II

Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen

ajatuksensa -- ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä -- mennä heti

tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän

luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin

yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika

vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä,

jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen

johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa

tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen:

Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse

Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista

vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä

Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis

eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut

saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.

Kun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa

eräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli

aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja

luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden

hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen

murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten

jotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi,

missä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa

Beauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä

olikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän

tietämättä.

Ennenkuin hän meni kotiinsa Chanteblediin lähti hän konetehtaasen, jossa

hänellä olikin onni tavata isäntä, jonka Blaisen poissa olon takia

täytyi olla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli siis huonolla tuulella,

haukotteli ja ähkyi sekä oli melkein puolinukuksissa. Kello löi kolme,

mutta hän väitti, ett'ei hän voi sulattaa ruokaa, koska ei päässyt

aamiaisen jälkeen kävelemään. Asian laita oli oikeastaan siten, että hän

välien säryttyä vaimonsa kanssa oli kaiket iltapäivät erään kahvilatytön

seurassa, jolle hän oli vuokrannut asunnon.

"Niin", huokasi hän venytellen itseään, "minun vereni on sakeata. Minun

täytyy liikkua, muuten minä kuolen."

Mutta kun Mathieu sanoi käyntinsä tarkoituksen, silloin hän heräsi.

Ensin ei hän tosin ymmärtänyt mitään, sillä asia tuntui hänestä niin

omituiselta ja tyhmältä.

"Mitä te sanotte? Onko minun vaimoni puhunut teille tuosta pojasta? Onko

hän saanut sellaisen ajatuksen päähänsä, että poikaa pitäisi etsiä?"

Hänen paksut, verekkäät kasvonsa tulivat veltoiksi, hän oli niin

kiukkuinen, että änkytti puhuessaan. Mutta kun hän sai kuulla, että

Constance oli antanut Mathieulle varman ja määrätyn tehtävän, silloin

tapahtui räjähdys.

"Vaimoni on hullu! Hän on tukkihullu, sanon minä! Onko koskaan ennen

kuultu puhuttavankaan tuollaisesta päähänpistosta? Joka päivä minua

kiusataan uudella hulluudella!"

Mathieu lopetti hyvin tyynesti puheensa.

"Minä tulen nyt löytölastenkodista, jossa sain tietää, että poika elää.

Minulla on hänen osoitteensa. Mitä minä nyt teen?"

Mutta nyt oli mitta täysi. Beauchêne oli aivan vimmoissaan, hän teki

liikkeitä nyrkeillään.

"No, tämäpä on hauskaa! Mikä tuhannen vietävä on hänen tarkoituksensa,

kun hän tuolla lapsella kiusaa minua? Poikahan ei ole hänen, niin eikö

hän voi antaa minun ja pojan olla rauhassa? Minun lasteni kanssa ei

muilla kuin minulla ole mitään tekemistä. Ja sitten minä kysyn, onko se

sopivaista, että vaimoni antaa teidän juosta minun lapsieni perässä?

Ettehän te vaan aijo viedä poikaa vaimoni luokse, toivon minä? Mitä me

tekisimme tuolla talonpoikaispojalla, jossa on ehkä kaikki paheet?

Voitteko te kuvitella mielessännekään häntä meidän kodissamme? Vaimoni

on hullu, sanon minä, rutihullu!"

Ja hän alkoi vimmoissaan kävellä edestakaisin. Sitten seisahtui hän

äkkiä.

"Rakas ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että sanotte vaimolleni

pojan kuolleen."

Mutta nyt hän kalpeni ja astui askeleen taaksepäin. Constance seisoi

oven luona ja oli kuullut kaikki. Jonkun aikaa oli Constance jo tuolla

tavalla kävellyt hiljalleen konttoorihuoneustoissa, ilmaantui äkkiä

milloin missäkin, aivankuin olisi pitänyt salaista tarkastusta. Hän

seisoi hetken äänetönnä, sitten kysyi hän edes katsomattakaan mieheensä:

"Hän elää, eikö niin?"

Mathieu ei voinut sanoa muuta kuin totuuden. Hän vastasi pään

nyökähdyksellä. Beauchêne teki epätoivoissaan viimeisen ponnistuksensa.

"Kas niin, rakas ystävä, ole nyt järkevä. Minä sanoin juuri äsken,

ett'emme edes tiedä, millainen tuo poika onkaan. Ethän sinä tahtone

ainoastaan huvin vuoksi turmella koko elämäämme."

Mutta Constance oli järkähtämättömän kylmä ja katseli miestään ankarin

silmäyksin. Sitten käänsi hän selkänsä miehelleen ja pyysi saada tietää

pojan sekä vaunujentekijän ja kylän nimen.

"Siis Alexandre Honoré, vaunujentekijä Montoirin luona Saint-Pierressä

lähellä Rougemontia. No hyvä, ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että

jatkatte tiedustelujanne, hankkikaa minulle luotettavat tiedot pojan

tavoista ja luonteesta. Olkaa varovainen, älkää mainitko nimiä. Minä

kiitän jo etukäteen teitä siitä, mitä teette hyväkseni!"

Ja hän meni pitemmittä selityksittä matkaansa, mainitsematta edes

miehelleen suunnitelmistaan; ehkä ei hän vielä itsekään ollut niistä

selvillä. Beauchêne oli tyyntynyt vaimonsa musertavan halveksumisen

edessä. Minkätähden häiritsisi hän itsekästä nautintoelämäänsä

koettelemalla vastustaa hullumaista vaimoaan? Hänenhän tarvitsi vaan

ottaa hattunsa ja lähteä tavallisiin huvituksiinsa. Hän kohotti

olkapäitään.

"No niin, etsiköön hän vaan pojan, sellaista tyhmyyttä en minä ainakaan

olisi tehnyt. Totelkaa häntä, rakas ystäväni, jatkakaa tiedustelujanne,

tehkää hänelle mieliksi. Ehkä minä saan sitten olla rauhassa. Minä olen

todellakin saanut tarpeekseni ... hyvästi! Minä menen matkaani."

Mathieun ensi ajatus oli nyt kääntyä Couteauskan puoleen, jos hän vaan

voisi löytää tuon vaimon. Vaikeneminen kuului Couteauskan ammattiin, kun

hänelle maksoi, vaikeni hän. Jo seuraavana päivänä aikoi hän mennä

kuulustelemaan rouva Bourdieun luokse; mutta sitten tuli hän

ajatelleeksi toista tietä, joka hänestä tuntui varmemmalta. Siitä asti

kuin hän oli ostanut Chantebledin kokonaisuudessaan, ei hän ollut nähnyt

pitkiin aikoihin Séguinejä, mutta nyt oli hän erityisistä syistä taas

solminut siteet heidän kanssaan, ja ihmeekseen oli hän Valentinen luona

nähnyt ennen eroitetun kamarineidin Célesten, joka muutamia kuukausia

sitten oli päässyt armoihin. Hän päätti nyt Célesten kautta kääntyä

suoraan Couteauskan puoleen.

Onnellinen kohtalo oli taas solminut välit Séguinien ja Fromentein

välillä. Ambroise, joka oli syntynyt kaksosten jälkeen ja oli pian

yhdenkolmatta vuotias, oli kouluopintojensa jälkeen kahdeksantoista

vuotiaana saanut paikan Séguinin sedän Thomas du Hordelin luona, joka

oli Pariisin rikkaimpia tukkukauppiaita. Tämä vanha mies, joka vielä

nuoruuden innolla hoiti liikettään, oli alkanut suuresti pitää

erinomaisen lahjakkaasta Ambroisesta, jolla oli oikea liikemiehen äly.

Ukolla oli ollut ainoastaan kaksi tytärtä, joista toinen oli kuollut

aikaiseen, ja toinen oli joutunut naimisiin erään hullumaisen miehen

kanssa, joka ampui luodin otsaansa ja jätti jälkeensä lesken, myöskin

mielenvikaisena. Tämä selittää sen hellän, isällisen huolen, jota Du

Hordel piti Ambroisesta, tuosta ihmelapsesta, kauniimmasta Fromentin

lapsista, nuorukaisesta, jolla oli valkea iho, suuret, mustat silmät,

tummat, luonnostaan kiharat hiukset ja täydellisesti komea vartalo.

Mutta ennen kaikkea viehätti häntä tuon nuoren miehen yritteliäisyys,

se, että hän kuin leikillä vaan puhui neljää eri kieltä, näköjään aivan

suunnaton kyky, jolla hän joskus oli johtava kauppahuonetta, joka olisi

tekemisissä kaikkein viiden maanosan kanssa. Aivan nuorena oli Ambroise

jo sisarustensa joukossa ollut rohkein, vastustamattomin valloittaja.

Toiset olivat ehkä parempia kuin hän, mutta hän oli kaikkivaltias. Hänen

sydämellinen rakkautensa ja neronsa oli muutamain kuukausien kuluessa

valloittanut vanhan Du Hordelinkin, aivan kuin hän vastaisuudessa tulisi

valloittamaan kaikki, jotka hän luulisi tarvitsevan edistystään varten.

Hänen voimansa oli toiminnassa, keveässä suloudessa ja lujassa

työkyvyssään.

Samaan aikaan lähentelivät Séguin ja hänen setänsä toisiaan. Setä ei

ollut kertaakaan tullut veljenpoikansa kotiin Antinkadun varrella siitä

asti kuin elämä siellä oli käynyt niin eripuraiseksi. Muuten oli tämä

näennäinen ystävyys seurauksena eräästä häpeällisestä asiasta, joka

kuitenkin saatiin salatuksi. Velkaisena ja Noran hylkäämänä, joka

vainusi vararikkoa, oli Séguin joutunut vielä ahnaampien porttojen

käsiin, ja hän oli vihdoin kilpa-ajoissa tehnyt sen epähienon teon, jota

kunnialliset ihmiset kutsuvat varkaudeksi. Du Hordel, jolle asiasta

ilmoitettiin, sekaantui heti siihen ja maksoi hirmuista häväistystä

välttääkseen, ja häneen vaikutti siihen määrään veljenpoikansa muinoin

niin varakkaassa talossa vallitseva sekasorto, että hänelle tuli ankarat

omantunnon vaivat; hän tunsi itsensä hieman vastuunalaiseksi siitä, mitä

siellä oli tapahtunut, siitä syystä, että itsekkäisyydessään ja jott'ei

hänen rauhansa tulisi häirityksi, oli päättänyt pysyä sieltä poissa.

Mutta erittäinkin oli Andrée, hurmaava, lähes kahdeksantoista vuotias

tyttö valloittanut väkirynnäköllä hänen sydämensä; yksistään Andrée

olisi voinut pitää hänet siellä, sillä siihen määrin tuli hän

murheelliseksi nähdessään miten tätä tyttöä lyötiin laimiin. Isä eli

enimmäkseen kodin ulkopuolella. Äiti, Valentine, oli äskettäin saanut

kärsiä paljon, sillä lopullinen välien rikkoutuminen Santerren kanssa,

joka oli kyllästynyt avioliiton ikävyyksiin saamatta nauttia sen etuja

ja joka nyt oli mennyt naimisiin vanhan, hyvin rikkaan naisen kanssa.

Tämä oli luonnollinen seuraus tuon viekkaan naisten valloittajan ja

pessimistin tavoista, hänen, joka teki kultaa ihmisten tyhmyydestä.

Valentine, joka oli neljänkymmenen kolmen vuotias ja pelkäsi, ett'ei

häntä enään kukaan rakastaisi, oli tullut vieläkin uskonnollisemmaksi ja

hän näytti melkein heti löytäneen lohdutuksen hiljaisten, uskonnollisten

miesten seurassa. Nyt oli hänkin koko päivät poissa, hänen sanottiin

olevan vanhan kreivi de Navarèden uskollinen auttaja, ja kreivi oli

katolilaisuutta levittävän yhdistyksen puheenjohtajana. Gaston, joka

kolme kuukautta sitten oli päässyt Saint-Cyristä, oli nyt korkeammassa

sotilaskoulussa Fointainebleaussa, ja hän oli siihen määrään innostunut

sotilasuraan, että hän jo puheli jäämisestään poikamieheksi, koska

upseerilla ei muka saa olla muunlaista rakkautta eikä muunlaista

puolisoa kuin miekkansa. Lucie oli vihdoinkin yhdeksäntoista vuotiaana

muuttanut erääseen ursuliittein luostariin, jossa hän ottaisi nunnan

hunnun ihastuneena siitä, että saa uhrata Jumalalle ruumiinsa ja elää

hedelmättömänä sekä sukupuolettomana. Ja tässä suuressa, tyhjässä

talossa, jonka isä, äiti, veli ja sisar olivat jättäneet ei ollut

jälellä muita kuin lempeä ja rakastettava Andrée, ja hän oli niin

yksinään ja niin onneton perheolojen tähden, että setä Du Hordel oli

säälivässä hellyydessään saanut päähänsä ajatuksen naittaa hänen ja

Ambroisen.

Célesten paluu kiirehti vaan asiaa. Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä

kuin Valentinen oli täytynyt eroittaa tämän kolmannen kerran raskaana

olevan kamarineitinsä, jonka nyt ei onnistunut salata ruumiinsa muotoa.

Näinä kahdeksana vuotena oli Céleste koetellut kaikenlaisia epäiltäviä

ammatteja, joista hän ei puhellut. Muun muassa oli hän kerran ollut

erään bordellin johtajattarena, jota hän piti yhdessä Couteauskan

kanssa, joka imettäjäinsä keralla toi sinne nuoria, kauniita ja

alistuvia talonpoikaistyttöjä Normandiasta. Mutta kun tämä liike oli

vetänyt puoleensa poliisin huomion, oli Célesten täytynyt hypätä ulos

ikkunasta ja paeta. Sitten oli hänen elämässään puolentoista vuoden

aukko, jonka hän näytti viettäneen täydellisessä salaisuudessa. Vihdoin

löydettiin hän Rougemontista sairaana ja köyhänä; hän meni

vaivaishuoneesen voidakseen elää, mutta parani vähitellen ja pääsi

taaskin arvoon kirkkoherran avulla; kirkkoherran oli Céleste

valloittanut erinomaisella jumalaapelkääväisyydellään. Siellä hän

luultavasti laati suunnitelmansa päästä takaisin Séguinin palvelukseen;

ehkä oli hän saanut tietää, mitä Séguinin perheessä tapahtui,

Couteauskan kautta, joka yhä seurusteli rouva Menouxin kanssa,

puotirouvan, joka asui läheisyydessä. Seuraavana päivänä kuin Valentinen

ja Santerren välit olivat rikkoontuneet, oli Valentine vihansa vimmassa

ajanut pois kaikki palvelijansa, ja silloin tuli hänen luokseen

Céleste, joka nyt näytti niin katuvaiselta ja vakavalta, että se

vaikutti suuresti Valentineen. Kun Valentine muistutti hänelle

harha-askeleestaan, vakuutti hän itkien, että hän ei koskaan enään siten

tee, sillä hän kävi nykyään ripillä ja herranehtoollisella, ja

Rougemontin kirkkoherra oli antanut hänelle todistuksen suuresta

hurskaudesta ja siveellisistä tavoista. Tämä todistus vaikutti

Valentineen, joka ymmärsi, kuinka suureksi avuksi tämä tyttö voisi olla,

sillä hän oli itse suuttunut kaikkiin taloushommiin. Céleste olikin

suunnitellut saavansa tätä tietä vallan käsiinsä. Kahden kuukauden

kuluttua oli hän saanut Lucien tekemään päätöksen luostariin

menemisestään kiihoittamalla tytön muutenkin liiallisia

hartaudenharjoituksia. Gaston näyttäytyi ainoastaan niinä päivinä,

jolloin hänellä oli vapautta, Andrée oli siis yksin kotona, ja hänen

läsnä olonsa esti vielä sitä suurta ryöstöä, josta Céleste oli

uneksinut. Kamarineidistä tuli siis se, joka innokkaimmin puuhasi neidin

avioliiton hyväksi.

Ambroise oli muuten jo valloittanut Andréen, hän, joka valloitti kaikki.

Andrée oli jo vuoden ajan tavannut Ambroisea setä Du Hordelin luona,

ennenkuin setä sai päähänsä naittaa heidät. Tyttö oli hyvin hiljainen,

pieni karitsa, joksi äitinsä häntä sanoi. Tämä kaunis, nuori mies, joka

oli niin hellä häntä kohtaan, oli aina hänen ajatuksissaan, hän oli

tytön ainoana toivona, kun hylätty asemansa häntä liian paljon rasitti.

Hän tiesi, että perhesiteet olivat katkenneet, hän tunsi elävänsä

häpeällisissä ja epäilyttävissä olosuhteissa, jotka vahingoittivat

häntä. Kun hänen setänsä oli varovaisesti kysellyt hänen mielipiteitään

Ambroisesta, oli hän heittäytynyt sedän syliin ja itkenyt kyyneleitä,

jotka paljastivat hänen tunteensa. Valentine ihmetteli alussa tuollaista

ehdotusta: Fromentin poikako? Fromentit olivat vieneet heiltä

Chantebledin, tahtoivatko he nyt vielä viedä heiltä tyttärenkin? Mutta

hän ei voinut keksiä syytä kieltoonkaan, sillä järkkyihän talon

taloudellinen perustus. Hän ei muuten ollut koskaan pitänyt

Andréestä, ja syytteli hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli

talonpoikaismaidollaan tehnyt tytön omakseen. Tuo pieni, hiljainen

karitsa ei voinut olla Séguinejä. Céleste oli puolustavinaan tyttöä,

mutta ärsytti sillä sitä enemmän äitiä tytärtään vastaan ja herätti

äidissä halun päästä irti tyttärestään avioliiton avulla, niin että hän

itse voisi sitten häiritsemättä omistaa elämänsä toisiin tarkoituksiin.

Du Hordel puhui asiasta Mathieulle, joka suostui tuumaan, ja sitten oli

jälellä enään Séguinin suostumuksen hankkiminen, ennenkuin Fromentit

virallisesti pyysivät Andréen kättä pojalleen. Mutta helppoa ei ollut

tavata Séguinia sopivassa mielentilassa. Kului viikkoja, täytyi

rauhoitella Ambroisea, joka oli hyvin rakastunut ja aavisti luultavasti

sitä kuningaskuntaa, jonka tuo hellä, vaatimaton morsian oli tuopa

hiljaisuudessa mukanaan hameensa poimuissa.

Eräänä päivänä kun Mathieu kulki Antinkadun ohitse, sai hän päähänsä

mennä sisään tiedustelemaan, oliko Séguin palannut Italiasta, jonne hän

aivan odottamatta oli matkustanut. Hän kohtasi Célesten yksinään ja

päätti nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen tiedustellakseen Couteauskaa.

Ensin puheli hän hetken muista asioista, mutta kysyi sitten Célesten

ystävätärtä; hän väitti erään tuttavansa tarvitsevan hyvää imettäjää.

"Sopii mainiosti", vastasi kamarineiti kohteliaasti, "Sophie Couteau tuo

juuri tänään kotiin rouva Menouxin lapsen. Kello on pian neljä, ja

siihen aikaan pitäisi hänen tulla. Tunnettehan te rouva Menouxin, kolmas

myymälä ensimäisellä kadulla, vasemmalla."

Hän pyysi anteeksi, ett'ei voi tulla saattamaan Mathieutä sinne.

"Minä olen yksin talossa. Herraa ei ole vielä kuulunut. Keskiviikkosin

on rouvalla johtokunnan kokous hoitolassaan, ja neiti Andrée on äsken

mennyt ulos setänsä kanssa."

Mathieu lähti kiireesti rouva Menouxin luokse. Jo kaukaa näki hän tuon

rouvan puotinsa ovella. Hän oli vuosien kuluessa yhä enemmän kutistunut,

neljänkymmenen vuotiaana näytti hän pieneltä tytöltä, niin oli hän hento

ja laihtunut. Hiljainen työinto oli aivankuin kärventänyt hänet,

kaksikymmentä vuotta oli hän uskollisesti myynyt kahdella soulla lankaa

ja kolmella soulla neuloja voimatta kuitenkaan säästää mitään, mutta

ihastuneena siitä, että voi joka kuukausi lisätä pienet ansionsa

miehensä palkkaan saadakseen hankituksi miehelleen hyvää ruokaa. Miehen

luuvalo pakoittaa luultavasti hänen erkanemaan museosta; mitenkä he

silloin voisivat elää miehen pienellä eläkkeellä, ell'ei hän jatka

kauppaansa? Ja sitten oli heillä vielä ollut onnettomuutta; heidän

ensimäinen lapsensa oli kuollut, ja toisen täytyi heidän nyt ottaa

kotiin kasvatusäidin luota. Ja nyt seisoi rouva Menoux myymälänsä ovella

tuskallisesti odotellen ja katsellen kadun kulmaan päin.

"Ei, rouva Couteau ei ole vielä tullut, mutta minä odotan hänen

saapuvaksi minä hetkenä tahansa. Olkaa hyvä ja käykää sisään..."

Mathieu ei tahtonut istua siellä olevalle ainoalle tuolille, jolloin

olisi sulkeutunut tie ostajilta. Lasiseinän takaa näkyi pimeä, pieni

huone, jossa puolisot asuivat, joka oli samalla kertaa keittiönä,

ruokasalina ja makuuhuoneena ja jonka ikkuna oli päin pientä, kosteata

pihamaata.

"Niinkuin näette, herrani, ei meillä ole juuri paljon tilaa. Mutta emme

tästä maksakaan enempää kuin kahdeksansataa frankia, ja mistähän me

voisimme saada minkäänlaista myymälää siihen hintaan? Muuten on minulla

tässä korttelissa ostajia, jotka ovat kaksikymmentä vuotta tehneet

kauppoja minun kanssani. Minä puolestani en valita, minä en ota suurta

sijaa, eikä mieheni tule kotiin, ennenkuin iltasin, ja silloin istuu hän

tuolla nojatuolissa poltellen piippuaan, niin että hänellä on jotenkin

siedettävä olo. Minä hoitelen sitten vielä häntä niin hyvin kuin voin.

Mutta lapsen kanssa tulee elämä aivan mahdottomaksi."

Ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ensimäistä

poikaansa Pierreä.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta. Minä olen vielä näkevinäni rouva Couteaun

tulevan tänne pienokaisen kanssa, niinkuin hän pian tulee toisen

lapsenikin kanssa. He olivat paljon puhuneet Rougemontin raittiista

ilmasta ja lasten terveellisestä elämästä siellä sekä minun pikku

poikani punaisista poskista, niin että minä annoin hänen jäädä sinne,

kunnes hän oli täyttänyt viisi vuotta, ja minä olin ihan epätoivossa,

kun en voinut saada häntä kotiin. Oi, miten paljon lahjoja ja rahaa minä

annoin kasvatusäidille, sitä te ette voi aavistaakaan, se oli viedä

minun häviöön. Ja parasta kaikesta oli, että minun täytyi ottaa hänen

vihdoin kotiin, ja silloin oli hän niin laiha, kalpea ja pieni niinkuin

ei hän koskaan koko elämässään olisi saanut leivän palaakaan. Kaksi

kuukautta tämän jälkeen kuoli hän minun syliini. Isä tuli sen jälkeen

sairaaksi, ja ell'emme olisi niin paljon pitäneet toisistamme, luulen

minä, että me molemmat olisimme hukuttaneet itsemme."

Hän meni taaskin myymälän oven eteen kyyneleet silmissä ja katseli

kadulle, mutta sitten tuli hän takaisin näkemättä mitään.

"Voittehan arvata, mitenkä me ihastuimme, kun minä kaksi vuotta sitten

eli täytettyäni seitsemänneljättä, sain vieläkin pojan. Me olimme

hulluina ilosta, aivankuin äsken naineet. Mutta millaista vaivaa ja

rasitusta siitä oli! Meidän täytyi lähettää hänetkin maaseudulle, sillä

täällä me emme häntä voineet pitää. Vaikka me olimme vannoneet, että

emme lähettäisi häntä Rougemontiin, mutta sitten päätimme me, että sen

paikan me tunnemme eikä hänellä olisi pahempi olo siellä kuin

muuallakaan. Minä annoin siis hänen täysihoitoon rouva Vimeuxille, minä

en tahtonut kuulla puhuttavankaan Loiseauskasta, joka oli antanut

minulle takaisin Pierreni sellaisessa tilassa. Ja kun hän tuli kolmen

vuotiaaksi, en minä tahtonut enään kuulustella kauniita sanoja ja

lupauksia, vaan tahdoin hänen takaisin kotiin, vaikka minä en oikein

tiedä, mitä hänellä täällä teen. Nyt olen minä jo tunnin odottanut

häntä, ja minä oikein pelkään, että jotakin on tapahtunut..."

Hän ei voinut jäädä myymälään, hän asettui ovelle kaula eteenpäin

ojennettuna ja silmät kohden kadunkulmaa. Äkkiä huudahti hän:

"Ah, tuolla he ovat!"

Kiirehtimättä ja happamen näköisenä tuli Couteauska sisään ja laski

nukkuvan lapsen rouva Menouxin syliin.

"Hän on oikein raskas, tuo teidän Georges", sanoi hän. "Nyt ette voi

sanoa, että saatte tämän takaisin pelkkänä luuna ja nahkana."

Ilosta vapisten oli äidin täytynyt istuutua pienokainen sylissään, hän

suuteli poikaa, tutki häntä, oli halukas näkemään, oliko lapsi terve ja

tuleeko hän elämään. Pojalla oli paksut, hieman kalpeat kasvot ja hän

näytti hyvin vahvalta. Mutta kun äiti oli riisunut häneltä vaatteet

levottomuudesta vapisevilla käsillään, tuntui hänestä, että pojalla oli

hoikat jalat ja käsivarret mutta liiaksi suuri vatsa.

"Ja siitä te olette tyytymätön!" huudahti Couteauska. "Toinen oli liian

laiha, ja tämä liian lihava. Äidit eivät ole koskaan tyytyväisiä."

Mathieu oli ensi silmäyksellä nähnyt, että tässä oli yksi niitä lapsia,

joita säästäväisyydestä ruokitaan vedellä ja leivällä tai sopalla ja

joilla luonnollisesti on huono vatsa. Hän muisti nyt kaikki, mitä hän

oli kuullut tuosta kauheasta Rougemontista, jossa huonolla hoidolla

murhattiin joukottain lapsia, avattiin ovet ja ikkunat auki, jotta

kehdoissa makaavat pienokaiset sitä pikemmin tekisivät tilaa Pariisista

tuotaville uusille lapsille. Mutta kaikki eivät kuitenkaan kuolleet, ja

tässäkin oli yksi, joka oli tullut sieltä elävänä takaisin. Mutta vaikka

ne palasivatkin elävinä, toivat useimmat kuitenkin sieltä mukanaan

kuoleman siemenen, ja siinä oli uusi hekatombiuhri yhteiskunnallisen

itsekkyyden alttarilla.

"Ei, minä en jaksa enään, minun täytyy istua", sanoi Couteauska ja

istahti kapealle penkille tiskin taakse. "Oh, millainen virka! Ja aina

me otetaan epäystävällisesti vastaan, aivankuin olisimme sydämettömiä,

rosvoavia velhoja!"

Hänkin oli kuihtunut ja hänen parkitut kasvonsa näyttivät linnunnokalta.

Hänen silmänsä olivat kuitenkin yhtä vilkkaat kuin ennenkin, mutta

niissä oli ilkeä, pahansuova ilme. Häntä ei luultavasti ollut onni

seurannut, sillä hän valitteli yhä ammattiaan, vanhempain kitsautta,

viranomaisten vaatimuksia, sitä sotaa, jota kaikkialla käytiin

imettäjäin hankkijoita vastaan. Se oli viheliäistä virkaa, ja sen, joka

vielä viidenviidettä vanhana jaksaisi olla siinä, sen täytyi olla meidän

Herramme hylkäämä, vaikka hän ei olisi saanut soutakaan säästöön.

"Vaikka minä raataisin itseni kuoliaaksi, en minä sittenkään saisi muuta

palkkaa kuin hävyttömyyksiä ja pienen maksun. Ajatelkaa, miten väärin se

on! Minä tuon teille poikanne takaisin paksuna ja hyötyisän näköisenä,

mutta ette te ole sittenkään tyytyväinen. Tästä voi todellakin ikävystyä

omantunnon vaatimusten mukaisena olemiseen."

Hänen ruikutustensa tarkoitus oli ehkä viekoitella rouva Menouxilta

mahdollisimman suurta lahjaa. Lapsi heräsi horrosunestaan ja alkoi itkeä

täyttä kurkkua. Sille annettiin vähän lämmintä maitoa. Ja kun asiat oli

selvitetty, muuttui Couteauska leppeämmäksi, sillä hän sai kymmenen

frankia juomarahoiksi.

Kun hänen piti ottaman jäähyväiset, osoitti rouva Menoux Mathieutä ja

sanoi:

"Tuo herra odottaa teitä ... hänellä on teille asiaa."

Couteauska tunsi erittäin hyvin Mathieun, vaikka hän ei ollut useaan

vuoteen nähnyt häntä. Ja hän sanoi:

"Jos herra tahtoo sanoa, mistä on kysymys, niin olen minä tykkönään

teidän palveluksessanne."

"Minä saatan teitä", sanoi Mathieu. "Saamme sitten matkalla puhua."

"Sitä parempi; minulla onkin vähän kiire."

Kun he tulivat kadulle, päätti Mathieu olla käyttämättä viekkautta.

Parasta oli sanoa asia Couteauskalle suoraan ja maksaa sitten hänelle,

jotta hän ei puhuisi siitä muille mitään. Couteauska ymmärsi jo ensi

sanoista Mathieun. Hän muisti hyvin Norinen lapsen, vaikka hän oli

tusinoittain vienyt lapsia löytölastenkotiin; mutta hän muisti nyt hyvin

erityiset yksityisseikat, että Mathieu oli kyydinnyt häntä ja asiat,

joista he olivat puhuneet. Hän oli muuten nähnyt saman lapsen viisi

päivää tämän jälkeen Rougemontissa, jonne hänen hyvä ystävänsä

sairaanhoitajatar oli vienyt sen täysihoitoon rouva Loiseaun luokse. Sen

jälkeen ei hän ollut ajatellut poikaa, hän luuli, että lapsi oli kuollut

niinkuin niin monet muutkin. Ja kun hän nyt kuuli puhuttavan

Saint-Pierren kylästä, vaunujentekijä Montoirista ja viidentoista

vuotiaasta Alexandre Honorésta, niin näytti hän aivan hämmästyneeltä.

"Ei, te erehdytte varmaankin, herrani. Minä tunnen Montoirin

Saint-Pierressä. Hänellä on todellakin luonaan eräs löytölastenkodin

lapsi, joka on samanikäinen. Mutta hän on tullut rouva Cauchoisin luota

ja hän on pitkä ja punatukkainen ja nimeltään Richard. Hän vietiin

löytölastenkotiin muutamia päiviä aikaisemmin kuin tuo toinen. Minä

tiedän, kuka hänen äitinsä on, hän on se englannitar, Amy, joka asui

rouva Bourdieun luona ja on yksi hänen päävieraitaan. Tuo punatukkainen

poika ei ole teidän Norinenne poika. Alexandre Honoré oli tumma

verinen."

"No, sitten on vaunuintekijällä toinenkin oppipoika", sanoi Mathieu.

"Minun tietoni ovat tarkat, ne ovat kotoisin virallisista lähteistä."

Couteauska antoi heti myöten.

"Mahdollista on, että Montoirilla on kaksi oppipoikaa. Hänellä on hyvä

liike, ja kun en minä ole käynyt moneen vuoteen Saint-Pierressä, en voi

mitään varmuudella sanoa. Mitä te tahdotte minun tekemään?"

Mathieu antoi hänelle toimeksi hankkia täydelliset tiedot pojasta, hänen

terveydentilastaan, käytöksestään ja onko koulun opettaja ja hänen

isäntänsä olleet aina tyytyväisiä häneen. Mutta ennen kaikkea piti

Couteauskan tiedustella näitä asioita siten, ett'ei kukaan aavista

mitään, ei poika eikä hänen tuttavansa.

"Se on hyvin helposti tehty, herrani. Minä ymmärrän varsin hyvin teitä,

ja parasta on, että minä suullisesti ilmoitan teille tiedustelujeni

tulokset, ja sen minä teen neljäntoista päivän kuluttua, jolloin taaskin

käyn Pariisissa. Jos tahdotte, niin voitte neljäntoista päivän kuluttua

tästä päivästä kello kaksi tavata minun Broquetten konttoorissa

Roquépinekadun varrella. Siellä olen minä kuin lapsi talossa, eikä

kukaan sivullinen voi meitä kuulla."

Muutaman päivän kuluttua kun Mathieu oli tervehtimässä poikaansa

Blaisea, sai Constance nähdä hänen. Hän huusi Mathieun luokseen ja teki

niin suoria kysymyksiä, että Mathieun täytyi kertoa hänelle, kuinka

pitkälle hän oli tullut niissä tiedusteluissa, jotka Constance oli hänen

toimekseen antanut. Kun hän sai tietää, että Mathieu oli päättänyt

kohdata Sophie Couteaun seuraavan viikon keskiviikkona, sanoi hän

päättävällä äänellä:

"Tulkaa noutamaan minua. Minä tahdon itse kysellä asiasta tuolta

naiselta. Minun täytyy saada tietää totuus."

Broquetten liike Roquépinekadun varrella oli viidentoista vuoden

kuluttua aivan entisensä näköinen ainoastaan sillä eroituksella, että

rouva Broquette oli kuollut ja hänen tyttärensä Hermine oli tullut hänen

sijalleen. Ensin tuntui se melkoiselta tappiolta, että liikettä

koristava kilpi, tuo majesteetillinen, vaaleanverinen rouva oli poissa,

mutta pian huomattiin, että pitkä, vähäverinen, romaaneja lukenut

Hermine, joka raukean näköisenä ja äitelän neitseellisenä oli kasvanut

noitten maitoa tihkuvien imettäjäin keskuudessa, oli kyllin arvokas

edustamaan liikettä ja herätti luottamusta. Vaikka hän jo oli

kolmenkymmenen vuotias, ei hän vieläkään ollut joutunut naimisiin;

näytti siltä kuin hän itse olisi tuntenut vastenmielisyyttä avioliittoa

kohtaan nähtyään niin paljon korkearintaisia naisia kirkuvat penikat

sylissä. Isä, herra Broquette, oli huolimatta kuudestakymmenestä

viidestä ikävuodestaan yhä vieläkin liikkeen sieluna; hän piti yllä

sisällistä poliisitarkastusta, opetti uusia imettäjiä kuin rekryyttejä,

pisti nenänsä ja sormensa kaikkialle, kulki ehtimiseen portaita ylös ja

alas.

Couteauska odotti porttikäytävässä Mathieutä. Kun hän sai nähdä

Constancen, jota hän ei tuntenut, näytti hän kummastuneelta. Kuka tuo

nainen oli, mitä hänellä oli tekemistä tämän asian suhteen? Mutta hän

sammutti kuitenkin heti sen pienen uteliaisuuden, joka oli loistanut

hänen silmistään. Ja sillä aikaa kuin Hermine istui konttoorissa ja

antoi välinpitämättömän arvokkaan näköisenä imettäjälaumansa kulkea

kahden herran ohitse, vei Couteauska molemmat vieraat ruokasaliin, joka

sattumalta oli vapaa.

"Anteeksi, herrasväkeni, täällä ei ole nurkkaakaan tyhjänä, koko talo on

täpötäynnä väkeä."

Sitten silmäili hän tarkasti terävillä silmillään Mathieutä ja

Constancea; hän katsoi edullisemmaksi odottaa, että häneltä

kysyttäisiin, koska uusi henkilö oli otettu osalliseksi salaisuuteen.

"Voitte puhua vapaasti. Oletteko tiedustellut niitä seikkoja, joita minä

pyysin teitä tiedustelemaan?"

"Olen, herrani. Olen tehnyt kaikki ja luullakseni hyvin."

"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te

voitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa."

"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa,

vaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja

toinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika.

Hän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut

kolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä.

Mutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten

lähtenyt sieltäkin..."

Constance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.

"Onko hän lähtenyt sieltä?"

"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi

sen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka

olivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja."

Hän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa

puukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista

ja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa

nautintoa.

"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?" sanoi Constance. "Ne

ovat ehkä kylän juoruja."

"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen

minä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat

nuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré

ei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia

taskussaan."

Se oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli

löytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa,

hän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä

ankarasti; tämä oli auttamaton tappio.

"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?" kysyi Constance

taas. "Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä..."

"Sen minä olen tehnytkin. Minä olen puhutellut koulunopettajaa ja toista

isäntää, jota hän myöskin on palvellut. Kaikki ovat he sanoneet minulle,

että hän ei ollut hyvä poika; koulunopettaja muistelee häntä

valehtelijana ja tappelupukarina. Ja nyt hän on myöskin varas; se vielä

puuttui. Minä en voi sanoa mitään muuta, sillä totuuttahan te tahdoitte

tietää."

Ja hän antoi kielensä luistaa nähdessään, miten tuo toinen nainen kärsi.

Ja jokainen hänen syytöksensä oli kuin puukonpisto Constancen sydämeen;

hänestä tuntui siltä kuin hänen miehensä lapsi olisi nyt, kun hän itse

oli hedelmätön, tullut hänen omaksi lihakseen ja verekseen. Lopulta ei

hän enään tahtonut kuulla enempää.

"Kiitos. Poika ei ole enään Rougemontissa, ja sitä minä juuri tahdoin

tietää."

Couteauska kääntyi nyt Mathieun puoleen; hän tahtoi antaa Mathieulle

tietoja niitten rahain edestä, joita hän oli saanut.

"Minä puhuttelin myös toista oppipoikaa, sen englannittaren pitkää,

punatukkaista poikaa Richardia, josta minä olen teille puhunut. Hän on

myöskin sellainen, että minä en tahtoisi antaa hänelle herranehtoollista

ilman rippiä. Mutta hän ei tiedä, mihin toverinsa on mennyt. Poliisi

luulee, että Alexandre on Pariisissa."

Mathieu kiitti ja antoi hänelle viidenkymmenen frankin setelin, joka

teki hänen mykäksi ja alistuvaksi, "äänettömäksi kuin hauta", niinkuin

hänellä oli aina tapa sanoa. Ja kun nyt tuli sisään kolme imettäjää,

jotka alkoivat levitellä ruokavarojaan pöydälle, ja kun samalla

keittiöstä kuului, kuinka vimmatusti herra Broquette hakkasi käsillään

neljättä opettaakseen tätä pysymään erillään liasta, niin alkoi

Constance kiirehtiä seuralaistaan lähtemään. Mutta ennenkuin hän nousi

vaunuihinsa, seisahtui hän käytävälle ja näytti miettivän viimeksi

kuulemiaan sanoja.

"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa."

Hän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän

päätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä:

"Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut,

ystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?"

"Olen."

"Kuulkaa nyt sitten ... ja ennen kaikkea älkää hämmästykö, älkää

surkutelkokaan minua, sillä minä kärsin todellakin hirveästi. Minä

ajattelen, että jos poika on Pariisissa, niin on hän ehkä äitinsä luona,

tai tietää äiti, missä poika on. Ei, ei, älkää sanoko minulle, että se

on mahdotonta. Kaikki on mahdollista."

Kummastuneena siitä, että näki Constancen tuolla tavalla olevan

mielikuvitustensa ohjaamana, vaikka hän muuten oli niin tyyni, ei

Mathieu tahtonut kiihoittaa häntä enempää, vaan lupasi tiedustella.

Mutta ei Constance vieläkään noussut vaunuihinsa, vaan katseli

katukäytävää. Ja kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katseli hän

Mathieutä alakuloisin ja rukoilevin katsein sekä lausui nöyrällä

äänellä:

"Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa minulle anteeksi. Te

voitte minulle tehdä palveluksen, jota minä en koskaan unohda. Jos minä

saisin tietää sen heti, niin se rauhoittaisi minua vähän... Niin,

mennään heti sen tytön luokse. Oi, minä en luonnollisesti tule sisään,

te menette sisään yksin, ja minä istun sillä aikaa vaunuissani kadun

kulmassa. Ehkä saatte te tietää jotakin."

Se oli hulluutta. Ensin tuumi Mathieu näyttää toteen, että se oli

hulluutta. Mutta kun hän katseli Constancea, näki hän, että tällä oli

hirmuiset tuskat, ja silloin suostui hän sanallakaan vastustamatta ja

ilmaisten vaan hyväntahtoisella viittauksella suostumuksensa.

Se suuri huone, jossa Norine ja Cécile asuivat yhdessä, oli Grenellessä,

Fédérationkadun päässä lähellä Marskenttää. He olivat asuneet siinä

lähes kuusi vuotta ja alussa oli heillä siellä ollut paljon kurjuutta ja

murheita. Mutta lapsi, joka oli heillä pelastettavana ja kasvatettavana,

oli pelastanut heidät itse. Norinen uinuva äidinsydän oli hereillä siitä

asti kuin hän oli alkanut itse imettää pienokaistaan, ja omituista oli

nähdä, että Cécilekin, joka oli epätoivoissaan siitä, että hänen itse

aina täytyi olla hedelmättömänä neitseenä, oli rakastunut poikaan ja

piti tätä kuin omanaan. Lapsella oli kaksi äitiä, jotka eivät muuta

ajatelleet kuin häntä. Vaikka Norine oli ensi kuukausina pitänyt

sietämättömänä istumisen koko päivät pieniä kartonginpalasia liimaamassa

ja usein ajatellut pakoakin, oli kuitenkin kaksi pientä käsivartta,

jotka kietoutuivat hänen kaulansa ympäri, pidättäneet hänet kotona. Nyt

oli hän tyyni, ymmärtäväinen, työnhaluinen, ja hän oli tullut hyvin

taitavaksi tässä keveässä työssä, jota Cécile oli hänelle opettanut. Ja

he elivät yhdessä mitä suurimmassa sovussa ja ilossa, ilman miehistä

seuraa, aivankuin luostarissa, ja aamusta iltaan istuivat he vastapäätä

toisiaan pienen pöydän ääressä, ja heidän välissään oli lapsi, heidän

onnensa, heidän elämänsä.

Rouva Angelin oli tullut näitten sisarusten hyväksi ystäväksi. Yleisen

köyhäinhoidon tarkastajana oli hän saanut osalleen erään korttelin

Grenellessä, ja Norine oli niitten joukossa, joita hänen oli

tarkastettava. Hän oli alkanut pitää noista "kahdesta äidistä", joiksi

hän heitä kutsui, ja hän oli saanut toimeen, että lapsi sai kolme vuotta

pitää kuukautiset apurahansa kolmekymmentä frankia. Sitten oli hän

hankkinut pojalle kouluapua puhumattakaan ainaisista lahjoista, joita

hänellä oli mukanaan nimittäin erilaisia esineitä, liinavaatteita ja

vieläpä melkoisia summia rahaakin, joita kaikkia hän kokosi

ihmisystävällisiltä ihmisiltä ja jakeli niille äideille, jotka parahiten

ansaitsivat apua. Hän tuli vieläkin väliin tervehtimään heitä, istui

mielellään hetken tässä rauhallisessa työhuoneessa, jonka aurinkona oli

lapsen nauru ja leikit. Siellä tunsi hän olevansa kaukana maailmasta,

siellä kärsi hän vähimmin omain toiveittensa raukenemisesta. Ja Norine

suuteli hänen kättään ja sanoi, että ilman häntä ei kumpikaan äiti voisi

elää.

Kun Mathieu tuli, otettiin hän ilohuudolla vastaan. Hänkin oli yksi

ystävistä, pelastaja; sehän oli hän, joka oli vuokrannut ja kalustanut

tämän suuren huoneen. Huone oli hyvin siisti ja kaunis, siinä oli

valkeat uutimet molemmissa suurissa ikkunoissa, joista iltapäivän

aurinko tulvi sisään. Norine ja Cécile istuivat pöytänsä ääressä työtä

tekemässä; pienokainen, joka oli tullut kotiin koulusta, istui korkealla

tuolilla heidän keskessänsä ja työskenteli vakavan näköisenä saksilla

siinä luulossa, että hän oli avuksi.

"Ah, oletteko se te! Miten hauskaa oli, että tulitte meitä tervehtimään!

Täällä ei viiteen päivään ole käynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta me emme

valita, me viihdymme niin hyvin yksinäisyydessä. Irma halveksii meitä

päästyään naimisiin postivirkamiehensä kanssa. Euphrasie ei pääse

portaistaankaan alas. Victor asuu kaukana kaikessa kunniassa ja

rehellisyydessä vaimonsa kanssa. Ja mitä tuohon lurjukseen Alfrediin

tulee, niin ei hän tule koskaan muulloin tänne paitsi katsomaan, voisiko

täältä jotakin varastaa. Mamma oli muutamia päiviä sitten täällä ja

kertoi, että pappa oli edellisenä iltana vähällä kuolla eräässä

tehtaalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Mamma parka, hän on niin

loppuun kulunut, että hän tuskin jaksaa enään kävellä."

Sillä aikaa kuin tytöt puhuivat yhteen ääneen katseli Mathieu Norinea,

joka säännöllisessä ja rauhallisessa elämässään oli alkanut uudestaan

kukoistaa ja muistutti nyt kuudenneljättä vanhana auringon kultaamaa

täysikypsää hedelmää. Cécilekin, joka yhä oli hento kuin pieni tyttö,

näytti terveemmältä kuin ennen.

Cécile huudahti äkkiä kauhistuksesta.

"Hän on loukannut itsensä!"

Hän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja

naureskeli.

"Herra Jumala", huudahti Norine aivan kalpeana, "minä luulin jo, että

hän oli leikannut poikki koko kätensä."

Mathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta

sitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän

menetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän

oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika

eli.

Norine katseli häntä hämmästyneenä.

"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista,

kun en tiennyt mitään siitä!"

"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä

muuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän

mahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä."

Norine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.

"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja

luuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin

siitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin

odottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää

hän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!"

Ja hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui

hänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi

tahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta,

jonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.

"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta

niin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan,

en koskaan!"

Cécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä.

Mutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois?

Cécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin

hylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti

Alexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi

hän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään

äitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo

rauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle

ja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.

Constance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi

ulos ikkunasta.

"No?" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.

"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo

edeltäpäin."

Constancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen

kasvonsa vääristyivät.

"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo

aina."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.

"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen

unelmani on rauennut."

Mathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi

jonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta

Constance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän,

minne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä

ajaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti

yksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä

Valentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.

"Tulkaa vaunuihin, niin ajamme yhdessä Antinkadulle."

Vaunut vierivät pois, ja nyt syntyi kolkko hiljaisuus, sillä

kummallakaan ei ollut sanaakaan sanottavana toisilleen. Kun he olivat

saapuneet perille, sanoi Constance katkeralla äänellä:

"Viekää tämä iloinen viesti minun miehelleni, sanokaa hänelle, että

lapsi on kadonnut. Oi, kuinka suuri helpoitus se on hänelle!"

Mathieu toivoi tapaavansa koko Séguinin perheen koossa. Kahdeksan päivää

sitten oli Séguin vihdoinkin tullut takaisin, mistä, sitä ei kukaan

tietänyt. Virallinen kosinta oli voinut tapahtua, sillä Séguin oli

ollut hyvin myöntyväinen, kun setä Du Hordel oli asiasta puhunut

hänelle. Olipa heti määrätty hääpäiväkin, vaikka se oli lykätty

toukokuuhun, koska Fromentit silloin naittivat vanhimman tyttärensäkin

Rosen; noista Chantebledin kaksoishäistä oli tuleva hupaisa juhla.

Sulhasmiehenä sai Ambroise nyt käydä tervehtimässä morsiantaan joka

iltapäivä viiden aikaan. Juuri siitä syystä toivoi Mathieu koko perheen

olevan koolla.

Mutta kun Constance kysyi Valentineä, ilmoitti palvelija, että rouva on

poissa, ja kun Mathieu kysyi Séguiniä, sai hän sen vastauksen, että

tämäkään ei ole kotona. Ketään muita ei ollut kotona kuin neiti Andrée

ja hänen sulhasensa. Molemmat vieraat läksivät siitä syystä heti sisään.

"Mitenkä teidät jätetään aivan yksin?" huudahti Mathieu nähdessään

nuorten istuvan vieretysten pienellä sohvalla suuressa salongissa

toisessa kerroksessa.

"Niin, me olemme aivan yksin koko talossa", vastasi Andrée

sydämellisesti hymyillen. "Eikä meillä mitään sitä vastaan olekaan."

He olivat ihastuttavat istuissaan siinä toisiinsa nojaten, Andrée

lempeänä ja sirona, Ambroise miehekkään kauniina. He istuivat siinä

käsikoukussa aivankuin olisivat aikoneet lähteä yhdessä pitkälle

matkalle.

"Céleste lienee ainakin kotona?"

"Ei, ei Célestekään. Hän on kadonnut, me emme tiedä, missä hän on."

He nauroivat ja olivat iloisia kuin vapaat ja laulavat linnut metsän

viileässä yksinäisyydessä.

"No mutta mitä te sitten teette täällä aivan yksinänne?"

"Oh, eihän meillä ikävä ole, meillä on niin paljon tekemistä. Ennen

kaikkea puhelemme me. Ja sitten katselemme me toisiamme. Ja siihen kuluu

aikaa, sillä koskaan ei saa tarpeekseen katselluksi!"

Constance ihaili noita nuoria, mutta hänen sydämensä vuoti verta. Ah,

miten paljon suloa, terveyttä ja toivoa! Hänen kotonaan oli

hedelmättömyyden erämaantuuli polttanut ja hävittänyt kaikki, mutta

noitten Fromentien hedelmällinen suku näytti aina lisääntyvän ja

laajenevan. Sitte siinä oli taas uusi valloitus, kun nuo molemmat nuoret

saivat rakastaa toisiaan vapaasti ja olla kahdestaan tässä komeassa

talossa, jossa he pian olisivat haltijoina.

"Ettekö te myös naita vanhinta tytärtänne?" kysyi Constance.

"Naitan", vastasi Mathieu iloisesti, "toukokuussa tulee Chantebledissä

suuri juhla! Ja teidän täytyy kaikkein tulla silloin sinne."

Niin se on, monilukuiset ovat yhdessä vahvoja, elämä voittaa. Chantebled

oli valloitettu Séguinilta, Ambroise oli pian tuleva heidän taloonsa,

konetehdas oli puoleksi Blaisen käsissä.

"Me tulemme", vastasi Constance vapisten. "Ja seuratkoon hyvä onnenne

teitä edeskinpäin, sitä minä toivon."