I
Kului neljä vuotta. Näinä neljänä vuotena sai Marianne ja Mathieu vielä
kaksi lasta, tytön ensimäisen vuoden ja pojan kolmannen vuoden kuluttua.
Joka kerta kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebledin viljelty
alue, ensi kerralla kahdellakymmenellä hehtaarilla peltomaata, joka
valloitettiin ylängön rämeistä, toisella kerralla suurella metsämaalla
ja nummella, jota sille johdettu vesi alkoi hedelmöittää. Se oli elämän
vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys levisi auringon valossa
yhä laajemmalle, työ loi vastuksista, ja vaikeuksista huolimatta yhä
uutta, korvasi vauriot, vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän
voimaa ja terveyttä.
Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Séguinin luokse päättämään metsämaan
ja nummen kauppaa, kohtasi hän siellä Sérafinen. Tyytyväisenä siitä,
että sai täsmälleen määrättynä päivänä maksun, ja iloissaan siitä, että
voi pala palalta myydä tuon viljelemättömän alueen, joka oli hänelle
ollut raskaana taakkana, allekirjoitti Séguin mielellään jokaisen uuden
kauppakirjan. Sinä päivänä tahtoi hän tarjota Mathieulle päivällistäkin.
Mutta Mathieullä oli kiire takaisin Chanteblediin, jossa elonleikkuu
häntä odotti. Kun hän sanoi aikovansa ottaa hevosen, jotta ei
myöhästyisi junasta, lausui Sérafine, joka tähän asti oli ollut ääneti:
"Minun vaununi on tuolla alhaalla, ja minä aijon juuri sinnepäin. Saanko
minä kyyditä teitä sinne?"
Mathieun katse kohtasi Sérafinen katseen, mutta hän ei tahtonut
saattaa itseään naurun alaiseksi osoittamalla pelkäävänsä Sérafineä
vielä niin monen vuoden kuluttua, ja sitäpaitsi oli hän varma
haavoittumattomuudestaan.
"Kyllä, kiitos ystävällisestä tarjouksestanne."
Kun nuo silkillä vuoratut vaunut läksivät liikkeelle, esiintyi Sérafine
hyvin rakastettavasti, suorasti ja avomielisesti.
"Oi, ystäväni, miten iloiseksi te teette minun, kun suostuitte tulemaan
yhdessä minun kanssani. Aina on näyttänyt siltä kuin te välttäisitte
minua ja pelkäisitte alituiseen, että minä heittäytyisin teidän
syliinne. Minua halutti kyllä jonkun aikaa uudistaa se suhde, josta
minulle jäi niin suloiset muistot. Mutta, Herra Jumala, siitähän on jo
niin pitkä aika, ja te teette aivan oikein siinä, ett'ette tahdo saattaa
omaa elämäänne epäsointuun. Minä vakuutan, että minun ainoa toivoni on
saada olla teidän ystävättärenänne, ja minä tahdon lisätä, että te
olette ainoa mies, jota varten minä olen säilyttänyt paikan sydämessäni.
Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisin uskoa salaisuuteni teille, sanoa
teille sen, mitä en muille sano, en miehille enkä myöskään naisille. Jos
te olette hyvä, niin olemme me avomielisiä ystäviä, ja se tekee minulle
niin hyvää."
Hän oli todellakin liikutettu. Tämä mies, joka häntä halveksi oltuaan
ensin hänen rakastajanaan; mistä se tuli, että sama mies teki hänen
sydämensä niin helläksi, tuon naisen, joka oli muuten niin julma
miehille, joka metsästi miehiä kuluttaakseen heidän voimansa ja
heittääkseen heidät sitten pois? Nyt puheli tämä nainen aivan
toverillisesti ja tunsi tähän asti aavistamatonta hupia siitä, että sai
tunnustaa kaikki ja keventää sydäntään.
"Minä en ole enää, rakas ystäväni, onnellinen, niinkuin luullaan, minä
elän nyt ainaisessa levottomuudessa. Ette te, eikä kukaan muukaan tiedä,
että minä olin vähällä saada lapsen. Sattuma kuitenkin pelasti minun,
minä sain kahden kuukauden vanhan keskosen. Mutta nyt minua uhkaa koska
tahansa sama vaara. Te, joka olette vakaantunut mies, kehoittaisitte
minua luonnollisesti menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia. Mutta
siihen minusta ei ole, minä olen vaan rakkauden papitar ja jotenkin
vaativainen luonteeltani, sen voin minä tunnustaa teille, joka tiedätte
sen ennestäänkin."
Surumielisyydestään huolimatta nauroi Sérafine taaskin, ja hänen
silmänsä alkoivat taas hehkua intohimoa valkean otsan ja tuuhean
tulenvärisen tukan alla. Hänen eroottiset tarpeensa olivat todellakin
kasvaneet mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän tunnusti ylpeydellä olevansa
viidenneljättä vuotias; hän oli vielä hurmaavan kaunis täyteläisine
vartaloineen ja marmorinvalkeine rintoineen. Hän ei surrut
vanhentumistaan, mutta hän kärsi ainoastaan siitä, ett'ei tiennyt, miten
hän voisi vapaasti tyydyttää himonsa tarvitsematta pelätä seurauksia.
Tähän asti oli hän voittamattomalla taitavuudella ymmärtänyt säilyttää
hienon asemansa rikkaana leskenä, joka mielellään otettiin kaikkialla
vastaan ja joka voi vaihtaa rakastajaa kerran kuukaudessa, pitää
kahtakin yht'aikaa ja vieläpä koko tusinankin, kun hän vaan ei näyttänyt
sitä julkisesti ja säilytti hyvästi pienen hermeettisesti suletun
asuntonsa salaisuudet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän väliin
iltasin, kuten vanhan Rooman himokkaat keisarinnat, pukeutui
palvelustytöksi, kuljeskeli epäillyttäväin kaupunginosain kaduilla ja
etsi raakoja rakastajia. Raskauden vaarat kasvoivat luonnollisesti
näissä seikkailuissa, yhdessä villien miesten kanssa, jotka väliin
olivat humalassakin.
Mathieu kummasteli ensin vähän osakseen saamaansa luottamusta, mutta
sitten valtasi hänen jonkinlainen säälintunne aivankuin sairasta ihmistä
kohtaan.
"Mutta tehän olitte niin varma ehkäisykeinoistanne!" sanoi hän vähän
pilkallisesti.
"Varma niistä ei voi koskaan olla."
Hän unohti olevansa nainen, he olivat nyt ainoastaan kaksi miestä, jotka
keskustelivat kainostelematta, ja Sérafine jatkoi ujostelemattomalla
rohkeudella:
"Muuten minä inhoon ja halveksin noita ehkäisykeinoja. Voiko mitään
tyhmempää ajatellakaan? Ne silpovat, häpäisevät, murhaavat koko
rakkauden. Minä en koskaan suostuisi niitä käyttämään, ell'en pelkäisi
häpeää ja levollisuuteni menettämistä. Se seikka tekee minun yhtä
raukkamaiseksi kuin muutkin."
Hänen ihanteensa oli saada rankaisematta, ilman pakkoa ja pelkoa
tyydyttää himonsa ja riemuita siitä, että on voittanut luonnon.
Kun hän puhui keskosensa synnyttämisestä mainitsematta, että sikiön
ulosajaminen oli ollut tämän yhteydessä, alkoi Mathieu aavistaa asian
oikean laidan.
"Pahinta on, että tuo keskonen on saanut minun aivan epäkuntoon. Minun
on täytynyt etsiä lääkärin apua, ja onneksi olen minä samasta
korttelista, jossa itse asun, löytänyt hyväntapaisen nuoren miehen,
vielä aivan tuntemattoman lääkärin, mutta minä käännyin mieluimmin hänen
kuin suurten kuuluisain lääkärien puoleen, sillä hänen kanssaan olen
minä vapaampi ja varmempi siitä, että asiani eivät tule maailman
tietoon, sillä kukaan ei pane huomiota siihen, että hän käy luonani. Hän
on hoitanut minua lähes kolme kuukautta eikä hän ole juuri
rauhoittavakaan, sillä hän väittää, että minä voin tulla raskaaksi
pienimmästäkin syystä, koska muka minussa on jotakin joutunut pois
paikoiltaan. Voittekohan te kuvitellakaan, millaisessa levottomuudessa
minä tästä syystä aina elän? Minä tohdin tuskin suudellakaan enään
miestä. Lääkärini on puhunut leikkauksesta, mutta minä pelkään niin
hirveästi..."
Mathieu teki kummastusta osoittavan liikkeen.
"Oletteko te niin sairas?"
Sérafine ymmärsi puhuneensa liian paljon ja tuli nyt murheellisen
näköiseksi.
"Olenhan minä, minä olen aivan epäkunnossa, senhän jo äsken sanoin.
Väliin on minulla kauheita tuskia. Ja kun minun lääkärini nyt on
ruvennut puhumaan leikkauksesta, niin on se siksi, että hän epäilee
minussa olevan jonkun vakavan taudin, en tiedä minkä. Muuten on hän
kirurgi ja hän seuraisi varmaankin minua tuon kuuluisan tohtori Gauden
luokse, jotta tämä tutkisi minun ja tekisi leikkauksen, jos on tarvis.
Mutta tuo ajatuskin jo kauhistaa minua, ja minä luulen, että minä en
koskaan saa mistään sitä rohkeutta."
Hänen leimuavat silmänsä muuttuivat pelokkaiksi ajatellessaan veistä.
Hänen sydämessään kävi ankara taistelu tämän pelon ja unelmoidun
vaarattomuuden välillä.
Mathieu katseli häntä eikä epäillyt enään.
"Minä luulen tietäväni", sanoi hän, "että sellaiset leikkaukset ovat
hyvin vaarallisia. Niihin ei saa ryhtyä kuin viime tingassa, kun henki
on kysymyksessä. Muuten tulevat ne onnettomat, joita on leikelty,
hirveästi petetyiksi."
"Oh", huudahti Sérafine, "ymmärtänettehän te, että jos minä annan silpoa
itseäni, niin teen sen ainoastaan sentähden, että se on aivan
välttämätöntä. Ja minä olen luonnollisesti tiedustellut tarkemmin asiaa.
Gaude tekee pian leikkauksen Moineaudin toisessa tyttäressä, tehän
tiedätte, sen ukko Moineaudin tyttäressä, joka on vielä työssä veljeni
tehtaassa. Jos se minua haluttaa, niin menen sitten tervehtimään tätä
naista perehtyäkseni siten tarkemmin asiaan."
"Moineaudin tyttäressäkö", kysyi Mathieu kummastuneena. "Se ei voi olla
kukaan muu kuin Euphrasie, joka meni naimisiin tuskin neljääkään vuotta
sitten ja on jo saanut kolme lasta, niistä yhdet kaksoset. Ollakseni
pieneksi avuksi näille ihmisparoille, olen minä juuri ottanut luokseni
Cécilen, yhden nuoremmista sisaruksista, joka on äsken täyttänyt
kuusitoista; mutta minä pelkään, että hän ei voi suorittaa tehtäviään,
sillä pieninkin ponnistus saa hänet vuoteen omaksi. Kansan tyttäret ovat
meidän päivinämme yhtä hermostuneita kuin herttuattaretkin. On
vanhempia, joilla ei ole onnea lapsistaan, ja se surettaa minua, sillä
ottamatta ollenkaan huomioon onnettomia yhteiskunnallisia oloja käytätte
te tätä seikkaa aseena minua vastaan, te, jotka tahdotte rajoittaa tai
paremmin hävittää perheen."
Sérafine unohti kärsimyksensä ja purskahti nauruun.
"Joko me nyt olemme rautatienasemalla? Ja minulla kun olisi ollut niin
paljon puhuttavaa teidän kanssanne! -- Niin, ette voi aavistaakaan,
miten iloinen minä olen, kun olen saanut tehdyksi rauhan teidän
kanssanne! Mitenkä tyhmää se oli, kun te näytitte pelkäävän minua,
aivankuin ette olisi uskonut minun voivan olla teille ainoastaan
ystävänä. Minä vakuutan, että tämä ystävänä olo tuottaa minulle
todellista lepoa, ja minä olen iloissani siitä, että minulla nyt on
uskottu, jolle voin puhua kaikki. Kas niin, puristakaamme nyt
rehellisesti toistemme käsiä kuin kaksi miestä!"
He löivät kättä, ja Mathieu jäi katsomaan vaunujen jälkeen kummastellen
Sérafinen tarvetta avata hänelle sydämensä. Sérafine oli ehkä arvellut
olevan hauskaa riisuutua henkisessä suhteessa alasti entisen
rakastajansa silmäin edessä. --
Mainfroy, Sérafinen lääkäri, oli kolmenkymmenen vuotias korkeakasvuinen
mies ja hyvin säännöllinen elämäntavoissaan. Hänen kasvonsa olivat
kapeat ja vakavan näköiset. Hän oli ruvennut hankkimaan itselleen
sellaisia naispotilaita, jotka tuottavat muutamille keskinkertaisille ja
tuntemattomille lääkäreille sangen suuret tulot. Hänen periaatteensa oli
se, että hän aina näyttäytyi hyvin huolestuneelta pienimmänkin
pahoinvoinnin suhteen ja pani suuren painon mitättömämpiinkin
hermotaudin oireisiin. Hän kuunteli väsymättä potilaittensa valituksia
ja määräili runsaasti lääkkeitä. Hän ei koskaan tehnyt sitä tyhmyyttä,
että olisi antautunut lempiseikkailuihin minkään potilaansa kanssa,
sillä nainen, joka tulee lääkärinsä rakastajattareksi, on potilas, joka
ei koskaan maksa. Siihen perustui hänen valtansa Sérafinen ylitse;
Sérafine kuunteli tuota kylmäluonteista Adonista, joka taas puolestaan
ei tahtonut ymmärtää Sérafineä. Sattumalta oli Sérafinen kamarineiti
käynyt kutsumassa juuri häntä emäntänsä luokse eräänä yönä, kun tämä
kärsi keskosen synnyttämisen seurauksista, ja tohtori oli tutkittuaan
heti huomannut, että tässä oli kysymyksessä se, että oli koetettu
ulosajaa sikiö. Mutta hän ei sanonut siitä mitään, hän peloitteli
Sérafineä ollen epäilevinään Sérafinessä häiriöitä, jotka tekisivät
hänen onnettomaksi koko elinajakseen, jos ne vaan muuttuisivat
kroonillisiksi. Ja Sérafine antautuikin lopulta tykkänään hänen käsiinsä
ja hän oli levoton nähdessään tohtorin pudistavan päätään ja
peloittavilla sanoilla kuvailevan kaikenlaisia hirveitä tauteja. Tämä
tohtori tahtoi muuten näyttäytyä täydellisesti kunniallisena lääkärinä,
ei parempana eikä huonompana kuin muutkaan, mutta se ei estänyt häntä
olemasta työn hankkijana eräille kuuluisille kirurgeille, kalastamasta
heille potilaita ja kantamasta tästä työstä palkkansa aivan
häikäilemättä. Mitä sen jälkeen tapahtui, se ei kuulunut hänelle. Hän
oli ainoastaan ollut välittäjänä, ja sitten oli suuren leikkausmestarin
ja tiedemiehen asiana toimia.
Lähes vuoden ajan näyttelivät Mainfroy ja Sérafine pitkällistä ilveilyä,
jolloin kumpikin kuvitteli mielessään pettäneensä toistaan. Ei kumpikaan
heistä olisi voinut sanoa, kumpi oli ensin puhunut mahdollisesta
leikkauksesta. Tohtori tuli melkein säännöllisesti joka viikko. Sérafine
kutsui häntä, jos hän viivähti, pakoitti hänen jatkamaan käsittelyään,
liioitteli tautiaan ja puheli hirveistä kärsimyksistään. He olivat
vähitellen ruvenneet puhumaan tästä leikkauksesta, jonka piti muka
vapauttaman Sérafinen kaikista kivuistaan. Tohtori oli kauvan
ravistellut päätään, sillä hän tahtoi mielellään venytellä aikaa ja
pitää tämän potilaan, joka maksoi niin hyvin. Mutta lopulta alkoi hän
ehkä pelätä, että Sérafine liukuu hänen kynsistään, tulee
riippumattomaksi hänen välityksestään ja menee itse sitä vapautta
kohden, josta hän uneksi. Hän oli ymmärtänyt Sérafinen erittäin hyvin ja
hän epäili, että Sérafinen tuskat olivat niinkään suuret. Mutta hän oli
itse olevinaan epätoivossa Sérafinen paranemisen suhteen ja sanoi, että
siihen kuluu vielä useita kuukausia. Muuten ei muka koskaan voinut olla
varma sellaisten tautien suhteen; ehkä oli tässä monimutkainen tapaus,
josta hän ei voinut päästä selville. Tohtori Gauden nimeä alettiin
mainita yhä useammin heidän keskusteluissaan, ja leikkaus hyväksyttiin
periaatteelliselta kannalta. Mutta päivät kuluivat, sillä Sérafine
pelkäsi oikein todellisuudessa muun muassa myöskin leikkauksen
seurauksia. Joka kerta kuin tohtori kävi hänen luonaan, teki hän yhä
innokkaimpia ja rohkeimpia kysymyksiä. Ystävättäret olivat peloittaneet
Sérafineä ja kertoneet, että nainen leikkauksen jälkeen ei enään ole
nainen, vaan kylmä olento, joka ei kykene tuntemaan mitään intohimoja.
Se oli levottomuus tästä, joka sai hänen horjumaan. Hän tahtoi hyvin
mielellään tulla kykenemättömäksi synnyttämään lapsia, ja senpätähden
hän juuri oli valmis antautumaan veitsen silvottavaksi, mutta jos se
samalla kertaa kuolettaisi nautinnon tunteen, jonka hän innokkaasti
tahtoi säilyttää vapautettuna siitä seuraavista velvollisuuksista, niin
oli se huono kauppa, ja hän kuolisi silloin häpeästä ja raivosta. Mutta
tohtori nauroi ja kohotti olkapäitään, kutsui noita varoituksia tyhmäksi
lörpöttelyksi ja vakuutti, että leikatut naiset tulevat yhdeksässä
tapauksessa kymmenestä uudestaan nuoriksi, terveiksi ja kukoistaviksi
aina viidenkymmenen vuoden ikään, niin, heidän intohimonsa tulivat
tulisemmiksikin kuin ennen.
Sérafinen kuumeiset kasvot sädehtivät.
"No niin, pitäneehän minun sitten taipua, vaikka pelkäänkin. Sillä
kauheatahan on ajatellakin elämistä kuolettavasti sairastuneena. Tehän
voitte seurata minua Gauden luokse, ja minä annan hänen käsitellä
itseäni, koska te sanotte hänen tekevän ihmeitä."
"Niin tekee", vastasi Mainfroy, "kaikki sanomalehdet puhuvat hänen
viimeksi leikkaamastaan potilaasta. Viime kuukausina on hänellä ollut
suurenmoinen menestys. Niinkuin tiedätte, on hän pelastanut tuon
työläisnaisen hengen, Euphrasien, josta minä olen kertonut. Nyt on
Euphrasie muuttanut takaisin kotiinsa ja hän on terveempi kuin koskaan
ennen. Teidän laitanne tuntuu olevan melkein sama kuin hänenkin."
"Niin", huudahti Sérafine, "minähän olin päättänyt mennä tervehtimään
häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Viipykää vielä hetki, ennenkuin
pyydätte tohtori Gauden ottamaan minut vastaan."
Euphrasie Moineaud asui miehensä tuon nuoren ja iloluontoisen muurari
Auguste Bénardin kanssa Carolinekadun varrella Grenellessä; heillä oli
suuri huone, jota käytettiin samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja
makuuhuoneena. Siinä oli myöskin pieni, pimeä seimi, jota myöhemmin, kun
he neljässä vuodessa olivat saaneet kolme lasta, käytettiin hyödyksi
siten, että molempain vanhempain lasten, kaksosten vuode sijoitettiin
sinne. Nuorimman lapsen kehtoa pitivät vanhemmat vuoteensa vieressä. Ja
Euphrasie, jonka oli täytynyt jäädä pois tehtaasta, koska hänellä oli
liian paljon tekemistä omassa kodissaan, teki siellä ihmeitä puhtauden
harrastuksellaan ja hallitsi itsevaltiaana kuningattarena kaikkein
pelkäämänä ja tottelemana. Viimeisen lapsivuoteensa jälkeen oli hän
kuitenkin saanut kuin halvauksen tautinsa johdosta. Hän oli luultavasti
ryhtynyt työhön liian aikaiseen. Kauvan taisteli hän tautiaan vastaan,
mutta lopultakin täytyi hänen mennä sairashuoneesen, ja nyt oli hän
palannut Gauden klinikasta leikattuna ja parannettuna, kuten väitettiin.
Neljätoista päivää olivat sanomalehdet jo puhuneet tuon kuuluisan
kirurgin viimeisestä ihmetyöstä, kertoneet liikuttavia juttuja tuosta
nuoresta naidusta työläisnaisesta, jolla oli ollut hirveä tauti, mutta
oli nyt pelastunut varmasta kuolemasta, ja miehensä ja lapsensa olivat
saaneet hänen takaisin terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan
ennen oli ollut. Se oli ollut Gauden mestarinäyte ja ratkaiseva
todistus kaikille niille naisille, jotka tahtoivat uskaltaa antautua
leikkauksen alaiseksi.
Samana aamupäivänä kuin Sérafine tuli Bénardille saamaan tietoja, tapasi
hän koko perheen. Bénard, jonka työpaikka oli lähellä, oli kotona
syömässä aamiaista; Euphrasie lakaisi lattiata ja torui aina väliin
kolmea lastaan, jotka aina roskasivat. Eukko Moineaud, joka pikimiltään
oli tullut tervehtimään tytärtään, istui tuolilla kädet esiliinan alla;
hän näytti yhtä säälittävältä kuin ennenkin ja viime vuosina oli hän
vanhentunut paljon.
"Kun minä sain kuulla, että te olette parantunut", sanoi Sérafine, "niin
tahdon minä ennen kaikkea toivottaa teille onnea; minähän olen nähnyt
teidät tehtaassa silloin kuin te olitte hyvin nuori; ja kun minulla on
eräs ystävätär, jolla on melkein sama tauti kuin teilläkin, niin tahdon
minä myös kysellä teiltä hieman."
Nuo köyhät ihmiset olivat aivan ihmeissään tästä odottamattomasta
vierailusta. He tunsivat paroonittaren, työläisnaisten keskuudessa oli
kierrellyt juttuja hänen satumaisista rikkauksistaan ja hänen
omituisesta elämästään. Mutta kun Sérafine oli suvainnut istuutua,
istahti muurarikin pöytänsä ääreen lopettaakseen ateriansa, jotavastoin
akka Moineaud istahti vanhalle paikalleen ja vaipui tylsään
äänettömyyteen.
"Niin, totta se on, että leikkaus onnistui erinomaisen hyvin", kertoi
Euphrasie, joka seisoi luutaansa nojautuneena. "Minä en ensin tahtonut
mennä sairashuoneesen, sillä tohtori Boutan, joka usein on hoitanut
meitä ilmaiseksi, sanoi, että minä voin helposti tulla terveeksi
kotonakin, kun minulla vaan on paljon kärsimystä ja olen varovainen.
Mutta hän sanoi, että minä en saa tehdä työtä, ja mitenkä minä voisin
olla työtä tekemättä, kun minulla on mies ja lapsia? Ja eräänä päivänä,
kun minulla oli vaikeat tuskat, tein minä päätökseni."
"Tapahtuiko leikkaus heti?" kysyi Sérafine.
"Eihän toki, siitä ei edes ollut puhettakaan silloin. Ensi kerran kun he
siitä puhuivat, suutuin minä ja tahdoin lähteä pois, minä luulin, että
he silpovat minun niin, että mieheni alkaa minua inhota. Mutta herrat
nauroivat ja lopuksi he sanoivat, että jos minä mieluimmin tahdon
kuolla, niin on se minun oma asiani. Kahdeksan päivän kuluessa he
alinomaa sanoivat minulle, että minä varmaan kuolen kuukauden perästä.
Ymmärrättehän, ett'ei ole niinkään hauska elää tuollaisissa ajatuksissa,
ja kun minä kysyin, mitä he aikoivat minulle tehdä, eivät he vastanneet
mitään tai puhuivat asiasta kuin jostakin turhanpäiväisyydestä,
jollaista tehdään joka päivä ja joka ei edes satu. Ette voi
aavistaakaan, kuinka monta naista käy tuon kiirastulen lävitse, niitä
vietiin kolme neljä joka päivä sairashuoneesta leikkaushuoneesen, ja kun
he kannettiin takaisin, sanottiin, että he olivat parantuneet. Ja niin
päätin minäkin antautua leikattavaksi, ja nyt olen minä oikein iloinen,
että tein sen päätöksen."
"Joka tapauksessa", keskeytti Bénard, "olisi heidän pitänyt ilmoittaa
sinun miehellesi, mitä he aikoivat sinulle tehdä. Etkä sinä tiennyt
siitä itsekään, sinähän aivan hämmästyit, kun sait tietää, kuinka paljon
he olivat leikanneet pois..."
Euphrasie suuttui ja viittasi miehelleen, että tämä vaikenisi.
"Tietysti olivat he puhuneet siitä minulle! Niin, tietysti ei kuitenkaan
aivan selvästi. Mutta minähän kuulin, miten toisten laita oli, ja minä
käsitin hyvin, että..."
"Mutta joka tapauksessa olisi heidän pitänyt sanoa sinulle, ett'et sinä
enään koskaan voisi synnyttää lapsia."
"Vaiti! Sinähän teet minun uudestaan sairaaksi. Eikö kolmessa lapsessa
ole tarpeeksi? Luuletko sinä, että meillä pitäisi niitä olla kokonainen
liuta niinkuin mammaparalla? Kolme lasta, eikö siinä ole tarpeeksi
köyhille ihmisille?"
"On kyllä", huudahti Sérafine iloisesti, "kolmessakin on jo liikaa. No,
tuottaako leikkaus paljon tuskaa?"
"Sitä ei tunnekaan, kun on nukutettu. Kun herää, niin silloin ei ole
juuri hauska olla, mutta kyllä sen sentään voi kestää."
"Ja oletteko te nyt terve?"
"Olen, niin he ainakin sanovat. Ennen oli minulla alituisesti tuskia,
niin että minun täytyi huutaa. Nyt tunnen minä niitä ainoastaan vähän
silloin tällöin, mutta he ovat sanoneet, että minä en tule tuntemaan
niitä sitten enään, kun olen täydellisesti parantunut."
Ikävintä oli se, ett'ei Euphrasie voinut saada takaisin voimiaan. Koko
päivä meni siivoukseen, aina oli hänellä luuta kädessä; hänen
puhtaudenharrastuksensa oli tullut ainaiseksi kiusaksi hänen miehelleen,
joka ei saanut koskaan sylkeäkään ja jonka täytyi riisua jalkineensa jo
oven suussa. Ja sitten pesi Euphrasie vielä kolme lastansa, niin pian
kuin he olivat vähänkin lianneet itsensä. Mutta palattuaan kotiin
sairashuoneesta, väsyi hän aina pian ja hänen oli pakko istua tuolille;
hän oli suruissaan ja kiukuissaan siitä, ett'ei hän koskaan enään
kelvannut mihinkään.
"Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen olen minä aivan väsynyt", jatkoi
hän. "Mutta tässä täytyy vaan koettaa kärsiä, koska he ovat luvanneet,
että minä tulen vielä voimakkaammaksi kuin ennen."
Nämät sivuasiat eivät juuri huvittaneet Sérafineä, joka ainoastaan
ajatteli yhtä asiaa, vaikka hän ei vielä ollut voinut saada kysymystään
sopivaan muotoon. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja katsoen julkeasti
Bénardin silmiin sanoi hän:
"Aviomiehet ovat kylläkin taipuvaisia, kun on kysymyksessä se, ett'ei
enään saada lapsia, mutta niin pian kuin vaimot eivät enään tahdo ottaa
vastaan heidän hyväilyjään, tulevat he tyytymättömiksi ja etsivät
korvausta kodin ulkopuolelta."
Muurari ymmärsi hänen ja vastasi nauraa hohottaen:
"Niin, mitä siihen tulee, niin ei ainakaan minulla ole valittamisen
syytä."
Sérafine ihastui tästä selityksestä, hän tiesi nyt, mitä tahtoikin
tietää, ja aikoi lähteä. Nyt alkoi akka Moineaud, joka tähän asti oli
istunut hiljaa ja puoliunisena seuraamatta ollenkaan keskustelua, purkaa
itsestään tulvanaan sanoja.
"Niin, se on totta, sinun äitiparallasi on ollut kokonainen liuta
lapsia. Mutta niistä ei meille ole ollut paljoakaan onnea, ei minulle
eikä miehellenikään. Hän yhä vaan raataa ja tekee työtä yksinään
tehtaassa nyt, kun Victorista tuli sotamies -- ja hänkin kuolee ehkä
jossakin kaukana niinkuin Eugènekin. Kolmesta pojastamme on ainoastaan
nuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein
kuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän
vuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina.
Ja neljästä tytöstämme on ainoastaan Irma jälellä, ja hän on vielä liian
nuori mennäkseen naimisiin, ja minä pelkään, että hän saa huonon lopun,
sillä hänellä ei ole halua työhön. Sinä olet ollut kuoleman kynsissä.
Nyt on Cécilen vuoro tulla sairashuoneesen. Ja mitä onnettomaan Norineen
tulee..."
Hän ravisti surullisena päätään ja jatkoi valitusvirsiään. Hänen
miehensä oli nyt viisikolmatta vuotta seisonut ja polkenut maata samalla
paikalla kuin sirkushevonen, ja lapsistaan ei hänellä ole ollut mitään
iloa. Ja lapsiparat, jotka olivat lentäneet pesästään, heille ei
todellakaan ollut sattunut parempaa onnea kuin isälle ja äidillekään;
hekin olivat nyt alkaneet hankkia lapsia maailmaan, he myös, eikä
näistäkään lapsista tulisi onnellisia. Kun hän nyt taaskin mainitsi
liikutetulla äänenpainolla Norinen, keskeytti Euphrasie hänen äkkiä.
"Minähän olen kieltänyt sinun, mamma, mainitsemasta hänen nimeään minun
läsnä ollessani! Se on häpeällistä, ja jos minä tapaan hänen, saa hän
korvapuustin. Hän lienee taaskin saanut lapsen, ja minä ihmettelen,
mihin hän on sen pannut. Jos sinun laiska Irmasi tulee jonakin päivänä
vikuriksi, niin se on Norinen esimerkki, joka hänen on vietellyt."
Koko hänen hehkuva vihansa vanhempaa sisartaan, tuota täyteläistä,
kaunista, huvinhaluista tyttöä kohtaan heräsi tuossa laihassa, kuivassa
talousihmisessä, joka musersi koko ympäristönsä hyveillään. Ei äiti eikä
mies tohtinut sanoa enään sanaakaan peläten saavansa aikaan taudin
pahennuksen suututtamalla häntä.
"Ettekö te sanonut, että teidän tyttärenne Cécilekin on viety
sairashuoneesen?" kysyi Sérafine taaskin uteliaana.
"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen
palvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo,
että hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja
hänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten
meni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa
jäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin
Euphrasiessäkin."
"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti", sanoi
Bénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.
"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään", huudahti sisar
yrmeästi, "ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on
välttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?"
"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon", sopersi akka Moineaud
ja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.
Sérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle
frankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen
siunauksen.
Seuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen
tilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää
tulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut
varmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti
Sérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi
hankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli
kaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.
Sairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan
kirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli
verrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota
hän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin,
rikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki
rikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta
kuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka
koko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen
muotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä
esitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea
esiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja
kuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki
vatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki
toistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen
menettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi
asiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset,
jotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin
tullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä
jotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä
ihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan
tuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein
miljoonanaisten epäjumalaksi.
Kun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli
valkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen
Mathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten.
Mathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen
kohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä.
Hän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä
olivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja
suruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain
hiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Mikä hänen on?" kysyi Sérafine. "Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko
hänellä tuskia?"
"Leikkaus on onnistunut hyvin", vastasi Mathieu. "Se kuuluu olleen oikea
mestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja
hän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa."
"Mutta miksi hän sitten itkee noin katkerasti?"
Mathieu oli hetken vaiti. Sitten lausui hän surkuttelevalla äänellä:
"Hänelle ilmoitettiin äsken, että jos hän menee naimisiin, ei hän voi
koskaan saada lasta."
Sérafine katseli hämmästyneenä Cécileä.
"Senkötähden? Onko hänen mielensä siitä syystä niin paha?"
Mutta Mathieu kääntyi vakavana Sérafinen puoleen nähdessään, että tämä
koetti pidätellä hymyään.
"Niin, näkyy löytyvän sairaita ja köyhiä tyttöparkoja, jotka surevat
ajatellessaan, ett'eivät koskaan voi saada lasta."
Sérafine meni vuoteen ääreen ja tahtoi lievittää hänen suruaan, estää
hänen kyyneleensä virtaamasta voidakseen itse tehdä muutamia kysymyksiä.
Tuo nuori tyttö vastasikin lopulta koettaen tukahuttaa nyyhkytyksiään.
"Ettekö tunne enää mitään tuskia, pikku ystäväni?"
"En."
"No tuntuiko kipeältä leikkauksen aikana?"
"Ei, sitä en voi sanoa, minä en tiedä..."
Ja hän purskahti taas itkuun vielä valtavampaan kuin ennen. Sana
leikkaus muistutti häntä taaskin siitä, ett'ei hän koskaan voisi saada
lasta, ei koskaan, ei koskaan! Hän tiesi kaikki rakkaudesta ja
äiteydestä, hän, tämä katutyttö, joka oli säilyttänyt puhtautensa,
vaikka hän oli ollut niin paljon lian kanssa tekemisissä. Ja se oli
äiteyden suru, joka valitteli tuossa neitseessä, äärettömän epätoivon
parkaisu, joka puhkaisi melkein tiedottomasti itselleen tien
kyynelvirran kautta, mikä ei kuitenkaan voinut sitä vaimentaa.
Nyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten
kiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen
totteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli
ainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies,
jolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse
sitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili
intelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen
kuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan,
se, jota hän kutsui "pieneksi helmekseen", itki noin katkerasti, tuli
hän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän
rakastettavasti ja anteeksiantavasti.
"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon
hyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä."
Hän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa.
Mitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli
sittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen
lempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli
kokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin
hänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.
Mainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de
Lowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo
ensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan
kirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude
lähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä
erityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn
painettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.
"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne" sanoi Mathieu
Sérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. "Se on vakava asia."
"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat", vastasi Sérafine
tyyneesti. "Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta
mielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu."
Neljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä
pensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli
eräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude
liljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli "ylhäisiä naisiaan". Hänellä
ei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine
kauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten
mieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen
koira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan
pääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä,
näppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta.
Sérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti,
parani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana,
terveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen.
Mathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän
julkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön,
että hän pelotta voi antautua kelle tahansa.
Eräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat
he tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili
alussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:
"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii
ainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte,
millaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat
hänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja
ihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti
rikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen
pelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme
leikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla.
Katsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt
Euphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen
tulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa
ankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin
olen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata
neuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on
hulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla,
kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla
kauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se
merkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta
tiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi
tai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen
yksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä
minkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä
viitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen
tuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan
tuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on
kitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa ... suuri Jumala ...
puoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!"
Hän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa
tuottavan halveksumisen tunteilla:
"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja
varkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He
pettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät
melkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko
tämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole
kylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää
silmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat
lopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta
katsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden
ja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se,
että menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi
on kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin
preussilaisten luodit onnettomuusvuonna." -- -- --
Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat
lapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he
suoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan,
ja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle
maalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen
intohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi,
antoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun
teki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä
välttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään.
Mutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista
taistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun
maaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan
lakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen
ennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön
heidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta
voivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin
avulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen
itäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka
ensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän
maatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se
kestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut
suuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon
vaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua,
huolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika,
oli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti
pelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena
ainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise
olivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen
lapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin
ilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä
vallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.
Kahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut
vaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne.
Marianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon
työtä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen
päin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin
ei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille
viljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti
ne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan
pettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän
kärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen.
Mutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa
metsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin,
niin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat
paikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan
ohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme
vanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he
lähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta
lasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä
vapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka
tauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi
heidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli
Mariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi
kadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti
hänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä
urhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti
puolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja
kärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta
voimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty
tulevaisuutta varten.
Heillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys
laajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja
jokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä
enemmän toivoa.