III

Iloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas

vihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen

päivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen

seurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria,

Ambroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin,

missä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose

suloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma

suurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti

siitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.

Rosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä

kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja

kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä

oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän

suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta

hänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja

hellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta

iltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään

lähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli

kunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin

uudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja

ymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli

kasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras

apumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin

Chanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet

kosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse

kohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan

jäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu

eikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina

olivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja

perustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä

vahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.

Kaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi

sunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen

äitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella

pieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan

rautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.

"Kas niin, lapseni, se on hullutusta", sanoi Marianne hiljaa. "Jonkunhan

täytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain

lasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen

pidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi

kanssa mukaan."

Mutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti

häntä niin paljon.

"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö

sinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen

parikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa

ulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään

morsiantaan. Jotta _meidän_ valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla

edustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te

olette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea

kulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!"

Marianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.

"Tässä on marssisuunnitelma", jatkoi Rose. "Minä olen järjestänyt

kaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista.

Meidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun

pikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta

liikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren,

kolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja

päättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan

suuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen

majesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi

Nicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta

kannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista

vuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire,

kukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin

vanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja

prinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva

Desvignesin luota, jossa he odottavat meitä."

Ja hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.

"Siitä tulee suurenmoinen juhlakulkue, luulen minä!"

Hänellä oli sellainen kiire, että hän antoi joukon lähteä aivan liian

aikaiseen, niin että Janvillessä oltiin jo kello puoli kymmenen. Mutta

siellä piti tavattaman muut perheen jäsenet.

Se talo, jonne rouva Desvignes oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut

ja asunut siellä jo kaksitoista vuotta, omistaen aikansa yksinomaan

tyttäriensä kasvatukseen, oli tien varrella ja ensimäinen kylään

tullessa. Kahdeksan päivää aikaisemmin oli hänen vanhin tyttärensä

Charlotte, Blaisen vaimo, tullut sinne molempain lastensa Berthen ja

Christophen kanssa, jotka tarvitsivat raitista ilmaa, ja illalla oli

Blaise itse saapunut heidän luokseen. Hän oli jättänyt tehtaan oman

onnensa nojaan maanantaihin asti ja oli hyvin iloissaan saadessaan

viettää sunnuntain yhdessä perheensä kanssa. Siitä oli suuri ilo

nuoremmalle sisarelle Marthelle, kun iso sisar oli tullut asumaan

muutamiksi viikoiksi vanhaan pesäänsä ja tuonut mukanaan pienet

lapsensa, joita varten oli tuotu kaksi kehtoa hänen vanhaan

tyttöhuoneesensa. Leikittiin ja naurettiin kuin ennenkin, ja kiltti

rouva Desvignes ei ajatellut muuta kuin täyttää suunnitelmansa ja

naittaa Marthenkin. Yhteen aikaan oli todellakin näyttänyt siltä kuin

Chanteblediin olisi saatu kaksien häiden asemasta kolmet. Denis, joka

käytyään läpitse opistonsa oli antautunut uusiin teknillisiin

tutkimuksiin, oli tavannut melkein joka sunnuntai Marthen, joka oli

samanikäinen kuin Rosekin -- nuo toisistaan erkanemattomat --, ja tämä

nuori tyttö, joka oli vaaleanverinen ja soma kuin Charlottekin, mutta

käytännöllisempi, oli erinomaisine luonnonlahjoineen tehnyt niin suuren

vaikutuksen Denisiin, että hän oli päättänyt mennä naimisiin tytön

kanssa, vaikka tällä ei ollut myötäjäisiäkään. Mutta he olivat molemmat

niin tyynet ja viisaat, että eivät kiirehtineet; varsinkin Denis ei

tahtonut sitoa nuoren naisen kohtaloa itseensä, ennenkuin hän voi

tarjota tälle naiselle turvatun aseman. Ja sentähden olivat he omasta

ehdostaan lykänneet yhdistymisensä tuonnemmaksi ja hymyillen

vastustaneet Rosen kiihkeitä kehoituksia, sillä Rose oli tullut aivan

haltioihinsa ajatellessaan kolminkertaisia häitä. Denis kävi kuitenkin

yhä tervehtimässä rouva Desvignesin luona, joka otti hänen vastaan kuin

oman pojan. Tänään oli Denis lähtenyt Chantebledistä kello seitsemän

valloittaakseen Blaisen vuoteessaan, kuten hän sanoi; hän oli siis

myöskin tavattavana Janvillessä.

Janvillen suuri kansanjuhla sattui juuri täksi sunnuntaiksi, toukokuun

toiseksi päiväksi. Suuri tori rautatienaseman edustalla oli täynnä

puuhevosia, karuselleja, markkinakojuja ja ampumaratoja. Yöllä oli

sadekuuro lakaissut taivaan pilvistä puhtaaksi, se oli kirkkaan sininen

ja siltä loisti sädehtivä aurinko, niin että päivä oli liian lämmin

tähän vuodenaikaan verraten. Siellä oli myöskin jo kansaa, kaikki

paikkakunnan tyhjäntoimittajat, joukottain lähiseudun lapsia ja

talonpoikia, jotka olivat tulleet katsomaan markkinain komeutta. Ja

tämän väkijoukon keskitse täytyi Fromentin perheen raivata tiensä, ensin

polkupyöräilijäin, sitten vaunujen, ja lopuksi sen hännän, joka oli

liittynyt kulkueeseen kylän ulkosyrjästä.

"Me herätämme huomiota", sanoi Rose hypäten alas polkupyörältään.

Se olikin totta. Ensi vuosina oli koko Janville ollut kylmäkiskoinen

Fromenteja, tuota herrasväkeä kohtaan, joka oli tullut Jumala tiesi

mistä, ja oli niin hävytön, että tahtoi viljellä viljaa siellä, missä

ennen oli ollut ainoastaan kiviä. Sitten oli Fromentein merkillinen ja

ihmeellinen voitto loukannut heidän itserakkauttaan ja kiihoittanut

heidän vihaansa yhä enemmän. Mutta kaikki kuluu, menestystä ei voi

vihata, ne, jotka tulevat rikkaiksi, ne ovat aina lopulta oikeassa. Ja

nyt hymyili Janville hyväntahtoisesti tälle lapsirikkaalle perheelle,

joka oli lisääntynyt heidän keskuudessaan, ja unohti, että jokainen

tässä perheessä syntynyt lapsi oli aikanaan ollut häväistysjuttujen

aiheena kylässä. Mitenkä muuten olisi voinutkaan vastustaa tämän perheen

raitista iloa, kun koko perhe, niinkuin tänä juhlapäivänäkin, tuli esiin

kokonaisena laumana, joka otti haltuun kaikki tiet, kadut ja torit? Isä

ja äiti, yksitoista lasta, joista kuusi poikaa ja viisi tyttöä, ja sen

lisäksi vielä kaksi lastenlasta eli yhteensä viisitoista. Molemmat

vanhimmat, kaksoset, olivat neljänkolmatta vuoden vanhoja ja vielä niin

yhdennäköiset, että ihmiset vieläkin sekoittivat heidät toisiinsa,

vaikka he eivät enään olleetkaan niin täydellisesti yhdennäköiset kuin

kehdossa ollessaan, sillä eroittaakseen heitä toisistaan täytyi silloin

avata heidän silmänsä; Blaisella oli nimittäin harmaat ja Denisillä

mustat silmät. Nuorin lapsi, Nicolas, oli ainoastaan vuoden vanha, ja

hän oli pieni, pikkuvanha vekkuli, jonka jyrkkä miesmäisyys näytti

huvittavalta. Vanhimpain lasten ja nuorimman välillä olivat nuo

kahdeksan muuta kuin askeleet portaissa, aina kahden vuoden eroituksella

ijässä: Ambroise, vastustamaton sulhasmies, joka juuri oli alkanut

valloittajaretkensä; elämänhaluinen Rose, joka myöskin oli tulemassa

vaimoksi ja äidiksi; Gervais, jolla oli tarmokas otsa ja jättiläismäiset

jäntereet ja josta oli tuleva järjellisen maanviljelyksen esitaistelija;

hiljainen, työnhaluinen Claire, jolla ei ollut kauneutta, mutta oli

luonteeltaan eheä ja innostunut taloustoimiin; Grégoire, vallaton

koulupoika, joka aina tiesi, mitä hän tahtoi, ja enimmäkseen kuleskeli

seikkailuja etsimässä; vihdoin nuorimmat tyttäret, hyvänluonteinen,

vahvarakenteinen Louise, hieno, uneksiva Madeleine ja Marguerite, jolla

oli kaikkein vähimmin kauneutta mutta hellin sydän. Ja kun nämät

yksitoista tulivat yhteen riviin isän ja äidin taakse ja jonon

lopettivat Berthe ja Christophe, toisen sukupolven ensimäiset vesat,

niin oli siinä koko paljon väkeä. Ja niiltäkin, jotka happamen näköisinä

katselivat ihmeellistä muutosta Chantebledissä, oli hauskaa nähdä

Chantebledin asukkaat noin yhdessä ja täyttävän koko kylän. Sillä he

toivat mukanaan sellaisen terveyden, ilon ja voiman tuulahduksen, että

tuntui siltä kuin maa itse tulvivassa elämänvimmassaan olisi

synnyttänyt heidät ikuiseksi tulevaisuuden toivoksi.

"Ne, joita on enemmän kuin meitä, astukoot esiin, että saamme laskea!"

sanoi Rose iloisesti.

"Olepas nyt hiljaa!" sanoi Marianne, joka nyt oli tullut vaunuista ja

pannut Nicolaksen maahan. "Sinähän saat ihmiset suuttumaan meihin!"

"Suuttumaanko? Nehän ihailevat meitä. Miten hassua se on, mamma, ett'et

sinä ole ylpeämpi itsestäsi ja meistä!"

"Minä olen siihen määrin ylpeä, että pelkään nöyryyttäväni muita."

Kaikki nauroivat, Mathieukin oli ylpeä, vaikka hän pysyi hyväntahtoisen

tyynenä ollessaan näin julkisesti "pyhän joukkonsa" keskuudessa, joksi

hän leikillä kutsui poikiaan ja tyttäriään.

"Muuten on meillä nyt vaan ystäviä", sanoi hän. "Kaikki pitävät meistä."

"Kaikkiko!" mutisi Rose. "Katsokaahan Lepailleureja tuolla tombolan

luona!"

Lepailleurit olivat todellakin siellä, isä, äiti, Antonin ja Thérèse.

Jotta ei heidän tarvitsisi nähdä Fromenteja olivat he olevinaan hyvin

huvitettuja arpajaisista, joissa oli voittoina kauniita

porsliiniesineitä. He muuten eivät enään tervehtineetkään Fromenteja,

voimattomassa vimmassaan toisten suuren menestyksen tähden olivat he

käyttäneet pientä riitaa hyväkseen ja luopuneet tuttavuudesta.

Lepailleur piti Chantebledin viljelemistä persoonallisena

loukkauksenaan, sillä hän ei ollut unohtanut monia pilkkasanojaan noista

nummimaista, joista ei muka koskaan pitänyt saada muuta kuin kiviä. Ja

kun hän oli tarkasti katsellut porsliiniesineitä, teki hänen mielensä

ruveta hävyttömäksi, hän kääntyi sentähden ympäri ja katseli Fromentin

perhettä, joka oli tullut liian aikaiseen ja käyskenteli väkijoukossa

odotellen junan tuloa.

Myllärin mieli oli tullut vieläkin vihaisemmaksi siitä syystä, että

hänen poikansa Antonin oli kaksi kuukautta sitten palannut Janvilleen.

Tämä nuori mies, joka kerran oli lähtenyt valloittamaan Pariisia, oli

neljä vuotta ollut kirjurin apulaisena asianajaja Rousseletin luona,

mutta osottautunut olevan hidas ymmärrykseltään ja hyvin laiska. Hän ei

ollut edistynyt muualla kuin paheitten tiellä; ensin sortui hän

kahvilain viettelyihin ja sitten vieri hän kaltevaa pintaa yhä alemmaksi

juoppouteen, peliin ja irstasten naisten syliin. Hänen valloituksensa

rajoittuivat niihin alhaisiin huvituksiin, joista hän kotonaan oli

uneksinut ja joita hän nyt oli ahnaasti nauttinut. Kaikki hänen rahansa

olivat kuluneet niihin ja kaikki ne rahat, jotka hän oli viekotellut

äidiltään, joka sokeasti uskoi häneen kuin itse meidän Herraamme.

Vihdoin murtui hänen terveytensä, hän tuli laihaksi ja keltaiseksi sekä

menetti hiuksensa kolmenkolmatta vanhana. Äiti pelästyi ja otti hänen

kotiin, sanoi ihmisille, että poikansa teki liian paljon työtä, eikä hän

voi sallia tuon nuoren miehen raatavan itseään kuoliaaksi. Myöhemmin

saatiin tietää, että asianajaja Rousselet oli aivan yksinkertaisesti

ajanut hänet pois. Mutta tämä viheliäinen palaaminen kotilieden ääreen

sai Lepailleurin kuitenkin tyytymättömäksi, sillä hän alkoi ymmärtää,

mitenkä asian oikea laita oli. Ja vaikka hän ei vielä julkisesti

ilmaissutkaan suuttumustaan, niin oli se siitä syystä, että hän oli

liiaksi ylpeä myöntämään pettymystään ja epäluottamustaan Antoninin

suurenmoiseen tulevaisuuteen. Mutta seinien sisällä kosti hän tämän

kaiken vaimolleen ja syyti tälle vasten silmiä joukottain haukkumasanoja

varsinkin siitä asti kuin hän oli huomannut vaimon lähettelevän rahaa

pojalle. Vaimo kuitenkin uhoitteli miestään, hän ihaili poikaansa

niinkuin ennen pojan isää, uhrasi isän pojan tähden, sillä jälkimäisen

suurempi oppi sai hänet nyt vielä hämmästyneemmäksi. Perheessä vallitsi

siis epäsopu, se oli seurauksena juuri heidän halustaan tehdä pojastaan

herrasmies, pariisilainen. Antonin puolestaan virnisteli kaikelle,

kohotteli olkapäitään, käveli päivänpaisteessa inhoittavaa tautia

sairastavana ja odotti aikaa, jolloin hän tulisi tarpeeksi vahvaksi

voidakseen palata takaisin paheittensa helmaan.

Kun Fromentit kulkivat ohitse, niin oli hauska nähdä Lepailleurein

keikuttavan päätään ja nielevän heidät katseillaan. Isä irvisti

pilkallisesti ja äiti heitti pöyhkeästi päätään. Poika seisoi siinä

kädet taskuissa ja näytti paljaspäisenä ja köyryselkäisenä hyvin

surkuteltavalta sekä oman itsensä rauniolta. Kaikki kolme ajattelivat

sanoa jotakin epämiellyttävää; samassa tarjoutui heille tilaisuus.

"Missä Thérèse on?" huudahti Lepailleur äkkiä. "Hän oli äsken tässä,

mihin hän nyt on joutunut. Minä en salli hänen menevän pois luotani, kun

kaikki nuo ihmiset tulevat..."

Thérèse oli todellakin kadonnut. Hän oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta

ja oli kaunis kuin keruubi, hänen vallattomat hiuksensa olivat vaaleat

ja silmänsä mustat ja säteilevät. Mutta hän oli hirveän rajuluontoinen

ja itsepäinen, voi olla tuntikaudet kateissa ja harhaili silloin

metsissä etsimässä lintuja, kukkia ja hedelmiä. Ja siihen, että äiti nyt

pelästyi ja läksi etsimään tytärtään, kun Fromentit kulkivat ohitse, oli

syynä se, että hän oli edellisellä viikolla keksinyt erään hävyttömän

seikan. Thérèse halusi polkupyörää varsinkin nyt kun hänen vanhempansa

olivat sen jyrkästi kieltäneet ja sanoneet, että sellaiset koneet

sopivat herrasväelle vaan ei kunnollisille tytöille. Eräänä iltapäivänä

kun Thérèse tavallisuuden mukaan oli ulkona, tuli hänen äitinsä kotiin

torilta ja näki eräässä syrjäisessä kujassa tyttärensä pikku Grégoire

Fromentin kanssa, joka oli samanlainen huimapää kuin Thérèsekin ja

kohtasi Thérèsen usein sellaisissa paikoissa, jotka ainoastaan lapset

tunsivat. He nähtiin aina yhdessä metsissä ja joen rantamilla. Ja sinä

päivänä oli Grégoire pannut Thérèsen istumaan polkupyörälleen, piteli

häntä tukevasti vyötäristä, juoksi vieressä ja opetti tyttöä ajamaan

polkupyörällä. Tuo pieni lurjus antoi oikean oppitunnin pienelle

lutkalleen, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mutta sellainen lasten

leikki voi päättyä sangen huonosti. Ja Thérèse olikin saanut muutamia

kipenöitseviä korvapuusteja, kun hän illalla tuli kotiin.

"Mihin se kirotun penikka on mennyt?" kirkui rouva Lepailleur. "Häntä ei

voi hetkeksikään päästää silmistään, sillä heti hän karkaa!"

Antonin, joka oli mennyt katsomaan kojun taakse, tuli laahustaen

takaisin, kädet yhä taskuissa ja virnisteli:

"Katso tuonne, mamma. Siellä on jotenkin..."

Ja kojun takana näki äiti Thérèsen ja Grégoiren taaskin yhdessä.

Grégoire piteli toisella kädellään polkupyörää, jonka rakennetta hän

luultavasti selitti tytölle; tyttö seisoi ihastuksesta henkeään

pidätellen ja katseli himoitsevin silmin konetta. Thérèse ei voinut

vastustaa kiusausta, ja Grégoire nosti pienillä käsillään ja nauraen

hänen polkupyörälle; silloin kuului äidin uhkaava ääni:

"Kirottu lutka, mitä sinulla siellä taas on tekeillä? Tuletko sieltä

heti, tai minä annan sinulle, että sen vielä muistat!"

Mathieu, joka myöskin oli huomannut lasten vehkeet, huusi ankaralla

äänellä Grégoirelle:

"Pane koneesi muitten viereen ja muista, että minä olen kieltänyt sinua!

Älä tee sitä toista kertaa!"

Se oli sodanjulistus. Lepailleur karjui hävyttömiä uhkauksia ja karkeita

sanoja, jotka voittivat posetiivinkin äänen. Ja molemmat perheet

erkanivat toisistaan ja sekaantuivat pyhäpukuisen kansan joukkoon.

"Herra Jumala, eikö se juna koskaan tule?" sanoi Rose joka iloisessa

kärsimättömyydessään kääntyi joka hetki ympäri ja katsoi torin syrjään

pienen asemarakennuksen tornikelloa. "Vielä kymmenen minuuttia; mitä

meidän pitää tekemän?"

Hän oli pysähtynyt erään miehen eteen, joka kadun kulmassa myi rapuja;

siinä oli kokonainen korillinen eläviä rapuja hänen jalkainsa juuressa.

Ne olivat varmaankin kotoisin Yeusen lähteistä, puolen peninkulman

päästä; ne eivät olleet suuria, mutta hyvänmakuisia, Rose tunsi tuon

lajin erittäin hyvin, sillä hän oli itse pyytänyt samanlaisia purosta.

Ja hänen päähänsä tuli uusi ajatus.

"Mamma, ostetaan koko korillinen... Ymmärräthän, tervetuliaisjuhlaksi,

siinä olisi meidän lahjamme sille kuninkaalliselle parille, jota me

odotamme. Kukaan ei saa sanoa, ett'ei meidän majesteettimme tekisi

parastaan, kun odotetaan naapurimajesteetteja. Minä keitän ne itse, kun

saavumme kotiin, ja saattepa nähdä, että ne maistuvat herkullisilta!"

Hänen kanssaan laskettiin leikkiä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää

tätä huvia tuolta suurelta lapselta, joka onnellisuudessaan piti kaikkea

leikkinä ja jonka mielestä elämä oli yhtä ainoata juhlaa. Hän tahtoi nyt

itse laskea ravut, ja siitä tuli suuri puuha, sillä kun ne nipistivät

häntä, huusi hän ja päästi ne irti, ja kaatoi vihdoin koko korin ja

ravut alkoivat lähteä pakoon. Pojat ja tytöt ajamaan niitä takaa, tuli

ankara takaa-ajo, ja perheen vanhemmatkin jäsenet yhtyivät leikkiin. Ja

hauskaa ja virkistävää oli kuulla heidän nauravan, nähdä heidän kaikesta

sydämestään innostuvan tähän metsästykseen, sekä suurten että pienten,

koko tuon iloisen joukon, Janvillen kerääntyvän heidän ympärilleen ja

ottavan suurimmalla hyväntahtoisuudella osaa heidän huviinsa.

Mutta äkkiä kuului höyryveturin puuskutus etäältä.

"Oi, Jumalani, tuolla he tulevat!" huusi Rose hämmästyneenä. "Pian,

pian! Meiltä jää muuten vastaanotto!"

Nyt tuli kiire, mies sai maksunsa, ja tuskin ennätettiin saada kansi

korin päälle ja se viedyksi vaunuihin. Ja sitten lähti koko perhe

juoksemaan, täytti koko pienen asemarakennuksen ja asettui hyvään

järjestykseen junasillalle.

"Ei, ei, ei niin", sanoi Rose muutellen heidän seisontapaikkojaan. "Te

ette seuraa arvojärjestystä. Kuningatar puolisonsa kuninkaan viereen,

sitten prinssit pituutensa mukaan. Frédéric asettuu minun viereeni. Me

olemme kihlatut. Ja minä luonnollisesti pidän tervehdyspuheen."

Juna pysähtyi. Kun Ambroise ja Andrée tulivat vaunusta, hämmästyivät he

ensin nähdessään kaikki rivissä ja juhlallisen näköisinä odottavan

heitä. Mutta kun Rose oli pitänyt heille pienen, komeilevan puheen ja

sanonut morsianta pitkämatkaiseksi prinsessaksi, jota hän oli itse

tullut tervehtimään isänsä valtakunnan rajalle, niin purskahtivat nuoret

nauruun, yhdistyivät leikkiin vastaamalla samalla tavalla. Rautatien

virkamiehet seisoivat siinä suu ammollaan ja kuuntelivat. Tämä oli

sanomattoman hauskaa, ja kaikki olivat ihastuksissaan oikein

lapsellisena olemiseen.

Mutta nyt huudahti Marianne kummastuneena.

"Mitä? Eikö rouva Séguin ole mukana? Ja hän kun lupasi niin varmaan..."

Ambroisella ja Andréella ei todellakaan ollut muita kuin Céleste

seurassaan. Céleste selitti asian:

"Rouva käski minun tuoda terveisiä ja sanoa, että hän on aivan

epätoivoissaan. Vielä eilen toivoi hän saavansa olla mukana. Mutta eilen

illalla tuli hänen vieraakseen herra Navaréde joka pitää tänään

esitelmän laitoksessa, ja rouvan oli luonnollisesti mahdotonta jäädä

pois sitä kuulemasta. Hän käski sentähden minun saattamaan nuoret tänne,

ja nyt olen minä tehnyt tehtäväni, he ovat turvallisessa satamassa."

Oikeastaan ei kukaan kaivannut Valentinea, sillä hän oli aina

maaseudulla ollessaan pahalla päällä. Mathieu lausui kuitenkin muutamia

kohteliaita sanoja:

"Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että meillä on hyvin ikävä ilman

häntä... Eespäin nyt!"

Mutta Céleste puuttui puheesen:

"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun

kaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa.

Ja muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen

minuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen

takaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!"

He jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät

torille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.

"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset", sanoi Rose. "Nyt alkaa

varsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin,

isäimme linnaan."

"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi", sanoi

Marianne. "Tuolla sataa!"

Äsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja

myrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.

"Satakoon! Siitä me emme välitä!" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi.

"Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona."

Hän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen,

jonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle,

kulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan

hymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi

hedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen

laulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.

Rose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina

hääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise,

Madeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen

sopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa

liehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä

maata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin

tuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin

asemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan

ohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes

vihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan

paikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat

laulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan,

suvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana,

vaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä

Grégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.

Jonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut.

Juhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen

vieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset

juoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta,

jonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä

ottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla

oli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he

tarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen

kaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä

juhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten --

myöskin toisiaan vastapäätä -- maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja

Marianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin

prinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla

sijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra

Christophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin

pitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka

sateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet,

niin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.

Vaunujen jälkeen tuli pieni joukko jalan: Blaise ja Denis, rouva

Desvignes ja hänen molemmat tyttärensä, Charlotte ja Marthe. He olivat

itsepäisesti kieltäytyneet ottamasta vaunuja, sillä heidän mielestään

oli hauskempaa kulkea jalan nuo kaksi kilometriä, Janvillen ja

Chantebledin välin. Jos tulisi sade, niin voisivathan he jonnekin päästä

suojaan. Rose oli muuten sanonut, että tämä oli erittäin hyvä, sillä

tarvitsivathan he jalkaisin kulkevan seurueenkin, jotta juhlakulkue

näyttäisi oikein komealta; nämät viisi olivat suurena kansanjoukkona,

joka saattoi hallitsijoitaan eläköötä huutaen. Taikka voivat he myös

olla välttämättömänä sotilassaattueena, joka torjuisi kaikkein

vihamielisten naapuriruhtinaitten hyökkäykset. Onnettomuudeksi ei rouva

Desvignes voinut kävellä nopeasti, jotenka jälkijoukko jäi niin paljon

jälelle, että se pian näytti pieneltä, mitättömältä ryhmältä

etäisyydessä.

Mutta tästä ei Rose välittänyt; pettymykset tekivät hänen iloisuutensa

vaan kaksinkertaisiksi. Tien ensimäisessä mutkassa kääntyi hän katsomaan

taakseen, ja kun hän näki jälkijoukkonsa enemmän kuin kolmensadan metrin

etäisyydessä, huudahti hän ihmetellen:

"Mutta katsohan, Frédéric, mikä ääretön joukko meitä on! Paljon tilaa

tarvitsemme me! Ja se suurenee yhä, eikä koko kenttäkään sitten enään

meille riitä!"

Ja kun morsiusneidit ja hovipoika alkoivat tehdä pilaa hänestä, sanoi

hän:

"Ei, kuulkaahan nyt, teillä täytyy olla kunnioitusta tätä joukkoa

kohtaan --! Laskekaa, niin saatte nähdä! Meitä on kuusi etujoukossa,

eikö niin? Vaunuissa on yhdeksän, se on yhteensä viisitoista. Lisätkää

tähän jälkijoukko, jossa on viisi, niin siitä tulee yhteensä

kaksikymmentä. Oletteko kuullut puhuttavankaan sellaisesta perheestä?

Kaniinit, jotka näkevät meidän kulkevan ohitsensa, ovat mykkänä

hämmästyksestä ja nöyryytyksestään."

Ja sitten nauroi hän taas, ja kaikki alkoivat yhdessä laulaa

Cendrillonin laulua matkasta prinssin linnaan.

Yeusen sillalla alkoivat ensimäiset suuret sadepisarat tipahdella.

Mustansinervä pilvi kulki taivaalla huimaa vauhtia. Pisaroita alkoi

tulla yhä tiheämmin ja yhä ne suurenivat, ja vihdoin syöksyi sade

taivaasta virtana, aivankuin ääretön sulku olisi siellä ylhäällä avattu.

Eteensä ei voinut nähdä kahdenkymmenenkään metrin päähän. Parissa

minuutissa oli maantie muuttunut järveksi.

Juhlasaattue joutui hirveään epäjärjestykseen. Vasta jälestäpäin

saatiin kuulla kerrottavan jälkijoukon kohtalosta; sade oli kohdannut

sen erään talonpoikaistalon lähellä, ja levollisesti ja rauhallisesti

oli se mennyt sinne sisälle. Ne, jotka istuivat vaunuissa, vetivät

verhot suojakseen ja pysäyttivät vaunut erään puun alle, jotta hevoset

eivät pelästyisi sadekuuroa. He huusivat polkupyöräilijöille, jotka yhä

jatkoivat matkaansa, että nämät pysähtyisivät eivätkä menisi sellaiseen

sateesen, mutta veden kohina voitti heidän äänensä. Pikkutytöt ja

hovipoika etsivät kuitenkin koneilleen ja itselleen suojaa korkean

pensaikon takana, mutta kihlatut jatkoivat vimmatulla vauhdilla

matkaansa.

Frédéric, joka näistä kahdesta oli ymmärtäväisempi, sanoi:

"Tämä ei ole järjellistä. Pysähdytään niinkuin muutkin."

Mutta kiihoittunut Rose, joka ei näyttänyt välittävänkään sateesta,

vastasi:

"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua.

Eteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me

nauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia

myöhemmin..."

He olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten

eteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla

poppelein välissä.

"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi", sanoi Frédéric. "Minä

saan vielä nuhteita ja syystä kyllä."

"Niin, mutta minulla on hauskaa!" huudahti Rose. "Tämä kylpy

polkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin

paljon, että seuraisit mukanani!"

Ja hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata

häntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat

he, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin

taivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin

ukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät

kotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui

taas siniseksi.

Rose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja

hengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen

vaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta,

joka on kaatanut päälleen vesiastiansa.

"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa

ensimmäisinä perille!"

Ja Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan.

Mutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin

kiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän

tahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän

kulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella

toimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan

emäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan

ihailevin katsein.

Kun muut perheen jäsenet saapuivat, ne, jotka olivat olleet vaunuissa,

ja ne, jotka jalan olivat kulkeneet, syntyi vielä enemmän vilkkautta,

sillä vanhemmat olivat hyvin suutuksissaan siitä syystä, että olivat

saaneet olla kovin levottomia tuosta kilpa-ajosta sateessa.

"Tuo oli hyvin järjetöntä, Rose", sanoi Marianne. "Olethan sinä ainakin

muuttanut liinavaatteesi?"

"Olen kyllä ... missä ravut ovat?"

Mathieu puolestaan torui Frédériciä.

"Te olisitte voineet taittaa niskanne; eikä ole juuri hyödyllistä saada

tuollaista kylmää kylpyä kun on läpimärkä. Sinun olisi pitänyt estää

Rosea."

"Rose tahtoi välttämättömästi jatkaa matkaa, ja kun hän tahtoo jotakin,

ei minulla ole voimaa vastustaa."

Mutta nyt teki Rose iloisesti lopun nuhdesaarnasta.

"Kas niin, nuhteita on jo tullut tarpeeksi, minä käyttäydyin tyhmästi.

Eikö kukaan tahdo sanoa minulle yhtään kohteliaisuutta ruuan laittamisen

suhteen? Onko kukaan ennen huomannut rapujen tulevan noin hyviltä, kun

ne ovat tulella?"

Aamiainen oli erinomaisen hauska. Koska heitä oli kymmenen ja he

tahtoivat pitää juhla-aterian pääharjoituksen, niin oli pöytä katettu

suureen saliin, tavallisen ruokasalin viereen. Sen seinät olivat vielä

aivan paljaat, mutta koko aterian aikana puhuttiin vaan siitä, mitenkä

se olisi koristeltava kukilla ja köynnöksillä. Jälkiruokaa syödessä

annettiin tuoda saliin tikapuutkin, jotta seinille voitaisiin piirtää

koristussuunnitelma.

Rose, joka tähän asti oli ollut hyvin puhelias, oli äkkiä muuttunut

aivan harvasanaiseksi. Hän oli kuitenkin syönyt hyvällä ruokahalulla.

Mutta hänen kasvonsa olivat vahankalpeat ja hiukset vielä märät. Ja kun

hän aikoi kiivetä tikapuita ylös, horjahti hän ja pyörtyi. Hän pantiin

nojatuoliin, ja kaikki häärivät hänen ympärillään. Useita minuutteja oli

hän tajuttomassa tilassa. Kun hän sitten tuli tajuntaansa, istui hän

hetken äänetönnä eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Mathieu

ja Marianne olivat levottomia ja kyselivät häneltä paljon. Hän oli

nähtävästi vilustunut, siinä oli kaunis seuraus järjettömästä

kilpajuoksusta. Mutta tuo nuori tyttö tointui kuitenkin ja hymyili, ja

hän sanoi, ett'ei hän mistään paikasta ole sairas, hän oli vaan äkkiä

tuntenut ahdistusta rinnassaan, mutta nyt se oli ohitse ja hän hengitti

helpommin. Hän jaksoi taas nousta, hän lausui mielipiteensä salin

koristamisesta, kaikki rauhottuivat lopulta, ja iltapäivä kului

piirustusten ja suunnitelmain tekemisessä. Kukaan ei syönyt paljon

päivällistä, sillä siksi paljon oli rapuja syöty. Kello yhdeksän aikaan

kun Céleste tuli noutamaan Andréeta, erosivat kaikki. Ambroise palasi

samana iltana Pariisiin. Blaisen ja Denisen piti matkustaa seuraavana

aamuna seitsemän junalla. Rose saattoi rouva Desvignesia ja hänen

tyttäriään maantielle ja jätti iloisena heille hyvästit vielä pyörällä

päästään ajatellessaan sitä iloista tapahtumaa, joka ensi kerralla

kokoisi perheen.

Ei Mathieu eikä Marianne mennyt heti maata. He eivät puhuneet mitään,

mutta heistä tuntui, että Rose oli niin omituinen ja hänen silmänsä

kuumeesta loistavat. Hän oli taaskin ollut kaatumaisillaan tullessaan

sisään ja vanhemmat saivat hänen käymään vuoteesensa, vaikka hän

valitteli vähän ainoastaan sitä, että hänen oli vaikea hengittää. Kun

hän oli mennyt huoneesensa, joka oli vanhempain huoneen vieressä, jäivät

vanhemmat odottamaan ja äiti meni sisään katsomaan, että hän peittäisi

itsensä kunnollisesti ja nukkuisi rauhallisesti; isä istui lampun

ääressä ja odotteli levottoman näköisenä. Vihdoin nukkui Rose, ja

vanhemmat jättivät hänen ovensa puoleksi auki ja puhelivat keskenään

hiljaisella äänellä rauhoittaakseen toinen toistaan; eihän se lie ollut

vaarallista, se kyllä menee ohitse, jos hän saa nukkua hyvin. Ja

vanhemmatkin menivät nukkumaan, syntyi hiljaisuus, koko talo nukkui

kukon ensi lauluun asti. Mutta kello neljän aikaan ennen päivän

sarastusta heräsivät vanhemmat puoleksi tukahdettuun ääneen, joka huusi:

"Mamma! Mamma!" He juoksivat vuoteestaan ja etsivät kynttilää. Rose oli

saanut uuden, ankaran kohtauksen. Muutaman minuutin kuluttua näytti hän

tulleen paremmaksi, ja levottomuudestaan huolimatta eivät vanhemmat

tahtoneet herättää ketään, vaan päättivät odottaa päivään asti. Suurinta

levottomuutta herätti se seikka, että Rosen kasvot olivat melkein

tuntemattomat, turvonneet ja vääristyneet, aivankuin joku pimeyden voima

olisi vaihtanut hänet, varastanut hänet yöllä vanhemmiltaan. Hän oli

nukkunut väsyneen näköisenä, ja vanhemmat eivät olleet liikahtaneetkaan

paikaltaan, jotta eivät häiritseisi hänen lepoaan, he valvoivat ja

odottivat, kuuntelivat elämää, joka sitä mukaa heräsi heidän

ympärillään mitä valoisammaksi aamu tuli. Kello löi viisi, kuusi. Kun

Mathieu näki Denisen alhaalla pihalla, juoksi hänkin alas ja pyysi

poikaansa menemään heti kun saapuu Pariisiin tohtori Boutanin luokse ja

kehoittamaan Boutania hetkeäkään hukkaamatta tulemaan Chanteblediin. Ja

kun poika oli mennyt, palasi hän Mariannen luokse, mutta ei vieläkään

herättänyt muita. Silloin sai Rose kolmannen kohtauksen, ja se oli

salaman isku.

Rose oli noussut istumaan, huitoi käsillään ja ähkyi:

"Mamma! Mamma!"

Elämä leimahti liekkiin viimeisen kerran, ja aivankuin uhotellakseen

kuolemaa juoksi tyttö sängystään, tahtoi kävellä, pääsikin ikkunan

ääreen, johon nouseva aurinko lähetti kultaisia säteitään. Hetken nojasi

hän ikkunaan, jalat paljaina, hiukset hajallaan, ja hiukset peittivät

hänen paljaat hartiansa kuin kuninkaallinen mantteli. Ei koskaan ennen

ollut hän näyttänyt niin kauniilta, niin voimaa ja lempeä uhkuvalta.

"Ah, miten minä kärsin! Kaikki on mennyttä, minä kuolen!"

Isä syöksi esiin, äiti tuki häntä, kietoi molemmat kätensä hänen

ympärilleen aivankuin suojellakseen häntä lävistämättömällä haarniskalla

kaikista vaaroista.

"Ole vaiti, onneton lapsi! Ei se mitään ole, pian se on ohitse. Tule

maata, minä pyydän! Vanha ystäväsi Boutan on matkalla tänne; huomenna

olet sinä taaskin terve."

"En, en, minä kuolen, kaikki on mennyttä!"

Ja hän kaatui heidän syliinsä, he ennättivät ainoastaan panna hänet

maata. Ja näytti siltä kuin salama olisi iskenyt alas, hän kuoli

sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä, muutamassa hetkessä

veren tukkeutumisesta keuhkoissa.

Siinä oli se sokea viikate, joka yhdellä iskulla niittää pois koko

kevään. Se oli raakamaista, se oli niin odottamatonta, että vanhempain

hämmästys oli alussa suurempi kuin heidän epätoivonsa. Mariannen ja

Mathieun huudoista säikähtyneinä hyökkäsivät kaikki sisään, melu täytti

koko talon, ja sitten se vaipui kuoleman hiljaisuuteen, aivankuin kaikki

työ ja elämä olisi loppunut. Kaikki olivat kauhistuksissaan, murtuneita.

Ja äkkiä, kun kaikki olivat kuin kivettyneinä, kuului Frédéricin

parkaisu. Hän oli mieletön, hän tahtoi ottaa hengen itseltään, hän

sanoi, että hän oli murhannut Rosen, sillä hänen olisi pitänyt estää

tytön tulemasta kotiin rankkasateessa. Häntä täytyi pidellä kiinni,

viedä pois Chantebledistä, jotta ei uutta onnettomuutta tapahtuisi.

Hänen äkkinäinen raivoutensa oli musertanut kaikkein sydämet, nyt

virtasivat kyyneleet, vanhempain ja sisarusten sydäntäsärkevä valitus

täytti koko Chantebledin, jossa nyt ensi kerran kuolema oli käynyt

vieraana.

Suuri Jumala, Rose tuossa kuolinvuoteellaan, valkeana, kylmänä,

kuolleena! Hän, tuo kauniin, iloisin, rakastettavin! Hän, jota kaikki

muut ihailivat ja josta he ylpeilevät! Ja tämä kaikki pitkän elämän ja

pysyväisen onnen toivojen keskellä, kymmenen päivää ennen häitä, suuren

ja kauniin ilopäivän jälkeisenä yönä, sen päivän jälkeen, jolloin hän

oli niin iloisesti laskenut leikkiä ja nauranut! Kaikki olivat vieläkin

näkevinään hänen elämänhaluisena ja rakastettavana, lapsellisten

temppujen keksijänä, keskellä ruhtinaallista juhlakulkuettaan! Pian

pidettävät kaksoishäät olisivat olleet aivankuin perheen pitkällisen

onnen ja ilon kukkaan puhkeaminen. Heillä oli tähänkin asti ollut

surunsa ja väliin oli itkettykin, mutta silloin oli aina liitytty

lähemmäksi toisiaan ja lohduteltu toinen toistaan; vielä ei ollut ketään

puuttunut illalla niistä hellistä, viimeisistä syleilyistä, jotka

parantavat kaikesta. Ja nyt oli paras mennyt pois, kuolema oli tullut

heille sanomaan, että kenenkään onni ei ole täydellinen ett'eivät

vahvimmat ja onnellisimmatkaan koskaan saa nähdä kaikkein toiveittensa

toteutuvan. Elämä ei voi olla olemassa ilman kuolemaa. He saivat nyt

osansa ihmiskunnan kurjuudesta, ja se oli sitä suurempi, mitä enemmän

elämää he olivat varanneet itseään varten, he, jotka olivat luoneet niin

paljon elääkseen samalla paljon. Kun kaikki nousee ihmisen ympärillä

idulle ja kasvaa, kun hän on antanut hedelmällisyyden ilman esteitä

virrata, niin silloin saa hän hirmuisen muistutuksen siitä ikuisesta,

pimeästä kuilusta, johonka koko maailma on joutuva, ja tämän

muistutuksen saa hän sinä päivänä jolloin onnettomuus iskee hänen

kimppuunsa, kaivaa ensimäisen haudan ja vie mukanaan rakastetun olennon.

Toiveet, jotka tuntuivat olevan äärettömän monet ja suuret, musertuvat

pirstaleiksi, ja ihminen jää hämmästyneenä ajattelemaan sitä,

minkätähden kukaan ei saa elää ja rakastaa ijankaikkisesti.

Oi, miten hirmuisilta tuntuivat ne kaksi päivää, jotka seurasivat tätä!

Koko talo oli kuin kuollut, ei kuulunut muuta ääntä kuin elukkain

hengitys; koko yhteen kokoontunut perhe oli menehtynyt itkusta ja

tuskallisesta odotuksesta niin kauvan kuin vainajaparka lepäsi tuolla

kukkain alla. Illalla ennen hautausta tuotiin ruumis saliin, jossa

kerran oli niin iloisina nautittu aamiaista ja keskusteltu, mitenkä sama

sali olisi koristettava kaksoishäitten suurta juhlaa varten. Nyt siellä

viimeistä yötä valvottiin ruumiin ääressä, siellä ei ollut lehtiä, ei

köynnöksiä, ainoastaan neljä palavaa vahakynttilää ja joukko valkeita

ruusuja, jotka samana aamuna oli tuotu sinne. Ei isä eikä äiti tahtonut

tänä viimeisenä yönä mennä levolle. He istuivat vieretysten lapsensa

luona, jonka maa oli pian ottava takaisin. He olivat näkevinään Rosensa

aivan pienenä, kuudentoista kuukauden vanhana, heidän ensi aikoja

asuessaan Chantebledin metsästyspaviljongissa, kun hän äsken oli

vieroitettu ja he nousivat öisin vuoteestaan peittelemään häntä. He

olivat näkevinään hänen sitten Pariisissa, mutta vielä aivan pienenä,

tulevan laahustaen aamusin heidän luokseen ja tahtovan kiivetä heidän

vuoteesensa, valloittaakseen heidät väkirynnäköllä ja nauraen

ihastuksesta. He olivat näkevinään hänen suurena ja täysikasvuisena,

päivä päivältä kauniimpana, mitä enemmän Chantebled laajeni, aivankuin

yhä hedelmällisemmäksi käynyt maa olisi antanut terveytensä ja mehunsa

hänen kauneutensa lisäämiseksi. Ja nyt ei häntä enään ollut olemassa, ja

kun he ajattelivat, ett'eivät koskaan enään saa nähdä häntä, etsivät

heidän kätensä toisiaan, likistivät epätoivoisina toisiaan, ja heistä

tuntui siltä kuin koko heidän elämänsä, kaikki heidän tulevat päivänsä

olisivat vierähtäneet pimeyden kuiluun. Nyt oli aukko murrettu,

seuraisiko heidän muu onnensa mukana? Heidän kymmenen muuta lastaan

olivat tosin koossa, mustapukuisina ja kyyneleet silmissä nukkuvan

siskonsa ympärillä, mutta ei isä eikä äiti nähnyt heitä eikä heidän

lukuaan laskenut. Ja tähän suureen, paljaaseen, vahakynttiläin himmeästi

valaisemaan huoneesen lähetti aamuaurinko säteensä, valaisi ruumiin

ääressä valvovia, koko perheen viimeistä hyvästijättöä.

Ja päivällä sitten kulki hautaussaatto eteenpäin valkeata tietä

poppelein varjossa, samaa tietä, jota Rose oli ajanut pyörällään myrskyn

siivillä. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tulleet saapuville, koko

seudun väestö tahtoi näyttää osanottoaan tämän surullisen

kuolemantapauksen johdosta. Kaikki lähimmät saattoivat vainajaa

kirkkomaalle, vieläpä äiti ja sisaretkin olivat sanoneet, että he eivät

tahdo erota rakkaasta vainajasta, ennenkuin haudan reunalla. Tällä

kertaa oli saattue todellakin suuri, mutta Mathieu ja Marianne eivät

tunteneet ketään. Seuraavana päivänä muistelivat he nähneensä Morangen,

mutta eivät olleet aivan varmat siitä, että se todellakin oli Morange,

tuo äänetön herra, joka oli likistänyt heidän käsiään ja itkenyt.

Mathieu oli myöskin muistavinaan, että Constance oli kirkkomaalla tullut

hänen luokseen ja sanonut muutamia sanoja riemuitsevan vahingonilon

salama silmissään.

Mitä hän oli sanonut? Sitä hän ei tiennyt. Luonnollisesti muutamia hyvin

sopivia sanoja, aivankuin murheellisen sukulaisensa suru olisi ollut

hänen omansa. Mutta Mathieu muisti suureksi tuskakseen toisia sanoja,

joita hän oli lausunut sinä päivänä, jona hän oli luvannut tulla

kaksoishäihin ja jolloin hän katkeralla äänellä oli toivonut, että

Chantebledin hyvä onni jatkuisi. Nyt he siis olivat muserretut, nuo

onnelliset ja hedelmälliset Fromentit! Heidän hyvä onnensa oli ehkä

ainaiseksi lopussa! Ja ankara väristys puistatti Mathieun ruumista,

hänen luottamuksensa tulevaisuuteen oli alkanut horjua, häntä peloitti,

että onni ja hedelmällisyys loppuvat ja virtaavat pois nyt avatusta

aukosta.