I
Suuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa
konetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne
pysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä,
ilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään
valehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla
saadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan
törkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän
hoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka
oli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai
vaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen
kaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli
hellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he
elivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin
verhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.
Mauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja
hänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän
tunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen
pois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä,
että hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut
kruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse
yksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta
poika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi
hallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan,
talo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja
varsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen,
valloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut
antaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan;
hänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa,
synnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa,
paikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä
hän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan
tule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi
hänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään
oli lähestynyt miestään.
Ja uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki
olivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli
neljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään
pohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia
itselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi
kuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta
toivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti
siltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat,
vihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa,
niinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja
itketyin silmin.
Eräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea
ja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt
hänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän
oli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa
jollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta
puhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten:
"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla
muuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten
lapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös,
että te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja
hänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?"
Hän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään
nähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi
Constance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää
juttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.
"Oh", sanoi Constance, "minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu
siitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja
ystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka
olisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata
niin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä.
Minä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka
ovat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla
ajattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän
puoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni,
en tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta
minä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin
kanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä
tuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis
tavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut,
elääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä
hän toimii."
Mathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen
varovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen
avomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella
harvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada
Mathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun
Constance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä
etsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.
"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä
huvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta?
Unohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja
ymmärtäväinen..."
Mutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti
niitä omissaan ja pusersi lujasti.
"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun
puoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa
minua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja
minä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä
itse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!"
Mathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle
kaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti
Mauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras
toivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa
oli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa
pettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt
sai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä
vaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut
nyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle.
Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse
oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta
naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan,
ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti
kadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se
tuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta
kuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen
häpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon
toisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä
hänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.
"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu", sanoi hän, "että te teette minulle
hyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa
minulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän
olisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en
minä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala."
Mathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.
"Koska te pyydätte minulta noita tietoja oman rauhanne tähden ja kaikki
jää meidän keskemme, niin ett'ei se vaikuta pahaa teidän avioliittoonne,
niin en minä luule siinä mitään pahaa olevan, vaikka puhunkin teille,
mitä tiedän, ja siitä ei ole paljon puhumista. Minä olin itse läsnä, kun
poika jätettiin löytölastenkotiin. Siitä asti ei lapsen äiti ole koskaan
tiedustellut häntä eikä myöskään kuullut hänestä mitään. Minun ei
tarvinne sanoakaan, että teidän miehennekään ei tiedä tuon lapsen
kohtaloista mitään, eikä hän ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan
siitä. Elääkö poika vielä? Missä hän on? Niihin kysymyksiin en minä voi
vastata. Siihen tarvitaan laajoja tiedusteluja. Mutta minun mielipiteeni
mukaan on hyvin mahdollista, että hän on kuollut, sillä kuolevaisuus on
suuri sellaisten pikkulasten joukossa."
Constance katseli terävästi Mathieutä.
"Puhuttehan te totta, ettehän vaan salaa mitään?"
Kun Mathieu oli puolustanut itseään tuollaista epäluuloa vastaan, jatkoi
Constance:
"Niin, minä uskon teitä. Te luulette siis, että hän on kuollut? Ah,
kaikki nuo lapset kuolevat, vaikka on tuhansittain naisia, jotka
olisivat onnellisia voidessaan pelastaa yhdenkin ja saada yhdenkin
heistä? Mutta jos asian laita ei olekaan siten, on se kuitenkin
selvitystä. Kiitos."
Seuraavina kuukausina tapasi Mathieu useat kerrat Constancen yksinään,
mutta hän ei koskaan palannut tähän asiaan. Hän näytti koettavan unohtaa
kaikki. Mutta Mathieu aavisti kuitenkin, että sama ajatus yhä vaivasi
häntä, eikä ollut vaikea arvata, että puolisojen väliset suhteet olivat
tulleet sitä huonommiksi mitä enemmän toivo lapsen saamisesta katosi,
ainoa seikka, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa. Maailman silmissä
olivat he vieläkin olevinaan hyviä ystäviä, mutta tosiasiat todistivat,
että eripuraisuus tuli joka viikko yhä suuremmaksi. Beauchêne oli
melkein tykkänään alkanut seurata taaskin vanhoja tapojaan. Constance
taisteli kaikesta huolimatta niitä vastaan, koetti pidätellä häntä
kotona, eikä tahtonut antaa perään. Voisiko se olla mahdollista, että he
olivat hedelmättömät niinkuin Angelinitkin? Täyttyisivätkö kaikki
Constancen aavistukset? Tulisiko hänen kotinsa olemaan yhtä hirmuisen
tyhjä kuin hänen ystävättärensäkin. Ajatus heidän voimattomuudestaan
saattoi Constancen vimmoihinsa. Itse ei hänessä ollut muka vikaa, mutta
hänen miehensä oli elänyt niin kuluttavaa elämää ... ja nyt
alkoivat alkooviriidat uudestaan, he syyttelivät toisiaan tästä
hedelmättömyydestä, joka sai heidät epätoivoon.
Beauchêne sanoi, että sellainen vika voidaan auttaa. Mutta keltä kysyä
neuvoa? Kun hän mainitsi Boutanin nimen, vastusti Constance tätä ensin,
sillä hän pelkäsi Boutanin riemuitsevan voitostaan, hänen, jolla oli
omat mielipiteensä ja joita hän oli niin kauvan puolustanut. Sitten hän
kuitenkin antoi myöten häveliäisyydestä, koska hän ei muka tahtonut
antaa muitten lääkärien tarkastaa itseään kuin sen, joka hänet jo tunsi.
Boutan oli sitä mieltä, että vika oli Constancessa. Hän oli usein
nähnyt samanlaisia tapauksia. Ne olivat avioliitossa käytetyt
ehkäisykeinot, jotka turmelivat elimet ja saivat aikaan kroonillisia,
sisällisiä häiriöitä. Tohtori epäili jotakin tällaista varsinkin sitten,
kun hän oli hoitanut Constancea vatsanpohjatulehduksessa. Ja
hedelmättömyyden täytyi olla parantamattomana seurauksena tästä.
Kun Boutan taaskin oli tarkastanut Constancen, vakaantui hän
mielipiteessään, vaikkakaan hän ei voinut selvittää vakaumustaan muuten
kuin hyvin mahdollisena hypoteesina, sillä nämät elämän lähteet ovat
niin hämärät, että niitä on mahdotonta selvästi nähdä. Constancen täytyi
nyt antautua erityisen käsittelyn alaiseksi kaksi kertaa viikossa, ja
tuskallisessa jännityksessä odotti hän, mutta pettyi aina.
Vihdoin muutti Constance luottamuksensa tähän lääkäriin, jonka tiede ei
voinut tehdä häntä äidiksi. Hänen mielestään Boutan oli liiaksi
varovainen ja käytti liian lieviä keinoja. Ja hän päätti koettaa toista
keinoa, hän antautui rouva Bourdieun käsiin, joka oli luvannut varmasti
parantaa hänet. Nyt alkoi uusi lääkitsemistapa, uusi odotus. Constance
kävi useita kuukausia Miromesnilkadun varrella ja antautui tuskia
tuottavan käsittelyn alaiseksi. Mutta tuloksia ei kuulunut, niin kauvan
narrattu luonto kieltäytyi tekemästä häntä uudestaan hedelmälliseksi,
hän vaipui taaskin epätoivoonsa ja kärsi helvetintuskia ollen aina
toivon ja toivottomuuden välillä. Hän oli menettämäisillään järkensä,
hän juoksi puoskaroitsijain luona, haki sanomalehdistä ilmoituksia jos
jonkinlaisista keinoista, osoitteita huijareista, jotka saivat hyviä
tuloja hedelmättömistä äideistä, kun toiset heistä taas pettivät liian
hedelmällisiä. Eräänä iltana meni hän rouva Rouchen luokse, joka paitsi
erikoisalaansa -- kuolleina syntyneitä -- ylvästeli myöskin
pettämättömästä lääkkeestään kroonillista hedelmättömyyttä vastaan ja
joka siis hankki ja tappoi lapsia aina kauppatuttavansa toivomuksen
mukaan. Tämä häveliäs rouva, joka ei tahtonut antaa edes lääkärinsä
tarkastaa itseään, kävi nyt puoskarien klinikoissa, pyysi ehtimiseen
tarkastamaan itseään, ja olisi riisuutunut alastomaksi vaikka keskellä
toria, jos hän olisi ollut varma siitä, että hän jollakin merkillisellä
tavalla voi tulla raskaaksi. Ja kun hän oli koettanut kaikkea,
kylpypaikkoja ja hartaudenharjoituksia ja lahjoittanut vahakynttilöitä
pyhälle neitsyeelle, ei hän vieläkään tahtonut tunnustaa itseään
voitetuksi, vaan odotti yhä itsepintaisesti ihmeen tapahtuvaksi.
Kaksi vuotta oli Constance sillä tavalla taistellut; silloin syttyi
taaskin hänessä toivo. Hän oli saanut luottamusta Sérafineltä, joka oli
lähennellyt sukulaisiaan ja oli nyt usein niin sairas, niin väsynyt ja
vanhentunut, että hän mielukkaimmin jäi toisten luokse kuin istui
yksinään kotonaan. Kun Constance oli kuullut hänen purevalla
katkeruudella kertoilevan tuon kuuluisan kirurgin Gauden leikkauksista,
oli hän tullut ajatelleeksi, että mies, joka voi tehdä sellaisia
ihmetöitä, kun on kysymyksessä lapsen syntymisen estäminen, voi myöskin
taikasormillaan saada lapset syntymään. Miksi ei hän voisi kysyä Gauden
neuvoa? Mutta kun hän pyysi Sérafineä mukaansa tuon suuren leikkelijän
luokse, kieltäytyi tämä vihaisesti ja sanoi, että hän repisi silmät
tuolta naisten turmelijalta, jos hän vaan vielä kerrankin näkisi hänen.
Constance näytti luopuvan ajatuksestaan, mutta hän odotti ainoastaan,
että saisi rohkeutta panna omin voimin tuumansa täytäntöön.
Eräänä päivänä, kun Sérafine tuli Beauchênelta, kohtasi hän Mathieun ja
pyysi tätä tulemaan kanssaan kotiinsa. Hän tunsi tarvetta ripittää
itsensä Mathieulle, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli ollut hänen
ystävänsä.
"Ah, ystäväni, minä en enään kuulu eläväin ihmisten joukkoon, suokaa
anteeksi, että minä olen näin menehtynyt", sanoi hän viedessään Mathieun
asuntoonsa Marignankadun varrella, jossa muinoin oli vallinnut niin
ylellinen loisteliaisuus.
Mathieu hämmästyi. Sérafine ei nähtävästi ottanut täällä enään vastaan
salaperäisiä vieraitaan, joita varten koko asunto näytti olleen
sisustettu. Kaikkialla oli pölyä ja kylmää; se oli kuin kuoleman
asuinsija.
"Istukaa, mihin teitä haluttaa", jatkoi Sérafine. "Minulla ei ole enään
kotia, minun elämäni kuluu täällä taistelussa katumusta ja katkeruutta
vastaan."
Hän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui
katsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia
sitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena,
jolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta
loistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta
noin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta,
jonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.
"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään
itseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt
kaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman
haamuni."
Mathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen
viereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa
väliin.
"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen
liiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän
tunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä
vaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen
ihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti,
eikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan
saamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua
on haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii
täysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen
päämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat
himoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas
voidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin
alistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää
itseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin
hullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka
paljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä
olisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni
erillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista
riippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien
ulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman
tempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä
kerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin."
Tämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi
tuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin
kaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi.
Luonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa
tahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen
vanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään
ollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli
menettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena.
Koska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut
puolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa
putoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän
tuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista
suhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen
kuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen
keltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.
"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni ... katsokaa tänne!"
Ja molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat
paljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka
muinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt
kurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja
turmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat
kätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni
leninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen
mätähaavan.
"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni,
enkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua
aina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia.
Minä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille,
ainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä
tässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä
kyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen
saantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä,
että kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on
tappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on
tapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset."
Sérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä
rohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön
rippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä
julma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut
nautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä
raivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut
omaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli
kuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: "Ei lapsia, mutta ei myöskään
aistillista nautintoa!" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt
ikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä
edestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt
pohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.
Hän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.
"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa
enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä
toivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät
mukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!"
Sitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.
"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on
pyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että
Gaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on
varmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni
siitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan.
Hän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen
kuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa
seikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi
tulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin
tuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin
enemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta
ilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka
kärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin
_ovat_ jotakin!"
Hän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa
häntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen
kuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä
pöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut
tulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.
He olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton
vieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei
koskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan
päivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun
hän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä
keventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.
Jo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:
"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä
hän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.'
Ja sitten se viheliäinen vielä nauroi!"
"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin", keskeytti Sérafine. "Hän on
tehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa ... no
eipä todellakaan ... hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!"
Constance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli
jättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän
lopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen
epätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti
sanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu.
Puoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen
päänsä täyteen valheita.
"Kun minä tulin ulos hänen luotansa", jatkoi Constance, "luulin minä
pyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle
puhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on
mennyttä, ainaiseksi mennyttä!"
Ja nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa
paikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu
näki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja
porton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.
Kun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen.
Hän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän
tahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa
tarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.
"Rakas Mathieuni", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle
sivukadulle, "antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen
ikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli
minulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä
oli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te
tehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä,
hankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen
tietää, luulen rauhoittuvani."
Mathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se
kuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää
ja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä
Constance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan
liikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää
siveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan
Blaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli
äsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan
hedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun
Constance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada
perillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta!
Käsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä
tahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana
johtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä
tullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai
hänen tekemään päätöksensä.
"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada
hieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä
hänen teidän luoksenne?"
"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"
Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:
"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että
tahtoisin kuolla."
Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa.
Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan
vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän
siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin
olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on
pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle
ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta
vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen
äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan
vieraan lapsen.
"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.
"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."
Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi
miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi
johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan,
olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen,
kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään.
Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan
enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi
itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä
inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen.
Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin
pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento
huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai
mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin
halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas
välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään
ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella,
hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu
raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki
kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka
loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee
säännöllistä uraansa.