IV

Taas kului vuosia, ja Mathieu oli jo kuudenkymmenen kahdeksan ja

Marianne kuudenkymmenen viiden vanha, kun viimeinen taistelu,

tuskallisin heidän elämässään oli lähellä saattaa heidät hautaan

epätoivoisina ja ilman lohdutusta.

Marianne oli eräänä iltana mennyt vuoteesensa surusta ja tuskasta

sairaana. Hirveät eripuraisuudet olivat häirinneet rauhaa ja sopua

perheen keskuudessa. Onneton riita oli syntynyt myllyn, jossa Grégoire

hallitsi, ja Chantebledin välillä, jota hallitsivat Gervais ja Claire,

ja Ambroise, joka oli otettu välittäjäksi, oli konttooristaan Pariisissa

vielä kiihdyttänyt liekkiä ja ratkaissut asian liikekannalta katsoen

huolimatta intohimoista, jotka se sai valloilleen. Se tapahtui juuri

palattuaan kotiin keskustelusta Ambroisen kanssa, kun Mariannen oli

täytynyt mennä vuoteesensa sydän haavoitettuna ja pelokkaana

tulevaisuuden suhteen. Ambroise oli hänen ottanut vastaan melkein

raa'asti, hän palasi kotiin tuntien katkeruudekseen itsensä omien

kiittämättömien poikainsa raatelemaksi, jotka riitelivät ja tappelivat

keskenään. Hän ei voinut nousta ylös, mutta hän pyysi, ett'ei Mathieu

puhuisi asiasta mitään, hän ei tarvinnut lääkäriä, hän vakuutti, ett'ei

hänellä ole tuskia, että hän ei ollut sairas. Hän hipui, sen hän tunsi,

hän poistui joka päivä hieman kauemmaksi miehestään, hänen suuri surunsa

vei hänet yhä loitommaksi. Oliko tämä mahdollista? Kaikki nämät

rakastavat ja rakkaat lapset, jotka olivat hyväilyissä kasvaneet heidän

sylissään, jotka olivat tulleet heidän voittonsa iloksi ja ylpeydeksi,

kaikki nuo lapset, heidän rakkautensa hedelmät, tuo "pyhä joukko", joka

oli ympäröinyt heidät, oli nyt hajallaan, he raatelivat toisiaan

itsepintaisella kiivaudella! Ne olivat siis oikeassa, jotka sanoivat,

että mitä enemmän perhe kasvaa, sitä suuremmaksi tulee kiittämättömyyden

laiho. Ja kuinka paljon totuutta olikin tuossa vanhassa sananlaskussa,

että ketään ei pidä sanoa onnelliseksi, ennenkuin hän on kuollut!

"Oh", sanoi Mathieu istuessaan vuoteen ääressä ja pitäessään Mariannen

kuumeista kättä omassaan, "kun on saanut taistella näin paljon, kun on

voittanut näin monta voittoa, ja kuitenkin saa kärsiä haaksirikon

viimeisen surun tähden, katkerimman kaikista. Sitä täytyy todellakin

taistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja onni voitetaan ainoastaan

kärsimyksillä ja kyynelillä. Meidän täytyy uudelleen toivoa, meidän

täytyy taistella uusi taistelu ja voittaa ja elää!"

Marianne oli menettänyt kaikki voimansa, hän oli kuin tappion kärsinyt.

"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat

aina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on

sisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä

nähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on

ollut valhetta."

Mathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki

viereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse

yksin.

Myllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin

nummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa,

romantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava

ratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt

täyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja

rakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla

yhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa

itselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut

jauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti

tasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden

ikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta

kuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää

kuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet

kerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa,

joka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut

voinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä

varmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä

höyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä.

Hän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin

runsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta,

maasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan

elää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen

vävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää

nähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa

voitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka

Grégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja

tämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli

Lepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan

viljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin

hedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä,

ilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin

vastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä

orjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän

kuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän

luultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka

kerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli

anastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein

perheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.

Grégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei

juolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli

ja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä

kyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti

tarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti

päästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian

lähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä.

Mathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa

taikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli

vihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se

oli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta

rajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain

veljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui

anteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi,

sillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä

uhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä

oli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn

paras käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli

pian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty

sovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat

riitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme

veljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon

saastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä

ja hellässä sovussa?

Mathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat

lausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä

arvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän

odotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän

odotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen

levottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa,

sitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen

perikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama

rakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se

kukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen

sijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä

kukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena,

ennenkuin hän itse olisi kuollut.

Eräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä,

antoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte

hoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa

asunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään

muita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli

alkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne

ainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin

päivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili

saavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden

elämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään

omassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa

kenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä

tuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia

taivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän

suuren ahjon valo.

Hetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken

Mareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän

matalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:

"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla

ylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä

parantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon

voimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on

keksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on

maatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen

kukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan."

"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?" mutisi Marianne.

"Sitten", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, "menin minä Yeusen

rannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka

Denis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se

antaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta

säästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia

viljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone

enentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta."

"Mitä siitä on hyötyä, jos ihmiset vihaavat toisiaan?" sanoi Marianne

taaskin.

Silloin vaikeni Mathieukin. Mutta maata mennessään sanoi hän vaimolleen,

että hän oli kävelyretkellään päättänyt lähteä seuraavana päivänä

Pariisiin; ja kun hän näki vaimonsa kummastelevan tätä, mainitsi hän

eräästä vanhasta saamisesta, jonka hän panisi uloshakuun. Oli mahdotonta

sallia Mariannen makaavan ja kuolevan tuolla tavalla, hän tahtoi toimia,

tehdä viimeisen koetuksen riidan sovittamiseksi.

Kun Mathieu kymmenen aikaan seuraavana päivänä saapui Pariisiin, antoi

hän ajaa itsensä pohjoiselta rautatienasemalta suoraan Grenellen

konetehtaalle. Hän tahtoi ennen kaikkea tavata Denisin, joka ei tähän

asti ollut ollenkaan ottanut riitaan osaa. Denis oli aikoja sitten, heti

Constancen kuoltua muuttanut isoon rakennukseen vaimonsa ja kolmen

lapsensa kanssa. Tämä muutto loistavaan palatsiin, josta isäntä

hallitsi, oli kuin liikkeen täydellisen omistusoikeuden saavuttaminen.

Beauchêne olisi voinut elää vielä ehkä montakin vuotta, mutta hän oli

luopunut osuudestaan elinkautista eläkettä vastaan. Vihdoin eräänä

iltana saatiin tietää, että hän oli kuollut sydämenhalvaukseen noitten

naisten, tädin ja sisarentyttären luona syötyään liian vahvan aamiaisen.

Se oli suvun viimeinen jäännös, joka siten lakaistiin likaviemäriin.

"Mistä nyt tuuli puhaltaa?" huudahti Denis iloisesti nähtyään isänsä.

"Tuletko syömään aamiaista? Minä olen vielä kesäleski, vasta maanantaina

matkustan minä noutamaan Marthea ja lapsia Dieppestä, jossa heillä on

ollut ihana syyskuu."

Mutta hän tuli levottomaksi saatuaan tietää, että äiti on vaarallisesti

sairaana.

"Mammako sairaana, ja vielä vaarallisestikin! Mitä sinä sanot? Minä

luulin, että hän on vaan väsynyt, että hän on vaan lievästi

pahoinvointinen. Kas niin pappa, miten asiat ovat? Teillä on

salaisuuksia, teillä on ehkä joku suru?"

Ja hän kuunteli sitten Mathieun täydellistä selontekoa. Hän tuli hyvin

liikutetuksi, aivankuin olisi äkännyt jonkun uhkaavan vaaran. Ja

vihaisella äänellä sanoi hän sitten:

"Kas niin, veljeni ovat saaneet kaunista aikaan riidallaan! Minä tiesin

kyllä, että he eivät sopineet, minä olen kuullut yksityisseikkoja, jotka

ovat suututtaneet minua, mutta en minä koskaan voinut luulla, että sinä

ja mamma otatte asian niin pahaksenne, että sulkeudutte huoneesenne

kuolemaan. Tästä täytyy tulla toinen ääni kelloon. Minä puhun heti

Ambroiselle asiasta. Mennään syömään aamiaista hänen luokseen, ja sitten

tehdään tästä loppu!"

Hänellä oli annettavana muutamia käskyjä, Mathieu meni pihalle

odottamaan häntä. Niinä kymmenenä minuuttina, jonka ajan hän siinä

käveli edestakaisin, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä. Yli tämän

pihan oli hän kulkenut joka aamu ollessaan ensimäisenä piirustajana ja

tullessaan Janvillestä kolmekymmentä souta taskussa aamiaista varten.

Täällä oli nyt kaikki jotenkin entisensä kaltaista, suuri keskusrakennus

kelloineen, työpajat, liiteri, pienoinen kaupunki harmaita rakennuksia,

joitten yläpuolelle kohosi kaksi suurta, aina savuavaa savupiippua.

Hänen poikansa oli yhä laajentanut tätä työn kaupunkia rakennuksilla

Fédérationkadun ja Grenellen bulevardin puolelle. Sivukadun puolella oli

yhä vielä se suuri herrasrakennus, josta Constance oli niin ylpeillyt,

jossa hän oli elänyt loistavasti kuin teollisuuden kuningatar pienessä,

keltaisessa salongissaan. Kahdeksan sataa työmiestä oli siinä työssä,

maa järisi ainaisesta kiireestä, liike oli tullut yhdeksi Pariisin

etevimmistä ja siinä tehtiin kaikki suuremmat maanviljelyskoneet. Ja

hänen pojallaan oli ollut onni päästä vastustamattomaksi hallitsijaksi

koneteollisuuden alalla, hänen poikansa vaimo hallitsi tuolla pienessä,

keltaisessa salongissa kauniitten, terveitten lastensa kanssa.

Kun Mathieu liikutettuna silmäsi oikealla puolen olevaan

sivurakennukseen, jossa hän oli asunut Mariannen kanssa ja jossa Gervais

oli syntynyt, meni vanha työmies hänen ohitsensa tervehtien häntä.

"Hyvää päivää, herra Froment!"

Mathieu tunsi Victor Moineaudin, joka jo oli viidenkymmenen viiden

vuoden vanha, ja vanhentuneempi ja työstä enemmän kulunut kuin hänen

isänsä siihen aikaan, jolloin akka Moineaud oli tullut tarjoomaan

hirviölle poikansa vielä liiaksi hentoa lihaa. Victor Moineaud oli

tullut tehtaasen kuudentoista vanhana ja nyt oli hänkin ollut alasimen

ääressä lähes neljäkymmentä vuotta. Vääryyttä tekevä kohtalo uudistui,

vetojuhdan oli yhä vedettävä raskasta kuormaansa, nyt oli pojan vuoro

seurata isänsä jälkiä, tylsistyä ja tulla jauhetuksi muruiksi kurjuuden

ja vääryyden polkumyllyssä.

"Hyvää päivää, Victor! Oletteko terve ja hyvissä voimissa?"

"Ah, herra Froment, minä en ole enään nuori. Minun täytyy ajatella

itselleni luolaa jonnekin, kun se ei vaan ole omnibuksen alla!"

Hän viittasi tällä ukko Moineaudin kuolemaan; eräs omnibus oli nimittäin

ajanut ukon ylitse Grenellenkadulla, jolloin ukon molemmat jalat olivat

katkenneet ja pääkallo halennut.

"Muuten", jatkoi hän, "voi yhtä hyvin kuolla sillä tavalla kuin jollakin

muullakin. Siten se käy nopeamminkin. Isällä oli se onni, että Norine ja

Cécile pitivät hänestä huolta. Muussa tapauksessa ei omnibus olisi

ajanut hänen ylitsensä, ei, hän olisi silloin saanut kuolla nälkään."

"Voivatko Norine ja Cécile hyvin?" kysyi Mathieu.

"Voivat, herra Froment, ainakin minun tietääkseni ... ymmärrättehän,

ett'emme me tapaa toisiamme juuri usein. Koko joukosta ovat he ja minä

ainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut

meidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka

onkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein

helpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä

kuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin.

Norine on vanhempi kuin minä, hän lienee pian kuudenkymmenen vuotias.

Mutta hän on aina ollut kunnon tyttö, ja hänellä lienee iloa pojastaan.

Molemmat sisaret tekevät vielä työtä, Cécile elää, vaikka hän näyttää

niin hennolta, että hänen luulisi voivan puhaltamalla tappaa. Heillä on

hyvin hauskaa noilla kahdella äidillä ja yhdellä pojalla, josta he ovat

kasvattaneet kunnon miehen."

Mathieu nyökäytti päätään. Sitten sanoi hän.

"Mutta teillä, Victor, on myöskin ollut poikia ja tyttöjä, joilla nyt

vuorostaan lienee lapsia."

Vanha työmies viittasi etäisyyteen.

"Minulla on ollut kahdeksan elossa, yksi enemmän kuin isälläni. Ja

kaikki ovat joutuneet maailmalle; täytyyhän sitä elää. Useimmilla heistä

ei ole liian lihava olo ... eipä vainkaan! Ja kysymys on vaan siitä,

että kun minä en enään jaksa tehdä työtä, niin ottaako joku minun

lapsistani minun luoksensa, niinkuin Norine ja Cécile ottivat minun

isäni. Mutta, Herra Jumala, eiväthän tuollaiset köyhät penikat voi juuri

hyviksikään tulla, sitä ei voine kukaan vaatiakaan."

Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten matkaansa tehtaasen selkä

väsyneenä, kädet heiluen ja kourat työn parkitsemina.

"Hyvästi, herra Froment."

"Hyvästi, Victor."

Kun Denis oli jakanut käskynsä, tuli hän isänsä luokse. Hän esitti, että

mentäisiin jalan Antinkadulle ja tiellä ilmoitti hän, että he varmasti

tapaavat Ambroisen yksin, sillä hänen vaimonsa ja neljä lastaan olivat

vielä Dieppessä, jossa kälykset Andrée ja Marthe olivat viettäneet

kesänsä yhdessä.

Ambroisen omaisuus oli kymmenessä vuodessa tullut kymmenkertaiseksi. Hän

oli tuskin vielä neljänkymmenen viiden, mutta silti oli hän jo

määräävänä Pariisin markkinoilla. Kun hän setä Du Hordellin kuoleman

jälkeen oli tullut liikkeen ainoaksi omistajaksi, oli hän

toimeliaisuutensa kautta laajentanut sitä ja muuttanut sen koko maailman

konttooriksi, jonka kautta kaikki maapallon tavarat kulkivat. Hänen

toiminnallaan ei ollut rajoja, varsinkin siirtomaista koetti hän saada

kaikki ne ihmeelliset rikkaudet, mitä niissä voi olla, ja tämän teki hän

riemuitsevalla rohkeudella, niin varmalla katseella, että hänen

rohkeimmatkin sotasuunnitelmansa aina johtivat voittoon. Tämän

äärettömän toimeliaan kauppiaan täytyi luonnollisesti niellä Séguinit,

jotka olivat toimettomia, saamattomia ja hedelmättömiä. Ja kun tämä

perhe oli vararikossa, pesä hajoitettuna, niin oli hän ottanut siitä

oman osansa, talon Antinkadun varrelta. Séguin itse ei muuten ollut

asunut siinä moniin vuosiin, hän oli saanut sen omituisen päähänpiston,

että asui klubilla sen jälkeen kuin hän oli saanut eron vaimostaan.

Kaksi lapsista oli poissa, Gaston, joka nyt oli majurina eräässä

kaukaisessa paikassa, ja Lucie, joka oli nunnana ursuliittein

luostarissa. Kun Valentine jäi yksin eikä enään voinut elää samalla

tavalla kuin ennen, oli hänkin vuorostaan jättänyt talon ja vuokrannut

itselleen asunnon Malesherben bulevardin varrelta, ja siellä eli hän nyt

jumalaapelkääväisenä, vanhana maailman naisena, oli puheenjohtajana

"Lastenseimessä" ja yksinomaan tekemisissä muitten ihmisten lasten

kanssa, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt hoitaa omiaan. Ambroisen oli

ainoastaan tarvinnut muuttaa tähän taloon, joka oli siihen määrään

veloista kiinnitetty, että Séguinin kuoltua perilliset, Valentine,

Gaston ja Lucie, varmaankin jäisivät Ambroiselle velkaan.

Kuinka monta muistoa tuli mieleen täälläkin, tässä ruhtinaallisen

komeassa palatsissa, jonne Mathieu saapui Denisin kanssa! Täällä samoin

kuin konetehtaallakin oli hän käynyt taloudellisen ahdinkonsa aikana,

jolloin hän köyhänä vuokralaisena oli tullut pyytämään katon

korjaamista, jotta sen läpitse ei sataisi niitten neljän lapsen päälle,

jotka hän rikoksellisessa ajattelemattomuudessaan oli hankkinut. Talo

oli yhä hyvin komea, Ambroise oli toimittanut siinä perinpohjaisia

korjauksia ja antanut sille loisteliaisemman näön kuin sillä ennen oli

ollut. Talvella kajahteli se juhlain äänistä tai hänen neljän lapsensa

naurusta. Eikä Mathieu nyt tullut tervehtimään laiskuri Séguinia,

laiskuuden apostolia, hän tuli tervehtimään omaa poikaansa Ambroisea,

jolla oli tarmokas, luova luonne, ja jonka elämä itse oli auttanut

voittoon ja pannut hallitsemaan voitetun taloa.

Ambroise oli lähtenyt ulos, eikä hänen pitänyt palata, ennenkuin

aamiaiseksi. Mathieu ja Denis odottivat häntä, ja kun edellinen kulki

läpi pienen eteisen ollen utelias näkemään uutta sisustusta, pidätti

hänet siellä ihmeekseen eräs nainen, joka oli siellä istumassa ja

odottelemassa ja jota hän ei heti ollut huomannut.

"Minä näen, että herra Froment ei tunne minua."

Mathieu teki kieltävän liikkeen. Nainen oli lihavahko, varmaankin yli

kuudenkymmenen, mutta hyvin säilynyt, hymyilevä, ja pitkulaiset,

täyteläät kasvot kunnianarvoisten, valkeain hiusten ympäröimät. Hän

näytti varakkaalta, pyhäpukuiselta maalaisrouvalta.

"Céleste ... rouva Séguinin entinen kamarineiti!"

Nyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä,

että Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut

Célesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen

näköisenä puhui Céleste onnestaan.

"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja

siellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla

on hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri

ensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä

vapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi

pojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja

nyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin

ja tulin kiittämään häntä."

Mutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent.

meriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen,

sitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi

vaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua

Céleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin

onnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos

siitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän

hymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.

"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin

nähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä

kun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie

Couteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat

ostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa

vanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut

monta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi,

muistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut

onnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota

hän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen

vuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa

ilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita!

Sophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän

tahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!"

Mathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa

rauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä

pariisilaislapsia.

"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi

sanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Céleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.

"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia

tekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö,

jonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on

asunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva

Rouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta

liiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä

häntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän

ja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta

teosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina."

Rouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä

noita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat

vihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet

menneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie

Morangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään

Morangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen

kassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa

hillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli

saanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin

näkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä

hedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut

hänen kuolemakseen.

"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä.

Oli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä."

Mathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea

optimisti:

"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää

kyllä, mitä se tekee."

Mutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän

ajatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa

jumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli

iloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi

suuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko

perheen onnen.

Asiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut

isänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.

"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla

aamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?"

"Sairasko?" sanoi Ambroise. "Eihän toki vaarallisesti?"

"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä

päivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin

riidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan."

"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä

kuin liikemies, jotenkin suoraan."

Hän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja

kalpeana.

"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?"

Kun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä

liikutetuksi kuin Deniskin.

"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on

Grégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy

syleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin

minuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne,

miksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet

asiaa ja tulleet järkiinsä."

Äkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli

hänen voimanaan liikemiehenä.

"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin.

Vaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia

vastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla

tätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on

siinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei

tohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin

yksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan,

Denis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla

valmis. Minä otan sen huolekseni."

Mathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä,

että hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää

katettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise

oli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa

palatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi,

että otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin

herkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän

kotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.

"Minulla taas", sanoi Denis, "on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko

joukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa."

"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä", vastasi Ambroise huolettoman

suorasanaisesti; "minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt

kahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan."

He saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin

mennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat

puhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he

luulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä

Grégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen

sovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä

vaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin

hyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan

taisteluun.

"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa", ehdotti Denis. "Hänen

syleilynsä antaisi meille rohkeutta."

Ambroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.

"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä

on ehkä joku suunnitelma valmiina."

He menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne

oli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui

leposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen

kiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat

toisella puolella hymyillen.

"Mitä tämä on?" huudahti Ambroise kummastuneena. "Asia on sovittu!"

"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!" sanoi Denis tehden

hämmästystä osoittavan liikkeen.

Mathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän

nyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti

ihmettelyä.

"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan

sovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä."

Nyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän

viisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä

hyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman

taistelua.

Mariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin

onnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:

"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä.

Grégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti

lähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta

alotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat

minun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät

he toisiaan. Se on nyt tehty ... siitä on nyt suoriuduttu."

Grégoire keskeytti iloisesti:

"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni

sinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut

minä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse.

Hänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli,

niin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko

suostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut

tietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se

suretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän

riitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla

alkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun

uskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja

ajatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli

vielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti

suorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli

seurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse

on saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan

myymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa

kaduilla ja kujilla voittoaan."

Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:

"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota

itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen

ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme

koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!"

"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais

nauraen. "Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on

kuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet

saavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä

huojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan."

Kauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä

jauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma

tulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka

perheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden

pojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi

menettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.

Ilo siitä, että kaikki nyt olivat koossa -- neljä, suurta veljeä ja

vanhin sisar Claire -- sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä

enemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen,

Madeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat

paikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän

oli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä

sitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru

nyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!

"Koko pataljoona!" huudahti Ambroise iloisesti. "Perhe on täysilukuinen,

oikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla

terveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti

sinun saamasta edes päänsärkyä!"

Mutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.

"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua", sanoi Marianne

hellästi. "Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan

viimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta,

eikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun

luonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään."

Benjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.

"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan

ylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu

aikaan."

Hän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret,

ruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka

hän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja

hemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän,

suloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain

vallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina

harrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei

ollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään

ammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin,

eivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen

suunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän

elämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois

kaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden

itsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan

itseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään,

joka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten,

että hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän

vanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.

"Kuulepas Benjamin", sanoi Ambroise äkkiä, "sinä joka olet huvitettu

meidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain

toissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron

hänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä

läsnä."

Benjamin innostui heti.

"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?"

Benjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin.

Hän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt

kulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo

ikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt

lentoon pesästään äärettömään avaruuteen.

"Minulla on, niinkuin tiedätte", alkoi Ambroise, "liikeyhteyksiä

Nicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia

sellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian

kaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa

koskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni

kymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis

asettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon

kanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä

oli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta

minä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari

uneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten

viljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän

lähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu

uutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he

lähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat

erämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän

hämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa

reipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja

lujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla

tuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen

valtansa alle ja kansoittaa sen."

Syntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut

heidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta

kaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä

heidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.

"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti

kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia

virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"

Mutta Marianne tunsi väristystä.

"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin

meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä

Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä

kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan,

emme koskaan erkane toisistamme!"

Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan

voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.

Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin

edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät

alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo

syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut

edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä

toivoa!

"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen

sykkivän rauhallisesti?"

"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa

sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"

Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea

tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas

johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä

vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset

kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa,

jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli

velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina

nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he

luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään.

Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa

kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli

tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden

saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli

ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin

tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi

vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän

silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä,

kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä,

nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa

lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin

oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen

Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja

halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat

itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn

isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa

kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän

voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii

itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti

rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi

konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta

olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei

mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet

lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen

toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin

tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta,

joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet

Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen

maailmaan.

Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa

muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa

avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin

kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja

tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen

konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään

sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa

miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa

Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan

tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli

hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa

kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse

kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois

Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt

sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan

hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine,

Moineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan

paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat

valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt

hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän

valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan

auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he

olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.

"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen,

"kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja

olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."

"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me

olemme sopineet ja voittaneet voiton."

Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton!

Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle,

valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton

valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet

suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus

heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi

kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä

siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon

lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä

ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.

V

Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja

Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän

vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja

Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän

timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla,

jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.

Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon,

huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata

viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun

ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän

vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat

naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen

sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se

patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun

toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He

päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä

asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa,

jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi

lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan

helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat

istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän

hedelmällisyytensä kunniaksi.

Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan

vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat

juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka

vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko

otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja

kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman

suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli

asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat

pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa.

Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla.

Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja

liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan

järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin

annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.

Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui

kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli

valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla.

Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä,

kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka

olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja

vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin

oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen

jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä

Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli

leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa

Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä

kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään,

hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä

syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa

lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä,

jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin

lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka

tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät,

pyhäksi paikaksi.

Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli

kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi

kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle

jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet

keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän

taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä

nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa,

ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa.

Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia,

jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja,

joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat

sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä,

tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi

ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa

tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä.

Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä

täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli

täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun

auringon loistossa.

Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise,

joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen,

että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy

kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he

tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen

koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen

kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli

niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän

oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli

ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä

innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että

olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet

estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli

epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi

lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille

suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille

omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia

hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he

vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä,

että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän

välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät

aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen

salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen

levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei

saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea

vailla.

Mutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja

Marianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He

otettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko

suurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja

äidille!"

Yhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa

takissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään

peittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne

olivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen

kasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden

kuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät,

hymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että

hän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen.

Ja kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa

morsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat

tulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot,

valkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten

piirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen

elämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty

voimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa,

suuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.

Käsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet

hyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan

erkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne

iloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle

perheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi

heille:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja

äidille!"

Nyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen

tyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden,

että hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär,

joka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun

vanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen,

suureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja

kyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:

"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!"

He elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose

muistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä,

joka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja

häntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli

mennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi,

joka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen

äidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja

Georges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä,

pitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista

virtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä,

jonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.

"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!"

Mutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta

kukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista

värssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta

kun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin

haltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä

kuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen.

Kainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja

Mariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:

"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille

paljon onnea!"

Se oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin

värssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia

eläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne

istuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla

puolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten

Benjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja

sukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat

paikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.

Oi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa

keskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä

oli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet,

tahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta

he omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän

onnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa

paikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse

istuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne

olivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin

tämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he

olivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen,

Mathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja

nyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine

lehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi

oli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt

yksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta,

eli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita

tuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu

ja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen

majesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat

synnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme

sataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat

ainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt

heidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja

kaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä

vastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan,

joka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse

olivat lisääntyneet.

Ja kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat

rakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä

tänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä

vuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman

uskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat

aina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä

lohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa

alla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat

toisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään

takaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea,

todellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden,

sillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi

lapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä

toisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt

olivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina

voittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän

yhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille

hellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät

he kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin

kristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi

tulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka

oli täynnä yhtä ainoata rakkautta.

Nyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat

auttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein

kaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen.

Sitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää

timanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset

vadit.

Äkkiä keskeytyi tarjoilu, vaikka se juuri vasta oli alkanutkin. Syvä

hiljaisuus syntyi, jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Keskelle

nurmea, hevoskenkäpöydän molempain haarain välissä lähestyi nuori mies,

jota kukaan ei tuntenut. Hän hymyili iloisesti, meni suoraan päämaaliaan

kohden eikä pysähtynyt, ennenkuin Mathieun ja Mariannen edessä. Sitten

sanoi hän voimakkaalla äänellä:

"Hyvää päivää, isoisä! Hyvää päivää, isoäiti! Teidän pitää tuoda

lautanen lisää, sillä minäkin tulen juhlimaan teidän kunniaksenne."

Läsnäolijat istuivat hiljaan suuresti kummastellen. Kuka oli tämä nuori

mies, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt? Hän ei luonnollisesti voi

kuulua perheesen, sillä silloinhan tiedettäisiin hänen nimensä ja

tunnettaisiin hänen kasvonsa. Mutta minkätähden hän sitten tervehti

vanhuksia noilla kunnianarvoisilla nimillä isoisä ja isoäiti? Yhä

kasvava kummastus kasvoi varsinkin hänen suuresta yhtäläisyydestään

Mathieun kanssa. Hän oli aivan varmaan joku Froment; hänellä oli suvun

kirkkaat silmät ja korkea, suora otsa. Hän oli uusi painos Mathieustä

nuoruutensa päivinä, sellaisena kuin hän oli kuvattu perheen keskuudessa

kunnioituksella säilytetyssä valokuvassa, jolloin Mathieu oli ollut

seitsemänkolmatta vuotias ja alkanut valloittaa Chantebledia.

Mathieu nousi vapisten, mutta Marianne hymyili, sillä hän oli ymmärtänyt

asian ennenkuin muut.

"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni

kuin veljeni?"

"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni

elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa

Ranskassa."

"Miten vanha sinä olet?"

"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän

jättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät

peltomme."

"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?"

"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt

Senegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut,

kasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla."

"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?"

"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista

lasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän

poikaa ja seitsemän tytärtä."

Mathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas

oli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että

hän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli

Mariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.

"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule

syleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme

sinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi."

Dominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli

molempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja

hämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli

kuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja

toisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja

joka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.

Tästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen

teaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli

hän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt

isänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä

ja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon

maanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun

vaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja

kun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat

kuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon

purkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään

sisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin

uuden Ranskan ihmeellisestä maasta.

Mathieu antoi määräyksen:

"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän

kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan

lähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa

yhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa

lastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!"

Koko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren

tammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä

kuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan.

Ehtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset.

Valkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä

mainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri

ruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin

osoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille

patriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina

ympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin

puheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana

tultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä

hän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan

kertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian

kuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja

hänen täytyi puhua.

"Niin, mitä minä sitten puhuisin?" vastasi hän nauraen Ambroisen

kysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka

peltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. "Minä pelkään,

ett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun

suoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa,

tiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin

saada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te

teette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni!

Miten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te

olette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi

saada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne

eivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset

elukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan

minun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi

kostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole

muuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!"

Benjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä

uteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen

auringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt

silmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku.

Kun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta

kutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin

Dominiquen viereen.

"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä."

"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin

tuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin

epäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet

päähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on

yli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän

nykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista

ensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä

Nigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän

on mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren

kaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen

ylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on

saaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina,

suuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja

uiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen

vetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat,

ruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä,

perustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille

lukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita

vastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi,

säännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse,

täyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten

hedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin

Niilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien

isä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka

on tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso,

hyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa

lentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa

taivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä

tasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria

vakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu

moneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin,

kun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä

tämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen

tehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille

maanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen

alueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää,

jota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa

ikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä

siemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei

enään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi,

mahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen

saada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!"

Benjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.

"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte?

Millaiset tavat ja työt teillä on?"

Dominique nauroi, sillä hän tiesi hyvin, että hän saisi kaikki nuo

tuntemattomat sukulaisensa hämmästymään, nuo sukulaiset, jotka uteliaina

piirittivät häntä ja seurasivat hänen huultensa liikkeitä. Vieläpä

lapsetkin kerääntyivät hänen ympärilleen, aivankuin hän olisi kertonut

kaunista satua.

"Oh, me elämme tasavallassa, me olemme yhteiskunta, jonka jokaisen

jäsenen täytyy tehdä työtä yhteishyvän eteen. Perheessä on kaikkiin

ammatteihin kuuluvia työmiehiä. Isä on erittäin taitava muurari, sillä

hän rakensi talot, kun me saavuimme sinne. Hän on laittanut itse

tiilensäkin, sillä Diennén luona on hyvää savea. Meidän tilamme on siis

nyt kuin pieni kylä, jokainen nainut lapsi saa oman talonsa. Muuten emme

me ole ainoastaan maanviljelijöitä, me olemme myös kalastajia ja

metsästäjiä. Meillä on veneemme, Niger on äärettömän kalarikas, sieltä

saadaan ihmeen hyviä saaliita. Metsästys voisi myös elättää perheen,

sillä metsässä on riistaa, peltokanoja, helmikanoja puhumattakaan

flamingoista, pelikaaneista ja haikaroista ja tuhansista muista

eläimistä, jotka eivät kelpaa syötäväksi. Mustat leijonat käyvät väliin

meitä tervehtimässä, kotkat lentävät hitaasti päittemme päällä,

virtahevot kolmen ja neljän eläimen suuruisissa joukoissa leikkivät

kömpelön viehättävinä hämärän aikana virrassa kuin kylpevät

neekerilapset. Mutta me olemme etupäässä maanviljelijöitä, kenttien

kuninkaita, kun Niger on vetäytynyt takaisin hedelmöittyään ne. Meidän

alueellamme ei ole rajoja, se ulettuu niin kauvas kuin vaan voimme

työskennellä. Näkisittepä vaan maata viljeleviä alkuasukkaita, he eivät

edes kynnä, heidän alkuperäisinä työkaluinaan ovat kepit, joilla he

raappivat maata ennenkuin kylvävät! Ei tarvita ajatusta, ei vaivannäköä,

maa on lihavaa, aurinko polttaa, sato on aina hyvä. Ja kun me käytämme

auraa, kun me vähän huolehdimme maasta, joka paisuu elämästä, niin

ihmeen suuria satoja saamme me, liiankin paljon viljaa, joka särkisi

teidän latonne! Kun me saamme maanviljelyskoneet, jotka olemme teiltä

tilanneet, niin tarvitaan kokonaisia laivastoja kulettamaan sitä viljaa,

jota me emme tarvitse. Kun virta on vetäytynyt äyräittensä sisään,

viljellään riisiä, josta väliin saadaan kaksikin satoa. Sitten

viljellään hirssiä ja pistasia, ja niistä saadaan viljaa, kun voimme

ruveta suurviljelykseen. Meillä on äärettömän suuria puuvillaistutuksia.

Me viljelemme myös maniokia ja indigoa, meillä on keittiöpuutarhoja,

joissa kasvaa sipulia, ryytikasveja, kurbitseja ja kurkkuja. Minä en

puhukaan villeistä kasveista, kummipuista, jota meillä on kokonaisia

metsiä, voipuusta, jauhopuusta, silkkipuusta, jotka kaikki kasvavat

meidän maallamme aivankuin orjantappurapensaat teidän maanteittenne

vieressä. Sitäpaitsi me vielä harjoitamme karjanhoitoa, meillä on

karjalaumoja, jotka yhä suurenevat ja joitten lukumäärää me emme edes

tunne. Meillä on vuohia ja pitkävillaisia lampaita tuhansittain, meidän

hevosemme laukkaavat vapaasti suurissa aitauksissa, jotka ovat kuin

suuri kaupunki, meidän puhvelit valloittavat puolen penikulmaa rannasta,

kun ne auringon laskiessa menevät juomaan Nigeristä. Mutta ennen kaikkea

olemme me vapaita ihmisiä, iloisia ihmisiä, jotka teemme työtä siitä

ilosta, että saamme elää ilman kahleita, ja meidän palkkanamme on se

tieto, että tekomme on suurenmoinen, ihana ja hyvä, koska me olemme

luoneet uuden Ranskan, tulevaisuuden kaikkivaltiaan Ranskan."

Hän oli nyt päässyt vauhtiin, häneltä ei enään tarvinnut kysellä, hän

tyhjensi kaiken suuren ja kauniin, jota hänen sydämensä oli täynnä. Hän

kertoi Diennéstä, vanhasta pääkaupungista muistomerkkeineen ja

asukkaineen, jotka johtavat alkunsa Egyptistä. Hän puhui neljästä muusta

keskipisteestä, Bammakusta, Niaminasta, Segusta ja Sansandingistä,

suurista kylistä, joista joskus tulisi suuria kaupunkeja. Hän kuvaili

varsinkin Timbuktua, tuota komeaa, niin kauvan tuntematonta, tarujen

hämärässä ollutta kaupunkia kultineen, norsunluineen, kauniine

naisineen, joka heijastaa saavuttamattomine nautintoineen erämaan

ahnaasta hiekasta. Hän mainitsi Timbuktua Saharan ja Sudanin portiksi,

rajakaupungiksi, jossa elämä loppuu, minne kameeli tulee lastattuna

aseilla, tavaroilla ja välttämättömällä suolalla, jossa Nigerin alukset

purkavat kalliin norsunluunsa, kultansa, jota keräillään maan pinnalta,

kameelikurjensulkansa, kumminsa, viljansa, kaikki tämän hedelmällisen

laakson rikkaudet. Hän kuvaili lopuksi Timbuktua meidän päivinämme,

rappeutuneena ja köyhänä, tuota muinaisajan rikasta ja loistavaa

kaupunkia, joka nyt tuntuu olevan raunioina ja kätkevän rappeutuneitten

seinäinsä sisälle ne jäännökset aarteista, jotka sillä vielä on jälellä,

mutta josta kerran vielä on tuleva kunniakas ja komea kaupunki kaiken

runsauden lähteen Sudanin ja Saharan, Europaan johtavan tien välissä. Ja

tämä tapahtuu silloin, kun Ranska on avannut tien, yhdistänyt tämän

uuden valtakunnan maakunnat, perustanut tämän äärettömän suuren, uuden

Ranskan, jonka rinnalla vanha emämaa on ainoastaan pieni pala aivoja,

aivoja, jotka ohjaavat kaikki.

"Se on unelmani", huudahti hän, "se on jättiläistyö, jonka tulevaisuus

on loppuun suorittava. Algeria yhdistettynä Timbuktun kanssa Saharan

rautatiellä, sähkövetureilla, jotka vievät vanhan Europan yli

äärettömäin hiekka-aavikkojen! Timbuktu yhdistettynä Senegaliin Nigerin

höyrylaivoilla, toisilla rautateillä, jotka leikkelevät kaikkialla tätä

mahtavaa valtakuntaa. Uusi, suunnaton Ranska kerran perustettuna on

valmis elättämään ne sata miljoonaa asukasta, jotka siellä joskus

asuvat! Kaikkea tätä ei luonnollisesti voi tehdä yhtenä päivänä. Saharan

rautatietä ei ole vielä rakennettu, siellä on 2,500 kilometriä paljasta

erämaata, jota ei mikään yhtiö juuri mielellään tahdo ottaa haltuunsa,

ja siellä täytyy aluksi olla sivistystä, löydettävien kaivoksien yhä

kasvavine tuotantoineen täytyy hankkia emämaalle tähän tarkoitukseen

rahoja. Ja sitten asukkaat siellä ... ne ovat suurimmaksi osaksi

hyvänluontoisia neekereitä, mutta muutamat heimot ovat verenhimoisia ja

varastelevia, ja uskonnollinen fanatismi kiihoittaa vielä heidän

villeyttään, mikä lisää meidän vaikeuksiamme ... tuo peloittava

Islami-kysymys, joka saattaa meidät haaksirikkoon, ellei sitä ole saatu

sitä ennen ratkaistuksi. Ainoastaan elämä, monien vuosien elämä, voi

luoda uuden kansan, saada sen luonteen sopusointuun uuden maan kanssa,

sulattaa yhteen sen eri ainekset, antaa sille normaaliset olot,

sopusuhtaisen voiman. Mutta jo tänäkin päivänä on Ranska syntynyt tuolla

kaukana, siellä on syntynyt rajaton valtakunta, ja se tarvitsee meidän

vertamme, ja meidän täytyy uhrata se tämän Ranskan edestä, jotta se

kansoittuisi, jotta se voisi saada esiin äärettömät rikkautensa maasta,

jotta siitä tulisi koko maailman suurin, vahvin ja mahtavin valtakunta."

Benjamin hurmaantui, hän vavahteli, kun hän vihdoinkin näki tuon

kaukaisen maan paljastuvan eteensä, ja hänen silmänsä peittyivät

kyynelistä. Ah, sitä terveellistä, jaloa elämää, koko tuota työtä, tuota

elämän päämäärää, jonka hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan

hajanaisissa unelmissaan! Hän kysyi:

"Onko siellä paljon ranskalaisia uudisasukasperheitä, samanlaisia kuin

teidänkin?"

Dominique purskahti nauruun.

"Ei, meidän vanhoilla asuinpaikoillamme Senegalissa on tosin muutamia

uudisasukasperheitä, mutta Nigerin laaksossa, Diennén tuolla puolla,

olemme me luullakseni ainoat. Me olemme tienraivaajia, hurjapäinen

etujoukko, sangviinisia hupsuja, jotka rohkenemme kaikkea. Ja se on

jossakin määrin ansiokastakin, sillä tavallisista viisaista ihmisistä

tuntuu meidän elämämme kuin uhmaukselta tervettä järkeä vastaan.

Voitteko ajatella ranskalaista perhettä, joka asuu villien keskuudessa

ja jolla ei ole muuta suojaa kuin pieni linnoitus lähiseudulla, ja

siellä yksi valkoinen upseeri komentaa tusinaa mustaa sotilasta ja on

väliin itsekin pakoitettu ampumaan laukauksia? Voitteko ajatella

sellaista ranskalaista uudisasuntoa maassa, jonka jonkun heimopäällikön

uskonvimma voi panna tuleen minä hetkenä tahansa? Se on taivaasen asti

huutavaa hulluutta, mutta se juuri on meidän ihastuksemme, se juuri

tekee meidät iloisiksi, terveiksi ja voitonylpeiksi. Me raivaamme tietä,

me näytämme esimerkkiä. Me olemme vieneet mukanamme sinne vanhan,

rakkaan Ranskamme, me olemme valloittaneet itsellemme tuosta

viljelemättömästä maasta alueen, josta tulee maakunta, me olemme

perustaneet kylän, joka sadan vuoden kuluttua on suuri kaupunki.

Siirtomaissa ovat ranskalaiset kaikkein hedelmällisin rotu, vaikka he

näyttävät tulleen hedelmättömiksi omassa maassaan. Ja me lisäännymme me,

me täytämme maan! Tulkaa siis sinne kaikki, koska te täällä olette liian

ahtaalle sullottuina, koska teillä ei ole tarpeeksi ilmaa ahtailla

alueillanne ja teidän liian kuumissa, myrkytetyissä kaupungeissanne!

Siellä on sijaa kaikille, uutta maata, raitista ilmaa, jota ei vielä

kukaan ole hengittänyt, sellainen työ tehtävänä, joka tekee teidät

kaikki sankareiksi, voimakkaiksi, elämänhaluisiksi ihmisiksi. Tulkaa

minun kanssani, minä otan mukaani miehiä ja naisia, te saatte valloittaa

itsellenne uusia maakuntia, te saatte perustaa uusia kaupunkeja suuren,

suunnattoman Ranskan kaikkivaltaa varten!"

Hän oli niin reipas, niin kaunis, niin voimakas, että kaikki

pöytävieraat tervehtivät häntä vielä kerran hyvä-huudoilla. He eivät

luonnollisesti seuraisi häntä, sillä kaikki nämät puolisot olivat jo

rakentaneet pesänsä, ja kaikki nämät nuoret olivat kaikilla juurillaan

liian vahvasti kiinni vanhassa maassa. Mutta kaunis satu oli se kaikille

suurille ja pienille lapsille, heissä tämä kertomus jo ehkä huomenna

herättäisi halun kunniakkaisiin töihin kaukaisissa maissa. Siemenet

olivat kylvetyt, niistä voisi kasvaa satumaisen suuri sato.

Ja Benjamin oli ainoa, joka keskellä innon purkauksia huudahti niin

kovaan, että voitti muitten äänet:

"Minä, minä tahdon elää ... ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!"

Mutta nyt sanoi Dominique lopuksi:

"Niin, isoisä, sitä minä en ole vielä sanonut, että isäni on antanut

maatilamme nimeksi Chantebled. Hän on usein kertonut meille, miten te

kaukonäköisellä rohkeudella perustitte tänne maatilanne, miten koko

maailma teki teistä pilkkaa, kohotti olkapäitään ja sanoi, että te

olitte hulluja. Minun isäni on saman pilkan esineenä, saman

halveksivaisen säälin esineenä, sillä ihmiset odottavat, että Niger

jonakin päivänä vie meidän kylämme, ell'ei joku kuleksiva neekeriheimo

ole sitä ennen tappanut ja syönyt meitä. Mutta minä olen aivan

rauhallinen, me tulemme voittamaan niinkuin tekin olette voittaneet,

sillä hulluus, joka ilmenee työhalussa, onkin jumalallista viisautta.

Siellä syntyy uusi Fromentein valtakunta, uusi, ääretön Chantebled,

jossa te molemmat, isoisä ja isoäiti, olette patriarkkoja, joita

kunnioitetaan kuin jumalia. Minä juon maljanne, isoisä, minä juon

maljanne tulevan troopillisen kansanne puolesta!"

Mathieu oli noussut seisomaan ja hän sanoi kovalla äänellä, mutta

suuresti liikutettuna:

"Maljasi, poikani! Poikani Nicolaksen malja, hänen vaimonsa Lisbethin ja

kaikkein niitten malja, jotka ovat syntyneet heidän rakkaudestaan!

Kaikkein jälkeläisten, nykyisten ja tulevaisten malja!"

* * * * *

Nyt vaati elämä Mathieultä ja Mariannelta viimeisen rohkeuden. Kuukausi

tämän jälkeen, kun Dominique oli aikeissa palata Sudaniin, sanoi

Benjamin eräänä iltana heille, kuinka suurta ja vastustamatonta

kutsumusta hän tuntee noihin kaukaisiin maihin.

"Rakastettu isäni, jumaloittu äitini, antakaa minun matkustaa Dominiquen

kanssa. Minä olen taistellut, minä inhoon itse itseäni siitä syystä,

että voin jättää teidät teidän ijällänne. Mutta minä kärsin liian

paljon, minun sydämeni pakahtuu odotuksesta, ja minä kuolen

häpeällisestä työttömyydestä, ell'en saa matkustaa."

He kuuntelivat sydän murtuneena tätä puhetta. Nämät sanat eivät olleet

odottamattomia, he olivat odottaneet niitä timanttihäistään asti. Ja he

vapisivat, he tunsivat, ett'eivät voi kieltää, sillä he tiesivät

menetelleensä väärin siinä, että olivat pitäneet viimeistä lastaan

kotona pesässään, vaikka muut olivat saaneet lähteä lentoon. Oi, tuota

ahnasta elämää, joka ei suonut heille tätä iloa, joka vaati

heiltä heidän salatun aarteensakin, josta he mustasukkaisessa

itsekkäisyydessään eivät olleet tahtoneet luopua ennenkuin haudan

reunalla!

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus; vihdoin vastasi Mathieu tukahutetulla

äänellä:

"Poikani, minä en voi pidättää sinua täällä. Mene sitten sinne, minne

elämä sinua kutsuu. Jos minä tietäisin, että kuolen illalla, pyytäisin

sinua odottamaan huomiseen."

Ja Marianne sanoi lempeästi:

"Miksi emme voi kuolla heti? Silloin ei meillä olisi tätä viimeistä

kärsimystä, ja sinä veisit vaan mukanasi meidän muistomme."

Vielä kerran olivat he näkevinään edessään Janvillen rauhallisen

kirkkomaan, jossa heidän rakkaansa jo uinuivat ja jossa he itse pian

saisivat yhtyä heihin. Ei ollut katkeruutta tässä ajatuksessa, ja he

toivoivat tulevansa viedyiksi sinne samana päivänä, sillä he eivät

voineet ajatella elämää ilman toisiaan. Ja muuten eivätköhän he

jatkaneet elämää lastensa kautta, eivätköhän he olleet ijankaikkisesti

yhdistetyt toisiinsa ja kuolemattomia jälkeläisissään?

"Rakas isäni, jumaloitu äitini", sanoi Benjamin vielä, "minä se kuolen

huomenna, ell'en saa matkustaa. Teidän kuolemanne odottaminen, suuri

Jumala, eikö se olisi samaa kuin sen toivominen? Teidän täytyy elää

vielä kauvan, ja minä tahdon myös elää."

Taas syntyi hiljaisuus, sitten sanoivat Mathieu ja Marianne yhteen

ääneen:

"Matkusta sitten, lapseni. Se on oikein, ihmisen täytyy elää."

Mutta suuri oli tuska viimeisenä päivänä, kun heidän täytyi eritä tästä

viimeisestä lihasta, kaikesta, mikä heistä itsestä oli jälellä,

antaakseen tämän viimeisen lahjansa elämälle! Nyt uudistui Nicolaksen

hyvästijättö, taaskin lensi lapsi pesästä, meni avaruuteen

hedelmöittääkseen tuntemattomia, kaukaisia maita.

"Ei koskaan enään!" huudahti Mathieu itkien.

Ja Marianne toisti nyyhkyttäen sydämensä syvyydestä asti:

"Ei koskaan enään, ei koskaan enään!"

Benjaminin lähdön jälkeen tunsivat Mathieu ja Marianne taaskin sen

suuren ilon, sen pohjattoman rikkaan, tyynen vakaumuksen, että heidän

elämänsä tehtävä oli täytetty. Heillä ei ollut enään mitään itseään

varten, ainoastaan sen onnen tunto, että olivat antaneet kaikki

elämälle. Lapsia rakastavina ja hymyillen riemuitsivat nämät pian

satavuotiaat vanhukset heimonsa rehevästä kukoistuksesta. Yli merien oli

maito virrannut, Ranskan vanhasta maasta neitseellisen Afrikan

äärettömille kentille, tulevaisuuden nuoreen, jättiläissuureen Ranskaan.

Chantebled oli valloitettu isänmaan halveksitusta kolkasta, toinen

Chantebled loi itselleen kuningaskunnan kaukana, laajoissa erämaissa,

jotka elämän oli vielä tehtävä hedelmällisiksi. Se oli ihmiskunnan

vaellusta, sen levenemistä yli maailman, sen kulkua äärettömyyttä

kohden.

(_Toisen osan loppu_.)