III

Eräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä

alakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla,

jossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin

periaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden

innokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian

hyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin

ollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon

työtä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin

aamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen

kanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen

poikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna,

kotletti ja kuppi kahvia.

Mathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi

viikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän

antautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima

Chantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän

voinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton

halu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt

tuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä,

voimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla

uskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka

suuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen

kanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän

kertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa

Boutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli

se uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka

intohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei

pikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.

Heti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään,

selvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään

sanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna

asiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:

"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä

minä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän

suunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies,

jolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä

painavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte

tuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla

rakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te

onnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän

kuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että

Ranskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän

rakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen

ja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän

mielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut

tänne -- niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa -- yksinomaan siinä

uskossa, että löytäisitte minussa vastustajan."

Molemmat nauroivat sydämellisesti. Kun Boutan oli kysynyt Mathieultä,

millä pääomalla hän alkaisi yrityksensä, vastasi tämä aivan

levollisesti, että hän ei aikonut tehdä velkoja, vaan alkaa hätätilassa

ainoastaan muutamilla hehtaareilla, niin varma oli hän työn

valloittavasta voimasta. Hänen päätarkoituksensa oli saada Séguin

luovuttamaan tuon vanhan metsästyspaviljongin ja muutamia hehtaaria

maata sen ympäriltä vuotuista lyhennysmaksua vastaan ja ilman, että

kaikkea pitäisi heti maksaa. Kun hän kyseli tohtorilta sitä seikkaa,

vastasi tämä:

"Niin, minä luulen, että hän on hyvinkin taipuvainen, sillä minä tiedän,

että hän olisi iloinen voidessaan myydä. Tuo äärettömän suuri,

viljelemätön maatila rasittaa häntä suuresti nykyisen yhä kasvavan

rahapulansa aikana. -- Ja ystävämme Beauchêne, oletteko ilmoittanut

hänelle, että aijotte jättää paikkanne?"

"En, en vielä. Ja minä pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette ilmaise

minun salaisuuttani: minä en tahdo sanoa hänelle mitään, ennenkuin

kaikki on valmista."

He olivat jo juomassa kahvia, ja tohtori tarjoutui kyyditsemään Mathieun

tehtaalle, hän aikoi itsekin sinne, sillä rouva Beauchêne oli pyytänyt

häntä tulemaan jonakin päivänä tällä viikolla katsomaan Mauricea.

Pojalla, jonka jalat olivat aina kipeät, oli myöskin niin huono

ruuansulatus, että hänen täytyi noudattaa ankaran tarkkaa

ruokajärjestystä.

"Kaikilla lapsilla, joita ei oma äiti ole imettänyt on huono vatsa",

jatkoi Boutan. "Sellaisesta ei teidän urhea vaimonne tiedä mitään, hän

voi antaa lastensa syödä mitä tahansa. Mutta Maurice parka tulee heti

sairaaksi, jos hän syö neljä karviaismarjaa kolmen asemesta. Minä

kyyditsen siis teidät konttooriinne. Mutta ensin täytyy minun ajaa

Roquépine-kadulle valitsemaan imettäjää. Siihen ei mene pitkää aikaa,

toivon minä. Kas niin, nyt lähdetään!"

Vaunuissa kertoi hän, että hän käy rouva Séguinin tähden

imettäjätoimistossa. Siinä talossa ei ollut asiat hyvin. Heti

synnytyksen jälkeen oli Séguin lyhytaikaisessa hellyydessään vaimoaan

kohtaan tahtonut itse valita imettäjän Andréelle, äskensyntyneelle

tytölle. Hän väitti itse ymmärtävänsä hyvin sellaisia asioita, hän

tahtoi saada vahvan imettäjän, suuren ja karkeatekoisen, jolla on

mahtavat rinnat. Mutta lapsi oli kuihtunut jo kahden kuukauden ajan, ja

tohtori oli huomannut, että hän oli hyvin yksinkertaisesti kärsinyt

nälkää. Tuolla jättiläismäisellä imettäjällä ei ollut maitoa, tai

oikeammin sanottu, hänen maitonsa huomattiin tutkittaessa olevan liian

ohutta ja sitäkään ei riittänyt tarpeeksi. Imettäjän muuttaminen oli

vaikea asia. Sattui myrskyisiä kohtauksia, Séguin heitteli ja paukutteli

ovia ja huusi, että hän ei koskaan enää sekaannu mihinkään.

"Minä olen siis saanut toimekseni uuden imettäjän valitsemisen", sanoi

Boutan. "Ja sillä on kiire, sillä minä olen hyvin levoton pikku Andrée

paran tähden. Sellaisia lapsia tulee oikein sääli."

"Mutta miksi ei äiti itse imetä?"

Tohtori kohotti olkapäitään.

"Nyt pyydätte te liikoja. Mitenkä te voitte ajatellakaan, että rikas

pariisitar sellaisessa elämässä, jota hän viettää -- vastaanottoja,

päivällisiä, illatsuja, ainaisia vierailuja ja kaikenlaisia hienon

maailman velvollisuuksia -- voi alistua sellaiseen ikävään ja

pitkäaikaiseen velvollisuuteen, että imettäisi itse lapsensa? Se olisi

viidentoista kuukauden paasto. Minä en nyt tahdo puhuakaan rakastuneista

ja mustasukkaisista vaimoista, jotka, kun heidän on valittava lapsensa

ja miehensä välillä, valitsevat jälkimmäisen, säästävät itseään yksin

miestään varten siitä pelosta, että mies kääntää heille selkänsä. Pikku

rouva Séguin teeskentelee, kun hän näyttää surulliselta ja sanoo, että

hän olisi niin mielellään tahtonut imettää itse, mutta että hän ei voi

maidon puutteen tähden. Tosiasia on kuitenkin se, ett'ei hän ole koskaan

koettanutkaan ja että hänestä olisi tullut ensimäiselle lapselleen yhtä

hyvä imettäjä kuin kenestä muusta tahansa. Mutta nyt on hän tullut

kelvottomaksi sellaiseen ponnistukseen tyhmän, epäterveellisen elämänsä

kautta. Ja pahinta on, että äidit, jotka eivät itse imetä, tulevat

kolmannessa tai neljännessä polvessa todellakin kykenemättömäksi siihen,

rinnat menettävät kykynsä eroittaa maitoa. Siinä meidän tulevaisuutemme:

rotu, jossa on viheliäisiä, terveydeltään turmeltuneita naisia, jotka

ehkä voivat silloin tällöin synnyttää lapsen, mutta ovat tykkönään

mahdottomat imettämään."

Mathieu muisti nyt, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona ja

löytölastenkodissa. Hän kertoi mietteistään, ja Boutan kohotti

olkapäitään. Hän arveli, että vielä on äärettömän paljon työtä tehtävä

ihmiskunnan hyväksi. Yksityinen hyväntekeväisyys sai jo paljoa aikaan,

ja se oli hyvä, mutta ainoastaan uudet lait voivat pelastaa kansan:

naista pitäisi auttaa ja tukea aina raskauden ensimäisistä vaikeista

päivistä asti, hänet pitäisi vapauttaa raskaasta työstä ja häntä olisi

pidettävä pyhänä; sitten saisi hän synnyttää lapsensa levossa ja

rauhassa, vaikkapa salaisuudessakin, jos hän niin tahtoo, ja ilman, että

häneltä vaaditaan muuta kuin äitinä olemista; parantumisen aikana

pitäisi hänen ja lapsen saada hyvä hoito, samoin pitkällisenä

imetysaikana, aina siihen asti kuin hän taas voisi ruveta terveeksi ja

voimakkaaksi puolisoksi. Sitä varten pitäisi ryhtyä laveisin

toimenpiteisiin, perustaa suojakoteja turvattomille naisille,

parannuskoteja, laatia suojeluslakeja ja panna toimeen avustuskassoja

imettäviä äitejä varten. Kuolevaisuuden vastustamiseksi pikkulasten

keskuudessa oli ainoastaan yksi pätevä ja vaikuttava keino: ennättää sen

edelle. Ainoastaan estävillä keinoilla voisi lopettaa äskensyntyneitten

lasten hirveän uhraamisen, parantaa tuon aina ammottavan haavan kansan

kyljessä, joka heikontaa sitä, murhaa sen hiljalleen päivä päivältä.

"Ja kaiken tämän", jatkoi tohtori, "voi yhdistää siihen yhteen

totuuteen, että äidin pitää itse imettää lapsensa. Meidän

kansanvaltaisessa yhteiskunnassamme tulee nainen heti raskaaksi

tultuaan pyhäksi. Hän on kaiken suuruuden, kaiken voiman ja kaiken

kauneuden symbooli. Hänen pitäisi olla meidän uskontomme. Kun me olemme

oppineet kunnioittamaan äitiä, niin silloin on ensin isänmaa ja sitten

ihmiskunta pelastettu. Sentähden tahtoisin minä, että lastaan imettävän

äidin kuva tulisi inhimillisen kauneuden korkeimmaksi ilmaisumuodoksi.

Mutta miten me saamme meidän pariisittaret, kaikki meidän ranskattaret

vakuutetuksi siitä, että naisen kauneus on siinä, että hän on äitinä

lapsi sylissään? Sinä päivänä, jolloin se tulee yhtä muodinmukaiseksi

kuin sileäksi kammatut hiukset ja kapeat hameet, olemme me maailman

mahtavin kansa!"

Hän näytti aivan epätoivoiselta siitä, kun ei tietänyt, mitenkä voisi

muuttaa tavat, ja jatkoi sitten:

"Minun mielestäni on äitien imettäminen tärkeintä kaikista. Jokainen

äiti, joka voi imettää eikä tee sitä, on rikoksellinen. Erityisissä

tapauksissa, kun äiti on aivan kykenemätön täyttämään velvollisuuttaan,

on meillä sarvi, joka, jos se pidetään puhtaana ja siihen käytetään

steriliseerattua maitoa, voi antaa erittäin hyvät tulokset. Mutta lasten

antaminen kasvatusäideille maaseudulle on melkein samaa kuin murhaisi

ne, ja imettäjän ottaminen on häpeällinen toimenpide, lukemattomien

onnettomuuksien, niin usein rikoksienkin lähde, sillä sen kautta

uhrataan tieten ja taiten sekä äidin että imettäjän lapsi."

Vaunut pysähtyivät Roquépine-kadulle erään imettäjätoimiston eteen.

"Minä voin lyödä vetoa siitä, että te ette koskaan ole ollut sisällä

imettäjätoimistossa, vaikka te olette viiden lapsen isä."

"En, en koskaan."

"Tulkaa nyt sitten mukaan. Ihmisen pitää tuntea kaikkea."

Roquépinekadun imettäjätoimisto oli paras ja tunnetuin tässä osassa

kaupunkia. Sitä johti rouva Broquette, neljänkymmenen vuotias, vaaleahko

nainen, jolla oli arvokas ulkonäkö ja joka oli hieman rokonarpinen,

aina lujaan nyöritetty ja puettu kellervänruskeaan tahtisilkkileninkiin.

Mutta vaikka hän oli talon loistona ja arvona, oli mies kuitenkin sen

sieluna. Hän oli pieni viidennelläkymmenellä oleva mies, jolla oli

suipponenä ja vilkkaat silmät ja liikkuva kuin kärppä. Hänen toimenaan

oli järjestyksen ylläpitäminen toimistossa, imettäjäin valvominen ja

kasvattaminen, hän otti heidät vastaan, teroitti heille puhtautta,

opetti heitä hymyilemään ja olemaan rakastettavaisia, esti heidän liijan

paljoa syömästä. Hän oli jalkeilla aamusta iltaan, torui heitä ja piti

tyrannivaltansa alla koko tuon joukon likaisia, yksinkertaisia, usein

valehtelevia ja epärehellisiä naisia. Tuo vanha, ränsistynyt talo

kosteine pohjakerroksineen, jossa vieraat otettiin vastaan, ja molempine

yläkertoineen, joissa kummassakin oli kuusi makuuhuoneeksi järjestettyä

huonetta, oli oikeastaan jonkinlainen hotelli, jossa imettäjät makasivat

yönsä lastensa kanssa. Siellä kulki edestakaisin talonpoikaisnaisia,

jotka samana aamuna olivat saapuneet Pariisiin, laahasivat kapsäkkejään

ja kantelivat sylilapsiaan ja täyttivät huoneet, käytävät ja

vastaanottosalit melulla ja pahalla hajulla. Sitäpaitse oli talossa

neiti Broquette, Hermine, kalpea, viisitoista vuotias tyttö,

pitkäkasvuinen heilakka ja vähäverinen, joka sulavana neitsyytenä kulki

ympäriinsä tässä osaksi paljastettujen ihmisten kuhinassa, tässä enemmän

tai vähemmän maidokkaitten imettäjäin tungoksessa.

Boutan, joka tunsi talon erittäin hyvin, astui sisään Mathieu

seurassaan. Oikealle eteisestä oli konttoori, jossa rouva Broquette

halukkaitten pyynnöstä näytteli imettäjiä, jotka oleskelivat seuraavassa

huoneessa sylilastensa kanssa. Konttoorissa oli vanhat empiremalliset

huonekalut, verhotut punaisella shagilla ja kullattu pöytäkello.

Eteisestä oikeaan, keittiön vieressä, oli yhteinen ruokasali, jossa oli

kaksi pitkää vahakankaalla päällystettyä pöytää ja muutamia repaleisia

olkituoleja. Jo ovessa pisti nenään inhoittava haju, pesuveden,

hapantuneen maidon, siivottomain lapsen riepujen ja kaikkein noitten

talonpoikaisnaisten likaisten alushameitten löyhkä.

Mutta kun Boutan aukasi konttoorin oven, oli rouva Broquette juuri

näyttämässä eräälle siellä istuvalle vanhalle herralle kokonaista

imettäjälaumaa. Hän tunsi heti tohtorin ja teki anteeksi pyytävän

liikkeen.

"Ei, ei, jatkakaa te vaan", sanoi tohtori. "Minulla ei ole kiirettä, me

voimme odottaa."

Avoimesta ovesta näki Mathieu Herminen, talon tyttären, istuvan ikkunan

vieressä shagilla päällystetyssä nojatuolissa ja lukevan romaania, ja

äiti seisoi tuossa arvokkaan näköisenä ja ylisti tavaraansa vanhalle

herralle, joka ei näyttänyt voivan tehdä valintaansa.

"Me menemme puutarhaan", sanoi tohtori nauraen.

Ilmoituksissaan mainitsi tämä liike, että heillä on puutarhakin, raitis

ilma, vieläpä puukin, eli sanalla sanoen maaseutu. He aukasivat lasioven

ja näkivät puun luona penkillä vahvajäsenisen tytön, luultavasti äsken

saapuneen, ja tämä pyyhkieli lapsensa takapuolta sanomalehden palasella.

Tyttö itse näytti likaiselta, hän ei ollut vielä saavuttuaan ennättänyt

peseytyä. Eräässä nurkassa oli läjässä keittiöstä heitettyjä esineitä,

särkyneitä vateja, vanhoja rasvaisia ja ruostuneita talouskapineita.

Toisella puolen on imettäjiä varten varattu odotussali lasiovineen, ja

sieltäkin haisi ulos kloakki, kuivamaan asetettuja repaleita, jo

hapantuneita lastenriepuja.

Mutta äkkiä hyökkäsi herra Broquette esiin, ei tiedetty mistä. Hän oli

nähnyt äsken Boutanin, hyvän kauppatuttavansa.

"Vai niin, onko minun vaimoni muissa puuhissa. Minä en millään ehdolla

voi sallia teidän jäädä tänne. Tulkaahan kaikin mokomin minun kanssani."

Hänen pienet kärpänsilmänsä olivat huomanneet tuon likaisen tytön, joka

oli pyyhkimässä lastaan, ja hän oli hyvin levoton siitä, että herrat

saavat noin paljon nähdä talon salaisuuksia. Tohtori oli juuri vienyt

toverinsa salin ikkunan eteen, josta oli kaikkea muuta kuin suloista

katsella mistään välittämättömiä imettäjiä. He aukasivat leninkinsä

napit, venyttelivät, haukottelivat istuessaan tuntikaudet pitkillä

penkeillä odotellen ostajaansa; lepuuttaakseen käsiään panivat he

lapsensa pöydälle, joka aina oli niitä täynnä; lattialla oli rasvasia

papereita, leivän palasia ja likaisia riepuja kaikkialla. Nuo molemmat

herrat tunsivat tarvetta oksentaa tuossa inhoittavassa lehmänavetassa.

"Seuratkaahan kaikin mokomin minua, herra tohtori", sanoi Broquette

uudestaan.

Mutta sitten väitti hän, että hänen täytyy talon arvon vuoksi nuhdella

tuota vahvajäsenistä tyttöä. Ja hän alkoi:

"Kuulkaa nyt, likaliisa, ettekö voi pestä penikkaanne haalealla vedellä?

Miksi ette mennyt heti tuonne ylös puhdistamaan itseänne? Pitääkö minun

välttämättömästi kaataa ämpäri vettä niskaanne?"

Hän ajoi pois tytön, joka pakeni pelästyneenä. Viedessään näitä molempia

herroja konttooriin, valitteli hän:

"Oi, herra tohtori, jos te tietäisitte, kuinka vaikeata minun on saada

nuo tytöt edes pesemään kätensä! Me itse, jotka olemme niin puhtaita,

jotka ylpeilemme siitä, että meidän talomme pitää olla vaatimusten

mukainen! Jos täällä on ainoakin pölyn hiukkanen, niin ei se ole minun

vikani."

Mutta kun tyttö tuli ylös, syntyi kauhea meteli yläkerroksissa.

Luultavasti sota ja tappelu. Niitä portaita virtasi alas karkeilla

haukkumasanoilla sekoitettu löyhkä. Vihdoin muuttui se sietämättömäksi.

"Minä pyydän anteeksi", sanoi herra Broquette. "Vaimoni ottaa heti

teidät vastaan."

Hän lensi portaita ylös ketterästi kuin kissa. Hänen ärjyvä äänensä

kuului ylhäältä. Sitten syntyi äkkiä kuolonhiljaisuus. Kuului ainoastaan

rouvan ääni, joka konttoorissa yhä vaan kehui tavaraansa.

"Niin, ystäväni", sanoi Boutan Mathieulle, kun he kävelivät edestakaisin

eteisessä, "ulkopuoli ei juuri paljonkaan herätä huomiota. Minä

toivoisin voivani näyttää teille, millaisia nämät ihmiset ovat

sisäpuoleltaan. Ja kuitenkin on tämä liike yksi siedettävistä,

on muita paljon pahempia, joita poliisin täytyy väliin sulkea

liian suurten väärinkäytösten tähden. Luonnollisesti on olemassa

poliisimääräyksiä, jotka pakoittavat imettäjäin olemaan varustettuja

siveellisyystodistuksella ja muilla papereilla, jotka heidän täytyy ensi

päivänä näyttää prefektuurissa saadakseen sen suostumuksen. Mutta nuo

ovat ainoastaan näennäisiä varovaisuuskeinoja, joka ei estä imettäjäin

antamasta vääriä tietoja maitonsa vanhuudesta taikka lainaamasta

terveitä lapsia omain sairasten lastensa sijaan. Ette voi ajatellakaan

kaikkia niitä vaarallisia valheita, joita nuo naiset keksivät

ansaitakseen rahaa. Ja se onkin hyvin luonnollista; jo se seikka, että

he ovat valinneet imettäjän ammatin, asettaa heidät minun silmissäni

alemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Sillä ei ole ainoatakaan muuta niin

surkuteltavaa ja alentavaa ammattia. Monet tytöt, jotka ennen ovat

olleet siveellisiä, hankkivat itselleen rakastajan aivan samalla tavalla

kuin lehmä viedään sonnin luokse, jotta saataisiin maitoa. Lapsi on

ammatti-imettäjän silmissä ainoastaan välttämätön sivuasia. Niin pian

kuin se on syntynyt, ja äitejä voidaan lypsää, ei lapsesta enään

välitetä, ja aivan samantekevää on, vaikka se kuoleekin. Tuo on

eläimellisen alentumisen huippu ja siveellisen käsityskannan hullumainen

puute. Ja ajatelkaa tämän häpeällisen kaupan surullisia seurauksia,

sillä vaikka se lapsi, jolle imettäjä myy maitonsa, usein kuolee tästä

maidosta, jota ei luonto ole sille määrännyt, niin sattuu melkein aina,

että imettäjän lapsi kuolee myöskin huolimattoman hoidon ja huonon

ravinnon tähden; siinä on siis kaksi uhria, ja molemmat äidit ovat

syylliset mitä halpamaisimpaan murhaan, noitten juuri äsken syntyneitten

olentoparkain murhaan, ja näitten olentojen kuoleminen ei koske

kehenkään, vaikka meidän pitäisi kaikkien siitä syystä huudahtaa

kauhusta. Niin, siinä on pohjaton kuilu, koko maa syöksee siihen ja se

nielee koko kansan, ell'ei laata maksamasta veriveroa tuolle hirviölle."

Kun nuo molemmat miehet keskustellessaan pysähtyivät ruokasalin oven

eteen, joka oli auki, näkivät he siellä Couteauskan, joka istui

ruokailemassa kahden kauniin, siististi puetun talonpoikaisnaisen

kanssa. Aterian aika oli ohitse, ja kaikki kolme söi suurimmalla

kiireellä kylmää ruokaa ilman lautasia ja kahveleita. Couteauska oli

luultavasti äsken tuonut ja jättänyt konttooriin imettäjälaumansa, ja

söi nyt kiireesti jatkaakseen sitten kiertokulkuaan niitten kahden

kanssa, jotka hänellä oli jälellä. Ruokasalista, jossa oli

viinipilkuista tahraantunut pöytä ja tapetit rasvapilkkuja täynnä,

virtasi vastenmielinen, ummehtunut ilma.

"Vai niin, te tunnette Couteauskan", huudahti Boutan, kun Mathieu oli

kertonut kohtauksistaan hänen kanssaan. "Sitten olette te jo tehnyt

tuttavuutta itse paholaisen äidin kanssa, pahimman noidan kanssa

kaikkein velhojen joukossa. Ja ajatelkaahan, että hän on meidän

kiitetyssä yhteiskunnassamme hyödyllinen hammasratas, ja minä tulen

luultavasti hyvin iloiseksi, jos voin valita yhden niistä imettäjistä,

joita hän on tuonut tänne!"

Mutta nyt käski rouva Broquette rakastettavalla tavallaan heidän

tulemaan konttooriin. Oltuaan kauvan epätiedossa parhaimpien imettäjäin

suhteen, joita liikkeellä oli myytävänä, oli tuo vanha herra lähtenyt

pois valitsematta ketään; hän oli luvannut tulla toisen kerran.

"Mutta on ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat", selitti rouva

Broquette. "Mutta se ei ole minun vikani, minä pyydän tuhannesti

anteeksi, herra tohtori. Jos te tahdotte hyvän imettäjän, tulette kyllä

olemaan tyytyväinen, minä olen juuri saanut tuotetuksi aivan

erinomaisia. Minä näytän niitä teille."

Hermine ei ollut edes viitsinyt nostaa silmiään romaanistaan. Hän istui

nojatuolissaan jatkaen lukuaan, vähäveriset kasvot ikävystyneen

näköisinä. Mathieu istahti hieman syrjään ja seurasi Boutania, joka

seisoi siinä katse terävänä kuin kenraalin, joka tarkastaa rykmenttiään.

Ja sitten alkoi joukkojen ohitse marssiminen.

Rouva Broquette aukasi konttoorin ja ruokasalin välisen oven ja johti

arvokkaana ja tyyneesti esiin parhaat imettäjänsä, kolme kerrallaan,

jokaisella lapsensa sylissä. Tusinan verran kulki tarkastuspaikan

ohitse, lyhyitä ja paksuja, pitkiä hongankolistajia, tummaverisiä ja

sirohiuksisia, vaaleaverisiä, joilla oli valkea iho, rumia ja kauniita.

Mutta kaikkein huulilla oli sama yksinkertainen ja levoton hymy,

silmissä sama sellaisen orjattaren tuskallinen katse, joka pelkää,

ett'ei kukaan häntä osta. He koettivat kaupita itseään, koettivat

liehakoida kömpelöllä tavallaan, heidän kasvonsa loistivat niin pian

kuin luulivat ostajan tarttuneen koukkuun, mutta synkkenivät yhtä

nopeasti, ja he silmäilivät jurosti kilpailijattariaan heti kuin näytti

siltä, että nämät voittaisivat. He marssivat sisään rivissä kuin hanhet

ja palasivat takaisin samalla tavalla kolisevine jalkineineen, väsyneinä

ja pelokkaan näköisinä. Pienen tarkastelun jälkeen valitsi tohtori

noista kahdestatoista erilleen kolme. Sitten alkoi hän tutkia kutakin

heistä erikseen.

"Näyttää siltä, että tohtori ymmärtää asiansa", sanoi rouva Broquette

kohteliaasti hymyillen. "Minulla ei usein ole sellaisia helmiä kuin

tämä. Hän on äskettäin tullut, muutenhan hän jo olisi viety täältä.

Hänestä voin mennä takuuseen kuin itsestäni, sillä minä olen jo ennen

hankkinut hänelle paikan."

Hän oli noin kuudenkolmatta vuotias tyttö, tummaverinen, keskikokoinen,

jotenkin karkeatekoinen ja hänellä oli paksut, yksinkertaiset kasvot ja

ulkoneva alaleuka. Ja kun hän jo ennen oli ollut imettäjänä, osasi hän

käyttäytyä hyvin.

"Vai niin, tämä lapsi ei ole teidän ensimäisenne."

"Ei, se on kolmas."

"Ettehän te ole naimisissa?"

"En."

Boutan näytti tyytyväiseltä, sillä vaikka tämä oli kuin kehoitus

kevytmielisyyteen, etsittiin naimattomia imettäjiä kuitenkin enemmän. He

ovat taipuvaisempia, rakastettavampia, myöskin halvempia pitää, ja

heidän selkänsä takana ei ole kokonaista perhettä tai miestä, josta

tulee ikävä rasitus.

Kun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan

tutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että

hänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat

ja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita

maitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan

paikkaan.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän tuontuostakin.

Vihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi

siinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden

vanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan,

tarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä

kuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin

oireita.

Hän katsoi nyt ylös ja kysyi:

"Onko lapsi teidän omanne?"

"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?"

"Niitä voi lainatakin."

Tarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli

vielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin

täyttävän hänen vaatimuksensa.

"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole

koskaan kuollut keuhkotautiin?"

"Ei koskaan."

"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen

sarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te

juo?"

"Oo...!"

Nyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen

kasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen

olkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara

tarjona, lausui:

"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne

kotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän

nimenne on?"

"Marie Lebleu."

Rouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän

oli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän

talon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi

nyt tyttärensä puoleen:

"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä."

Mutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti

parhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa,

joka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä

kanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.

Tohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa

imettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen

laskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki

sai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten

vielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja

juomarahat sille, joka lapsen vei.

"Minä matkustan kotiin illalla", sanoi Couteauska, "ja minä otan

mielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän,

minä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva

kamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun

olen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa."

Avonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka

nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.

"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he

imettäjiä?"

"Imettäjiäkö, eivät ole!" vastasi Couteauska ja hymyili. "He ovat

tyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan."

Kun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän

muuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja

katseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä

tinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen

sydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä

vapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli

vievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren

rautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten

viiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi.

Ja nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa

suuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi

lasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.

Kun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra

Broquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä

kiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä

hän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä

syödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin

säästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai

olla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa

ja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä

tirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka

tytöille tarjottavana.

"Kaikenlaisia ammatteja!" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.

Kun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä

Morangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina.

Päivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt

työhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt

näkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan,

aikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta

hän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja

kallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua

siellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi

tyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän

lapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli

nyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret

myötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten

voi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei

koskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen

myötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.

"Niin", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, "minä

saatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee

vähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa

sulkeutuneena eikä liiku paikaltaan."

Kotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana,

sulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja

valokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut

seinille.

"Tänään on niin kaunis ilma, herra Morange", sanoi Boutan, "siinä teitte

oikein, että tulitte ulos kävelemään."

Tuo miesparka katsoi kummastuneena ylöspäin ja katseli sitten aurinkoa,

aivankuin hän ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt.

"Niin, se on totta, nyt on kaunis ilma. Ja sen lisäksi on Reinelle hyvin

terveellistä käydä ulkona hieman."

Hän katseli hellästi tuota kaunista tyttöä, jolle surupuku sopi niin

mainiosti. Morange pelkäsi aina, että Reine ikävystyy niinä pitkinä

tunteina, joiksi hän jätti hänen yksinään palvelustytön kanssa.

Yksinäisyys oli hänelle itselleen niin kiusoittavaa, se oli aivan täynnä

muistoja vaimovainajastaan, jonka tähden hän itki ja jonka kuolemasta

hän syytteli itseään.

"Pappa ei tahdo uskoa, että minun ijälläni ei koskaan ole ikävää", sanoi

tuo nuori tyttö iloisesti. "Siitä asti kuin äitiparkani kuoli, on minun

täytynyt olla pikku emäntänä. Ja muuten tulee paroonitar noutamaan minua

väliin."

Hän huudahti nähdessään vaunujen pysähtyvän katukäytävän viereen. Erään

naisen pää pistäytyi ulos vaunujen ikkunasta ja Reine tunsi hänen.

"Mutta katsokaapa, pappa, tuossahan paroonitar onkin. Hän on varmaankin

ollut meillä, ja Clara on sanonut hänelle, että minä olen saattamassa

sinua tänne."

Niin juuri oli tapahtunutkin. Morange vei kiireesti Reinen vaunujen

luokse; Sérafine ei astunut uloskaan. Ja kun hänen tyttärensä oli

iloisesti hypännyt vaunuihin, jäi Morange siihen vielä hetkeksi

seisomaan ja kiitti lämpimin sanoin onnellisena siitä, että hänen rakas

tyttärensä sai huvitella. Kun hän oli nähnyt vaunujen vierivän pois,

lähti hän konttooriinsa, äkkiä vanhentuneena ja kokoon kyyristyneenä,

aivankuin suru olisi taas alkanut painaa hänen hartioitaan ja murtanut

hänet siihen määrään, ett'ei hän enään muistanut näitä kahta muuta

herraa eikä edes jättänyt jäähyväisiä heille.

"Miesparka!" supatti Mathieu.

Samassa viittasi Beauchêne eräästä ikkunasta Mathieulle, että hän tulisi

yhdessä tohtorin kanssa sinne ylös. He tapasivat Constancen ja Mauricen

pienessä vierashuoneessa, jossa Beauchênekin poltti lopun sikaariaan.

Boutan kysyi heti pojan vointia, sillä lapsen jalat olivat

paljoa paremmat, mutta vatsa epäkunnossa, pieninkin poikkeus

ruokajärjestyksestä sai aikaan ikäviä häiriöitä ruuansulatuksessa.

Sillä aikaa kuin Constance, joka oli hyvin levoton, vaikka hän ei

tahtonut sitä tunnustaa, kyseli tohtorilta lakkaamatta ja kuunteli

hartaudella hänen vastauksiaan, otti Beauchêne Mathieun syrjään.

"Kuulkaa nyt, miksi ette ole kertonut minulle, että kaikki on ohitse

siellä?"

Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hän nauroi puhallellen paksuja

savupilviä.

"Se kaunis vaaleanverinen tyttö ... minä tapasin hänen eilen."

Mathieu vastasi tyynesti, että hän ei ole aikonutkaan tehdä tiliä

toimistaan, ennenkuin häneltä kysyttiin, sillä hän ei ensiksi tahtonut

ottaa puheeksi tätä arkaa asiaa. Rahat, jotka hän oli saanut, olivat

riittäneet, maksamatta oli enään vaan muutamia laskuja. Ja hän alkoi

kertoa yksityisseikkoja, mutta silloin keskeytti Beauchêne hänen:

"Tiedättekö, mitä on tapahtunut? Hän on ollut niin julkea, että on

tullut tänne pyytämään työtä, ei minulta luonnollisesti, vaan

naisosaston johtajalta. Minä olin onneksi aavistanut sitä ja antanut

määräykseni, ja johtaja oli vastannut hänelle, että hän ei voi ottaa

Norinea takaisin järjestyksen tähden tehtaassa. Hänen sisarensa

Euphrasie, joka menee ensi viikolla naimisiin, on vielä jälellä.

Voittehan aavistaa, että siitä tulee uusi tappelu heidän välillään. Ja

muuten ... hänen paikkansa ei enään ole täällä minun luonani, ei

tuhannen vietävä olekaan!"

Hän meni ja otti konjakkilasinsa kamiinin päältä, tyhjensi sen, tuli

takaisin ja sanoi iloisella äänellä:

"Hän on aivan liian kaunis työtä tekemään."

Mathieu vaikeni tämän lauseen kuultuaan. Hän tiesi, että Norine, jolla

ei juuri ollut haluakaan vanhaan elämäänsä, riitoihin ja eripuraisuuteen

siellä kotona, oli viettänyt yönsä erään ystävättärensä luona, joka asui

yhdessä rakastajansa kanssa. Koeteltuaan turhaan päästä takaisin

Beauchênen konetehtaasen, oli hän kuulustellut työtä parista muusta

paikasta, mutta erityisemmällä innolla ei hän sentään työtä etsinyt.

Niinä laiskuuden kuukausina, jotka hän oli viettänyt rouva Bourdieun

luona, oli hän alkanut tuntea vastenmielisyyttä tehdaselämään. Nyt

olivat hänen kätensä valkeat ja pehmeät, hänellä ei ollut suurempaa

toivoa kuin saada olla elättinaisena, elää helpolla ostetuissa huveissa,

ja se oli ollut aina lapsuudesta alkain hänen unelmansa.

"Niin, kuten sanottu", jatkoi Beauchêne, "minä olen kohdannut hänen

komeasti puettuna, käsikoukussa erään pitkän parrakkaan herran kanssa,

joka oli niellä hänen silmillään. Se on siis sitä myöten valmista.

Voitte ajatella, millainen helpotus se oli minulle!"

Hän henkäsi syvään, aivankuin sentnerinpaino olisi poistunut hänen

sydämeltään. Tämän ikävän seikkailun jälkeen oli hän ensin koetellut

onneaan erään naidun naisen kanssa, mutta lopettanut sitten suhteensa

tämän kanssa pelosta, että joutuu uuteen apajaan, ja nyt oli hän

palannut takaisin katutyttöihin, muuten samoihin, joitten kanssa hän

hänen luonnollaan oikein viihtyi.

"Tuo loppu tälle asialle oli jo edeltäpäin tietty. Muistakaa, mitä minä

aina olen sanonut. Norine oli luotu juuri tähän ammattiin eikä mihinkään

muuhun. Tuollaiset tytöt ajattelevat ensin säästää itseään jollekin

prinssille, joka maksaisi heille hyvin kalliin palkkion; sitten he

antautuvat ensimäiselle kahvilapalvelijalle ja koettavat tämän jälkeen

iskeä kiinni johonkin hyväntahtoiseen ja herkkäuskoiseen 'parempaan

herraan', jos sellaisia vielä on olemassa. Ja kun se temppu ei onnistu,

ottavat he heti uuden rakastajan ja sitten toisen ... loppumattomiin.

Hm, sellaisista en minä pidä! Onnellista matkaa ja paljon hauskuutta!"

Hän aikoi mennä takaisin vaimonsa ja lääkärin luokse, mutta muisti

sitten erään asian, ja kysyi matalalla äänellä:

"Siis ... lapsi?"

Kun Mathieu kertoi, että hän oli itse seurannut poikaa löytölasten

kotiin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän otettiin sinne, likisti

Beauchêne voimakkaasti hänen kättään ja sanoi:

"Mainiota! Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minä olen levollinen."

Hyräillen palasi hän Constancen luokse, joka yhä vielä keskusteli

tohtorin kanssa. Pikku Maurice seisoi nojautuen äitinsä polveen, ja äiti

katseli häntä mustasukkaisella hellyydellä, sellaisilla tunteilla, joita

tuntee äiti, joka huolehtii ainoan poikansa terveyttä ja toivoo, että

pojasta kerran tulee yksi teollisuusruhtinaista. Mutta äkkiä huudahti

hän:

"Se olisi siis minun vikani! Luuletteko te todellakin, herra tohtori,

että ne lapset, joita äitinsä on imettänyt, tulevat aina voimakkaimmiksi

ja voivat paremmin vastustaa kaikkia lastentauteja?"

"Se on aivan varma."

Beauchêne pureskeli sikariaan, kohotti olkapäitään ja purskahti täyttä

kurkkua nauramaan:

"Lorua! Poika elää sata vuotta, talonpoikaisihminen, joka imetti häntä,

oli oikea nais Herkules. Se on siis päätetty, tohtori, te aijotte

pakoittaa kamarit säätämään lain pakollisesta imetyksestä?"

Boutankin nauroi.

"Niin, kernaasti minä puolestani sen tekisin."

Beauchênen tuli nyt oikein hauska, hän kuvaili, mitä muutoksia sellainen

laki tulisi aikaan saamaan yhteiselämässä ja tavoissa, seuraelämä

lakkaisi, salongit sulettaisiin yleisen imetyksen tähden, ei ainoakaan

naisen vartalo pysyisi sellaisena, että sitä voisi näyttää kauvemmaksi

kuin kolmenkymmenen vuoden ikään, miesten täytyisi perustaa yhtiöitä,

hankkia itselleen haaremi, josta he sitten voisivat vuokrata

ylimääräisiä vaimoja, kun heidän omat vaimonsa sulkeutuvat huoneisinsa

imettämään.

"Te aijotte siis panna toimeen vallankumouksen, vai kuinka?"

"Niin juuri, vallankumouksen", sanoi tohtori hiljaisella äänellä. "Eikä

se jääkään tulematta."