III

Kului taaskin kaksi vuotta. Mathieu ja Marianne saivat vieläkin lapsen,

tytön. Ja samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled

ylämaan länsipuolella kaikella sillä rämeiköllä, joka ei vielä ollut

tullut kesytetyksi. Mutta tämä puoli maatilaa oli nyt valmiina, enemmän

kuin sata hehtaaria maata, jossa tähän asti oli kasvanut ainoastaan

saraheinää ja ruokoa, oli viljelty ja kantoi runsaita satoja. Ja

kanavoittu vesi johdettiin alas hiekkaisille viertomaille, ja siitä ne

muuttuivat hedelmällisiksi. Se oli elämän vastustamatonta valloitusta,

hedelmällisyys levisi päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista

esteistä huolimatta, korvasi vahingot ja vuodatti joka hetki maailman

suoniin yhä enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Nyt oli se Séguin, joka kehoitti Mathieutä hankkimaan itselleen uuden

maakappaleen, hän koetti oikein houkuttelemalla saada Mathieun ottamaan

yhdellä kertaa kaiken jälellä olevan maan, metsät ja nummet, lähes

kaksisataa hehtaaria. Hän oli aina rahapulassa, hän tarjosi erityisiä

etuja ja lupasi halvemmalla hinnalla. Mutta Mathieu oli varovainen eikä

ottanut tarjousta vastaan, hän oli siksi viisas, ett'ei tahtonut luopua

alussa tekemästään suunnitelmasta, jonka mukaan hän viljeli ainoastaan

asteettain, tarpeen mukaan. Ja koko nummen ostamisessa itäpuolella

rautatien varrella oli eräs vaikeus: siellä oli muutaman hehtaarin

suuruinen maa-ala, joka leikkasi nummen keskeltä kahtia ja joka kuului

Lepailleurille. Lepailleur ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt tätä

maata hyödykseen. Kun Mathieun nyt oli valittava uusi maa-ala itselleen,

valitsi hän länsipuolella sen alueen, joka oli vielä ostamatta tuosta

ylhäällä olevasta suomaasta; hän tahtoisi vastaisuudessa, lausui hän,

keskustella nummimaan ostosta, kun mylläri ensin olisi luovuttanut

alueensa. Mathieu tiesi muuten, että mylläri kadehti ja inhosi häntä

siihen määrään, aina siitä asti kuin hänen viljelysyrityksensä olivat

alkaneet kukoistaa, että hän ei voinut ajatella yrittääkään tuon alueen

ostamista ja oli varma siitä, että keskusteluista ei tulisi mitään.

Séguin taas väitti, että hän kyllä saa tuon miehen järkiinsä, häntä

huvitti ajatus saada tuo maa-alue ilmaiseksikin, kun hän vaan ryhtyisi

asiaan. Mutta Mathieu oli itsepäinen ja tahtoi ensin keskustella

Lepailleurin kanssa, ennenkuin hän allekirjoittaa kontrahdin nummimaan

ostosta.

Kului muutamia viikkoja. Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Antinkadun

varrella olevaan taloon kauppakirjaa tekemään, ei hän tavannut Séguinia,

vaikka tämä oli kirjeessä ilmoittanut olevansa kotona. Palvelija, joka

vei hänen toisessa kerroksessa olevaan suureen saliin, sanoi, että herra

tulee varmaankin pian kotiin. Mathieu katseli ympärilleen hämmästyneenä

siitä huolimattomasta siivosta, joka oli tässä loistavassa huoneessa ja

jota hän ennen oli ihaillut, siinä kun oli komeita huonekaluja,

harvinaisia taideteollisuuskokoelmia, tinaesineitä ja kirjoja. Nämä

aarteet olivat tosin vielä jälellä, mutta ne olivat pölyssä ja oman

onnensa huomaan heitettyinä. Ahdasmielinen Séguin, joka ajatteli

ainoastaan, mitenkä hän voisi tulla huomatuksi, eikä voinut kauvankaan

pysyä kiinni samassa oikussaan, oli luopunut taiteentuntijan rollista,

joka ei häntä paljon huvittanut, ja oli nyt palannut ainoaan,

todelliseen, kiihkoonsa: hevosiin. Kilpa-ajohevoset täydensivät nyt

hänen rappiotilansa, jonka alkusyynä oli ollut peli ja rakastajattaret.

Lopullinen perikato lähestyi kuitenkin yhä enemmän, ja tuosta

salonkifilosoofista, joka oli ollut lukemattomissa keskusteluissa

Santerren kanssa kirjallisuudesta ja yhteiskuntaopista, oli nyt jälellä

ainoastaan ytimetön pessimisti, joka itse oli tuhonnut itsensä ja jonka

viha elämään oli vähitellen tullut todelliseksi oltuaan ensin ainoastaan

teeskenneltyä.

Mathieun tarkastellessa huonetta astui sisään pitkäkasvuinen,

vaaleanverinen, kaunis tyttö, joka oli puettu yksinkertaiseen, mustaan

silkkileninkiin, mikä teki hänen miellyttävän arvokkaaksi.

"Minä luulin lasten olevan täällä."

Hän hymyili vieraalle ja alkoi järjestellä papereita Séguinin

kirjoituspöydällä sellaisen emännän arvokkaisuudella, joka tahtoo päästä

oikeuksiinsa ja olla ylikomentajana.

Mathieu tunsi hänen, sillä hän oli nähnyt tämän tytön viime vuoden

kuluessa ottavan talossa komennon, jotavastoin Valentinen

vastenmielisyys talouden hoitoon kasvoi kasvamistaan. Hänen nimensä oli

Nora ja hän oli saksalainen, kotiopettajatar, musiikkiopettajatar, ja

Valentine oli ottanut hänen oikeastaan hoitamaan lapsia, sittenkun

hänen oli täytynyt eroittaa palveluksestaan Céleste, joka

varovaisuuskeinoistaan huolimatta oli taaskin tullut raskaaksi. Muuten

se oikeastaan olikin Séguin joka oli hankkinut Noran, helmen, jonka hän

oli varastanut eräältä perheen ystävättäreltä, kuten hän iloisesti

sanoi. Ja pian kävi selville, että Nora olikin Séguinin jalkavaimo ja

että Séguin oli nähtävästi ottanut hänen kotiinsa ainoastaan sentähden,

että voisi tavata häntä sitä useammin ja ennen kaikkea voidakseen

paremmin vartioida häntä, sillä Séguin oli hänen suhteensa hyvin

mustasukkainen. Tuo kaunis tyttö, jolla oli aistillinen suu ja

lapsellisen julkeat silmät, näkyi luodunkin herättämään levottomuutta ja

epäluottamusta.

"Te odotatte herra Séguinia", sanoi hän vihdoin. "Minä tiedän, että hän

on kutsunut teidät tänne; hän tulee varmaankin pian kotiin."

Mathieu, joka oli tarkastellut tyttöä, tahtoi tehdä kokeen.

"Hän on ehkä mennyt ulos vaimonsa kanssa", sanoi Mathieu. "Hehän käyvät

usein yhdessä kaupungilla..."

"Hekö!" huudahti tyttö nauraen, mikä oli hyvin sopimatonta

kotiopettajattarelle. "Teille on kerrottu väärin, herrani. Heillä ei

koskaan ole sama matka. Minä luulen, että rouva on kirkossa, ellei hän

ole jossakin muualla."

Julkeana ja pilkallisen näköisenä alkoi hän taaskin kävellä huoneessa

järjestellen esineitä, ja ehtimiseen antoi hän hameittensa kosketella

Mathieutä; hänessä näytti asuvan vaistomainen tarve tarjota itseään

heti, kun hän vaan oli tullut kahden kesken jonkun herran kanssa.

"Oh, millainen talo!" jatkoi hän matalalla äänellä, aivankuin olisi

puhunut itsekseen. "Näin vähän täällä välitetään herraparasta! Parasta

olisi, ett'ei rouva olisi aamusta iltaan niin paljon muissa hommissa."

Valentine muissa hommissa! Voidakseen käsittää näitten sanain

pilkallisuuden, täytyi tietää -- niinkuin Mathieu tiesikin -- että

Valentine oli puoli vuotta sitten parantanut Santerren kanssa välinsä,

jotka lähes kolme vuotta olivat olleet särkyneinä. Nyt tahtoi Valentine

ottaa Santerren vastaan kotonaankin, hän sulkeutui koko iltapäiväksi

Santerren kanssa pieneen salonkiinsa, ja nähtävästi tarkoitti

kotiopettajatar juuri tätä sanoissaan, että rouva on "muissa hommissa."

Santerre oli valloittanut Valentinen sinä aikana, jolloin hän piti tätä

tarpeellisena saadakseen menestystä romaanikirjailijana, mutta kun

Valentine tuli tarpeettomaksi ja vieläpä haitalliseksikin, oli Santerre

lopettanut raa'alla ja häikäilemättömällä tavalla kaikki suhteet hänen

kanssaan. Epätoivoisena tästä välien rikkoontumisesta oli Valentine

sitten alkanut kummastuttaa ystävättäriään uskonnollisella hartaudellaan

ja hänestä tuli yhtä ahkera kirkonkävijä kuin hän oli ennenkin ollut

ollessaan kotona äitinsä luona ankaran uskonnollisessa Vaugeladen

perheessä. Kun hän oli luopunut siitä vapaasta käytöstavasta, jota

hän oli noudattanut miehensä ystäväin keskuudessa, vaipui hän

liioiteltuun ahdasmielisyyteen. Samoin kuin Wagnerin musiikki oli

roomalaiskatoolilaisuuskin vanhanaikuista ja vanhentunutta; hän odotti

uutta verenhimoista Antikristusta, joka pesisi pois maailman synnit.

Tosin väitettiin, että hän oli koettanut saada itselleen toista

rakastajaa, mutta sitä ei voitu todistaa. Séguin, joka piti uskontoa

yksinomaan muotiasiana, oli hetkiseksi lähestynyt häntä ja mennyt

sovinnollisuudessaan niin pitkälle, että hän seurasi vaimoaan

kirkkoonkin. Mutta alkooviriidat alkoivat sitten melkein heti, vielä

kiivaampina kuin ennen, ja nyt tuli kaikki sovinto mahdottomaksi.

Sittenkuin Nora oli saanut Séguinin valtaansa, oli Séguin palauttaakseen

rauhan kodissaan saanut päähänsä tuoda taaskin perheesensä entisen

ystävänsä Santerren, jota hän yhä kohtasi klubissa. Tämä kävi päinsä

hyvin luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Romaanikirjailija tiesi, että

hänellä oli ollut niin suuri apu naisista kuin hän suinkin voi toivoa ja

että hänen nyt täytyi joko mennä naimisiin tai tehdä vuoteensa toisen

miehen pesään. Mutta hän hylkäsi vieläkin avioliiton sekä

periaatteittensa että persoonallisen vastenmielisyytensä tähden. Hän oli

niinkuin Séguinkin neljänkymmenen yhden vuotias, Valentine lähenteli

kolmeakymmentä kuutta; eikö nyt ollut se ikä, jolloin etsitään lepoa ja

jolloin on viisainta ajatella yhtä niistä kestävimmistä ja lujimmista

siteistä, joita maailma sallii? Niin Valentine kuin muutkin. Santerrehan

tunsi Valentinen, joka oli rikas, joka otettiin mielellään vastaan

hienoimmissakin seurapiireissä, sen lisäksi vielä nykyään uskonnollinen,

ja täytti siis kaikki toivottavat vaatimukset. Ja sillä välin kuin

taloudellinen perikato talossa alkoi tulla yhä uhkaavammaksi, olivat

olot siellä järjestyneet seuraavalla tavalla: mies ja kotiopettajatar,

vaimo ja miehen hyvä ystävä; nuo kolme lasta kasvoivat Jumalan

kaitselmuksen alaisina ilman pienintäkään huolenpitoa.

Äkkiä kuului kimakkaa huutoa, ja Andrée hyökkäsi sisään Gastonin takaa

ajamana.

"Nono! Nono! Hän tahtoo tukistaa minua!"

Hänellä oli mitä ihanimmat, vaaleat hiukset, jotka liehuivat pienten

kasvojen ympärillä; veli, joka oli neljäntoista vuotias, siis neljä

vuotta vanhempi siskoaan, oli hoikka ja laiha kuin isänsäkin, ja hänellä

oli kylmät, siniset silmät kalpeissa kasvoissaan. Hän sai vihdoin kiinni

sisarensa ja tukisti häntä kaikesta voimastaan.

"Oi, miten paha hän on, estä häntä, Nono!" huusi tyttö itkien ja tarttui

kotiopettajattaren hameisiin.

Mutta Nora tyrkkäsi hänen luotaan ja torui:

"Hiljaa, Andrée! Aina te tappelette! Tämä on sietämätöntä."

"Minä en sanonut hänelle mitään, minä istuin lukemassa", selitti pikku

tyttö itkien. "Silloin tuli hän ja otti minulta kirjan ja tuli minun

päälleni..."

"Hän on tyhmä, hän ei tahdo koskaan leikkiä", vastasi Gaston ja nauroi

ilkkuvasti. "Se on sinun omaksi hyödyksesi kun minä sinua hiuksista

vedän, sillä siten tulevat ne pitemmiksi."

Kotiopettajatar yhtyi hänen nauruunsa, ja hänen mielestään tämä oli

hyvin hauskaa. Hänen mielestään Gaston oli aina oikeassa, ja hän antoi

pojan itsevaltaisesti hallita molempia sisariaan, sekä myöntyi siihenkin

leikkiin, jota tämä hänen itsensä kanssa harjoitti hypäten esimerkiksi

hänen olkapäilleen tai pannen kylmän kätensä hänen niskaansa.

Mathieu oli kummissaan, vieläpä hieman suuttunutkin. Silloin tuli sisään

tohtori Boutan. Pikku Andrée, joka piti tohtorista hänen iloisen

hyväsydämisyytensä tähden, juoksi jo rauhoittuneena häntä vastaan ja

tarjosi poskensa suudeltavaksi.

"Hyvää päivää, lapseni. Minä odotan äitiäsi, joka lähetti minulle

aamulla sähkösanoman, mutta ei liene vielä itse tullut kotiin. Minä olen

muuten tullut liian aikaiseen. Vai niin, rakas Mathieu, tekin olette

täällä."

"Niin olen. Minä odotan herra Séguinia."

He löivät kättä sydämellisesti. Sitten katsahti tohtori Noraan ja kysyi,

oliko rouva Séguin pahoinvointinen, koska hän oli kutsunut häntä

luokseen sähkösanomalla. Nora vastasi kylmästi, että hän ei tiedä. Kun

tohtori nyt kysyi Lucietä, jota hän ei nähnyt, vastasi Nora vihdoin:

"Lucie makaa."

"Makaako hän? Sittenhän se onkin hän, joka on sairaana?"

"Ei, hän ei ole sairas."

Boutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät

tahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt

enempää.

"Hyvä on, minä odotan."

Nora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen,

jonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman

hämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi

häntä, kunnes hän sai oven kiinni.

Boutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja

katsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti

päätään.

"Mitä te sanotte tuosta naisesta?" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. "Minua

hän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka

muuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt

rikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme,

että minä olen erehtynyt!"

Taas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän

palasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä

siivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä

rappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä,

että minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään,

että kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen

itsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani

oikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko

onnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies

ja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä

itsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin

varomattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan

hulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää

alttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on

loogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä,

että he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän

kiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet

katkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet

perhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia

ehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut

raivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä

sanoakseni mitään uutta."

Hän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty

äänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:

"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän

heikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät

maailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta

paitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt

ehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne

syöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi

meidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan

sisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat

tulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten

keinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen.

Mitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee

kansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja

henkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä

muinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia,

helposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla,

taiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän

rajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle,

oletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan

kukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta

murhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja

järjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen,

koska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja,

niitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta

sydämeni kouristuvan."

Boutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti

pikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut,

niin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä

Catichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä

talonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän

sukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka

veli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori

pitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas.

Mutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista

vuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja

uneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen

kehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen

verivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä

mitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin

aistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai

hänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä

viattomuudesta. Kaikki elämä -- muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä,

jossa oli pieniä, alastomia poikasia -- vaivasi häntä, inhoitti häntä

siihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi,

että hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka

kauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.

Nyt hyökkäsi Valentine sisään kuin tuulispää. Hän tuli aina kaikkialle

liian myöhään ja oli aina pää pyörällä jonkun odottamattoman asian

tähden. Hän oli yhtä laiha ja elokas kuin ennenkin, ja vaaleat hiukset

olivat vielä kuin sädekehänä hänen hienojen, kuoppaisten kasvojensa

ympärillä.

"Hyvää päivää, herra Froment, hyvää päivää, tohtori Boutan. Pyydän

anteeksi, että olen antanut teidän odottaa. Minä menin Madeleinekirkkoon

kuulemaan abbé Levasseurin saarnan alkua ja aijoin poistua hetken

kuluttua -- minähän olin pyytänyt teitä tänne --, mutta sitten minä

aivan unohdin teidän, abbé puhui niin kauniisti, että hän sai minut

kokonaan valtaansa."

Hän oli vielä aivan haltioissaan ja hänen katseensa oli puoliksi

sammunut. Hänen mielestään oli abbé kuitenkin ollut liian maltillinen,

hän oli vertaillut nykyajan aatteita toisiinsa ja ollut sitä mieltä,

että sovinto uskonnon ja tieteen välillä on mahdollista.

"Eikö teillä ole minkäänlaista hermotautia?"

"Minullako? Ei! En minä ole pyytänyt teitä tänne itseni vaan Lucien

tähden, joka on suurena surun aiheena. Minä en ymmärrä häntä. Voitteko

ajatellakaan sellaista, että hän kieltäytyi aamulla nousemasta ylös

vuoteestaan. Kun minä sain kuulla sen, menin itse hänen luokseen; ensin

ei hän vastannutkaan vaan kääntyi seinään päin. Sitten sanoi hän

vähintäin parikymmentä kertaa, että hän tahtoo mennä luostariin; mitään

parempaa selitystä ei hän antanut, vaan oli vaalea kuin palttina ja

tuijotti eteensä. Mikä teidän mielipiteenne on näitten uusien oikkujen

suhteen?"

"Onko yöllä tai eilen illalla tapahtunut jotakin?" kysyi tohtori.

"Yölläkö, ei, ei mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei eilen illalla

myöskään. Minä olin yksin kotona enkä käynyt ulkona; ystävämme Santerre

tuli tänne aikaiseen ja joi kupin teetä, minä menin hänen kanssaan

pieneen salonkiini sanottuamme ensin lapsille hyvää yötä päästäksemme

kuulemasta heidän meluaan. He menivät levolle tavalliseen aikaan."

"Nukkuiko Lucie hyvin, eikö hän valitellut?"

"Sitä minä en tiedä. Hänellä ei näytä olevan kärsimyksiä. Minä en luule,

että hän on sairas, sillä voittehan ymmärtää, että minä en olisi nyt

mennyt iltapäivällä ulos, jos olisin ollut vähänkin levoton hänen

suhteensa. Mutta minä tahdoin joka tapauksessa kysyä neuvoa teiltä,

sillä tämä on joka tapauksessa hyvin kiusallista, tuo hänen

itsepäisyytensä, ett'ei hän tahdo nousta ylös. Mennään nyt hänen

huoneesensa, ja torukaa häntä ankarasti, tohtori, laittakaa niin, että

hän heti nousee ylös!"

Séguin oli juuri tullut sisään. Hän oli kuullut vaimonsa viimeiset

sanat, hän likisti vaan hiljaan Boutanin kättä, jotavastoin Valentine

lähti huoneesta tohtorin kanssa. Sitten pyysi Séguin anteeksi

Mathieultä.

"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun

yksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon

paljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä

asioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea."

Hän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta

hintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei

muuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten,

viljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja

esteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän

oli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen,

joka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen

tuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta

kääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja

sanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska

kerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.

"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen

luokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi

maatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä,

sillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti

jättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi

minä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle

korvapuustin. -- Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?"

"Niin on, pikku Thérèse", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo

edeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. "Se onnettomuus,

niinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin

hyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko

yhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän

on itserakas ja kostonhimoinen mies."

"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla

hänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita

Janvillen koulussa."

Mathieu hymyili yhä.

"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä

kun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun,

luulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä

hänestä herrasmies."

Lyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi

tyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen

suomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se

allekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa,

toinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja

toinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka

Lepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.

"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut

teille todellinen voitto", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa.

"Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä

tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette

päättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni."

He olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät

juuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut

vaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.

"Ei, mutta oletteko te täällä?" sanoi talon herra aivan tyyneesti. "Minä

luulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa."

Santerre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli

melkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen

kauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen

hyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen,

joka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli

tullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli

nyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen

suunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen

halveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.

"Maindronin näytelmä!" vastasi hän. "Ette voi aavistaakaan, miten

inhoittava se on! Taaskin aviorikos, sellainen alkaa lopulta todellakin

inhoittaa. On käsittämätöntä, ett'ei yleisö, jonka täytyy tuollaisia

katsella, tee kapinaa. Meidän viheliäiset psykoloogimme, jotka niin

surkuteltavalla naamalla seuraavat vanhaa yhteiskuntaa hautaan, ovat

tosiaankin onnistuneet turmella sen perinpohjin, koska se noin makaa

liejussa ja kamppailee kuoleman kanssa. Minä puolestani olen sama, mikä

aina olen ollut. Kidutus on ainoa, joka voi kuolettaa himon. Jumala on

tuhoava maailman, ja siinä on ihmiskunnan ainoa onni..."

Kun hän huomasi, että Mathieu katseli hämmästyneenä häntä, muisti hän

luultavasti vanhan rollinsa romaanikirjailijana, joka oli puettu

hännystakkiin valkea liina kaulassa ja joka johti tanssia ja saattoi

hautaan valtaansa saamansa hienon maailman, ja sentähden lopetti hän nyt

äkkiä puheensa ja lisäsi:

"Minä pakenin teaatterista. Nyt on kaunis ilma, minulla on vaunut tuolla

alhaalla, tuletteko mukaan pastellimaalarein näyttelyyn?"

"Ei, rakas ystäväni, en minä tule", sanoi Séguin huolettomalla

äänenpainolla, "minä en tiedä mitään ikävämpää kuin pastellimaalarit.

Tiedustelkaa, onko Valentine vapaa tulemaan."

Ja kädenliikkeellä, joka seurasi näitä sanoja, lahjoitti hän pois

vaimonsa. Kymmenet kerrat oli hän ollut tappamaisillaan Valentinen

järjettömän mustasukkaisuutensa tähden ja oli syyttänyt häntä mitä

inhoittavimmista aviorikoksista. Mutta hän oli aivan epäloogillisesti

sietänyt aina Santerreä. Häntä ei otettu laskuihin, tai jos aviomies oli

kauvan ollut tietämätön heidän keskinäisistä suhteistaan, oli hän

sittemmin tyytynyt asiaan, joka jo oli tapahtunut. Ja varsinkin nyt, kun

hän oli saanut sen hyvän ajatuksen päähänsä, että hän antaa rakastajan

takertua kiinni kotiinsa voidakseen sitten itse elää mielensä mukaan,

salli hän Santerren tulla ja mennä koska tahansa, lähteä Valentinen

kanssa ulos ja palata taas takaisin; kaikki kolme elivät he kuin hyvät

toverit, laskivat leikkiä ja keskustelivat kuin ennenkin ja olivat yhtä

hienoja pessimistejä.

"En minäkään pidä pastellimaalareista, mutta pääasia on saada

iltapäivänsä kulumaan. Maindron on perin väsyttänyt minun ensimäisellä

näytöksellään. Oi, Jumalani, miten jotkut päivät voivat olla ikäviä!"

"Meneväthän nekin mukiin, jos ne eivät ole muuta kuin ikäviä. Mutta

Sirius on sairas, ja koko tallini on ylösalaisin. Minä en onnistu

missään. Parasta olisi paneutua kuolemaan."

"Mitä? Onko Sirius sairas? Rakas ystävä! Jos tahdotte, niin kuollaan

yhdessä. Minä haukottelen itseni kuoliaaksi."

"Ja minä syljeskelen ja oksennan henkeni ulos. Oh, miten inhoittavaa

tämä elämä on!"

Syntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:

"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?"

"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni.

Mutta kyllä sekin pian tapahtuu."

"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan

paljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä

onnettomuuksien huippu!"

Mathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs

palvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien

luokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin

laski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan

auttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan

vakuutetuksi miesten kaikkivallasta.

Lucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja

piti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin

tehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä

tuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet,

kalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät

vaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat

itsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki

äitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä

katseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen

keveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja

makasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.

"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te

tahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?"

Mutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.

"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne

levottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja

sanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?"

Hän makasi kuin kuollut liikuttamatta huuliaan tai sormiaan.

"Minä luulin todellakin, että te olette järkevämpi kuin olette. Te

pahoitatte meidän kaikkein mielen. Minunhan täytyy tietää, mikä teidän

on, voidakseni parantaa teidät."

Kun tohtori nyt oli tarttuvinaan Lucien toiseen käteen irroittaakseen

sen peitteestä, vapisi tyttö ja piti niin lujasti peitettä kaulansa

ympärillä, että tohtorin täytyi luopua yrityksestään koetella hänen

valtimoaan, sillä väkivaltaa ei hän tahtonut käyttää.

Valentine, joka oli seisonut vieressä hiljaa odotellen, suuttui nyt.

"Sinä käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme, tämä on mielettömyyttä,

minun täytyy kutsua tänne isäsi, niin että hän saa rangaista sinua. Aina

aamusta asti olet sinä virunut vuoteessasi, etkä edes tahdo sanoa

meille, mitä on tapahtunut. Puhu nyt ainakin, kerro, mikä sinun on, niin

että tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Onko sinulla jotakin

valittamisen syytä? Mitä sinulle on sanottu tai tehty?"

Kun Lucie taas muuttui kuolon kankeaksi, lähetti äiti tohtorin

kehoituksesta noutamaan Noraa, kotiopettajatarta, jotta häntä voitaisiin

kuulustella. Kun tuo pitkäkasvuinen, vaaleaverinen tyttö tuli sisään,

oli tohtori huomaavinaan lapsessa saman vapistuksen kuin silloinkin, kun

hän itse oli tahtonut koskettaa häneen, ja samaa ikävöimistä saada

hautautua, kadota pois ainaiseksi.

Nora asettui vuoteen jalkapäähän ja vastaili tyyneesti, itsekin

tietämättään julkeasti hymyillen tohtorin kysymyksiin.

"Minä en tiedä mitään, herrani. Minä en luonnollisesti vie lapsia

vuoteeseen. Neiti Lucie näytti aivan terveeltä illalla. Hän meni

luultavasti nukkumaan tavalliseen aikaan sanottuaan pienessä salongissa

hyvää yötä äidilleen, jolla oli vieraita. Minä menin sitten, kuten

tavallista, hetkeksi hänen huoneesensa sanomaan hänelle hyvää yötä.

Mihin kysymykseen minun pitäisi nyt vastata? Minä en tiedä."

Puhuessaan katseli hän yhä tyttöä ja hymyili tahtomattaan, aivankuin

olisi muistanut jonkun hauskan asian. Mutta se oli liiaksi, lapsi

purskahti katkeraan itkuun, kun hän lakkasi tuijottamasta kattoon ja

huomasi nuo terävät, pilkalliset silmät, joitten katse oli häneen

kiinnitettynä.

"Antakaa minun olla, älkää puhutelko minua, älkää katselko minua! Minä

tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli

aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä

kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös

nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen

lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän

toivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan

enään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti

unohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen

aistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.

"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Valentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan

Séguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen

äidillisellä ja arvokkaalla äänellä:

"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta

luostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta

kuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina

velvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä

tunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut

sinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä

sanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet

sairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene

luostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään

vastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä

esimerkkejä."

Lucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui,

laajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä

katkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun

kunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.

Nyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki

selvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili

tämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Entä sitten? Sinä, rakas

ystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin

tyhmiä oikkuja." Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka

liikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa

tutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi,

jotta päästäisiin tästä pulasta.

"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän

erehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas

niin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas.

Minä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat

sinulle anteeksi."

Hän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun

Lucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan

puoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.

"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... _te_

ette saa suudella minua!"

Santerre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti

kietovinaan kätensä tytön ympärille.

"Miksi en minä saisi suudella sinua, Lucette? Minähän suutelen sinua

joka päivä."

"Ei, minä en tahdo ... päästäkää minut, olkaa armelias! Ei, ei, te ette

saa, ei koskaan enään!"

Ja kun Santerre tahtoi kuitenkin saada tahtonsa perille Lucien

vastalauseista huolimatta, nousi tyttö istualleen vuoteessansa,

heittäytyi sitten takaperin ja vältti siten Santerren suuta, aivankuin

se olisi ollut tulikuumasta raudasta tehty.

Ja kun hän tunsi, että Santerre kuitenkin tulisi suutelemaan häntä,

alkoi hän kertoella siitä häpeällisestä salaisuudesta, joka aamusta

alkaen oli jäätänyt häntä, ryöstänyt häneltä puhelahjan ja vienyt kaiken

halun elämään.

"Älkää suudelko minua! Ei koskaan, ei koskaan enään! Minä näin teidän

eilen illalla pienessä salongissa yhdessä mamman kanssa...

Saastaisuutta! Saastaisuutta!"

Santerre kalpeni ja vetäytyi taaksepäin. Tuntui siltä kuin nyt syntynyt

hiljaisuus olisi levittänyt kuoleman kylmyyttä huoneesen. Kaikki olivat

hämmästyksissään ja odottivat, ei kukaan yrittänytkään estää tyttöä

lausumasta noita välttämättömiä ja musertavia sanoja.

Lucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:

"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja

sanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren

reijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että

Gaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä

varpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä

näin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää

minut luostariin!"

Hän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin

eteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään

päin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät

vavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti

hän kuolleelta.

Kuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri

noussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka

mustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo

kääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu

valmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti

hillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan

vuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi

oli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja

julkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa,

ja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun

ylpeys.

Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:

"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa

bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta,

niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen,

hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären

väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää

matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."

Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä

asiaan ja esiintyä isäntänä.

"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät.

Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin

olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä

mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja

sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään

näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."

Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle

määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään

ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:

"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen

odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen

elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista

perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen

aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he

ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on

kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä

lopun maailmasta!" --

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta

ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat

he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja

kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli

koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen

intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät

hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja

terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo

tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa

järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet

voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman

pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat

nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka

tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle,

niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat

lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi

pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret --

kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa -- olemaan siellä, vaikka

useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin

asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata,

joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata

hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa

kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun

suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty,

näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue

oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen

vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.

Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja

sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava

puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen

täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi,

antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas

ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman

lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin

ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja

kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen

tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli

hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain

kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta,

suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja

oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo

olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise

olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa.

Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen

ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun

siivet olivat kasvaneet.

Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen

lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti,

mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden

saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni,

rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli

heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.

Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja

naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle

lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.