II

Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja

Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä

perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla

uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai

maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen.

Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi

rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita

palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta,

kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta,

hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja

suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman

suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut

Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan

kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli

hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut

Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen

kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan

Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt

koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään

Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.

"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun

tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."

"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."

Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin

vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen

ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi.

Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt

isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän

rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine

oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään

naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky -- verinen ruumis lavitsalla

-- oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen,

uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään

säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli

jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään

herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja

kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä

tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan

rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena

neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle,

saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.

"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi

hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."

"Leskikö?"

"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan

Loiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta

saada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin

lopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä

ja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut

Versaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää."

Mathieu hymyili.

"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo."

Se olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti

kodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi,

jota hän kuunteli.

"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.

Nyt hermostui Morange.

"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren

kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä,

jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen

miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten

tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian

paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin

minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä

tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi

toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani

eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te

tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun

täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta

näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on

niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin;

siihen ei ole kiirettä."

Hän hymyili taas ja jatkoi:

"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten

Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja

valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa,

joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos

te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon

hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette

noutamaan minua täältä kello kaksitoista."

Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.

"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista.

Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä

sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän

kanssanne."

He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti

asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun

varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas

Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse,

jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta

oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota

tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat;

itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli

uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä

kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän

silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän

verhoomia myymälöitä.

Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut

olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta

tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista

huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko

se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin

kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei

voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen

päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen

vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen

joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa

paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin

linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja

tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet

salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa

puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi

hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota

rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä.

Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja

tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei

ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan

elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä

viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella

messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen

klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla

oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka

tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota

tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa

pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä

eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti

häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin

kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun

varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa,

sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän

elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli

työniloa ja elämän halua!

Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine

seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä

rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka

kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan

äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen

puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista

juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä

himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli

asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli

yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin,

oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti

tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta

elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita

hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän

välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen

ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine

oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään

ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta,

tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin

itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja

Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen

ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa

toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli

suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten

häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema

voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan

paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää

lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden

ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa

teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja

siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota

niin pelättyä onnettomuudentapausta.

Mutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle,

että hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän

häpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut

mahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea

virkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun

Reine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle,

suuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että

joutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas

Sérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa

ja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta

onnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän

odotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai

aikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine

oli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen

synnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen

varomattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan

keskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt

Reinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos

antautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta

siihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen,

johonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen

ajatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa

leikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen

samalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta

äidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä

hän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan

olevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin

huomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä

lääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine

itse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli

epätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine

asiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti

vaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti

vapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö

olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua

mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule

äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän

saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja.

Hänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin

täydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle

ja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan.

Ja kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä,

suuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin

proselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.

Nyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei

hetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei

luonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian

löysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli

ollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen

erittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän

tiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä

ja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta

naispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen

oli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön

koira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään

voidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon

hänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan

palveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia,

joka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän

pelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan

Tivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat

toisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin

hänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä

nopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja

sen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen

henkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi.

Sérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä

jutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan

koettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine

oli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet

maaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli

vatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi

Sarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti

tohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein,

Reinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi

pienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus,

joka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin

itse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla

parantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine

keksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä,

jolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he

käyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin

Reine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän

kirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen

halukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan

linnan läheisessä kylässä.

Kun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään

aamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin

varrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.

"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman,

sillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!"

Se oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi

kiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo

musta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen

monta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli

tarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.

"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle", sanoi

Morange. "Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja

sitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa

katsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille

parin vaaseja, jotka olen antanut hänelle."

Tuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat

emaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä

oli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli

antanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui

hiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä

Mathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja

sekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta

kamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat

kaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon

haalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka

seitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.

"Tulkaa, niin saatte nähdä... Minähän lupasin näyttää teille Reinen

viimeisen valokuvan."

Ja hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen,

joka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä

järjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat

keskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu

valokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.

Kyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:

"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty

Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä

vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että

minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät,

sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison

tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."

Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista

hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen

oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu

oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan,

että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin,

jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki,

jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu

ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko

valkeita ruusuja.

"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti

nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."

Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin

jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja

Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias,

aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että

hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta

kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista

suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei

ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että

hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos

hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut

ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin

kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit

Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei

kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli

ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä,

joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän

koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka

hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta

itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla

naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo

salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten,

oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi.

Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset

liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää,

huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä

pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä

sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta.

Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa.

Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.

"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen

omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja

vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."

Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:

"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut

minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo

tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana

päivänä. Minä sain sen aamulla."

Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä

tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä

siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota

kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon

miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta

tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas

hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää

kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.

"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he

ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa,

jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa

siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja

toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas

perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas

lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan

puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia

puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui

joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en

ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka

tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin,

huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja

onnellinen!"

Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan

odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.

Morange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.

"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän

palannut takaisin?"

Hän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen

tyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin

ja kysyi taas:

"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?"

Sérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti

päättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan

suurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä

jääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä

nähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:

"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä

pahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin

Pariisiin."

"Vai niin", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä

äänenpainolla.

"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä."

Morange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan

tuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei

hänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.

"Te tulette siis noutamaan minua?"

"Niin tulen, kiirehtikää."

"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen

kuntoon."

Hän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli

ainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei

tarvitsisi odottaa.

Sérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui

Sérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua

varten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi

synkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he

katselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja

hirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mathieu vihdoin.

"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut."

Mathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.

"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä

pesässä!"

Sérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon

huudahduksen.

"Tiedättekö _te_ sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on

pettänyt?"

Mutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki

nopeasti ja hiljennetyllä äänellä:

"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja

näettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine

tuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se

ajatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta

lapsesta ... ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska

minäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena

hullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon

sulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa,

niin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena

kokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja

elämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä..."

Sérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet

sammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut

koskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät

vielä enemmän hänen hämminkiään.

"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja

kylmille poskilleen", jatkoi Sérafine, "ja sitten käskin minä heti ajaa

tänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada

tietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä

tehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette

täällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole

haitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne

valmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku."

Hän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että

Mathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä

epäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä

hansikkaitaan etsiessään kysyi:

"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?"

"Ei", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä

iskua.

"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut

yksinkertaisempaa."

"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä

teitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään."

Morange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan.

Mutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui

kaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja

Reine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka

vuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä

isäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut

enään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi

vaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:

"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"

"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme

hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."

Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi

kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että

Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen

asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi

Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja

antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut,

mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli

tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki,

huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja

silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi

hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran

oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä

hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että

leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu

kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti,

että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin

antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa

käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän

katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu

eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan

häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun,

tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt

oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan

hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa

likaisella, verisellä lavitsalla.

"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"

Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse,

kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle,

likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi

raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen

käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä,

käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen

suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä

ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista

ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät

joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange

äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat

hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta

pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen

hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla

voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine

seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka

muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea

näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.

Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot

ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä

ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:

"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."

Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen

aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua,

sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään,

alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta

itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.

"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"

Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä

hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.

"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut

hänen!"

Nyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli

haukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden

vallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on

revitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja

malttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on

petetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen

oli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat

tulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä

taudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli

saattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin

yksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan,

mutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä

omallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä

valehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin

oikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään

sitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo

onneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden

musertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa

uhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut

hänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin

olisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.

"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua

kuritushuoneesen, teidän kaikkien!"

Sérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen

käteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.

"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi

kuritushuoneesen, teidän ennen muita!"

Mutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita

asioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten

hän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.

"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen,

kuritushuoneesen te kaikki!"

Sairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi

hänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.

"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen", sanoi hän, "ja

paroonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut,

hän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka

olivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan

oikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen,

täydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi

kadehtinut."

Mutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja

hänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa

vastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että

hän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa

hullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen

edessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo

nainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja

ainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut.

Sarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi

voimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin

ottaminen.

Mathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä

neuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan

vastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta

kaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei

saa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui

Morange, sana "murhaaja", jota hän hullun itsepäisyydellä oli

toistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan

pelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä

asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen

harha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen

rikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä

hänen sitten oli löytänyt ... ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen

oli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta

vei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin

veltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä,

ja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja

rukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen,

joka rukoilee armahdusta.

"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö

pahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!"

Sérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta

Mathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki

virtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen.

Mathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui

siltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut,

olisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla

rypyillä.

Morange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:

"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet ... minä en kellekään tee mitään

pahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään."

Sarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti

kohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja

hän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä.

Mathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui

avoimen oven luokse.

Tässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan

vuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset

ikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta,

samanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän

vieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet

irralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen

Reinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä

sisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien

hiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana

olivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa

muuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta

kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla

jättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää

olentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan

asti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja

vuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli

todistajana hirveästä näytelmästä.

Horjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai

Reine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös

kuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen,

ja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman

lopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan

kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon

valtakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu.

Ja Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään

mies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt

rakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen

häpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi

sydämen hänen rinnastaan.

Hän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun

Mathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:

"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet

minun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen.

Minä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla,

ja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon

linnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut

Valérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi

auttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään

joutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen

minä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse

mitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella

heitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen

tappanut heidät, minä se olen murhaaja!"

Hän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman

kylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.

"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä

tappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä

päästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet

koko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun

Valérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan

uneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli

uneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni

suhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut

heidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun

hulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan,

joka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten

tyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana

eli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä

tunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla

muka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän

rakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt

hän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin,

minulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua

rakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen,

yksin ikuisesti!"

Hän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli

hänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:

"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut

luotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki." --

* * * * *

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja

synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet,

olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja

kiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle

maalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa.

Jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän

kykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti,

ja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni

kestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja

järjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa

saaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä

vaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas

metsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita,

koska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja

ulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat

laihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin

maanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä,

lukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään

työtaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet

ottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut

maanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille

kaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken

sen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa,

maitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan

kirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat.

Ja kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä

erehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän

ponnistuksensa.

Maatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina

Monvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä

uudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi

ja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin

hänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne

vuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän

niitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä

äsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja

toteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi

metsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi

karjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon.

Taistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet

lisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut

satoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon.

Sama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa;

ne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan

toisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat

neljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja

saattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian

vilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä

muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian

pieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta

ulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja

kun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen

lapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin

Grégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli

noussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki

hänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun

hetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin

enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka

kylvetty tulevaisuutta varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta,

voittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle

lapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää

ja toivoa.