I
Eräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä
huolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he
liimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin
saapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja
kauhusta.
Tähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä
heillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa
sopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he
asuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa,
valoisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen
poika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat
yhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti
Cécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja
nämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten.
Norine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt
äidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen
vuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä
intohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.
Kello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he
avasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias
nuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät
vaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä
musta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.
"Anteeksi", sanoi hän, "asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat
kartongityöntekijöitä?"
Norine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä
vastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi,
aivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo
kasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha
vaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen
elämänsä olisi vaarassa.
"Kyllä he täällä asuvat", vastasi hän.
Tuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen
huoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa
varallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten
sattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt
vieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen
tuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli
levottoman näköisenä tulijaa.
"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla", sanoi
hän. "Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi
sanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä
paljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne."
Hän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan
vakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se,
jota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen
vavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai
vieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun
nimeni on Alexandre Honoré."
Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella,
hän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli
niin Beauchênen näköinen -- petolinnun silmät, suuri leuka --että Norine
ihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään.
Ja Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.
"Te olette siis se, jota etsin", sanoi Alexandre aivan levollisesti.
Kun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo
kuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman
lohduttelemaan.
"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä
mitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta
kun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta
hauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin,
että teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten,
että minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun
minä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä
nälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua
haluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta
jotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät
pojaltaan ruoka-aterian."
Kyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo
poika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti
häntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut
viekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:
"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän
tekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On
hauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän
en nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle
tuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa."
Kun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse,
alkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi
nähdessään molempain äitiensä surun.
"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?"
Äkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto
olisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla
epäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä
sanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän
joutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja
vihamielisyyttä.
"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne ... mutta se on niin
ikävää ... enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua ... me
emme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja
muuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette."
Alexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.
"Minä näen sen. Ja minun isäni ... ettekö voi sanoa minulle hänen
nimeään?"
Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi
puhettaan:
"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa
hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää
lastaan kadulle tällä tavalla."
Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko
Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena,
jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli
vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu
Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille
niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja
Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan
päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään
ajatuksen.
"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."
Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista
mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin
varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen
suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.
"Sitten saan minä kuolla nälkään!"
Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään
läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa
oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon,
otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme
kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän
antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:
"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme
tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme.
Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti,
mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää
työtä."
Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan
paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden
ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan.
Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja
hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna
toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka
jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän
vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.
Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:
"Ettekö tahdo suudella minua?"
Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut.
Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista
suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.
"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä,
emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja
minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."
Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys;
hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut
tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli
täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin
puhua.
"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän
tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän
voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."
"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä,
tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän,
tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet
oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen
uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa
päällemme."
Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada
sanaa sanotuksi.
"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta!
Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän
suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin
sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä
kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"
Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä
äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa
vasten.
"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun
kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus!
On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi
vastaisista ikävyyksistä!"
Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät
nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia
vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt
tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän
kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen,
kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä
vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä
huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi
hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta
hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen
tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten
tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva
Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen
oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan
toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään
saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren
oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle
oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja
jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän
kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten
kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään
olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa
Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut
pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä
ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä
lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten
nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se
Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä
Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä,
lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut
imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä,
kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden
oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti
Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään
ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.
Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla
selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.
"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata!
Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen
näkemisensä on liian katkerata."
Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen
ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi
Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli
niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen
häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli
näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin
innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi
välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei
tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui
myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus
vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja
voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla
rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla
sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili,
ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte
toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt
olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."
Norine oli samaa mieltä:
"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on
kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni
olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"
Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää
nuorukainen kohtalonsa valtaan.
"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi
tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä
maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee
minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään
vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä
kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te
voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa
tänne."
"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette
siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni
mennyttä!"
Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle
vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli.
Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä,
laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei
ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita
juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa
kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan,
pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden
mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli
hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa,
mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina
jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan
täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja
nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän
rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.
Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla
kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin
äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre
oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen
ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut
pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi,
ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä
tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia,
sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo
nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja.
Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että
poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia,
uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin
täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli
hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin
kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset,
hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei
hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä
itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti,
että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä
muuttui helvetiksi.
Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Féderationkadun varrella
tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli
silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin
sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista
pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton
lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka
oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän
jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen
pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud,
joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut
saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja
poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle
saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja,
isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin
ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja
tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli
tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon,
turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.
Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai
käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta
alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun
kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli
ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin
satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli
viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen
oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni
omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni
eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli
tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen;
hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa
olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan
saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden
joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he
olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että
ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman
huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä,
hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat
hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he
leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha,
joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä
frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko
Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären
luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon
elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja
jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän
itse ei polttaisi nenäänsä.
Mutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli
hajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla,
sillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno
nainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor
oli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa
orjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti.
Hän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli
edessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja
voimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään
päivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään
nälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli
välttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut
niin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt
antautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt
liikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli
kuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta
haudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli
kuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen
annettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä
kuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta
puolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme
lastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard,
hänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina
siitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he,
ajoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut
täynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa
kahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin.
Kun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan
erään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa
kantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat
katuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku
likaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana
vuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen
vaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui
siltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu
ja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin
historiasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka
katuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat
kohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä
jossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä
siellä oli kalkkiuuneja.
Eräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin,
joka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman
soun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat
pian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon.
Alexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten
luokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen
jättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten
sai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei
tuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat
korvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi
ollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja
heidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta
pakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat
illalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan
itselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä
prostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti
heidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten
alkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen
vakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko
nukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa,
milloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät
läpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän
ryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa
bulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla,
kaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma
villejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi
tiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät
vuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!
Sellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman
hoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen
turmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka
kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen
lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä
Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet,
jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien
laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.
Kun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän
rosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon
oveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei
sanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen
kidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre
tulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä
äänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä
tyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä
estää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja,
pyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut
juosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen
masentuneina ja itkien.
Talvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset
olisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa -- jolla
kaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin -- ell'eivät he olisi saaneet
säännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä
vaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli
valvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei
ollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se,
että hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä
frankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa
hänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he
siitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti
köyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva
Angelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa
elämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten
pienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä
hyviä lahjoja.
Eräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin
istumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin
alkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa
hänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud
istui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli
Moineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle
vanhukselle kuukautisen apurahan.
"Mutta", sanoi hän, "jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa
köyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän
heidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten
joukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka
elävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä
perunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat
syöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat
vankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole
keuhkotautiin!"
Häntä puistutti ja hän sulki silmänsä aivankuin olisi tahtonut päästä
näkemästä noita kurjuuden, häpeän ja rikoksien näytelmiä, joita hän
ehtimiseen näki kulkiessaan köyhäin äitien maailmassa. Hän palasi sieltä
takaisin kalpeana ja mykkänä, ei tohtinut kertoa kaikkea, kun hän oli
tunkeutunut inhimillisen kurjuuden kuilun pohjaan asti. Väliin ajatteli
hän, eikö joku kostava maanjäristys niele tätä Jumalan kiroomaa
kaupunkia.
"Ah", huokasi hän, "he kärsivät niin hirveästi, että täytyy antaa
anteeksi heidän hairahduksensa."
Moineaud kuunteli tylsän näköisenä ja ymmärtämättä. Hän otti vaikeasti
piipun suustaan, tämä liike vaati häneltä melkoista ponnistusta,
häneltä, joka viisikymmentä vuotta oli käsitellyt moukaria ja alasinta.
"Kunniallinen ja siveellinen elämä on pääasia", sanoi hän värähtelevällä
äänellä. "Työ palkitsee tekijänsä."
Mutta kun hän taas tahtoi panna piipun suuhunsa, ei hän voinutkaan sitä
tehdä. Hänen raskaitten työkapineitten lamauttama kätensä vapisi liian
paljon. Ja Norinen täytyi nousta auttamaan häntä.
"Isä parka!" sanoi Cécile, joka ei ollut keskeyttänyt työtään, pahvin
leikkelemistä. "Mihin hänkin olisi joutunut, ell'emme me olisi ottaneet
häntä hoitoomme? Irma hattuineen ja silkkileninkeineen ei todellakaan
olisi tahtonut häntä luokseen."
Norinen pieni poika oli sillä välin asettunut rouva Angelinin eteen,
sillä hän tiesi, että niinä päivinä kuin tuo kiltti rouva oli käynyt
heidän luonaan, sai hän jälkiruokaa päivälliseksi. Hän hymyili, ja hänen
kirkkaat silmänsä sädehtivät vallattomien, vaaleain suortuvain alta. Kun
rouva Angelin näki, miten huvitettuna poika odotteli, että hän avaisi
laukkunsa, tuli hän liikutetuksi.
"Tule suutelemaan minua, pikku ystäväni!"
Rouva Angelin ei tuntenut suloisempaa palkintoa kuin suutelot köyhäin
kotien lapsilta, joille hän tullessaan toi aina vähän iloa. Ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, kun pienokainen heittäytyi hänen kaulaansa, ja
lapsen äidille sanoi hän:
"Älkää surko; on onnettomampiakin naisia kuin te. Minä tunnen erään,
joka, jos hän saisi omakseen tämän pikku lemmikin, mielellään eläisi
teidän köyhyydessänne, teidän kartonkityöllänne aamusta iltaan ja
suletussa elämässä tässä ainoassa huoneessa, jonka pienokainen täyttää
päivänpaisteellaan. Ah, Jumalani, jos te tahtoisitte, jos te voisitte
vaihtaa!"
Hän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen
parantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot
vanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa
pienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan
palkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista,
jotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen
maalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka
hänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan
kotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei
voinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa
lapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin
oli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha,
viidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen
vuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä
pitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin
kadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden,
hän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn
invaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.
"Älä kiusaa rouva Angelinia", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä,
että näki rouvan noin liikutettuna. "Mene leikkimään!"
Mathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän
tunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki
hänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva
Angelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä
kasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.
"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin."
"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!" huudahti rouva Angelin ja hänen
onnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. "Hän päinvastoin ilahuttaa
minua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!"
Sitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.
"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon
juoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa
teille..."
Mutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin
nyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut
Alexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi,
jatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen.
Hänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin
hän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä,
ei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän
viereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten
poispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla
vastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan
jatkoi hän:
"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä
lupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se
on se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo
muistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta
tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin
paljon!"
Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli
niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin
aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä
äänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen
ketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.
"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa", sanoi hän. "Minä tulen aivan
varmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni.
Mutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun
miesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja
tehkää ahkerasti työtä!"
Norine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle.
Siellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä
rouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet
sisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli
jotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt
vaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden
frankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi
aikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa
rahoineen vihellellen erästä renttulaulua.
Seuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven
sateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli
asumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli
tämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja,
toisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä
sateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti
peitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän
odotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin
säälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä
petoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet
Marskenttää kohden.
Tunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti
niin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän
hänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki
kiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän
olisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja
tähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi
mustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti
vesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.
Toinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä
merkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse
pienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun
kiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti
alkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta
asumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.
Rouva Angelin pysähtyi kummastuneena.
"Mitä on tapahtunut, lapseni?"
"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa."
"Pudonnutko? Mistä?"
"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole
kotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille
ja taittoi sitten jalkansa."
Tyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo
siinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa.
Sillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja
valittavammiksi.
Rouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.
"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi
mitenkään auttaa."
"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu.
Tulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin
saada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada."
Nyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä.
Hänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen
rohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa
olevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään
repaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.
"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on
tuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me
olemme perillä."
Sitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat
olleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva
Angelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred,
joka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa
olevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre,
joka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva
Angelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli
ainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa.
Mutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi
hirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat
hälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu.
Alexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard
tukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he
solmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän
ei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun,
jättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä
lähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen
ajettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.
Kun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi
kauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu
tunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla
tontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret
asuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti
epäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa
ovea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli
sairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi
kauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin,
Alexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja
kuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken.
Muuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina,
joka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä
nenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen
nimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän,
että poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.
Mathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva
Angelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla
Janvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen
piilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa
kuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti
rangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin
on tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka
oli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen
onnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään
sokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa
saadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi
jääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa
kuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset
päivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!
"Me teimme siinä oikein", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, "kun
salasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä!
Meidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!"
Norine vavahteli.
"Älkää pelätkö! Minä kuolen mieluimmin kuin sanon hänelle sen."
Kuukausia ja vuosia kului, mutta selville ei saatu, kuka oli murhannut
pientä laukkua kantavan naisen. Vuosikausia vavahteli Norine kuullessaan
jonkun vähän kovemmin naputtavan ovelle. Mutta Alexandre ei näyttäytynyt
enään, hän pelkäsi luultavasti Fédérationkatua, näytti siltä kuin
Pariisin pimeä, pohjattoman syvä valtameri olisi niellyt hänen.