II

Seuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa

välttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva

Bourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine

oli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt

omin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen

toimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan

ollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti

hänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä,

sanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä,

kuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi

tietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen

rakastajan sylissä.

Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen

huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve

ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu

sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen

jo hylänneen.

"No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti. "Minä aijoin

juuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi

tuonut kirjeen teille."

Cécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma.

Heidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät

kysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta

appelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat

tulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin

puotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso

sisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke,

joka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä

suurta uteliaisuutta.

"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?" kysyi

Mathieu.

"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian

pitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla,

mutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin

pehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?"

Mathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa

vieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan

päivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois

huomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle

neidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen

synnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen

hallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja

Victoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.

Tuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.

"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen

ääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata

harmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää

mitään tekemättä."

Norine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä.

Nuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä

erilleen.

"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin

suuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?"

"Ei suinkaan," sanoi Cécile, "ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän

sanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi

häntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt,

kun hän on joutunut kihloihin."

"Onko Euphrasie kihloissa?"

Norine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret

olivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se

nuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän

oli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään;

hän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.

"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa

Euphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä

annan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En

minä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni

työtä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan

enää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni."

Kahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.

"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne

tekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo

pieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon,

ennenkuin menemme."

Norine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran

pikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt

lähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä

huvitti.

"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te

saatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko

häneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on

vähällä tulla kuuroksi."

Kun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin

tilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea

lapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän

ihmeellisesti Beauchênen näköinen.

Nyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu

tunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä

oli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli

näkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa,

ja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi

niin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja

menivät.

"No, pieni ystäväni", sanoi rouva Bourdieu, "oletteko jo ajatellut, mitä

teette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on

nainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka

neljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan

äskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää

itse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle,

kunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette

päättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen

palveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin."

Norine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin

tyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin

tuskaantuneelta.

"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?"

Hän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen

näkemästä.

"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä

Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme

lapsenvuodenaisten -- varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin

tämä tyttö -- imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei

ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä

tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi

päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan

kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden

heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi

niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen

sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen

täällä."

Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet

kasvoilla.

"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna

rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"

Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.

"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en

voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin

häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa

tuossa kehdossa."

"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun

te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette

yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."

"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen,

pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen

tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea

enkä myöskään niin tyhmä ... en, en!"

Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen

vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä

alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa.

Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien

ihmisten haluja.

"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva

Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan

hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle?

Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun

olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."

Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.

"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei

siltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri.

Mutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se

vietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän

kehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko

minä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten

maksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna

paljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!"

Hän purskahti itkuun.

"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te

kiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni

siinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte

sen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja

suutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun

sydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä

käännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä,

niin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean

kuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle

että minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää

hän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!"

Hän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat

paljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.

Couteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän

näytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi

keltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen

kapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa.

Vaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin

lukemaan vanhaa läksyään.

"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä

on paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin

parannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä

lellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat

vaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he

rakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi

kalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme

kasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin

voisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin

kaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?"

Mutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän

jyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa.

Tavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin

imettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten

luokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana

iltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä

viedessään kotiin "nuoria penikoita", joiksi hän heitä kutsui. Tänään

oli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti

häntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen

lapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.

"Siis", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, "minä otan tuon toisen

naisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan

sopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois

juoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!"

Kun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt

lapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen

ankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli

sanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui

tyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan

istunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan

vilkaisematta edes neulastaan:

"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle

lurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on

hänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä

hänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että

minun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä

seuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä

Rougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä

tarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän

laittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun

hän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä

ihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka

harjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä

naimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen

pillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie

pois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia

omallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan.

Bervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin

häpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut

vihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että

Rougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti

pariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä

pelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen

suuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät

todellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä

parempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska

koettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin."

Hän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli

teeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä

valehtelemaan.

"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni

kertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi

lasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut

kimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät

kimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin

vaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi

löydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita

lapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan

inhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja

repaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia

heistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja

haudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne

tulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja

paljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun

isäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on

tarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen

kerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi,

ja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka

matkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja,

joilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo

sormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin,

ja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu

liikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi

tarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei

ollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin

toiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi

kerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'"

Victoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki

yhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan

lapseen.

"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin

ennen muinoin", jatkoi palvelustyttö, "mutta ainakin niin paljon, että

se pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä

kasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat

lapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä

koskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä

hapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää

kaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä

eroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin

ne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän

likaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä

nurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan.

Gavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän

kasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle

saamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta

pienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona,

jolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin,

jotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän

kaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan

perhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän

seuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan

juustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita."

Hän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.

"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on

ollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän

ulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt

elävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi

nähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se

merkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen

pitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä

ehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun;

ja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee

ainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka

minun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa

pienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos

kävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska

nyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti

Rosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka

olisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia

asiasta."

Hänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen

lasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen

palvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän

maata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia

nähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin

liikutettu.

"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani", sanoi Couteauska.

"Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu

syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä

tietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?"

Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella

äänellä:

"Alexandre."

"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle

vielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna

päivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua."

Norinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.

"Honoré."

"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja

ensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen.

Mutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota

hevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen.

Hevoskyyti on kallista ... miten me siitä sovimme?"

Hänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta

muutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä

löytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla

tavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle

lähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen

kanssa sinne.

"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä

pienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin

tapahtua."

Luisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä

kauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti

hyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi

kilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.

"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille

soittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!"

Mutta Mathieu pysäytti hänet.

"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?"

Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle

tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.

"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko

kiusaamaan minua!"

Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla

häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn,

kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli

ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine

oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon

pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.

"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"

Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä

tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta

polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä,

ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa

vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska

suunsa.

"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä

olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja

lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että

me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut

minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se

vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia

rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka

eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota

ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he

varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä

noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja

vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän

kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä

käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te

joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte

silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan

velkaa."

Mathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti

pitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi

siihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska

talonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun

hän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa,

luuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti,

sillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti

ainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin

ja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut,

vaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa.

Ja vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi

Luxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:

"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo

löytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka

siitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut

monta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä

voin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä

pian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan.

Vaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin

minäkin, mitä tuolla tehdään."

Vaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin

ulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän

virallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään

lapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut

seurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan,

sillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän

rikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen,

jonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt,

jotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.

Hän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin

pitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti

sairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun

äsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun

nyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa

jossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti,

jossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien

sinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli

liian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla

kuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti

hänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin

sinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon,

herttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne

unholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat

luotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt,

kääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua

julkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin

päiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon.

Hän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen

enentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä

päivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että

tosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin

välttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea

tehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa

tapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan

tuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan

heille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.

Mutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla

säälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja

surua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka

otti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli

varmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis

haaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten

häpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä

piteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin

työläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt

katseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa

kerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten

kotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti

naidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon

lapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli

luultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat

sinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin.

Mathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.

Kun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut

sanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti

vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla

kaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina

vaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän

itse vihdoin kovalla äänellä:

"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä

ulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista,

tapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te

ette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia

kasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että

hän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren

kanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana

muassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne."

Hän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.

"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani

Rougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja,

joitten kaikesta huolimatta _täytyy_ tapahtua."

Mathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on

totta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta

tulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä,

kärsimyksissä ja rikoksissa?

Vaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä

rätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai

nähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän

varmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana

tuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi.

Mathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle

rautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä

lastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen

kiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi

neljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.

Kun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä

appelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon

kaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun

raittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin

kissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin

nopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.

"Se on tehty", sanoi Mathieu.

Norine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta

hänenhän täytyi sanoa jotakin.

"Te ette sanonut, että tulette takaisin, enkä minä odottanut teitä. Vai

niin, se on siis tehty; no sen parempi. Minä vakuutan teille, ett'ei

ollut mahdollisuutta menetellä toisin."

Sitten puhui hän muutostaan kätilön luota, kysyi, voisiko hän päästä

takaisin tehtaasen, ja sanoi menevänsä kuulemaan, jotta nähtäisiin, onko

isäntä siksi hävytön, että ajaa hänet pois.

"Ei silti, että minä häntä tarvitsisin eli kaipaisin, sillä minä en

koskaan voisi kohdata pahempaa kitupiikkiä kuin hän."

Puhelu alkoi käydä hitaanlaiseksi; Mathieu tuskin vastasikaan enään.

Silloin hyökkäsi Couteauska vihdoinkin sisään lapsi sylissä.

"Nyt meidän täytyy kiirehtiä! Heidän tinkimisestään ei tule koskaan

loppua, he ovat aivan mielettömiä siitä tuskasta, että minä saisin muka

pari souta liikaa."

Mutta Norine pysäytti hänet.

"Se on neiti Rosinen lapsi ... ah, antakaa minun katsoa sitä!"

Norine paljasti lapsen kasvot ja huudahti:

"Oi, miten suuri ja kaunis hän on! Tuohan saisi mielellään elää!"

"Kas niin se on aina", sanoi Couteauska filosoofisesti. "Kun lapsi on

oikein vasten tahtoa syntynyt, on hän aina terve ja voimakas."

Norine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.

"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä..."

Mutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:

"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!"

"Hyvästi, voikaa hyvin", sanoi Couteauska. "Te saatte minun myöhästymään

junasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla.

Siitäpä vasta tulisi kaunis soppa!"

Hän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun

Couteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle,

huudahti hän:

"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse

tahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän

nyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle

neljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes

tämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika.

Katsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se

aina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat

aikaisimmin."

Mathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä.

Lapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen

aivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään

mestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka

viettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen,

sukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten

kallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti

riistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo

pieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt

jo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään.

Tämä kaikki oli inhoittavaa.

Saint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois

vaunuista.

"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon

mielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte

suosittaa minua heille."

Mathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai

hänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen

keskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi

sylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet

varikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen

suuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa.

Vaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo

kuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja

hatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka

pelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat

höyrypillin kimakasti viheltäessä.

Mathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut

joka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei

kukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin,

heitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja

lastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato

korjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin.

Voitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta

ja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin

heidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He

vakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten

veren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin

tyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit,

vaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät

pesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois,

jaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua

tuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti

läpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti

kylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä

huonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat

lapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta

imettäjältä, jonka maito antoi elämää.

Veri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi

Mariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku

Gervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat

nyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa

lastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten

kuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa

seitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa

kuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo

kauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat

ihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät

ole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu,

jonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki

toiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen

itsemurha.

Kauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun

saada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja

terveyttä.