IV

Vuosi tämän jälkeen antoivat Ambroise ja Andrée kastaa ensimäisen

lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Léonce. He olivat antaneet vihkiä

itsensä kuusi viikkoa Rosen kuoleman jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Ja

tämä lapsen kaste oli ensimäinen tilaisuus, jolloin Mathieu ja Marianne

tulivat muitten ihmisten joukkoon; he olivat vielä surupuvussa ja olivat

tuskin vieläkään tointuneet saamastaan hirveästä iskusta. Muuten oli

sovittu siitä, että kasteen jälkeen syötäisiin yksinkertainen aamiainen

nuoren parin luona ja jokainen menisi sitten kotiinsa. Koko perhe ei

ollut voinut saapua tähän tilaisuuteen, ainoastaan isoisä ja isoäiti,

molemmat vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jälkimmäinen vaimonsa

kanssa. Beauchêne, mieskummi, oli valinnut rouva Séguinin naiskummiksi,

sillä Constance parkaa värisytti Mauricen kuoleman jälkeen ajatuskin

pieneen lapseen koskemisesta. Hän oli kuitenkin myöntynyt tulemaan

aamiaiselle, joihin ei Séguin voinut ottaa osaa. Ja sillä tavalla tuli

heitä olemaan kuitenkin kymmenen, juuri riittävä määrä täyttämään

pienen ruokasalin siinä pienessä asunnossa, jonka nuoret olivat

vuokranneet Boëtiekadun varrelta.

Silloin oli hyvin kaunis aamupäivä. Mathieu ja Marianne, jotka eivät

olleet tahtoneet edes tässä iloisessa tilaisuudessa esiintyä ilman

surupukua, tulivat vihdoinkin iloisemmiksi pienokaisen kehdon ääressä.

Alkutalvesta oli uusi onnettomuus kohdannut perhettä. Blaisen pikku

Christophe oli kuollut kurkkumätään. Mutta jonkinlaiseksi korvaukseksi

tästä oli Charlotte taaskin raskaana jo neljättä kuukautta, ja ensi ajan

suru oli vaihtunut vapisevaan odotukseen. Tämä pieni asumus oli kuin

Andréen vaaleanverisen sulon parfymeeraama, kuin päivänpaisteinen

Ambroisen voitoniloisesta rakastettavaisuudesta; siinä oli kaunis

aviopari, he rakastivat toisiaan, ja käsi kädessä läksivät he

valloittamaan maailmaa. Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva

ruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin

Valentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja

Valentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli

neljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta

tytöltä. Ainoastaan Constance oli ja pysyi vakavana, hänen ohuet

huulensa vetäytyivät vaan harvoin pakolliseen hymyyn, mutta silloin

tällöin peitti hirveän kärsimyksen varjo hänen kuivettuneet kasvonsa

hänen katsoessaan ympärilleen tässä iloisessa pöydässä, jossa uusi

tulevaisuuden toivo vastustamattomalla voimalla tahtoi tunkeutua esiin

viimeisestä surusta huolimatta. Kello kymmenen aikaan nousi Blaise ylös.

Hän ei tahtonut antaa Beauchênen juoda enempää Chartreuseä.

"Hän on oikeassa, hyvät ystävät", sanoi Beauchêne vihdoin

myöntyväisesti. "Täällä teidän luonanne on hyvin hauskaa, mutta meidän

täytyy välttämättömästi mennä tehtaasen. Ja me otamme teiltä mukaamme

Denisin, me tarvitsemme välttämättömästi hänen laveita tietojaan eräässä

suunnittelussa. Niin, sellaisia me olemme. Velvollisuus ennen kaikkea

muuta!"

Constancekin oli noussut.

"Vaunut ovat tuolla alhaalla; otatko sinä ne?"

"En, me kävelemme, se selvittää ajatuksia."

Oli pilvessä, ja Ambroise, joka oli mennyt ikkunan ääreen, sanoi:

"Te kastutte."

"Äh, sade on ollut tulemaisillaan aamusta asti; me ennätämme kyllä

tehtaasen."

Päätettiin, että Constance ottaa Charlotten vaunuihinsa ja kyyditsee

hänen pieneen sivurakennukseensa. Valentinellä ei ollut kiirettä;

hänellä oli vaan pari askeletta Antinkadulle. Marianne ja Mathieu olivat

taipuneet Andréen helliin pyyntöihin ja päättäneet syödä täällä

päivällistäkin sekä palata vasta illalla viimeisellä junalla

Chanteblediin. Se oli juhlan huippu, nuoret aviokumppanit olivat

ihastuksissaan, tanssivat ja taputtivat käsiään.

Mutta toisten lähtiessä sattui pieni seikka, jolle paljon naurettiin,

sillä niin iloisia oltiin vielä runsaan aamiaisen vaikutuksesta.

Constance kääntyi Denisin puoleen ja sanoi aivan tyyneesti:

"Blaise, ystäväni, anna minulle boani, minä olen varmaankin jättänyt sen

eteiseen."

Kaikki nauroivat hänen erehdystään, mutta hän ei itse ymmärtänyt naurun

syytä. Ja samalla levollisella äänellä kiitti hän sitten Denistä

saatuaan boan.

"Kiitos, Blaise, se oli kiltisti tehty."

Mutta nyt tapahtui kokonainen naururäjähdys, sillä niin hassulta näytti

hänen varmuutensa. Mitä se on? Mitä he niin nauravat? Vihdoin alkoi hän

aavistaa erehdystään ja katseli tarkemmin tuota nuorta miestä.

"Niin oikein, sehän ei ollutkaan Blaise vaan Denis. Minä erehdyn aina

heidän suhteensa, varsinkin kun he pitävät samanlaista partaa."

Lieventääkseen naurussa mahdollisesti ilmaantunutta loukkaavaisuutta

muistutti Marianne suvussa kerrottua kaskua, että kun pojat olivat

pienet ja makasivat yhdessä, herätti hän heidät voidakseen silmien

väristä eroittaa heidät. Sitten olivat Beauchêne ja Valentine vielä

hänelle avullisena Constancen rauhoittamisessa, he kertoilivat, mitenkä

uskomattoman monta kertaa noitten kaksosten suhteen oli erehdytty, sillä

erityisinä päivinä ja erityisessä valaistuksessa olivat he aivan

samannäköiset. Sitten erottiin mitä hauskimmalla mielellä, ja

jäähyväisiksi vaihdettiin suuteloja ja kädenpuristuksia.

Vaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli

ankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen

aikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja

ajatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli

mennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli

hän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri

nousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä,

hänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että

lehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin

ja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli

epäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän

seurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta,

tätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi.

Mutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja

silloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen

kirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut

neljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että

avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet

sitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään

kasvaisi kuihtuneesta oksasta.

Kaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että

hän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa

tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty

vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja

ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi,

jonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan

levossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva

äidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen

pahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään

ajatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat

liitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin

kaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä

aina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti

uuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään

noin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen

huvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä

voittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja

se olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut

vanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä

aivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka

koetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa

pintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä

ihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren

miehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle

ruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi

rahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä

ehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut

suuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet

hänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen

vieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä

ajatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä

tuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta,

hedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.

Sitten tuli hän ajatelleeksi Denistä. Mitä hänellä oli tekemistä

tehtaassa? Tulisiko hänkin varastamaan? Kuitenkin tiesi Constance, että

vaikka Denisillä ei vielä ollutkaan mitään paikkaa oli hän kuitenkin

kieltäytynyt rupeemasta veljensä avustajaksi, koska hänen mielestään ei

siellä ollut sijaa kahdelle. Muuten oli hänellä hyvin laveat tiedot

mekaniikissa, hän tahtoi päästä jonkun suuren konetehtaan johtajaksi;

hänen tietojensa tähden kysyttiin halukkaasti hänen neuvojaan, kun oli

kysymyksessä piirustusten teko jotakin uutta maanviljelyskonetta varten.

Mutta häntä ei siis tarvinnut ottaa lukuun, hän oli täällä ainoastaan

tilapäisenä vieraana, joka ehkä jo huomenna muuttaa Ranskan toiseen

päähän. Mutta Blaisea ei Constance voinut olla ajattelematta, tuo ajatus

kiusasi häntä aina, ja äkkiä tuli hänen mieleensä, että jos hän kiirehti

kotiin, ennenkuin herrat olivat ennättäneet saapua perille, voisi hän

ehkä tavata Morangen yksinään konttoorissa ja saada häneltä tietoja

monesta asiasta. Hän, kassanhoitaja, tunsi ehkä yhtiövälikirjan, vaikka

se olisikin vasta ehdotuksena. Ja hän innostui, paloi halusta päästä

perille ja oli varma siitä, että saavuttaa Morangen luottamuksen, sillä

hän luuli voivansa menetellä tuon miehen kanssa mielensä mukaan.

Kun vaunut kulkivat yli Jenan sillan, katsoi hän ikkunasta ulos.

"Jumalani, miten hitaasti me kulemme! Jos alkaisi sataa, lieventyisi

ehkä minun päänsärkynikin!"

Hän ajatteli, että hyvän sadekuuron kautta hän saisi enemmän aikaa, ja

se pakoittaisi herrat etsimään suojaa jossakin porttikäytävässä. Ja kun

he olivat tulleet tehtaalle, pysäytti hän vaunut kyyditsemättä edes

seuraajaansa sivurakennukseen.

"Tehän annatte anteeksi, eikö niin? Teidän on tarvis vaan kulkea nurkan

ympäri."

Charlotte hymyili, ja kun he olivat tulleet ulos vaunuista, piti hän

hetken Constancen kättä kädessään.

"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja

ilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen

satamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä,

että minä nyt taas olen tällaisessa tilassa."

Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.

"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia."

"Hyvästi!"

Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut

vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta.

Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli

yhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut

muulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama

velvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti

säännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan

konttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu

istahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja

tytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja

kunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän,

joka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa,

huomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä

uudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka

pyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan

Grenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi

vuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli

saanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta

ei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren

huostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen

kamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui

näihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän

tämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten

ainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä

näihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli

palvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut

mitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä

nämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange

niitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka

kasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa

frankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä,

jotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada

kiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen

frankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen

suuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani?

Minkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän

niitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen

aivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli

konttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa

säännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä

tuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä

jättänyt.

Jonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen

välillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen

palaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää

sääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän

sääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä

suhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta

Constance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata

Morangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa.

Suuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän

sitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan

suruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä

sellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään

muulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat

keskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan

yhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä

ystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen

asioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti

kuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti,

tekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada

kassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi

häntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä.

Sentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään

Morangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.

Hän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen

konttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.

"Joko ristiäiset ovat päättyneet?" kysyi Morange kummastuneena.

"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä

päänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin

ajattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän

kanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!"

Hän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt,

olivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan

kamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta

Constance esti sen.

"Minulla ei ole muita kuin te, ystäväni. Kaikki ihmiset hylkäävät minun,

kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Minä tiedän sen, ne saattavat minun

vararikkoon, ne valmistavat minulle perikatoa, aivankuin minä en vielä

olisi menettänyt kaikkea menettäissäni lapseni. Ja koska te olette

ainoa, joka minulla on jälellä, ja te ymmärrätte minun suruni te, joka

olette kadottanut tyttärenne, niin täytyy teidän olla minun puolellani!

Sanokaa minulle totuus. Silloin voin minä ainakin puolustaa itseäni."

Kun Morange kuuli Constancen puhuvan tyttärestään, alkoi hänkin itkeä.

Ja nyt voi Constance tehdä kysymyksiä, Morange oli vastaava, sanova

kaikki, sillä hänellä ei ollut voimia silloin, kun Constance muistutti

heidän yhteisestä surustaan. Hän kertoi siis Constancelle, että Blaise

ja Beauchêne todellakin rupeisivat liikekumppaneiksi tai ainakin oli

jotakin sentapaista tekeillä. Beauchêne oli salaisiin menoihinsa ottanut

kassasta melkoisia summia; kysymyksessä oli luultavasti joku

kiristysjuttu, erään pienen tytön äiti uhkasi häntä kuritushuoneella.

Beauchênen oli täytynyt uskoa salaisuutensa Blaiselle ja antanut hänelle

toimeksi hankkia jonkun lainanantajan; silloin oli tuo nuori mies

lainannut itse hänelle rahat, jotka varmaankin olivat hänen isänsä,

Mathieu Fromentin, joka oli iloissaan siitä, että sai panna liikkeesen

rahoja poikansa nimeen. Asian järjestämistä varten oli nyt päätetty

jakaa liikkeen varat kuuteen osaan ja antaa näistä yksi Blaiselle

maksuksi rahoistaan. Blaisesta oli siis tuleva liikkeen kuudennen osan

omistaja, ell'ei Beauchêne määrätyn ajan kuluessa ostaisi tätä kuudetta

osaa takaisin. Mutta suurin vaara oli siinä, että Beauchêne, sen sijaan

että koettaisi päästä velattomaksi, joutuisi kiusaukseen myydä muutkin

osat, yhden kerrallaan, sillä hän oli todellakin kaltevalla pinnalla.

Constance oli kuulustellut kalmankalpeana ja vapisten.

"Onko kauppakirja allekirjoitettu?"

"Ei, ei vielä. Mutta paperit ovat valmiit, ne allekirjoitetaan minä

päivänä tahansa. Se on muuten järjellistä ja aivan välttämätöntä asiain

järjestämiseksi."

Mutta nähtävästi ei Constance ollut samaa mieltä, koko hänen sisäinen

ihmisensä nousi tätä vastaan, ja hän koetti keksiä esteitä ja sivuteitä

tämän häpeän välttämiseksi.

"Jumalani, mitä minun pitää tekemän? Mihinkä minä nyt ryhtyisin?"

Ja suutuksissaan siitä, ett'ei hän keksinyt mitään keinoa, että hän

huomasi itsensä voimattomaksi, pääsi häneltä huudahdus:

"Oh, sitä viheliäistä Blaisea!"

Tuo hyväntahtoinen Morange tuli hyvin liikutetuksi. Hän ei ollut vielä

ymmärtänyt mitään. Hän koetti rauhoittaa Constancea, sanoi, että Blaise

oli kunnon mies, että hän tässä asiassa oli menetellyt moitteettomasti,

koettanut estää häväistystä, vieläpä osoittautunut olevansa hyvin omaa

etuaan katsomaton. Tyytyväisenä siitä, että oli saanut tietää, mitä

tahtoi, ja haluten päästä pois, ennenkuin herrat saapuisivat, nousi hän

tuoliltaan; kassanhoitajakin nousi ylös ja saattoi Constancea

galleriaan, jonka kautta hänen täytyi kulkea päästäkseen omiin

huoneisiinsa.

"Minä panen kunniasanani panttiin siitä, että tuolla nuorella miehellä

ei ole ollut mitään alhaisia tarkoituksia. Kaikki paperit käyvät minun

kätteni kautta, kukaan muu ei tiedä asioita paremmin kuin minä. Ja jos

minä olisin epäillyt jotakin salajuonta, niin olisin siitä ilmoittanut

teille, joka olette ollut niin hyvä minua kohtaan."

Mutta Constance ei kuunnellut, vaan koetti päästä erilleen Morangesta.

Samassa puhkesi kauvan odotettu sade, ja vesipisarat pieksivät

raivokkaasti ikkunoita. Taivas oli tullut niin mustaksi, että oli

melkein pimeä, vaikka kello oli vasta tuskin neljääkään. Ja Constance

tuli ajatelleeksi: tällaisessa rankkasateessa täytyy noitten kolmen

herran ottaa vaunut. Hän kiirehti askeliaan, ja kassanhoitaja yhä

seurasi häntä.

"Minä tahdon mainita teille yhden esimerkin", jatkoi Morange. "Kun oli

kysymyksessä välikirjan laatiminen..."

Äkkiä vaikeni hän, huudahti käheällä äänellä, pysähdytti Constancen

tuuppaamalla hänen kauhistuttavalla liikkeellä taaksepäin.

"Varokaa!"

Syvyyden kuilu oli ammollaan heidän edessään. Gallerian päässä,

ennenkuin tultiin käytävään, joka yhdisti konttoorihuoneuston

asuinhuoneisiin, oli höyryn voimalla käypä hissi, josta laskettiin alas

erityisiä koneosia alahuoneisiin. Muuten ei sitä käytetty joka päivä.

Siinä oleva suuri luukku oli tavallisesti sulettuna, ja kun hissi oli

käynnissä, oli siellä aina erityinen vahti pitämässä vaaria, ett'ei

kukaan olisi kulkenut tätä tietä ja pudonnut luukusta alas.

"Varokaa! Varokaa!" huusi Morange uudestaan kauhusta aivan mieletönnä.

Hissin kori oli alhaalla, mittaamaton syvyys ammoitti heidän edessään.

Ei kaidepuita, ei mitään, mikä olisi voinut heitä varoittaa tai estää

tekemästä kauhean kuperkeikan. Sade pieksi yhä ikkunoita, pimeys

käytävässä tuli täydelliseksi, niin että heidän täytyi kulkea

umpimähkään eivätkä nähneet muutamia kyynäriäkään eteensä. Askel vielä,

ja he olisivat vaipuneet syvyyteen. Se oli oikein ihme, että

kassanhoitaja oli aavistanut tämän ammottavan kuilun olemassa oloa.

Constance, joka ei vielä ymmärtänyt mitään, tahtoi päästä irti

Morangesta, joka oli tarttunut häneen.

"No, ettekö te näe...?" huudahti Morange.

Hän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse.

Kuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti

aivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi

vielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli.

He vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.

Mutta nyt suuttui Morange.

"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele

ohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen,

joka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä

hän on? Mitä hän tekee?"

Hän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:

"Bonnard!"

Ei kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä

äänettömyys sai hänen raivoon.

"Bonnard! Bonnard!"

Ei vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea

hengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.

Silloin teki hän päätöksen.

"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me

olisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea

luukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?"

Morange oli jo pienen matkan kulkenut alas kierreportaita, jotka veivät

kaikkein kerrosten läpitse hissin vierestä; silloin huusi hän etäisyyden

hieman vaimentamalla äänellä:

"Jumalan tähden, rouva, odottakaa minua, jääkää sinne ja varoittakaa,

jos joku tulee!"

Constance oli yksin. Sade pieksi yhä ikkunanruutuja, mutta sitä mukaa

tuli ilma yhä valoisammaksi mitä enemmän tuuli ennätti hajoitella

pilviä. Äkkiä ilmaantui Blaise käytävän toiseen päähän ja tähän

hämäryyteen. Hän oli äsken saapunut kotiin, hän jätti hetkeksi toiset

mennäkseen alas tehtaasen pyytämään erästä tietoa, jota hän tarvitsi.

Hajamielisenä, mieli tykkänään työssä, joka nyt taas oli valloittanut

hänen ajatuksensa, kulki hän vakavin askelin ja pää hieman kumarassa.

Kun Constance näki hänen, tunsi hän ainoastaan vihan kiehuvan

sydämessään, ja se oli yhä kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän oli

äsken saanut kuulla välikirjasta, joka allekirjoitettaisiin ehkä jo

huomenna ja murskaisi hänen toiveensa. Blaise oli vihollinen, jonka

Constance olisi sisällisen pakoituksen vaikutuksesta tahtonut ajaa

talostaan ja tuhota kuin petollisen ja valheellisen vallananastajan.

Hän lähestyi. Constance seisoi pimeässä varjossa seinän vieressä, niin

että Blaise ei voinut nähdä häntä. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä

selvemmin näki Constance hänen harmaassa valaistuksessa. Ja äkkiä

hämmästyi hän ja loistavan selväksi kävi hänelle se tosiasia, että

Blaise kulki aukkoa kohden huomaamatta sitä, että hän syöksyisi siitä

alas, ell'ei Constance häntä estäisi. Aivan äsken oli Constance itse

niinkuin hänkin, tullut tuolta, hän olisi pudonnut alas, ell'ei ystävän

käsi olisi häntä pidättänyt, ja hän tunsi vieläkin hirveän vapistuksen

ruumiissaan, hän näki yhä tuon mustan, ammoittavan kidan ja siellä

pohjalla pienen lyhdyn. Ja hänen kauhistuksensa sai määrätyn muodon,

maa, joka katoaa jalkain alta, putoominen, huuto, ruumis verisenä

riepuna.

Hän lähestyi. Mutta sellainen oli mahdotonta. Constance pidättäisi

hänen, siihen tarvittiin vaan pieni käden liike. Kun Blaise saapuu hänen

luokseen, niin silloin ennättää hän kyllä ojentaa kätensä. Mutta eräästä

hänen sydämensä mustasta kolkasta kohosi selvä, kylmä ääni, joka lausui

muutamia lyhyitä sanoja, jotka hän kuuli aivankuin torvi olisi

toitottanut ne hänen korviinsa. Jos Blaise kuolee, niin ei hän koskaan

saisi tehdasta. Constancen, joka oli epätoivoissaan siitä, ett'ei voinut

sitä estää, piti ainoastaan antaa kohtalon ratkaista asian. Ääni lausui

uudestaan kimakan terävästi samat sanat. Sitten olisi kaikki hyvin.

Sitten olisi jälellä ainoastaan murskautunut, tieltä pois saatettu mies,

pimeä, veren tahraama kuilu; ja enempää ei Constance nähnyt, enempää ei

hän ajatellut, ei välittänyt seurauksista. Mitä tapahtuisi huomenna?

Sitä ei hän tahtonut tietää, huomenna ei edes tapahtuisikaan mitään.

Ainoastaan tätä raakaa, välitöntä työtä vaati ääni hänen tekemään. Kun

Blaise on kuollut, olisi kaikki mennyttä, hän ei voisi koskaan saada

tehdasta.

Hän lähestyi. Kauhea, sisällinen taistelu raivosi Constancen sydämessä.

Kauvanko se kesti? Päiviäkö vai vuosia? Luultavasti tuskin kauvemmin

kuin muutamia sekunteja. Hän oli itse yhä varmana siitä, että hän

pidättää Blaisen, että hän voittaa hirmuisen ajatuksensa, kun se hetki

on lähestynyt, jolloin hän voi tehdä pelastavan liikkeen. Mutta ajatus

voitti hänet itse, se muuttui fyysilliseksi tarpeeksi, janoksi, näläksi.

Hän janosi sitä, hän kärsi siitä, syntyi sellainen hiljaisuus, joka

siittää rikoksia, saa ihmisen ryöväämään ja murhaamaan ohitsekulkijan

kadunkulmassa. Hänestä tuntui, että ell'ei hän saa tyydyttää haluansa,

maksaa se hänen oman henkensä. Palava halu, villi himo saada tappaa tuo

mies valtasi hänet sitä enemmän, mitä lähemmäksi Blaise tuli. Hän näki

nyt paremmin Blaisen, ja se kiihoitti häntä yhä enemmän. Blaisen otsa,

hänen silmänsä, hänen suunsa kiusasivat sanomattomasti Constancea. Vielä

askel, vielä yksi, ja Blaise olisi hänen edessään. Vielä askel ja

Constance ojentaisi kätensä ja olisi valmis pidättämään häntä.

Hän lähestyi. Mitä nyt tapahtui? Kun Blaise oli Constancen luona ja niin

hajamielisenä, että hän kosketti Constancea ilman että hän kuitenkaan

huomasi siinä ketään, muuttui Constance kiveksi. Hänen kätensä olivat

jääkylmät, hän ei voinut kohottaa niitä, ne olivat liian raskaat.

Jäätävä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli kuumeessa.

Käskevä, sisällinen ääni esti hänen tahtomasta ja tekemästä mitään.

Blaise kuolisi, hän ei saisi tehdasta. Constance oli jäykkänä, hän

painautui seinää vastaan, hän ei hengittänyt eikä pidättänyt Blaisea.

Hän kuuli Blaisen keveän hengityksen, hän näki Blaisen profiilin ja

sitten hänen niskansa. Hän oli kulkenut ohitse. Vielä askel, vielä yksi.

Jos Constance olisi huutanut varoitushuudon, olisi hän vielä viimeisessä

silmänräpäyksessä voinut muuttaa kohtalon. Hän luuli, että se olikin

hänen tarkoituksensa, mutta hän puri hampaansa yhteen niin että ne

olivat murtumaisillaan rikki. Vielä askel, ja maa katosi, ja sitten

kuuli Constance kauhean huudon, tunsi ilmanlöyhähdyksen, kun Blaise

putosi, ja sitten kumean jysähdyksen tuolta alhaalta pimeydestä.

Constance ei liikahtanut. Hetken seisoi hän kivettyneenä, kuunteli,

odotteli. Mutta syvyydestä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi vaan syvä

hiljaisuus. Hän kuuli sateen pieksevän uudella vimmalla ikkunoita.

Silloin pakeni hän, palasi salonkiinsa. Siellä tuli hän taas tajuunsa ja

tutkisteli itseään. Oliko hän tahtonut tätä kauheaa onnettomuutta? Ei,

hänen tahtonsa oli ollut kuin halvattuna, kykenemätön toimimaan. Kaikki

oli tapahtunut hänen ulkopuolellaan, hänen poissa ollessaan. Tämä ajatus

rauhoitti häntä. Hän iski siihen kiinni, ajatteli sen yhä uudestaan.

Niin, niin, niinhän se oli, hän oli ollut poissa. Hän näki koko

elämänsä, jossa ei ollut harha-askelta eikä huonoa tekoa. Hän ei ollut

koskaan tehnyt syntiä, tähän päivään asti ei mikään tahallinen huono

teko ollut hänen omallatunnollaan. Hän oli rehellinen nainen, hän oli

kunnioitettava miehensä hurjasteluista huolimattakin. Aina poikansa

kuolemasta asti oli hänen elämänsä ollut raskaan ristin kantamista. Ja

ainoastaan Mauricen muisto herätti hänet hetkeksi tunnottomasta

tilastaan, niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; siinä oli syy

hänen hulluuteensa, selitys rikokseen, jota hän itse turhaan itsestään

etsiskeli. Ja taas valtasivat houreet hänen: hänen oma poikansa oli

kuollut, toinen isäntänä hänen sijallaan, koko tuo sairaalloinen halu

pitää ainoastaan yhden lapsen, koko tämä myrkyttävä, kiehuva raivo pojan

kukistumisen johdosta valtaistuimelta ... oh, nämät seikat tekivät hänen

teoistaan vastaamattomaksi, ajoivat hänen mielettömyyteen ja murhaan.

Olivatko nämät tunteet jo vaikuttaneet hänen aivoihinsa? Yksi ainoa

veriaalto on kylliksi pimittämään omantunnon. Mutta hän ajatteli

itsepintaisesti olleensa sieltä poissa, hän nieli kyyneleensä ja pysyi

jääkylmänä. Ei minkäänlaisia omantunnon vaivoja kuulunut. Työ oli tehty,

ja se oli paras, mikä oli tapahtunut. Sen oli täytynyt tapahtua.

Constance ei ollut tuupannut Blaisea, hän oli itsestään syöksynyt

syvyyteen. Ja vaikka hän ei olisi seisonutkaan siellä, olisi Blaise

sittenkin pudonnut. Siis, koska hän ei ollut siellä, koska hänen

sydämensä ja aivonsa eivät olleet mukana teossa, niin se ei kuulunut

häneen. Ja hän kuuli alituisesti saman vapauttavan, voitosta

riemuitsevan äänen huutavan: Blaise oli kuollut, hän ei voi saada

tehdasta.

Constance seisoi keskellä salongin lattiata ja kuunteli. Miksi hän ei

kuullut mitään? Mitenkä hitaita ihmiset ovat, kun eivät mene nostamaan

häntä ylös! Se melu, jota hän odotti, se yhä kasvava kauhistus, joka

kuuluisi tehtaasta, raskaat askeleet, karkeat äänet, kaikki ne saivat

hänen pidättämään henkeään ja vapisemaan pienimmästäkin äänestä. Mutta

hiljaisuus oli loppumaton, hän kuuli ainoastaan äänettömyyttä. Minuutit

kuluivat, ja Constance nautti salongin lempeästä hiljaisuudesta. Se oli

kuin porvarillisen kunniallisuuden ja loisteliaan arvokkaisuuden

pesäpaikka, jossa Constance tunsi olevansa turvassa ja pelastettuna.

Hyvin tutut esineet, hajusuolapullo, jossa oli opaali, paperiveitsi,

jonka pää oli oksideeratusta hopeasta, rauhoittivat hänet tykkänään. Hän

näki ne, kummastui, tuli liikutetuksi nähdessään ne, aivankuin ne

olisivat saaneet uuden merkityksen. Sitten pöyristytti häntä, hän

huomasi kätensä jääkylmiksi. Hän hieroi niitä hiljaan, hän tahtoi saada

ne lämpimiksi. Minkätähden tunsi hän itsensä niin väsyneeksi? Hänestä

tuntui kuin hän olisi tullut pitkältä matkalta, että hän oli kärsinyt

jonkun onnettomuuden, että häntä oli lyöty, että hän oli aivan ruhjottu.

Ja kun väsymys yhä enemmän valtasi ja lamautti hänen, ei hän toivonut

mitään, hän ainoastaan kummasteli itsekään tietämättään mitä. Kuitenkin

oli hän taas alkanut kuulustella, ja hän tuli siihen päätökseen, että

jos tämä kauhea hiljaisuus jatkuu, istahtaisi hän, sulkisi silmänsä ja

nukkuisi. Ja hän luuli nyt hyvin kaukaa kuulevansa pientä melua, heikkoa

kuin tuulahdus.

Mitä se oli? Ei vielä mitään! Ehkä oli hän vaan uneksinut kaikkia näitä

kauheuksia, miehestä, joka lähestyi, ammoittavasta syvyydestä, hirveästä

parkaisusta. Ehkä ei ollutkaan mitään tapahtunut, koska hän ei mitään

kuullut. Mutta nyt kuuli hän taas tuon kaukaisen melun, ja nyt se

lähestyi. Se ei ollut mikään kansanjoukko, luultavasti vaan yksinäinen

mies, joka käveli kadulla. Mutta ei, ääni kuului tehtaasta, nyt sen

kuuli aivan selvästi, ensin kapusi se portaita ylös, sitten lähestyi se

käytävää. Askeleet tulivat nopeammiksi, Constance kuuli läähättävää

hengitystä, ja nyt ymmärsi hän, että kauhea hetki oli tullut. Ovi aukeni

vimmatun nopeasti.

Morange tuli sisään. Hän oli yksin, liikutettu, kuolonkalpea ja änkytti

puhuessaan.

"Hän hengittää vielä, mutta pääkallo on murskana; hän on mennyttä."

"Mitä?" kysyi Constance. "Mitä on tapahtunut?"

Morange katseli häntä suu ammollaan. Hän oli juossut tänne ylös

saadakseen Constancelta selityksen. Sillä hän ei itse ymmärtänyt

vähääkään, mitenkä tämä onnettomuus oli saattanut tapahtua. Constancen

näennäinen tietämättömyys ja levollisuus lisäsi vielä Morangen

hämminkiä.

"Mutta", huudahti hän sitten, "minähän jätin teidän hissin luokse."

"Aivan oikein. Te lähditte alas, ja minä tulin suoraan tänne."

"Mutta ennenkuin minä tulin alas", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla,

"pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa,

jotta kukaan ei putoisi siitä alas."

"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä

ymmärtänyt mitään."

Morange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen

valehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen

äänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne

kysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä

miestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta.

Jäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari

sanaa:

"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja

musersi pääkallonsa."

Constance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä

yhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:

"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!"

Mutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului

lähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi.

Portailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas,

varovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.

"He kantavat hänen siis tänne!" sanoi Constance kalveten, ja tämä

epähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan

kassanhoitajan varmuuteen. "He kantavat hänen tänne!"

Mutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt

tästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot

vääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman

äkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.

"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä

tapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme

kantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja

sanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen

kuolevan miehensä -- hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut

muutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös."

Hän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä

antavan komentosanoja.

"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita..." Tämä kamala kulkue tuli

salonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan.

Kalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen

veljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä,

tehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa

turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi

saatu sijaa tälle surulliselle taakalle.

Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.

"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky,

nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki

sänkyyn."

Se oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja

jonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan,

oli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa

muistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta

mitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta

samassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?

Tämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen

ristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen

olemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian

pakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja

tahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen

pieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen

keltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen

suupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi

hän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä

oli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan

olevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.

Mutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat

poistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko

Moineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan

tohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen

matkallaan.

"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla

alhaalla", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä.

"Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin

selvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen."

Mutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään

käteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän

silmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli

hänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän

hänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä

yhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän

ainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut

mitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:

"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun

vanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne

vielä jäähyväisille."

"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?" kysyi Beauchêne.

"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta

sitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä

onnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle.

Saammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema

niin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!"

Hän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti

keveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja

lähti.

Constance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi

haaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen

päältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa

puhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten

aikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei

voinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.

"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi

liukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard

suuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa,

päättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin

vuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta

vastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän

itkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan."

Mutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:

"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli

jättänyt sinun hissin luokse."

Constance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen

suupielensä värähteli vaan hieman.

"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin."

Morangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän

ääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin

kylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli

murhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän

tarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.

"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi

eikä menemään minnekään", jatkoi Beauchêne.

"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä", vastasi

Constance kylmästi. "Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin

kuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?"

Ja hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut

minulle mitään, ja minä jatkoin matkaani."

Morange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin

koko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus.

Voiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli

näkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin

itsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli

aivan pyörällä. Hän änkkäsi:

"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän

se sitten lienee, koska se ei muuten voi olla."

Hän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta

väsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän

halun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän

ei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.

Oi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa

Denis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan

puhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä

mukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt

kylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän

epätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin

eivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut.

Kaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä

Mauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama

haudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat

kylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei

yhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin

tämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut.

Heidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen

hiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat

olivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan

palvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa

löytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta

jääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.

Blaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa

vieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen

tykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään,

voi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:

"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen

viimeistä hengähdystään."

Ja surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita

huulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä

leyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän

Blaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut

äkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin

taas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä

muistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä

järkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän

pelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi

onnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän

Rosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että

saavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt

kun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän

Blaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen

kohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen

vuoro.

Mathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät.

Constance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä.

Aivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut

Mauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona

salongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat

pidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti

turhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli

ruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta

sydämestään veljensä otsaa.

"Istukaa ja jatkakaa!"

Constancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut

silloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran

ruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin

istahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta.

Eikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi

noilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja

nyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä

tehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä

ei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän

oli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi

kuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin

hyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan,

hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä

vetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.

"Siinä on tiedonanto työväelle", sanoi Beauchêne. "Me naulaamme sen

porttiin."

Constance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:

"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?"

Hän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli

kuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: "Blaise, minne minä olen

pannut boani?" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli

Blaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois

yhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään

paikkaan.

Mutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän

näköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.

"Minä menen alas", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen

kuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. "Minä tahdon puhutella

Charlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän

ei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla."

Mutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää

häneltä tämän uuden koettelemuksen.

"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse."

Leppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.

"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on

kyllä voimia siihen."

Mutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin

sohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja

hänelle tuli ankara oksennuskohtaus.

Kun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen

tämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean

laidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.

"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin.

Tässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään,

emmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni,

hän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt

vaan itse murtuisi sen alle!"

Suuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän

nyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen

sijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja

ehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta.

Ja hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli

korjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen

voimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet,

tuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta

olisi lakaissut pois hänen itsensä.

V

Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis,

joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe

Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja

se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen.

Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän

ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta

kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin

vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain

muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla

vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä

päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän

kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.

Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun

hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin

teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli

hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä

jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte

oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan

Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti

järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla

tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen

veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen

piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan

eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu

kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain

kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä

hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten

pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin

olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa

hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua

suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön

miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala

palalta kukistuvan.

Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa

kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli

jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja

hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä

tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti

mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja

Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat

poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi

maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että

oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen,

josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän

vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä

Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja

hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli

hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen,

hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen

rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä,

vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa

päivänpaisteessa.

Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun

vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka

olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan

kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä

tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi.

Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se

koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja

niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten

siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat

olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli

kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt

yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään

raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä

mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan

ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa

maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä

onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana,

joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä

toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt

tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka

olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse

istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin

hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli

voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli

hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen

Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain

kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki

ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän

tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli

myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka

heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.

Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja

Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi

ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi

polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.

"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"

Charlotte hymyili hieman hämillään.

"Niin, yllätys, saattepa nähdä."

Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja

hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei

ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki

perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata

kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi

syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.

Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita

ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat

molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja

pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa

ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan

harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise,

Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai

ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen

kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle

makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan

yhdenikäinen Guillaume.

"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka

tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."

Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen

käsissään.

"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat

pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo

kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä

saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on

uudestaan herännyt."

Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä

aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen

niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut

kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei

Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku

Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa

punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt

elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa,

vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja

hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä

appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja

haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu.

Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa

tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja

itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi

toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin

taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja

lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen

miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä.

Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi

poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään.

Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia

lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän

rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin

eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein

kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin

sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun

heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja

miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.

"Ole varovainen, kätke akvarellisi", sanoi Mathieu. "Tuolla tulevat

Gervais ja Claire."

Yhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin

ja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja

suuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki,

hedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa

ja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa

alotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän

odotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko

maanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen

avuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja

tarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi

toisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon.

Aina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti

seitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei

kaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä

sisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä

perheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.

"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?" sanoi Gervais. "Silloin täytyy minun

antaa niittää tästä ruoho."

Claire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän

rakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut

Frédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä,

mitä olisi tehtävä.

Rosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut

jättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin

kanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut.

Viimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän

oli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut

menetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin

ei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli

murehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta

sitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat

vahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat

pitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että

Frédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.

Mutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen

alla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.

"Kuulkaahan", huusi Louise, "ei ole yhtään ruusuja!"

"Ei ole", yhtyi puheesen Madeleine, "ei ainoatakaan valkeaa ruusua!"

"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista", sanoi Marguerite. "Ei

ainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!"

Kolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen

Louise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui

tuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso

nenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin

käsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka

olivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että

vihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei

ainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä

nyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?

Kolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen

näköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis

keksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa

todistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä

näytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja

huusi kiusoittaakseen heitä:

"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!"

"Missä sitten?" kysyi Mathieu.

"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan

täynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät."

Sitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä

ankaran näköisenä ja sanoi:

"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen

sen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla

siellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja."

"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse."

"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis

hankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin

ihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi."

Mutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen,

kolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen

vaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja

jauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin

lapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana

paikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.

"Kuuletko", sanoi Mathieu, "minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä

Thérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne

sinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen

kuullut."

Se oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta

taudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli

hän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen

sinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan

elämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä

tekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut

vihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä

vastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta

sivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän

paikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin

voimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla

Mailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin

kun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen

lähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja

korvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu

perheonni.

Mathieu jatkoi vihaisella äänellä:

"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset!

Mitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada

asiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan

yksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on

toteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on

samanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä

sitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo

myydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly

sitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä

raunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun

viljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut

mitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme

voisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan

kunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi

siellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen

rautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi."

Grégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt

toisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä,

ett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:

"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat,

ja siitä tulee oikein kaunista."

Silloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:

"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän

verta."

Marianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului

taaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli

taluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He

sopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä

huoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet

pojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät,

huusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja

juosseet noutamaan äitejä.

"Mamma!" huusi Nicolas. "Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano."

"Mamma, mamma!" sanoi Berthe. "Guillaumen on jano, tule pian, hänen on

kiire!"

Marianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän

unohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä

nyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.

Oi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän

häät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan

yksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin

että he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki

Chantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä

hänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa

Andrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin,

sillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten

pesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät

kokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten

ei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine

sekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme

pienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli

viidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat

rintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana

juhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan.

Tilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi

tusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja

kesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana

heinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui

taivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja

pienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän

vihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä

rattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein

läsnä olevain malja.

Sillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi

Séguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu

näyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana

puhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia

työhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti

Beauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut

muutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun

alle.

Navetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä

pihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä

ihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt

viljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan

pensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen

aaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli

sellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa

kokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut

käyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset

hiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys

lisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin,

jotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa

aukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen

elämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti

nauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut

katkeraksi:

"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut."

Sitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui

elinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia

kotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa

uusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän,

valloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.

Tallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän

puhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili

eräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti

erinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein

oli ollut puhetta, sanoi hän:

"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että

'lisääntykää ja täyttäkää maa'."

Valentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko

tätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti

kävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin

moittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista

periaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen

panemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka

kaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei

tapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati

tähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi

kuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla

kaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden

ja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli

kiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja

tästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki,

köyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä

taas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he

yhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa

olevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu

seura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet

hienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä

tuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä

aikakautta, se tulee liian hitaasti.

"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi

naisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin

silloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi

maailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen

katoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja

kehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten

siittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse

olen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos

kuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä

itse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin,

että upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien

puolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P.

Ursulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni."

Mathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin.

Ennen olivat sellaiset puheet --sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä

vastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä --

saaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella

omaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja

varmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan

hieman ilkkuvalla äänellä:

"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?"

"Äh, Andrée...!" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei

otettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.

Valentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he

olivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään

yhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä

raakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä

vaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän

voi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa

suhteen.

"Niin", myönsi Séguin, "meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei

oteta lukuun."

He lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan

puhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset

asiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli

kysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua

lapsellisella varmuudella:

"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa

hyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo

syntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän

kysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään

ole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi

niitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma

asiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen."

Ja hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä

tästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä

olla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin

määrätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja

kaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon

lapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on

toivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi

isäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka

jakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli

aivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an

avomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian

suurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.

Hänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti

puhuvansa omista asioistaan.

"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun

meillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme.

Mutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla

tavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas

rahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse

parahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi

isänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla

lapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme

jälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen

ollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole

ainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen

tie onneen!"

Syntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään.

Beauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.

"Minä esimerkiksi..."

Constance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä

saarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui

vieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan

pitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.

"Alexandre!"

"Mitä nyt, rakas ystäväni?"

Beauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän,

joutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin

sanoa viimeisen sanan.

"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät

kumoa sääntöä, periaate on aina periaate."

Taas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut

nurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen

oli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli

kieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän

tahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan

pyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan,

olisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa

itsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu

oli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista

mielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko

näkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se

sellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että

Mathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä

tahtomatta:

"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa,

kaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä

pitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on

tervettä ja ihanaa!"

Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla

oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille

Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien

korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli

antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn

kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli

luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn

ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa

siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren

rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne

komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria

kuin kaalinpäät.

"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla,

"pappa ei sano niistä mitään."

Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli

aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset

olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä

ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin

myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken,

niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne

istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi

leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti

Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle

puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo

vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin

lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin

imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut

vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi

maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi

yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti

imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.

"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan

kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta.

Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen

siitä, että tein sen!"

Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian,

Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.

"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni

Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään,

minä tulen kuitenkin imettämään."

Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin,

miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun

kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten

puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe

aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe

rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja

Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina

palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan

saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja

heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää

varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja

vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään

vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä

ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi

rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori,

hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän

edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella

polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan

itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan

uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen

Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain

lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa

peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja

rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden

jumalallisuus.

Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:

"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"

Marianne purskahti nauruun.

"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen

imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."

Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:

"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"

"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan

järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä

olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet

hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi

seurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme

voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on

tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää

esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme

joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä,

ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."

Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen

silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä

vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki

lapsensa kokoontuneina ympärilleen.

"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on

vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."

Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen

hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran

saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se

oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas

muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä

iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut

ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä

työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin

ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.

Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli

kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä

puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he

tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa

siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous

elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti

ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät

elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen

teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja

lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan

ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska

jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä

voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä

viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys,

joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki

sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen

pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut

vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja

onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän

oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan,

jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian

suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta

toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin

täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta

ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski

vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi,

suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton

solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän

esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista,

siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.

Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta

keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät

kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää

yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän

työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja

luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.

Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja

tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa

kelpo tavalla vaimoaan.

"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki

tekisivät niinkuin sinä!"

Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi

ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat

viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he

kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja

vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden

valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin

kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko

paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset

voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada

tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä

jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta,

katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.

Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin

olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran

putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan

heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi

hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja

elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.