IV

Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja

Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,

kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla

metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja

Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu,

verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä

oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset

laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät

mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen

suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä,

hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta

vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti

alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi,

perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta

kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet

pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta

maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin

rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät

silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine

hyvinvointineen.

Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan

koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein

poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta

sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä

poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli

vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä

viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään

olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes

kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan,

että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä

ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat

odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin

sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin

hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena

heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava

surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo

harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki

maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli

nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja

synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.

Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään

asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen

luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he

eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja

uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.

"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se,

jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat

lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat

lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä,

että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee

niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko

vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko

naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi

hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat

olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä

heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme

kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi

sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on

jäykistynyt."

Constance katseli häntä kummastuneena.

"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka

tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut,

että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas

niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina

ilmoituksia sanomalehdissä..."

Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.

"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut

kolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä

luottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te

saatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että

minä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei

sen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen

toivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa

minulle anteeksi!"

Ja sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:

"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia,

joilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän

sukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on

tehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt

pyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja

suurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja

ylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä

varastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä

luonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä

sentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän

molempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen

kantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?"

Constance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen

nimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten

raskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.

"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen.

Lapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi

lasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on

hullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata,

että hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on

jonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa

kiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä

saa hirmuisen rangaistuksen."

Mutta kun rouva Angelin oli mennyt, ei Constance voinut olla

ajattelematta sitä, mitä hän oli puhunut. Hän kummasteli sitä, että

heidän ijällään ei voinut saada lasta, vaikka he sitä halusivat. Ja

mistä tuli se kylmä väre, jonka Constance nyt tunsi kulkevan läpi

ruumiinsa? Mikä tulevaisuuden aavistus se oli, joka oli saanut hänen

sydämensä arimmat kielet väräjämään? Se oli ainoastaan hämärä, muodon

vaisto, eikä hän olisi sitä huomannutkaan, ell'ei hän kerta ennenkin

olisi tuntenut omituista tuskaa siitä, ett'ei hänellä ole toista poikaa,

nimittäin sinä päivänä, jolloin onneton Morange oli jäänyt tyttärensä

surullisen kuoleman kautta yksinään maailmaan. Siitä asti oli Morange

elänyt jonkinlaista unielämää ja hänen aikansa kului kaikki virkansa

täsmälliseen täyttämiseen. Hän ei puhunut juuri koskaan; hyvin

säännöllisesti ja hiljaisena oli hän palannut takaisin kassanhoitajan

tehtäviin; hän oli hyvin keskinkertainen ihminen, jonka kohtalona on

alituiseen seista samassa paikassa, eikä hän koskaan pääsisi pois

konetehtaalta, jossa hänen palkkansa nyt nousi kahdeksaan tuhanteen

frankiin. Tuskin tiedettiinkään, mihin hän käytti tuon summan, joka oli

hyvin suuri noin yksinäiselle, säännölliseen ja vaatimattomaan elämään

tottuneelle miehelle, jolla ei ollut muuta ylellisyyttä kuin hänen hyvin

avara asuntonsa, jonne hän itsepintaisesti sulkeutui ja eli luokse

pääsemättömässä yksinäisyydessään. Tämän miehen lohduttamaton suru se

juuri oli tehnyt Constanceen niin syvän vaikutuksen, että hän oli

ensimäisinä päivinä itkenyt Morangen kovaa kohtaloa, hän, jolta muuten

eivät kyyneleet helposti vuotaneet. Constance tuli varmaankin

tietämättään vertailleeksi itseään häneen, ajatus toisesta lapsesta,

joka hänellä lienee ollut ennenkin, sukelsi nyt esiin tänä liikutuksen

hetkenä, jolloin hänen äidinsydämensä vapisi synkistä aavistuksista,

jollaisia hän ei ennen ollut kokenut. Hänen poikansa Maurice oli

kasvamisajallaan ollut heikko, mutta nyt hän oli kaunis yhdeksäntoista

vuotias nuorukainen, yhä kalpea, mutta vahvan näköinen; hän oli

äskettäin suorittanut sangen hyvällä menestyksellä ylioppilastutkinnon,

hän auttoi nyt jo isäänsä liikkeen hoidossa, ja hänen äitinsä, joka

jumaloitsi häntä, ei ollut koskaan ennen toivonut hänestä niin paljon

kuin nyt, sillä hän näki mielikuvituksissaan poikansa liikkeen

päämiehenä, joka yhä suurentaisi perheen rikkautta ja tulisi kuninkaaksi

rahan ja vallan maailmassa.

Constancen rakkaus poikaansa, tulevaisuuden sankariin, kasvoi varsinkin

siitä lähtien kuin pojan isä vajosi päivä päivältä yhä syvemmälle ja

tuli vaimonsa inhon ja halveksumisen esineeksi. Siinä oli täydellisesti

loogillinen turmelukseen vajoaminen, jota Constance ei kyennyt estämään,

vaan jota hän päinvastoin edisti. Beauchêne oli neljänkymmenen kahden

vuotias, hän joi liiaksi, söi liiaksi, poltti tupakkaa liiaksi. Hän

lihoi ja pöhöttyi, huulet olivat veltot ja silmälaudat raskaat, ei

huolehtinut ulkoasustaan niinkuin ennen ja alentui alhaiseen pilantekoon

ja nauraa hohotti raakojen ihmisten tavalla. Mutta erittäinkin kotinsa

ulkopuolella käyttäytyi hän halpamaisesti; siellä antautui hän roskaväen

hurjisteluihin, joihin hänellä aina oli ollut halua. Nyt kun hänestä

kotona ei paljoakaan välitetty, haki hän korvausta mitä julkeimpain

katutyttöjen seurasta. Hän katosi kotoaan, oli poissa koko öitä,

valehteli sitten kömpelösti tai ei edes välittänyt ryhtyä siihenkään

vaivaan. Miten olisi Constance voinut vastustaa tätä, hän, joka

ainoastaan harvoin voi antautua ottamaan vastaan miehensä vastenmielisiä

hyväilyjä, ja tähänkin alistui hän ainoastaan siitä syystä, ett'ei ero

heidän välillään tulisi täydelliseksi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi

ja hän antoi miehelleen vihdoin täyden vapauden, vaikka hän tiesikin

erittäin hyvin miehensä raaoista huvitteluista. Ja pahinta Constancen

mielestä oli tuo henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen, joka ilmeni

tuossa vahvassa miehessä epäsiveellisen elämän seurauksena ja jätti

jälkiään liikkeeseenkin, joka myöskin oli rappeutumassa. Entinen

työteliäs, tarmokas ja kestävä isäntä tuli hitaaksi, menetti aistinsa

edullisten kauppain tekoon eikä hänellä ollut enään voimia suuriin

yrityksiin. Hän makasi aamut sängyssään, jätti kolme neljä päivää

perätysten käymättä tehtaassa, antoi epäjärjestyksen ja

huolimattomuuden kasvaa siihen määrään, että ennen niin iloisilta

näyttäneet kirjat osoittivat nyt joka vuosi tulojen vähenemistä.

Tällainen oli tuon itsekkään, nautintoja rakastavan miehen loppu,

miehen, joka aina oli puolustanut sitä mielipidettä, että raha, toisten

työn kautta kymmenkertaiseksi kasvanut pääoma, oli ainoa valta, jota

ansaitsi tavoitella, mutta joka valta nyt oikeutetulla ironialla saattoi

liika suurien rahojen ja nautintojen avulla miehensä vitkalleen

lähestyvään perikatoon ja ruumiillisen veltostumisen tilaan.

Ja vielä oli Constancea kohtaava viimeinen isku, joka saattoi hänen

inhoomaan miestään. Eräs nimetön kirje, erään palveluksesta eroitetun

palvelijan halpamaisen kostonhimon hedelmä, ilmaisi hänelle Beauchênen

rakkausjutun Norinen kanssa, tehdasnaisen, joka oli tullut Beauchênesta

raskaaksi ja synnyttänyt sitten salaisuudessa pojan, joka heti oli

kadonnut tietämättömiin. Vaikka tästä oli jo kulunut kymmenen vuotta, ei

Constance voinut ajatellakaan tätä likaista asiaa ilman että koko hänen

sisällinen ihmisensä nousi sitä vastaan. Mihin tämä lapsi oli pantu?

Elikö se vielä? Ja jos, niin millaisessa rikkaläjässä? Constance oli

hyvin kuohuissaan tästä kohtalon sallimasta äiteydestä, jonka miehensä

oli varastanut häneltä itseltä ja jota hän hämmästyksekseen tunsi

kadehtivansa, sillä olihan hän itsekin itsepintaisesti kieltäytynyt

siitä. Hänestä tuntui, että mitä enemmän vastenmielisyys ja inho eroitti

häntä miehestään, sitä enemmän kasvoi hänessä äidin sydän, johon

yhdistyi mustasukkainen hellyyden tunne, rakkauden leimuava rovio,

kieltäytymistä ja kiihkoa, joita hän ei koskaan ollut puolisona

tuntenut. Hän omisti nyt koko elämänsä rakkaalle Mauricelleen, hän teki

pojan jumalakseen, uhrasi hänen tähtensä oikeutetun vihansakin. Hän oli

päättänyt, että poika ei saa kärsiä isänsä kunnottomuuden tähden, ja

poika oli suurena syynä siihen ylhäiseen käytöstapaan, jota äiti

erinomaisella mielenlujuudella noudatti; hän näytti olevan tietämätön

kaikesta, ei koskaan moittinut miestään ja oli maailman silmissä tätä

kohtaan sama kunnioitettava vaimo kuin ennenkin. Vieläpä ollessaan

kahdenkesken miehensä kanssa vaikeni hän ja vältteli selvittelyjä ja

riitoja. Tämä porvarillisesti siveellinen ja kunniallinen nainen ei

ajatellutkaan rakastajaa eikä kostoa, vaan päinvastoin viha miehensä

hurjisteluihin näytti kiinnittäneen hänen yhä lujemmin kotilieden

ääreen, jossa hän turvautui poikaansa ja tuli tämän kautta suojelluksi

yhtä paljon kuin ankarain periaatteittensakin kautta. Loukattuna,

salaten vastenmielisyytensä ja inhonsa odotti hän poikansa iloista

tulevaisuutta: hän olisi puhdistava ja pelastava talon. Äidillä oli

palava usko hänen voimaansa, ja hän hämmästyi ja tuli aivan

levottomaksi, kun tuo ihmeellinen, selittämätön vapistus väliin kulki

äkkiä läpi koko hänen ruumiinsa ja sai aikaan ikäänkuin omantunnon

vaivoja vanhain rikosten tähden, joita hän ei muistanut.

Se oli Constance, joka taaskin otti puheeksi ne asiat, joista rouva

Angelin oli kertonut. Hän näytti hyvin uteliaalta ja osanottavaiselta.

Kun tämä hedelmätön naisparka, joka kärsi siitä, että hänellä ei ollut

lasta, tunnusti, että jokainen käynti kätilön luona oli vaan uusi

pettymys, niin näytti Constance tahtovan lohduttaa häntä ja teki hänelle

erään ehdotuksen.

"Sallitteko te, rakas ystäväni, minun tulla jonakin päivänä teidän

mukananne? Hän voi ehkä sanoa minulle sen, mitä hän ei tohdi sanoa

teille."

Rouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.

"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään.

Minusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne."

"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on

kysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman

halukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet

minulle niin merkillisiä asioita..."

He päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta

varten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva

Bourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.

Samana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen

luokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua

pitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia.

Cécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä

laiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään

ollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia

heidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja

tämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota

hän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän

koskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta,

otti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä

tehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa

työ, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut

nainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi

ansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska

hänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka

ilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa

kotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin,

jossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta.

Mathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla

hänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.

"Mihin te menette?" kysyi Mathieu.

Hän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:

"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle."

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu

oli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut

kolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen

juttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon

huoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä

herra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa,

ja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli

vielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä

hän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt

lapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan

turvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes

kolmenkymmenen yhden vanha.

"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle", jatkoi Cécile. "Minä olen

käynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen

tähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi

ajatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!"

Hänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa

loistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli

tehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti

tunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin

sydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin

äänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto

olisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse

ei enään voinut tulla äidiksi.

"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin

kahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut

niin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta

sen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä

poikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka

ihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin

suunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa

pois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen,

ottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni

leikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me

onnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme

työtä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta

tekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!"

"No, eikö Norine ollut suostuvainen?" kysyi Mathieu.

"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee

oikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin

huoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!"

Mathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:

"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun

ystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada

sisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä

asiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte."

Cécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö

Cécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:

"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä

minulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin

voitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta

kulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin

hengittää!"

Mathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät

Miromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään

kätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli

saanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut

täällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan

samat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.

Tuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen

vaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen

näköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut

huonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin

ennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä

oli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin

huomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja

päivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa

kaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.

Norine istui puettuna sänkynsä laidalla ja antoi rintaa lapselleen.

"Tekö se olette, herra Froment?" huudahti hän tunnettuaan Mathieun. "Te

olitte oikein hyvä, kun seurasitte Cécileä tänne. Herra Jumala, mitä

kaikkea on tapahtunutkaan siitä, kun viimeksi tapasimme toisemme!"

Mathieu katseli häntä, ja Norine tuntui hänestä hyvin vanhentuneelta ja

lakastuneelta, mutta hän näytti kuitenkin vielä sangen hyvännäköiseltä,

vaikka olikin lihonnut hieman liiaksi ja oli huolettomammin puettu kuin

ennen.

Cécile meni suoraan asiaan.

"Tässä on suklaata. -- Minä tapasin herra Fromentin kadulla, ja hän on

niin kiltti, häntä huvittaa minun ajatukseni, että me vuokraisimme

yhdessä huoneen, jossa sinä ja minä sitten tekisimme yhdessä työtä. Minä

pyysin hänen tulemaan tänne puhumaan vähän sinun kanssasi ja koettamaan

taivuttaa sinua pitämään lapsesi. Niinkuin näet, ei meidän aikomuksemme

ole viekoitella sinua, koska minä puhun suoraan asiasta."

Norine pahastui ja alkoi vastustella.

"No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua

kiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton..."

Mathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa

loistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän

vielä heittäytyy katuelämään. Ja Mathieu näki, että Norine oli tässä

suhteessa aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Norine alkoi katkerin sanoin

kertoella kevytmielisestä elämästään, aivankuin hän olisi nyt vaan

odottanut miehiltä viheliäisyyttä, valheita ja pahoinpitelyä. Siinä oli

taas se ankara todellisuus, joissa Pariisin työläisnaisten unelmat

tekevät haaksirikon; he ovat turmeltuneita jo tehtaissa ollessaan,

koettavat myydä itsensä kalliisen hintaan saadakseen sitä

loisteliaisuutta, jota he näkevät rikkaitten kaupunginosain myymäläin

ikkunoissa, ja sitten joutuvat he kadulle, kun eivät ole voineet

kiristää miehiltä muuta palkkiota kauneudestaan kuin pettyneitä toiveita

ja lapsiraukkoja, jotka he sysäävät luotaan raivoissaan siitä, että he

ovat tulleet petetyiksi. Norine oli nyt kuohuksissa katkeruudesta, ilman

leipää, ilman minkäänlaista ammattitaitoa, ilman nuoruutta ja ilman

toivoa. Mutta mitä voisi hän tehdä? Kun kerran on joutunut allikkoon,

niin täytyyhän sinne jäädä.

"Niin kyllä, minä olen todellakin suuttunut tähän kirottuun elämään,

jota ensin nuorena ollessaan luulee niin hauskaksi, mutta jossa ei edes

saada tarpeeksi ruokaakaan, puhumattakaan muusta likaisuudesta. Nyt on

aivan kuin kivi olisi kaulassani. Muuten ei tästä elämästä voi päästä

erilleen, se odottaa minua, ja minä palaan sen syliin takaisin ja elän

sitä, kunnes löytävät minun jostakin nurkasta ja vievät kuolemaan

sairashuoneesen."

Nämät sanat lausui hän rajulla kiihkolla, niinkuin nainen, joka äkkiä

näkee kovan kohtalon edessään, mutta ei voi sitä välttää.

"Parasta on, että poika kulkee omia teitään ja minä omiani. Siten emme

me ole haitaksi toisillemme."

Hänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset

kasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi. Mathieu kummasteli tätä, hän

aavisti, että Norinessa liikkui tunteita, joista hän ei puhunut, ja

sentähden kiirehti Mathieu vastaamaan:

"Jos poikanne saa lähteä omia teitään, on pojallanne lyhin tie

kuolemaan, nyt kun te olette itse ruvennut imettämään häntä."

Norine suuttui taaskin.

"Onko se minun syyni? Minä kieltäydyin antamasta hänelle rintaa. Te

tunnette minun mielipiteeni tämän asian suhteen. Minä suutuin, minä olin

vähällä lyödä rouva Bourdieutä, kun hän väkivallalla pani lapsen

syliini. Ja sitten huusi poika vielä niin hirveästi nälkänsä vuoksi, tuo

lapsiparka, hän näytti niin pahastuvan minun kiellostani, että minä

hellyin antamaan hänen imeä ainoastaan vähän, mutta sillä vakaalla

aikomuksella, että seuraavana päivänä en sitä enää tee. Mutta seuraavana

päivänä huusi poika taas, ja minun täytyi vasten tahtoanikin antaa hänen

imeä. Ja tämä kaikki tekee minun entistään onnettomammaksi, sillä nyt

lähestyy pian se päivä, jolloin minun täytyy luopua tästä lapsesta

niinkuin edellisistäkin."

Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Siinä oli taas sama vanha juttu

aviottomasta äidistä, joka lopulta saadaan imettämään lastaan muutaman

päivän ajan siinä toivossa, että hän kiintyisi siihen eikä voisi siitä

enään erota. Tämä tehdään varsinaisesti lapsen pelastamisen tähden,

sillä ei ole ainoatakaan niin hyvää imettäjää kuin oma äiti. Norine oli

vaistomaisesti aavistanut tätä paulaa, hän vastusteli, huomautti aivan

oikein, että ei kannata alkaa sellaista työtä, koska se kuitenkin

myöhemmin täytyy lopettaa. Mutta niin pian kuin hän oli myöntynyt, oli

hän kiinni, se hellyyden ja toivojen virta, joka täytti hänen sydämensä,

voitti hänen itsekkäisyytensä. Tuo pikku raukka ei ollut kovinkaan

raskas sinä aamuna, jolloin hän sai ensi kerran imeä Norinea. Sittemmin

oli hän punnittu joka aamu, ja seinään naulattuun paperiin oli merkitty

eri painomäärät. Alussa ei tämä juuri ollenkaan huvittanut Norinea, ja

hän silmäsi numeroita välinpitämättömästi. Mutta sitä mukaan kuin

numerot suurenivat ja osoittivat selvästi, että lapsi kehittyi, alkoi

Norine enemmän välittää niistä. Äkkiä aleni paino lapsen pahoinvoinnin

tähden, ja siitä asti oli äiti levottomasti odottanut punnitsemisen

tulosta, ja kun paino taaskin lisääntyi, naureskeli hän ihastuksesta:

tämän painon, tämän kootun voiman sai lapsi hänestä, hänen maidostaan,

hänen lihastaan ja verestään. Hän, Norine, täydensi luomistyötä,

äidillinen sydän puhkesi vihdoinkin kukkaan hänessä.

"Jos te tahdotte riistää lapselta hengen, niin ei teidän tarvitse muuta

kuin kieltäytyä imettämästä häntä", sanoi Mathieu. "Katsokaahan, miten

ahnaasti hän syö, tuo pikku enkeli!"

Hän imikin kaikin voimin. Norine purskahti itkemään.

"Herra Jumala, rupeatteko te nyt taas kiusaamaan minua? Luuletteko te,

että minä nyt luovun ilolla hänestä? Te pakoitatte minun puhumaan

asioista, joitten tähden sitten saan koko yön itkeä ajatellessani niitä.

Minä en koskaan ole ollut paha, sen te tiedätte, eikö totta? Kun tätä

lasta tullaan noutamaan minulta, tuntuu siltä kuin minulta

kiskaistaisiin sydän rinnasta. Oletteko tyytyväiset nyt, te kaksi, kun

olen sanonut tämän teille? Mitä iloa teillä nyt on siitä, että olette

saattaneet minun näin murheelliseksi, koska yksikään ihminen ei

kuitenkaan voi tehdä mitään, vaan lapsi täytyy joka tapauksessa heittää

maailmaan, ja minä joudun katuojaan ja makaan siellä, kunnes luuta tulee

ja lakaisee minun pois!"

Cécilekin itki, hän suuteli sisartaan, suuteli lasta ja rupesi taas

laveasti puhelemaan unelmastaan, miten onnellisiksi he kolme tulisivat

suuressa kauniissa huoneessa, jossa he saisivat nauttia kaikkia

paratiisin iloja. Pieniä kartonginpalasia ei olisi niinkään vaikea

leikellä ja liisteröidä. Kun Norine olisi oppinut taidon, voisi hän ehkä

ansaita kolme frankia, koska hän oli niin voimakas ja kunnollinen. Viisi

frankia heille yhteensä, eikö se jo ollut koko omaisuus? He voisivat

kasvattaa lapsen ja päästä kaikista ikävyyksistä.

Norine, joka väsyi yhä enemmän, antoi houkutella itseään eikä enään

vastustanut.

"Te saatte pian minun myöntymään, minä en nyt tiedä sitä enkä tätä,

tehkää te, niinkuin tahdotte. Niin, kyllä siitä on minulle suuri ilo,

jos saisin pitää pikku lemmikkini!"

Cécile taputti ihastuksissaan käsiään, ja Mathieu sanoi liikutetulla

äänellä:

"Te pelastatte hänen ja hän pelastaa teidän."

Mutta samassa tuli huoneesen pitkä, synkkä olento, kuiva ja laiha

nainen, jolla oli yrmeät kasvot, laimeat silmät ja vaaleat huulet.

Missähän Mathieu oli ennen nähnyt tuon hongankolistajan, jolla ei ollut

rintoja eikä lantioita? Äkkiä tunsi hän hämmästyksekseen tuon naisen, se

oli Amy, englannitar, jonka Mathieu nyt näki aivan samanlaisena kuin

kymmenen vuotta sitten. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin silloinkin,

samanlainen puku, samanlaisen hitaan välinpitämätön: hän ei edes tainnut

sen maan kieltä, johon hän tuli synnyttämään lapsensa. Ja nyt tunsi

Mathieu myös tuon pienen, kiinnitetyn kapsäkin ja matkalaukun tuolla

sängyssä. Neljännen kerran oli hän synnyttänyt lapsen tässä talossa, ja

nyt neljäntenä kertana oli hän samoin kuin ensimmäisenäkin tullut sinne

aivan aavistamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä. Maattuaan kolme

viikkoa vuoteessa ja toimitettuaan lapsensa löytölastenkotiin, palasi

hän aivan tyyneenä takaisin kotimaahansa, astui samaan höyrylaivaan,

jolla hän oli tullutkin.

Kun hänen piti lähteä matkakapineittensa kanssa, pidätti Norine hänet.

"Vai niin, te olette suorittanut asianne tuolla alhaalla ja aijotte nyt

jättää meidät? Suudelkaa ensin minun pientä poikaani..."

Englannitar suuteli sivumennen äsken syntyneen paljasta, lämmintä

päälakea.

"Onnellista matkaa!" sanoi Norine.

"Yes ... hyvästi, hyvästi."

Hän meni matkaansa eikä heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa

hän oli kärsinyt. Ja Mathieu ihmetteli nyt niinkuin ennenkin tätä

pitkää naista, joka niin vähän näytti luodulta rakkautta varten ja joka

niin säännöllisesti teki matkoja Ranskaan synnyttääkseen lapsen

höyrylaivan kahden matkavuoron välillä. Kukahan oli isä? Ja mitenkä

sydämettömän välinpitämättömältä tuo nainen näytti kotimatkalle

lähtiessään, hän ei edes ajatellutkaan hylättyä lastaan!

"Hän tulee synnyttämään puolen tusinaa", sanoi Norine, kun Amy oli

poistunut. "Eikä hän opi ranskaakaan näillä lapsivuodematkoillaan; minä

olen turhaan kysellyt häneltä, mikä toimi hänellä on Englannissa, mutta

en ole voinut saada edes neljää sanaa vastaukseksi. Jos hän on

luostarinainen, kuten hän sanoo, niin todistaa se vaan, että kaikkialla

voi elää rosvomaisesti. Hänen pitäisi todellakin imettää itse lastaan,

jotta hänen ei tarvitsisi tehdä niin usein näitä höyrylaivamatkoja!"

Norine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri

paino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi

tulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä

ystäväänsä edes portaita alas. --

Puolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen

sulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava

keskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli

ainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun

arkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla

aistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa,

joka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut

kiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen

ja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa

toiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään

häntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut

sulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi

selityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän

ijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja

kertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka,

vaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen

käsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa

tapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti

kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen

harvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva

Angelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon

kirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja

tunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi

siis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen

vuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään.

Ja hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä

armeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.

Kun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos,

tahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman

jäniksenkäpälällä ja sanoi:

"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada

vaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian

kauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa.

Minä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä

hyvää. Tulkaa pian takaisin taas!"

Mathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa

Norinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä

rinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat

Constance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään

tavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes

olleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi,

että Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa

tekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli

vastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä

oli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö

piti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli

näkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään,

eikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään,

sama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun

toivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos,

häpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja

uhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta

itsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.

Mathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut

hunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän

hankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan

löytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää

itse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua

kolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä

olisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse

ostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet

vuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.

"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi

itsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen

kanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se

tuottaa hänelle onnea!"

Mathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän

ajatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse,

koska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että

hänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun

varrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen

kuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa

portille.

Vaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään

unelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää

Mathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla

kertaa.

"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka

minä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa

tekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei

juuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin

paljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten

kuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä

on lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän

voi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön.

Vikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka

näyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te

muistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin

Norinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin

on löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa,

jonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes

suudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan

kotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä

ajattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada

hänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että

antaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut

kaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä

hän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen

leikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska

ei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että

tahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se

minun oikeuteni?"

Sitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.

"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut

leikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä

paitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin

kävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään

mitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja

solmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin

sietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon

Euphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona

hän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu

samassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka

laittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä

vuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista

lattiata. Oh, se on oikein kauheata!"

Kun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:

"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle

jonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden,

sillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä

muutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi

ansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän

kuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän

minun ottaa se pois häneltä."

Mathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin

näytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.

Keskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui

Euphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta

akalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin

laihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on

puserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa

olivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat

harmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin

huomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui

melkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja

toimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.

Kun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment,

entinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt

tuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt

takaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä

ääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:

"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen

liisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä

työstä läpimäräksi."

Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt

puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:

"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi.

Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään

oteta takaisin."

Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä

tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt

tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia,

koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten

jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli

Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen

kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä,

ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten

kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että

vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu

köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä,

niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan

lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen

kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona

miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi

hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta

vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi,

vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin

lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut

aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja

toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard

eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se,

että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan

olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.

"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka

ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään

tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste

tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen,

ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."

Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja

hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi.

Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.

Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard,

jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen

sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias

Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen

vaimoparkansa kohtaloon.

"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle

usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään

minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja

nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta

naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän

voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja

sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar,

jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en

tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän

näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet

pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille,

sen sanon minä."

Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien

tuolia.

"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin,

väistypäs nyt hieman."

Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi

kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu

kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään

nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli

auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti

hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka

vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.

Mathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille

omituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän

muisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman

sisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt

kurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla

päällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu

nainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna

yhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin

tästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut

varmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja

voimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa,

hän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien

todellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!

Cécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka

kasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut

hänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he

olivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:

"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille,

että meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa

kamarissa, josta minä olen puhunut." --

Mathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja

puimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle

sanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos

liikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun

itse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää,

että jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli

luultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen

kotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden,

joka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että

toinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä

yhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa,

aikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin

kanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan

vanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he

löysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi

mennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen

kaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut

paikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa "kitsaille

sukulaisilleen", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.

Kun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä

juomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet

kätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin

vaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut

tekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä

tervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti

molemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä

hieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat

punaiset.

"Hyvää päivää, rakas ystäväni", huudahti hän, "minä kerron juuri näille

naisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia."

Kun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella

ystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa,

hän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi

yleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli,

haisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi

mukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten

tavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois

päänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.

Beauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä,

miten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli

levotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen

vakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten

kulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi,

että herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi

hänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista

tuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään

Euphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti

nauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti

rakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja

ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka

pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan

kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso,

vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli

edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen

isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään

hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli

täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis

lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi

aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään.

Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin

tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen

pöyristyksen...

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle

pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka,

sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen

tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan

Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään

näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla

äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy

olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka

on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta

onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä,

sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät

lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet,

voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen

lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä,

heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä

jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat

rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai

aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä

siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta

näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa

voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen

mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat

kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla

tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen

talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut

kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan

hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen

lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä

ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena;

hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne

karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä

kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa

mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta

tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja

elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät

metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen

siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi

maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta

täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean

ajan hivuttavista murheista.

Sillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo

naittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä

synnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin

kypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat

tehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan,

kahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa -- heidän rakkautensa, raitis kuin

toukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän

ollessaan kahdentoista vuotiaita -- muodostui ääretöntä toivoa täynnä

olevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret

veljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan

lukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan

kukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri

oli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine.

Lähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea,

joka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue,

kukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä.

Väliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli

teillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi

vielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan

tätä kaunista näytelmää ja sanoi: "Nyt tulee sotajoukko!" aivankuin

kaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko

seutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina

yksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua

synnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa

kastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa

jälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän

innokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien

jälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta

voimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja

naiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle

lapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja

enemmän toivoa.

V

Oli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu

ja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,

laajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat

itäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen

pala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu:

noitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin

isä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt

olivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat

ponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman

hedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei

suostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä

viheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin,

hedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista

esteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman

suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Blaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime

talvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa,

jossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte,

hänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä,

nuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut,

että he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli

todellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin

viehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet

huonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen

ja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän

tiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille

mitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä

pääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen

nähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen

välillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani,

joka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä

leikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin,

oli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin

erkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin

ja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin

taitava pienten muotokuvain maalaamisessa -- hätäkeino, jos joutuu

köyhyyteen, sanoi hänen äitinsä -- ja hän oli maalannut kauniin

medaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli

häntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka

Charlotte oli saanut.

Blaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian

tullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä -- oltuaan pienen aikaa

Morangen opissa -- oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota

hurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että

nuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa

tavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli

kunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella

oli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta

sairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut

erittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas

ajatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja

sentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka

teot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli

viidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla

äänellä: "Oi, miten hyvä pää hänellä on!" Ja Blaise otettiin

luonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi,

halvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja

kaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota

herättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon

isä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi "ainoaksi

pojaksi", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä

suuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!

Mutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä

suostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että

häntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen

tyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun

aivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen

perhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta,

sai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa

nousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen.

Constance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan

Maurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime

viikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren

tilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen

oli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen

vetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli

häneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania.

Levotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana

päivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja

heidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara

keuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista.

Huolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta

levottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että

hänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa

elämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä

kuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice

äitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne

saapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen

heikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään,

keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen

katoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo

lapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille,

millainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa

perillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa

itsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo,

ja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.

Blaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun

tämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen

tehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli

Marianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.

"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi ... ihmisparat!"

He olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet

hänen olevan sairaanakaan.

"Minä menen pukeutumaan", sanoi Mathieu, "ja sitten matkustan minä

kymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille

osanottavaisuuttani."

Marianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi

menemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa

sukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet

hyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki

todellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat

sijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän

poikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.

Mylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen,

koska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että

kysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:

"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa

päästä täältä ihmisten joukkoon..."

Aina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton

maatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä

jonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää

saavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi

virnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä,

joka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää

olleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä

jonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan

viheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin

tyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten

saihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän

maapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita

vastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.

"Niin", sanoi hän kerskuvalla äänellä, "me matkustamme myös

Pariisiin ... me saatamme tätä nuorta herraa sinne."

Hän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta

nuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja

leuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli

puettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen

kaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa

edistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä

kaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä

pariisilaisen, kuten hän sanoi.

"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne", sanoi Mathieu, joka

tunsi asiat.

"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä

ilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä

minäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn

käyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä

kuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän

saa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan

kaupungissa voi edistyä."

Rouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili

tätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt

vuorostaan autuaallisen näköisenä:

"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me

olemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta

huonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä

illalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme

ensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi,

miten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!"

"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka

tietää? Kaikki on mahdollista."

Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin,

heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen

rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat

karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota

askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan,

herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin

poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken

voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.

Antonin purskahti nauruun.

"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on

liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten

levätä."

Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se

poika menee vielä pitkälle, se on varma!

Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän

aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi

sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa.

Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa

kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten

tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli,

sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista

mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja

hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella

äänellä:

"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan

missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä

on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä

nyt, sillä tänään on ilon päivä!"

Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit,

ja he katosivat.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon

ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut

jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa

vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia,

näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän

oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi

ja hän lausui:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja sitten tuli sanoja tulvimalla.

"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista.

Ajatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta.

Ja sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin

parhaallaan mennäkseni vihkiäisiin ... ystävämme Santerren orpana menee

naimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin

varannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli

yhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme

kirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni

istuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään

vihkiäisiin. Saatte nähdä ... nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä,

joka vielä on sängyssä ... kaikki on hyvin kauniisti järjestetty ... se

on sydäntäsärkevää."

Mathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän

vanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä

liekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä

hänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen

opettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti

hänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä

Antinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli

Séguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi

allekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin

Gaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella

kotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys

tuli siellä yhä täydellisemmäksi.

"Parasta on", sanoi Valentine, "että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä

hautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin

Pariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle

matkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten

paljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin

surullista?"

Hänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että

välit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa,

hän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut.

Mutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja

sanoi:

"Me olemme Jumalan hallussa."

Marianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi

puheenainetta.

"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka

vanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen."

"Vielä mitä!" huudahti Valentine. "Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä,

sillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista

vuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö,

aamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi,

että hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä

luostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen.

Mutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan

hermostuttaa minua."

Hän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun

hän huomasi Mariannen olevan raskaana.

"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te

voitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille

yhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on

välttämätöntä teidän terveydellenne, niin... Ah, noita ihmisparkoja

tuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!"

Kun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne

ajatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen

luokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin

tietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat

ainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei

ollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä

ruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli

antanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan

saamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen

kummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:

"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa

muotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut."

Kun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä

se haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa,

missä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt

vaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt,

koneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei

ääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin

tämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän

ahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen

rakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja

tuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa,

aikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet

ainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut

musliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat

asetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin

paljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka

käveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli

saapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan

olevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle

ainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä

hirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa

olivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui

sinne, otti kaiken surun omakseen.

Mutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat

kaikkein huulilla:

"Tällainen hirveä onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Hän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama

rouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat

joissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä

edestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi

seuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.

"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli."

Se oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta

olisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka

levittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän

ei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja

niitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle.

Niiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava.

Huone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä

ilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä

värähtelemään.

Kun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään

verhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta

polvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä

lepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa

toivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle

nuorelle rouvalle. Hän oli istunut siellä jo kolme tuntia ja

työskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä.

Kun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä

vaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa

muuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja

Marianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina

vainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja

palavain vahakynttiläin keskessä.

Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut

varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei

kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin

huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua

tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin

tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei

päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen

välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne

Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa

ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi

onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen

omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut

itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin

hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää

silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien

näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti

hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka

hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli

täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen

mennyttä elämäänsä.

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva

Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin

Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin

käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen

neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli

tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka

surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita

sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin

oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin,

tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin

Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat

jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus,

eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä

tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä

vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti

siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä

itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään

ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan

tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen,

sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan,

hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla

ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi

häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon

kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut

tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken

vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi

kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten

suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki

mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma

tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen

paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat

ja punaiset.

Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet

syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.

"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes

paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän

ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja

voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee

ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."

Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta

onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä

juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten

kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.

Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.

"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"

Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut

koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden

kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen,

jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.

Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin

unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä

hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin

kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin,

mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois

Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän

vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi

hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta

hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt

tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies

asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja

sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota

säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.

Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea.

Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne

sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin

aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut

vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet,

jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle,

päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni

vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt

valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka

hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä.

Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt

oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi.

Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän

puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että

hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön

kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen

pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut

hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin

jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän

voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä

äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt

lapsensa.

Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen

poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän

katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä,

siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko

hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja

sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi

Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte

oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan

vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä

näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä,

nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta,

säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.

Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan

oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä

liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin

alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei

näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva

Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.

"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus.

Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle

surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt

on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa

rauenneet."

Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin

kysymään:

"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis

yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista.

Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden

tusinan."

Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen

huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet

hänen salaiselta kateudeltaan.

Mutta Marianne ei ollut samaa mieltä.

"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen

neljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen

näytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada

lapsia."

Constance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen

kyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän

kymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi

yhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä

syntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo,

terveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt

ainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo

loppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä

tulvillaan.

"Muuten unohdatte te", sanoi Marianne hymyillen, "että minä jo olen

isoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle..."

Hän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne

pikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle

rintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon,

vaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla

käsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi

nopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen

mukanaan saliin saamaan rintaa.

"Miten kaunis tuo lapsi on!" sanoi rouva Angelin. "Tuollaiset pikku

olennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä,

missä ikinä he näyttäytyvätkään."

Constance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa

vahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen

tuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä

ja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen

lapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen

sanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi,

kaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut

hänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti

vieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu

poikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.

Vielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa,

jossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä

salonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he

suutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa,

joita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli,

niin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat

lohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä,

jyrkällä huomautuksella.

"Kaikki on mennyttä", sanoi hän. "Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on

mennyttä."

Rouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia

silmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja

itkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut

itkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:

"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin?

Minun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä,

mennyttä!"

Mutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa

paljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä.

Beauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan

itkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen

täytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja

sanoi Blaiselle:

"Istu tuohon ja jatka!"

Ja Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen,

ottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja

kirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin

kirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin

poika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi

Fromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa

lähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran

vieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi

valtaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät,

pojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli

yksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja

tuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen

kuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta

tyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta;

tehdaskin oli kuollut.

Kahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa

työmiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja

kaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota

herätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi

paarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies

laahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa

vaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha

nainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.

"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua."

Mathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli

Sérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että

hän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta

kuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa

rappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt

voivan uhoitella aikaa.

"Ah, ystäväni", sanoi Sérafine, "minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja,

joka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin

pakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin

kertoa kaikki."

Arkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni

sysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa,

katseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa

rohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän

kannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin,

joka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa

oli ottanut omansa takaisin.

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja

synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet,

olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja

nyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta

luovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä

viisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se

rikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran

työmiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli

siellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli

saanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten

sadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.

Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden

vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse

oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan

puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti

monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää

suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta

polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja

hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista

ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta

ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi

syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat

huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla

valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat

toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina

pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin

jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka

eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata

lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin

Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja

hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli

monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän

vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä

voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he

suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus

heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa

ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se

synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja

kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli

synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas,

suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien

surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta

ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää

varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan

ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle

uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden

kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja

yhä enemmän toivoa.