; ei kukaan tehtaassa voinut muistaa, että

sellaista olisi ennen tapahtunut. Niinkuin hirmumyrskyn ajamana oli hän

mennyt suoraan Grenellen sillalle, jossa Denis kerran oli pelastanut

hänen veden viekoittelulta. Salaperäinen voima oli hänen vienyt samalle

paikalle, ja siinä seisoi hän nyt nojaten samaan kaidepuuhun ja tuijotti

alas virtaavaan veteen. Eilisestä olivat samat sanat hänen kielellään,

sanat, joita hän ei voinut olla itsekseen ehtimiseen toistamatta:

"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tulla täytetyksi huutamatta

maailmalle, mitä hän tiesi?" Ne olivat varmaankin nämät sanat, joita hän

ei voinut saada mielestään ja jotka olivat saaneet hänen aamulla

unohtamaan tohvelinsa ja tehneet hänen äsken niin pyörälle päästään,

että hän oli tullut liian myöhään konttoriinsa eikä ollut tahtonut

tuntea taloakaan. Ja kun hän nyt taas oli kumartuneena tämän veden

ylitse, niin tuli se siitä, että hänellä oli tajuton halu tehdä loppu

kaikesta ja päästä vapaaksi noista sanoista, jotka kiusasivat häntä.

Tuolla veden pohjassa vaikenisivat sanat, hän ei lausuilisi niitä enään,

ne eivät enään koettaisi pakoittaa häntä tekoon, johonka hänellä ei

ollut voimia. Vesi houkutteli niin lempeästi häntä luokseen, olisi niin

ihanaa päästä erilleen taisteluista, antautua kohtalonsa valtaan...

Morange nojautui vielä syvemmälle ja tunsi jo virran kohinan tarttuvan

itseensä. Silloin huusi nuori ja iloinen ääni hänen takanaan:

"Mitä te katselette, herra Morange? Onko siellä suuria kaloja?"

Se oli Hortense, joka kamarineidin seurassa oli menossa Anteuiliin

leikkimään toveriensa kanssa. Ja kun kassanhoitaja hämmästyneenä kääntyi

katsomaan taakseen, jäi hän hetkeksi seisomaan vapisten ja kyyneleet

silmissä tämän pikku enkelin eteen, joka oli estänyt häntä tahtoessaan

lähteä pitkälle matkalleen.

"Oletteko se te, lemmikkini! Ei, eihän siellä suuria kaloja ole. Minä

luulen, että ne ovat pohjalla, sillä vesi on niin kylmää talvella.

Lähdettekö pois? Tehän olette hyvin hieno turkiksilla reunustetussa

takissanne!"

Tyttö nauroi, hän kuunteli ihastuneena näitä lempeitä sanoja, ja vanhan

ystävän ääni vapisi mielihartaudesta.

"Minä olen niin iloinen, siellä leikitään teaatteria. On niin hauskaa

olla iloinen!"

Hän sanoi tämän aivan samalla tavalla kuin Reinekin oli sen sanonut, ja

Morange olisi voinut langeta polvilleen ja suudella hänen jalkojaan,

aivankuin tyttö olisi ollut epäjumalan kuva.

"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt

minä suutelen teitä."

"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte

minulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten

kiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!"

Morange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa

katseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina

marttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista ... tuon tytön täytyy

olla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat

takaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta.

"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän

tiesi?" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki

oli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän

saapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa

rupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi

aloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu

Mathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen

suunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut

Constancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän

kevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa

tässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen

hartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi,

ja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun

saapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia

tuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja

mitä Constance häneltä vaatii.

Yö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar

kertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli

kuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut

ovia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän

luuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui

aivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia

jollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä

konttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa

meni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain

koneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä,

ett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi.

Kello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että

hän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi

viisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän

ylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut

palata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.

Morange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat

ja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput

levittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja

seinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään,

äkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise

oli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen

oli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei

voinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen

alas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman

kulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen.

Hän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla

alhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi

ei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän

ei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille

vainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän

nojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun

saada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän

nyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain

vaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi

kuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän

kuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: "Tulkaa sen toisen

kanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa,

vastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se

oli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin

yksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella

sitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen

miesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli

kannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.

Ensin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei

saataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että

kaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein

askelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku

olisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme

sähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta,

ammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun

kaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen

salonkiin.

Constance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut

Alexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä

nuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän

aikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän

pojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa,

paroonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta

hillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut

nähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari

peloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance

olisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä

välikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi

jotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti

saalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten

levossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.

Kun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren

yhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden,

joka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen

kauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän

päähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.

"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka

muuten olette niin täsmällinen."

"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun."

Mutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän

heti asiaan.

"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet

huostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan

tehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?"

"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun."

Constance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa

virkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti

näyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.

"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla

tulla suoraan minun luokseni."

Constance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.

"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt,

nuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te

olette ymmärtäväinen itse."

Mutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan

omituista ja mieletöntä... Morange oli antanut Alexandren mennä edellä

ja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla,

tutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja

virnistellen kuin hullu:

"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut

minulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat

nähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!"

Ja sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä

hämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei

ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten ... millainen salaman

välähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut

muulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin

haudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun

tavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä

uhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän

ilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai

hämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman

kohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän

oli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi

siinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta,

odotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta

sitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.

Morange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein

askelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.

"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille

tietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä

ja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin

näette."

Kun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange

huudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:

"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole

sytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi,

mihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä

vuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!"

Hän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän

neuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.

"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan

suoraan eteenpäin. Mutta odottakaa ... täällä on aitaus ja veräjä ...

nyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän ...

seuratkaa minua, minä näytän tietä."

Morange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään

päästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen

kinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan

jalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen,

kiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä

murskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta

Alexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään

samalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.

Nyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu

selittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan

hautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli

harjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen

sen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä;

nyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka

piti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa

kanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä

korkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan

ihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta

tehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli

hullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten

voitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä

kuperikeikkaa tuonne syvyyteen.

Että hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina

päivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta

käytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen

asunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei

kukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa

olevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut

olivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon

mellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen,

niin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin

tehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli

siistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät

kuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli

hänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli

muutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä

valokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni

tabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja

Reinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat

keskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia

Valériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa

asemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla

yli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä

vaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa

saituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin,

mihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille

vaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan

ja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli

uneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli

hän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet

saada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän

oli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei

ottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja

ilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta,

hullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan

sellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla

uhratun rahan ääressä.

Kun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle

onnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje

saattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä

Alexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli

hyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka

pelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina

lukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä

hämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän

noitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken

kantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli

hän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta

onnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty

toistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei

kukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän

vaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes

pojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin

häilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä

muutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen

sammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan

voi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt

huomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen

toinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä

oli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko

Moineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi

Morangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä

epäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa

koettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita

täällä ja meni itse Constancen luokse.

Mutta kun Mathieun piti kääntyä käytävään, pysähtyi hän hissin luokse.

Se oli tässä, kun Morange neljätoista vuotta sitten oli tavannut luukun

avonaisena ja rientänyt alas ilmoittamaan siitä, jotavastoin Constance

väitti menneensä aivan levollisena omiin huoneisiinsa juuri kuin Blaise

tuli pimeästä galleriasta ja syöksyi syvyyteen. Kaikki olivat vihdoin

pitäneet tätä selitystä oikeana, mutta Mathieu tunsi nyt, miten

valheellinen se oli, hän muisti katseita, sanoja, kysymyksiä, joihin ei

vastattu, ja hän saavutti äkkiä varmuuden, varmuuden, joka syntyi

kaikesta siitä, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, mutta mikä nyt

sai hirveän merkityksen.

Constance seisoi yhä keskellä pientä salonkiaan levottomana,

liikkumattomana ja kalpeana kuin vaha. Sama odotus kuin neljätoista

vuotta sitten oli alkanut ja hän oli niin tuskan ja jännityksen

valtaama, että jaksoi tuskin hengittää. Vielä ei hän ollut kuullut

mitään tehtaasta, ei hälinää, ei ääntä, ei askeltakaan. Eikö tämä kauhea

pelko ollutkaan muuta kuin mielikuvitusta? Mutta Morange oli

pilkallisesti nauranut hänelle vasten kasvoja, ja hän oli ymmärtänyt.

Nyt ei hän enään kuullut tehdastyön paukkinaa ja melua, koneet olivat

pysähtyneet. Äkkiä lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, sillä hän kuuli

jonkun lähestyvän. Ja sisään tuli Mathieu.

Constance vetäytyi taaksepäin aivankuin olisi nähnyt kummituksen. Hän,

Mathieu, suuri Jumala! Minkätähden juuri hän? Mitenkä hän voi olla

täällä? Kaikista onnettomuuden sanansaattajista odotti hän vähimmin

Mathieutä. Jos hänen kuollut poikansa olisi tullut, niin ei Constance

olisi niin paljon pelästynyt kuin nyt isän nähdessään.

Hän ei voinut lausua sanaakaan, ja Mathieu sanoi ainoastaan:

"He ovat pudonneet alas, he ovat kuolleet molemmat, kuolleet kuin

Blaise."

Constance ei vieläkään sanonut mitään, hän katseli Mathieutä, he

seisoivat hetken ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja Constancen katse

sanoi Mathieulle kaikki, hän näki edessään koko murhan.

"Viheliäinen, kuinka syvälle te olette langennut! Ja kuinka paljon verta

on teidän omallatunnollanne!"

Constance koetti viimeisen kerran suoristaa vartaloaan, hän tahtoi vielä

riemuita voitostaan, huutaa, että hän itse oli tehnyt nämät murhat ja

menetellyt siinä oikein. Mutta sitten kukisti Mathieu hänen rohkeutensa

viimeisellä paljastuksellaan.

"Te ette siis tiedä, että tuo viheliäinen Alexandre oli yksi niistä,

jotka murhasivat rouva Angelinin, teidän ystävänne, sen naisparan, joka

ryöstettiin ja kuristettiin eräänä talvi-iltana. Minä olen säälistä

salannut sen teiltä. Hän olisi kuritushuoneessa, jos minä olisin

puhunut. Ja jos minä puhuisin tänään, niin tulisitte tekin sinne."

Se oli surmanisku. Constance ei lausunut sanaakaan, hän kaatui selälleen

matolle kuin poikki hakattu puu. Nyt oli tappio täydellinen, se kohtalo,

jota hän oli odottanut, kääntyi häntä itseä vastaan ja kaatoi hänen.

Hänen ajatuksensa, että pitää olla ainoastaan yksi lapsi, oli vähitellen

turmellut hänet, ja nyt oli hän petetty, ryöstetty äiti, jonka

lohduttamattoman äidinsydämen villeys oli ajanut murhaan. Ja hän makasi

nyt siinä suorana, laihana ja kuihtuneena, sen hellyyden myrkyttämänä,

jota hän ei ollut saanut tyydyttää.

Mathieu soitti, vanha palvelijatar tuli sisään, auttoi häntä nostamaan

Constancea sänkyyn ja riisui sitten vaatteet hänen yltään. Constance

makasi kuin kuollut, hän oli nähtävästi saanut tukehduskohtauksen, ja

Mathieu lähti ulos noutamaan Boutania, jonka hän onneksi tapasikin heti,

sillä tohtori oli äsken tullut kotiin päivälliselle. Boutan, joka pian

oli seitsemänkymmenen kahden vuotias, oli laannut hoitamasta virkaansa,

hän meni ainoastaan joskus hyvin vanhain potilaittensa luokse. Hän tutki

sairaan ja teki epätoivoa osoittavan liikkeen, jolla oli niin suuri

merkitys, että Mathieu tuli yhä levottomammaksi ja koetti löytää

Beauchênen, jotta edes hän olisi läsnä vaimonsa kuollessa. Kun hän kysyi

vanhalta palvelijattarelta, kohotti tämä vaan olkapäitään, hän ei

tietänyt, missä herra oli, herra ei sanonut koskaan, missä hän oleskeli.

Mutta lopulta pelästyi palvelijatarkin, hän teki nopean päätöksen,

riensi noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luokse, joitten

osoitteen hän varsin hyvin tiesi, sillä hänen emäntänsä oli itse

lähettänyt hänet sinne useat kerrat, kun hänen oli välttämätöntä puhua

miehensä kanssa; mutta siellä sanottiin palvelijattarelle, että naiset

olivat eilen matkustaneet Nizzaan kahdeksaksi päiväksi yhdessä herran

kanssa, ja kun hän ei tahtonut palata takaisin ilman jotakin perheen

jäsentä, sai hän päähänsä mennä herran sisaren, paroonitar de Lowiczin

luokse, ja hänet toi hän mukanaan vaunuissaan melkein väkivallalla.

Boutan oli turhaan tehnyt kaikki voitavansa. Kun Constance aukasi

silmänsä, katseli hän lääkäriä kankeasti, tunsi luultavasti hänen, mutta

ummisti taaskin silmänsä. Hän kieltäytyi itsepintaisesti vastaamasta.

Hän kuuli kyllä kaikki, hän ei voinut olla tiedotonna siitä että ihmisiä

oli hänen ympärillään ja että häntä koetettiin auttaa, mutta hän ei

tahtonut tietää heidän huolenpidostaan, hän tahtoi olla kuollut eikä

halunnut osoittaa elonmerkkejä. Eivät auenneet enään hänen silmälautansa

eikä huulensa, hän oli jo tämän maailman ulkopuolella, voitettu

kamppaili kuolonkamppaustaan mykkänä.

Sinä iltana oli Sérafine hyvin omituinen. Hän haisi eeteriltä, sillä nyt

oli hän alkanut juopotellakin. Kun hän sai kuulla onnettomuudesta,

Morangen ja Alexandren kuolemasta, joka oli saanut aikaan sydäntaudin

Constancella, virnisteli hän kuin mieletön ja sanoi pakollisesti

nauraen:

"Oh, sepä oli hauskaa!"

Hän istahti kuitenkin nojatuoliin riisumatta hattuaan ja käsineitään.

Siinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla,

kullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat

elokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli

kuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat

kasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset

hiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta. Ja vielä keskiyön aikana istui

hän paikallaan kuolevan vieressä, jota hän ei edes näyttänyt

näkevänkään, hän unohti itsensäkin kuin kuollut esine, hän ei tiennyt,

miksi hän oli tuotukaan tänne.

Ei Mathieu eikä Boutan ollut tahtonut lähteä pois, he olivat päättäneet

valvoa koko yön, jotta Constancen ei tarvitsisi jäädä yksin vanhan

palvelijattarensa kanssa hänen miehensä ollessa Nizzassa tädin ja

sisarentyttären kanssa. Keskiyön aikana kun he keskustelivat matalalla

äänellä, kuulivat he kummakseen Sérafinen äkkiä aukasevan suunsa kolmen

pitkän tunnin vaitiolon jälkeen.

"Tiedättekö, hän on kuollut."

Kuka oli kuollut? He ymmärsivät vihdoin, että hän puhui Gaudesta. Tämä

kuuluisa kirurgi oli todellakin löydetty kuolleena työhuoneensa

sohvalta, ja kuoleman syytä ei varmuudella tiedetty. Mitä omituisimpia

juttuja kerrottiin siitä. Mathieu muisti Sérafinen hirveät

mielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt

kiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta

menettänyt sukupuolensa: "Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen

luokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme

kuohitsemme hänet!" Heitä oli tuhansia ja taas tuhansia, Sérafine oli

näkevinään heidät kaikki ympärillään ja takanaan, kokonainen sotajoukko

hedelmättömistä naisista, jotka olisivat kiihkeillä huudoillaan saaneet

vastaanottohuoneen seinät hajalleen. Kun Sérafine näki Mathieun

katselevan hämmästyneenä, jatkoi hän lyhyesti, hullun tavalla nauraen:

"Hän on kuollut, me olimme siellä kaikki."

Se oli hullutusta, epäiltävää, mahdotonta, mutta oliko se sittenkin

totta vai valetta? Tuntui kuin jääkylmä tuuli olisi puhaltanut Mathieun

ohitse, tuulahdus siitä tuntemattomuudesta, jota ihminen ei tunne eikä

saa koskaan tuntea.

Boutan kuiskasi Mathieun korvaan:

"Kahdeksan päivän perästä on hän tukkihullu ja sulettu hulluinhuoneen

koppiin."

Kahdeksan päivän perästä oli paroonitar de Lowicz puettu pakkoröijyyn.

Hän eristettiin, kukaan ei saanut käydä hänen luonaan, sillä hän puhui

ruokottomia sanoja ja teki siveettömiä liikkeitä.

Mathieu ja Boutan valvoivat Constancen luona päivänkoittoon asti. Hän ei

avannut silmiään eikä huuliaan. Kun aurinko nousi, kääntyi hän seinään

päin ja kuoli.