II

Niinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe

komeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan

kuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia

lapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä

valloituksiin voimakas suku.

Ensin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan

maanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen

tytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu

komentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin

Pariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä

yhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen

onnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja

tämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja

ennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja

kunnollisuutensa taloustoimissa.

Sitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric

Berthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja

kulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen

kyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa

hänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö

tuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin

kohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina

Frédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään

rikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen

ystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he

vieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran

eteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä;

hänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja

luotettava aviomies.

Nyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli

viidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan

pojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli

täällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut

hänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen

sydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi,

hänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat

jatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän,

antaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita,

ottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa.

Samoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli

vahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen

peräänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat

avioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan

mahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään

riitaisuuksia heidän välillään.

Mutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän

kuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja

kysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu

tilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa

kanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella

kunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että

saivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan

Denis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran

Pariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja

Marguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan

nuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki

nämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja

odottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä

kantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain

lastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa

äidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen

osuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä

tauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän

iloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän

hääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin

ensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin,

ja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän

äidiksi.

Neljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen

näytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire

oli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka,

jolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli

hän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin

keskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli

tullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään

ammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut

tuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella

lähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta

hän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se,

että koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli

taaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja

että heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla

Yeusen rannalla.

Eräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan,

oliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet

ylämaan metsään, sanoi Mathieu:

"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi

käsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme,

jotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet

luvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se

on kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären

kanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?"

Grégoire nauroi aivan huolettomasti.

"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä

ystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle

ensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja

muistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan

Denisin häihin."

Hän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän

retkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa

oli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus

näytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan

punaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista

muistoista.

"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun

välilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin

Vieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän

likasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme

toisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka

me väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?"

Mathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika

puolusteli itseään.

"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta

sanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne

vyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan

ruohostossa ja tutkivan tähtiä."

Kun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu

vakavammalla äänellä:

"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini

poliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä

noitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin

iloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden

heille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa."

"Oh, minä olen kyllä varuillani", huudahti nuorukainen. "Tyttö parka!

Hän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen

isälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on

vastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle."

"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?"

He kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn

poikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan

runsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti.

Molemmat ajattelivat.

"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät", alkoi Mathieu. "Älä

luule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja

että minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön.

Meidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut

myötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä

naimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun

renkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä,

luulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä."

"Niin, eikö se olekin totta, isä?" keskeytti Grégoire nopeasti. "Ja jos

sinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän

on kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo

tehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä."

Mathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.

"Ei, en minä heidän myllyään halveksu", jatkoi hän mietteissään. "Sen

miehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta,

hänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä

asti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon

tällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän

vaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa

itsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen

Janvillen asemalle."

Hän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen

sekä näytti ottavan asian leikiksi.

"Siis, isä", sanoi hän vihdoin, "koska sinä tahdot, että minä valitsen

jonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä

rupean mylläriksi."

"Ei, ei", huudahti Mathieu hämmästyneenä, "minä vaan tässä muuten

pakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle

vielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla

rauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana

Lepailleurein puolelta."

He olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi

Mathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi.

Mutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.

Mutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen

tyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään

äitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle.

Mutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna

Grégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen

maatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen,

jossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut

suuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä;

hän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli

pakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle

tähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman

lapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet

hulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei

ollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut

Grégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea.

Hän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet

Vieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista

ja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään

aamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä

Thérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja

vaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin

käsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt

kirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä

taaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen

ja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä

kahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän

tekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut

näyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa

hän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja

väitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan,

Thérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja

koko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta

myllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa

tuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.

Viisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin

pahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur

aivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi

seisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja.

Mathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada

hillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään.

Kun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.

"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää", sanoi hän vaimolleen, kun he

menivät maata. "Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa.

Ainoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme

noitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö

niin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän

asian tulla selvitetyksi."

Maanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä

odotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur

ja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla

kuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen

tähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän

naisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita

kirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa,

niin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat.

Likaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja

ja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse

työssä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta

syntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan.

Sitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee

kotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn

rattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi

maaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin

koiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa

piirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi

häntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi

ollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä

kutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin

Mathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi

miehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi

laata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin

paljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.

Lepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi

voinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän

oli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun

tulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen

ilkkumaan hänelle.

"Kas niin, naapuri", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, "koettakaamme

nyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana ... tehän

olitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut

mitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on

korjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me

pitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?"

Hämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur

osannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän

ei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki

Fromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei

tainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika

vävykseen.

"Häitäkö!" sanoi hän. "Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan

sidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä

heidän sydänverensä!"

Hän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa

keskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.

"Mitä sinä tahdot?"

"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille."

"Anna tänne."

Poika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta

sitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia.

Mutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä

oli ainoastaan kolme sanaa: "Sinun poikasi kuollut." Tässä

harvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin

arastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti

musertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta

niinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti

iskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen

uudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän

vannoi karkean valan.

"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee

päin helvettiä!"

Sitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui

tuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: "Sinun poikasi

kuollut ... sinun poikasi kuollut..." aivankuin hän olisi etsinyt

sellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen

kuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän

kuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello

kymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla

Batignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman

kello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut

poikansa kuolleena.

"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se

ihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy

minun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian

paljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!"

Lepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että

säälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi

hän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin.

Mutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana

nähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.

"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä ... mitä te sanoitte, ettäkö

me antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette,

että minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te

valitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en

vastaa teoistani!"

Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta

nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista,

että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut

itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa

oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä

herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt

Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan

siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi

ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja

hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur,

joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt

raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä

kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan

kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli

halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.

"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini

juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne,

sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te

söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"

Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun

Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi

naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen

alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt

itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja

Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi.

Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen

omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.

"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä

ulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!"

Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä.

Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:

"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että

teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on

viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."

Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva

Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä

Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen.

Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta

asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä

sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja

tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin

sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli

tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa.

Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän

heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut,

että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli

hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat

saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja

päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut

isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan

järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri

helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei

rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret

olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä

sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja

vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin

kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja

Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta

asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.

Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen

toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa

kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan

jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei

hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle,

veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti

itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa,

mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois

parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo

nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan

hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut

muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä

kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän

vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata

myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan

rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta

kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja

tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja

nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus,

jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen

vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina

vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka

hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla

höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.

Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset

useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro

lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten

kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö

ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario

Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka

ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä

siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa.

Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat,

meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun

arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli

huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa

suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista

kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden

rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli

leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän

oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli

muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet

naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä

tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.

Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt

toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana

konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa,

Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään

ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia

Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja

Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja

Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan,

Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli

myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella

kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha

poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi

tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi

tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui,

haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä

kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat

olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että

näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken

maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen

metsä.

Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli

yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö,

Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä

pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli

syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte,

joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut

olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin,

hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin

täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa.

Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle

odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka

äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen

lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko

perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä,

juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.

"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä,

"vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan

tule tyhjyyttä!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me

emme koskaan jää yksin!"

Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas,

nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli

elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän

valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla

oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon

kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea

ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään,

rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä

hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat

aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli

kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän

turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen

haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka

järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin

ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä

ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan,

eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä

ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä

iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla

kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse

päätöksensä.

Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli

kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä

mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli

äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni,

ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen

muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta

liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du

Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen

uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin

maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen

suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet

kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan,

sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin

maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.

Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli

hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki

lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen

täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä

päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut

matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen

työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä

erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva

terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli

tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli

hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön

ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen

kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti

elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt

hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa

oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin

elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana

sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle.

Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan

kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa,

jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä

innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen

aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi

kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat

sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä

kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa

pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren,

ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin.

Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset

jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero,

jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän

lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui

reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat,

kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa,

poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan

ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka

kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen

yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on

täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden

kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista

oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän

rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen,

hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen,

koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa

häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän

suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja

voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika

houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten

lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan

sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren

siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi

sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta

luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden

Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku

tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä

kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että

Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa,

vaikka heidän sydämensä vuoti verta.

"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä

sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa

ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän

terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me

ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee

juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli

kaiken maailman."

Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin

heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri

suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja

kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta

synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla

urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat

toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä

vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja

työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!

Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti.

Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen

poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen

olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään

varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja

kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna

äitinsä polvilla.

"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet

takaisin?"

"En koskaan, pikku Benjaminini."

"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule,

tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"

"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en

koskaan!"

Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin

oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.

"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"

Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset

onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä

sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi

pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan

Benjamin jälellä pesässä.