IV

Mathieu oli nyt ajatellut loppuun suuren suunnitelmansa, hän oli

päättänyt ruveta viljelemään Chanteblediä ja herättää sen maaperästä

nukkuvan hedelmällisyyden.

Eräänä aamuna ilmoitti hän Beauchênelle, että hän aikoi jättää paikkansa

kuukauden loputtua. Hänellä oli edellisenä päivänä ollut pitkä

keskustelu Séguinin kanssa ja hän oli saanut varman tiedon siitä, että

Séguin luovuttaa vanhan metsästyspaviljonginsa ja kaksikymmentä

hehtaaria maata sen ympärillä hyvin huokeilla ehdoilla. Niinkuin Mathieu

oli luullut tietävänsä, oli Séguin hyvin sekavissa taloudellisissa

asioissa; hänen sanottiin menettäneen suuria rahasummia pelissä, uhrasi

paljon rahaa rakastajattariinsa ja vietti hillitsemätöntä elämää aina

siitä asti kuin hänen perheellinen onnensa oli tullut häirityksi, ja hän

valitteli yhä niitä naurettavan pieniä tuloja, jotka hänellä oli

Chantebledin äärettömän suurista, viljelemättömistä maista. Hän ajatteli

aina sen myymistä, mutta kelle, mistä hän löytäisi sellaisen miehen,

joka haluaisi ostaa rämeitä, hiekkakankaita ja pensaikkoja? Hän ihastui

suuresti siitä kaupasta, jota Mathieu hänelle ehdotti, ja toivoi, että

jos koetus onnistuu, voisi hän lopulta myydä koko tilan. Hän suostui

vuotuiseen vähittäismaksuun, ilman nyt heti tapahtuvaa rahamaksua, ja

ensimäinenkin maksu saisi olla kaksi vuotta maksamatta. He päättivät

kuitenkin yhtyä vielä kerran keskustelemaan yksityisseikoista, ennenkuin

tekevät välikirjan. Ja eräänä maanantaina kymmenen aikaan lähti Mathieu

Antinkadun taloon päättämään kauppaa.

Samana päivänä kahdeksan aikaan tuli silityshuoneesen Célesten luokse,

jossa tämä tavallisesti oleskeli, rouva Menoux, pikkutavarain myyjä,

jonka synnytys oli niin suuresti herättänyt rouva Séguinin huomiota. Hän

ei voinut päästä pienestä myymälästään muulloin kuin näin varhain

aamulla, ja silloin antoi hän portinvartijan tyttären katsoa sitä. Hän

odotti, kunnes miehensä oli mennyt museoonsa, kiirehti sitten

toimittamaan omat asiansa ja palasi myymäläpahaseensa ansaitakseen

muutaman soun tervetulleeksi lisäksi miehensä vahtimestaripalkkaan. Hän

oli tullut vielä paremmaksi ystäväksi Célesten kanssa sittenkuin

Couteauska oli vienyt hänen pikku Pierrensä Rougemontiin täysihoitoon

erään imettäjän luokse mahdollisimman huokeilla ehdoilla,

kolmellakymmenellä frankilla kuukaudessa. Couteauska oli tarjoutunut

nostamaankin nämät rahat Pariisin matkoillaan säästääkseen äidiltä

postissa lähettämisen vaivat, ja samalla voisi äiti saada uusimpia

tietoja lapsestaan. Jos Couteauska viipyi vaikka päivänkin yli määrätyn

ajan, tuli rouva Menoux levottomaksi ja riensi Célesten luokse, jonka

kanssa hän muuten pakisi mielellään hetkisen, sillä hän oli kotoisin

samoilta seuduilta, jossa Pierre nyt oli.

"Annattehan anteeksi, että minä tulen näin varhain, mutta te olette

sanonut, että rouva ei tarvitse teitä, ennenkuin yhdeksän aikaan. Ja te

ymmärrätte, minä en ole kuullut mitään sieltä kaukaa. Minä arvelin, että

jos joku ehkä on kirjoittanut teille."

Rouva Menoux oli pieni, laiha, vaaleaihoinen, ja hänellä oli kalpeat

kasvot. Tästä johtui ehkä hänen intohimoinen rakkautensa

jättiläismäiseen mieheensä, joka olisi voinut musertaa hänet sormiensa

välissä. Hän olisi voinut tehdä työtä niin, että olisi kuollut, kun vaan

hänen miehensä aina saisi kahvinsa ja konjakkinsa ruuan jälkeen.

"Se on joka tapauksessa kovin ikävää, että meidän on täytynyt lähettää

Pierremme sinne kauvaksi. Minä, joka en koskaan saa nähdä miestäni

päivällä, ja nyt minulla on poika, enkä minä saa nähdä häntä ollenkaan!

Mutta täytyyhän sitä elää niinkin. Mitenkä minä olisin voinut pitää

lasta puotipahasessani, jossa minä aamusta iltaan asti en saa olla

minuuttiakaan yksinäni? Minä en voi muuta kuin itkeä sitä, ett'en saanut

itse imettää häntä, ja kun mieheni tulee kotiin, olemme me kuin hupsut,

me emme voi puhua mistään muusta kuin tuosta lapsesta. Vai niin, te

sanotte, että Rougemont on niin terveellinen paikka ja ett'ei siellä

koskaan ole kulkutauteja?"

Mutta tässä tuli hän keskeytetyksi, sillä toinen varhainen vieras tuli

sisään, ja rouva Menoux huudahti:

"Ah, rouva Couteau! Kuinka hauskaa on tavata teitä ja miten viisaasti

minä tein siinä, että tulin tänne!"

Couteauska kertoi, että hän oli tullut yöjunalla imettäjälauman kanssa

ja että hän oli heti lähtenyt asioilleen, kun oli saanut heidät

Roquepinekadun varrella olevaan taloon.

"Minä aijoin juuri käydä rouvan luona pistäydyttyäni ensin täällä

katsomassa Célesteä. Mutta koska te olette täällä, niin voimmehan me

tehdä tilimme tältä kuukaudelta täälläkin, jos teitä haluttaa."

Rouva Menoux katseli häntä tuskallisesti.

"Minun pikku Pierreni, miten hän voi?"

"Ei huonosti. Hän ei ole, kuten tiedätte, niinkään vahva, eikä voi

sanoa, että hän on paksukaan kuin kirkkoenkeli. Mutta hän on niin

suloinen, ja hänellä on niin kauniit, kalpeat kasvot. Kyllä niitä on

suurempia lapsia, mutta on myös pienempiä."

Hän puhui hitaasti ja tavoitteli sanoja pelottaakseen äitiä saattamatta

häntä kuitenkaan epätoivoon. Se oli hänen tavallinen tapansa voidakseen

sen kautta viekoitella tuskaantuneilta äideiltä niin paljon rahaa kuin

mahdollista. Tällä kertaa luuli hän voivansa mennä niin pitkälle, että

antoi lapselle pienen taudinkin.

"Mutta minun täytyy sanoa teille -- sillä minä en voi valehdella, ja

minun velvollisuutenihan on olla rehellinen, -- että hän on ollut

sairas, se rakas pienokainen, eikä hän ole oikein terve vieläkään."

Rouva Menoux kalpeni ja pani kätensä ristiin.

"Jumalani, hän kuolee!"

"Ei, ei suinkaan, minähän sanoin, että hän on vähän parempi jo. Häneltä

ei totisesti puutu hoitoa, näkisitte vaan, miten rouva Loiseau häntä

hellii! Kun lapset ovat kilttejä, alkavat heistä pian kaikki pitää. Koko

talon väki hemmoittelee häntä, ja hänen tähtensä uhrataan vaikka mitä.

Tohtorikin on ollut hänen luonaan, ja hän on saanut lääkkeitäkin. Mutta

kaikki maksaa rahaa, luonnollisesti."

Sanat tulivat hänen suustaan kuin vasaran iskut. Antamatta pelästyneen

äidin tointua jatkoi hän.

"Tahdotteko, että nyt teemme tilit?"

Rouva Menoux, joka oli menossa maksamaan erästä velkaa, oli iloinen

siitä, että hänellä oli rahaa mukanaan. Mentiin noutamaan paperia, jolle

voitaisiin kirjoittaa laskut. Ensin kuukausimaksu, kolmekymmentä

frankia; sitten kaksi lääkärinkäyntiä, kuusi frankia, ja lääkkeitten

kanssa kymmenen frankia.

"Se on totta. Hän on sairaana ollessaan tahrannut niin paljon

liinavaatteita, että teidän pitäisi panna kolme frankia lisäksi pesusta.

Se ei olisi muuta kuin oikein, ja sitten on vielä muita pienempiä

menoja, sokurista, munista ... niin että jos minä olisin teidän

sijassanne, sanoisin minä viisi frankia ollakseni oikein hyvä äiti.

Neljäkymmentä viisi frankia kaikkiaan, vai kuinka?"

Huolimatta kiihtyneestä mielentilastaan oli rouva Menouxilla kuitenkin

sellainen tunne, että häntä petettiin, että hänen tuskaansa käytettiin

väärin häntä itseä vastaan. Hän teki hämmästystä ja vastenmielisyyttä

osoittavan liikkeen ajatellessaan niin suurta rahanmenoa, sillä jokainen

ropo oli ankaralla työllä ansaittava. Hänen täytyi myydä paljon neuloja

ja lankaa, ennenkuin hän sai kokoon sellaisen summan! Hänen sisällinen

taistelunsa säästäväisyyden välttämättömyyden ja äidinrakkauden välillä

olisi voinut liikuttaa kivikovaakin sydäntä.

"Sehän on puolen kuukauden maksu lisäksi!"

Couteauska muuttui heti raakamaiseksi.

"Entä sitten? Ei se minun vikani ole. Eihän voi antaa lapsenne

kuollakaan. Eihän se ole teidän tahtonne, luulen minä. Mutta

välttämättömät menot täytyy maksaa. Ja jos te ette enään luota minuun,

niin sanokaa se suoraan; lähettäkää sitten rahanne postissa, se on

yksinkertaista, ja minulle se on oikea helpotus, minä olen aina liian

hyväntahtoinen, minä uhraan aina aikaani ja vaivojani toisten

hyväksi..."

Kun rouva Menoux nyt myöntyi, syntyi toinen vaikeus. Hänellä oli

mukanaan ainoastaan kultaa, kaksi louisdooria ja kymmenen frankin raha.

Nuo kolme rahaa kiilsivät pöydällä. Couteauska ei voinut silmiään

irroittaa niistä.

"Minä en voi antaa teille takaisin viittä frankia, minulla ei ole

soutakaan pikkurahaa mukanani. Voitko sinä särkeä Céleste?"

Hän teki tämän kysymyksen sellaisella äänellä ja sellaisella katseella,

että toinen sen heti ymmärsi.

"Minulla ei ole soutakaan."

Syntyi hiljaisuus. Ja sitten alistui rouva Menoux verta vuotavalla

sydämellä kohtaloonsa.

"Pitäkää te sitten itse ne viisi frankia, rouva Couteau, koska teillä on

niin paljon vaivaa. Ja olkoot kaikki nämät rahat annetut onnellisella

hetkellä ... tulkoon poikaparkani suureksi, komeaksi mieheksi kuin

isänsäkin!"

"Sellainen hänestä tuleekin, sen takaan minä!" huudahti Couteauska

ihastuneena. "Sellaiset pienet pahoinvoinnit eivät merkitse mitään, ne

ovat päinvastoin tarpeellisia. Minä olen totisesti nähnyt pienokaisia

minun päivinäni, ja muistakaa, että minä olen sen sanonut: teidän

pojastanne tulee aikanaan kunnon mies."

Kun rouva Menoux lähti, oli Couteauska ennättänyt häntä niin paljon

imarrella ja tehdä hänelle niin paljon lupauksia, että hän tunsi

sydämensä aivan keveäksi eikä katunut tätä suurta rahanmenoa; ja hän

uneksi jo sitä päivää, jolloin hänen Pierrensä tulee takaisin

punaposkisena ja kukoistavana ja väkevänä kuin karhu.

Kun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.

"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa

siitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?"

Couteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.

"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin,

sen minä voin vakuuttaa."

Kamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.

"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet

minulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se

merkitsee, kun nenäsi liikkuu."

"Poika on hyvin heikonlainen."

"No, _sen_ minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä

lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun

puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa?

Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni

sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."

Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi

mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa

yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun

malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne

pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi

olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste

halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni

maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä,

ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.

"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne

painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon

heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja

keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat

sitä ja takovat nyrkeillään."

Kun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat

istuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat

kainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja

kyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän

kertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli

Célesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen

Rougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada

kuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua

kamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan,

että heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti

lapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta

heidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut

itseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli

kuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä

jäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli

lähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva

Bourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden.

Melkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin

oli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee

lopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin

kauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että

hänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.

"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään

pikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä

oman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli

viisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä

suutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä

sydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun

joku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä

pidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä

saisit vielä yhden..."

"En, kiitoksia paljon!" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä.

"Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi."

"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin

minä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme

kiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä

pesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne,

niin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas,

silloin voi nukkua hyvin."

"Niin voikin, se on varma", myönsi Céleste tunteellisella ja

vakuuttavalla äänenpainolla.

Ja juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä

Rougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta

nyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle

estääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.

"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on

kieltänyt sen!"

Sitten tuli hän raivostuneena takaisin.

"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä!

Olkoot siellä imettäjän kanssa...!"

"Apropos", sanoi Couteauska, "oletko kuullut, että Marie Lebleun

penikkakin on kuollut?"

"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta.

Mutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei

siitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on,

että hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin

ei ole rouvankaan paljoa parempi."

Couteauska heristi korviaan.

"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?"

"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on

enemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole

vielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia

ja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän

kuin sika!"

Couteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi

tahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri

kuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont

on, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet

konjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie

Lebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja

viimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.

"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen

valitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua

liikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä

kaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat."

Céleste ei voinut olla nauramatta.

"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää!

Hän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä

päähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki

ihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen

jonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on

saadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut,

että hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta

tiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän

kokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta

huomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa

ryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä

väkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi

nauraa itsensä kuoliaaksi!"

Hän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen

herrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta

äkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:

"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?"

"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet,

olisivat he tehneet sen jo aikoja sitten."

Nyt soitettiin, ja Céleste kirosi.

"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä

hieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja

valmistautui lähtemään.

"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän,

jonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin

itsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat

vähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan."

Hän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja

keksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. --

Samana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja

Santerren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan

sähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli

innolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta

kuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä

aikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä

suuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna

tilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin,

keltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä

Santerren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa

kävelypuvussa.

Valentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut

jokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista

mielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan

naisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa

ja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta

kuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti

pahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi

tarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän

kuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut

takaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan

ennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima

olisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan,

lyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää,

varsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi

kiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla

mustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina,

siteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä

kaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja

tämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja

kirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.

Hän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin

lievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän

poistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut

pikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.

"Kiirehdi!" huusi Séguin hänen jälkeensä. "Sinä olet sietämätön, sinä et

tule koskaan valmiiksi!"

Nyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että

hän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän

määräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota

ostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus

vastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja

määrättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin

keskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului

etäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.

"Mikä nyt on?" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.

Ovi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja

vihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.

"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas

niin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!"

Hän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli

ihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen,

että hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat

muodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.

"No, mitä siellä nyt oli?" kysyi Séguin kummissaan.

"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa

kehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin

minuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen

aamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä

huomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse

ja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen

hyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa,

pullo oli hänen vieressään."

"No, mitä hän sanoi sitten?"

"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin

häntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui

minua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän

sulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!"

Etäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.

"No, entä sitten?" kysyi Séguin vihdoin terävästi.

"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on

villipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen

häneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja

minä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun

täytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen."

"Minunko?" huudahti Séguin.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.

"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos

siitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun

imettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi;

vihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä

otin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo

itsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti

tekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja

karvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!"

Valentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:

"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis

täytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää,

olisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä

saisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko

kotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis

tapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se

juuri heti, ensimäinen, joka tulee."

Séguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää

olentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli

vihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua

kuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina

seisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät

olisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja

nähdä kaikki.

"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla", sanoi Séguin äänellä, jota hän

koetti tehdä tyyneeksi. "Mennään nyt heti."

Valentine katsoi kummastuneena häntä.

"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole

ketään, jonka huostaan sen uskoisin!"

"Vaunut odottaa tuolla alhaalla", toisti Séguin tulisesti. "Tule heti!"

Kun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä

oli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan

hävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen

haavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka

oli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän

olisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti

hänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja

joka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä,

että nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.

"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun

tyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani

hänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta

minä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska

ainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten

asiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon

lapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin

hassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet

hankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin

olette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi

sitten! Sitten lähden minä yksin."

Ja Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle,

joka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli

vastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä

hänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois,

ett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän

käänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi,

tai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä

painautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa

makasi ja vikisi.

Valentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut

kuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden,

joka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei,

ei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes

sormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin

kauheaan."

Santerre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän

lähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua

hänen käteensä ja sanoi puoliääneen:

"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette

ole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää,

Jumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun

sydäntäni."

Santerre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että

Séguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on

naiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo

Valentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo

käherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän

eteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama

sana.

"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen

tyhmyyksistään. Hän on moukka..."

Sana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella

säälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman

kyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja

te olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun

vaan saan hituisenkin onnea!"

Mathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa

likistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan,

tähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo

oli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu,

jonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen

velvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen

hyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton

sentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin

uhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi

imettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa

kilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus

kummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui

Santerrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä

hyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä

vastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa!

Tuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun

hän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas

itkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi

puolustaa miestään.

"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu.

Jumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse

imettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt,

ett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?"

Hämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois

pitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet

takaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut

häntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan;

silloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.

Céleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että

rouva puhuttelisi häntä.

"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie

Couteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs

imettäjä mukanaan..."

"Imettäjäkö?"

"Niin, ja oikein hyvä sittenkin..."

Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä

murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.

"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva

ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan

imettäjän tänne."

Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut

siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan

imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja

kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja

saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että

Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi

olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi

tulemasta mukaan.

"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja

varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."

Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli

Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias

tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi,

joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että

hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli

imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen

molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä

huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi

sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin

vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä

herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.

"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut

vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi

noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä.

Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle

varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan.

Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut

silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on

myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo

luottaa minuun..."

Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui

kauppatavaransa ansioita.

"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän

on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa.

Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin

terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias

tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen

ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä

takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat

takaisin."

Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan

sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti

Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään

imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei

hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli

kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi

anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten

valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän

ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä

hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?

"Mitä minä kuulen?" huudahti Couteauska. "Pelkäättekö te Marie Lebleutä?

Hänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan

itselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!"

Céleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen,

jonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti

viedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt

kuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun

hän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen

karkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli

mennyt ovelle kuuntelemaan.

"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa

hänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee

heti."

He palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle

vielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä

toinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla

Catichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko

päivän?

"No niin", sanoi hän, "minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen

toimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä

ruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen."

"Luonnollisesti", sanoi äiti levollisesti.

Kun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen

pienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän

noista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.

"No hiisi", mutisi hän, "näitten suhteen ei sentään voi erehtyä."

Kaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja

kantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.

Mathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa

Boutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden,

häpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka

pelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen

maidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän

tuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota

kuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa,

joka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se

uhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja

kaikkia kohtaan.

Mutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin

täydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa

oli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun

Mathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan

pitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:

"Huomennako?"

"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi

ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.

Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton

hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa

oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat

kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin

uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla

huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä

olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan

tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja;

hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita

isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti

ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa

oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten,

joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla

uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat

lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä,

että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he

toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.

Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja

isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin

parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki

herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja

rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi

toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa,

jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa.

Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa.

Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin

kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän

oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia

liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten

kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi

hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai

ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja

hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat.

Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan

turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä,

jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla

nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä

siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana.

Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka

Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin

hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli

hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi

siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä

kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku

Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa

kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka

kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä

hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla

lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään

Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä

huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan

Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.

"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän

Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä

herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän

aikeistanne."

Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen

luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta,

jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä

lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi

Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin.

Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan

varmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut

katosivat.

Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja

Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä

piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään

samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli

Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä,

koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja

antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.

V

Sinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne

Gervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista

liikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti

oli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta,

taivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja

rohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he

ruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi

kilpaa kolmen veljensä kanssa.

"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?" kysyi Mathieu iloisena.

Mutta Marianne viittasi sylilapseensa.

"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä."

Mathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse

raskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän

oli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi

elää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa

ensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään,

riippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti

tulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa

avulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän

jälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin

itsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden

Chantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin

tulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen

elämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden

he kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän

tahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan

päämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän

kruunaamiseen voitolla.

"Siis ... nyt se on tehty!" huudahti hän innostuneesti. "Ja olkoon maa

meidän hyvänä äitinämme!"

Hän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan

metsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen

ylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa

ainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien

kuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi

kuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan

tutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti

tehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja

hänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros,

joka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä

saanut kosketella.

Mutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa.

Hän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa

huolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja

voimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän

niihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka

kimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva

linnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.

"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana ... ole hyvä ja anna

meidän pitää korvamme eheinä." Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi

hänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva

lähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi

kuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa

kuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain

työmiesten, jotka taisivat ammattinsa.

Hän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla

tavallaan:

"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen

minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus

kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on

tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan

reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa

virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."

"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset

maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä

se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas

elämänsä?"

Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:

"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes

se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki

on teidän omaisuuttanne."

Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa

mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten

kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen

kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi

lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa

vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi

auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama

paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon

suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää

uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.

Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen

renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana,

ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja

antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea

herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä

rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin

siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä

marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa

siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa

lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi

kadonnut ja paennut maan sisään.

"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän

menee talvikortteeriinsa."

Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä

suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli

sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:

"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin

tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."

Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.

"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee

puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"

Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria

ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä

maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä

leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä

kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea

niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt,

koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi

aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin

maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.

"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."

Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla

kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin

päähänsä ruveta kylvämään. -- Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa

ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat

juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki

kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja

kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi

samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle,

kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä

moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo,

joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.

Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon

rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin.

Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä,

harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita

viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat

ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä

toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun

he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä

uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet

puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen

sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt

tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta

heille...

He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista,

mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He

tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia

niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta

lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan,

jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas,

maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin

kukkia ja kauniitten naisten kuvia.

Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi

hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja

vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna

leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät

kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä

kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:

"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä

surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan

miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja

minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä,

vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren

omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä.

Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa

surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota

heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän

tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he

koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin

viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät

turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi

ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he

niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin

kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan

eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi,

jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat

hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen,

aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden

päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle

toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut,

aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen,

että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja

erillään elelee hän nyt."

Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan

marraskuun ilman.

"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo

lapsia."

"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on

aikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin.

Mutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä

sitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä."

Hänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin

olisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.

"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan", sanoi Marianne, "jos se

on jo myöhäistä?"

Rouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas

nauramaan.

"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte,

miten hassulta tuo ajatus kuuluu!"

Hän punastui ja kääntyi mieheensä.

"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi ... emmekö saa

lapsia?"

"Se on aivan niinkuin te sanoitte", huudahti Angelin, "että tuolla

pellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan

tähkää."

Nyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän

heitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä,

aivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen

nukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin

kesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa

aarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa

elimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut

Mariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi,

että maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen

maahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta,

joka juoksee maailman suonissa.

Kaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin

ja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse;

he olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla

soilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön,

jossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana

kuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin

kuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa

kehdossaan.

Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt,

ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti

leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset,

Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän

pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja

Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä

kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta

syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten

nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa

viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa

yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita

huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi

voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen

keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin

kuului hänen hengitystäänkään.

Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta

metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen

huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut

heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.

"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet

ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te

voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien

noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet

hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me

palaamme sitten heti Pariisiin."

Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä,

ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän

noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen

alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut,

hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos,

ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen

vapauden olla hieman pilkallinenkin.

"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan

aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä

siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne

satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"

"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin

kesäkuussa katsomaan."

Beauchêne keskeytti heidät.

"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy

kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin

Séguin?"

Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti

mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat

käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he

olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:

"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä

yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee.

Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä,

pitäähän sitä huvitellakin."

"Me huvittelemme äärettömästi", sanoi Mathieu osoittaen

talonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen

perhe-elämänsä.

Nuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat

näitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja

ja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin

hajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän

silmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he

pudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän

mielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli

kummallinen makuaisti.

"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani", sanoi Marianne hellästi.

"Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö."

Kohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja

ihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri.

Hän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän

saattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja

ajattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän

lämpimämpi.

"Vai niin", sanoi Mathieu, "ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä

kanssani?"

"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!" vastasivat molemmat

samalla kertaa.

Lieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi

Beauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi

ilma.

"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä

lupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja

viivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte

näyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin

nähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!"

Kun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut,

istuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen

lämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä

sitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska

Pariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen,

rauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään

jäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä.

Istuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua,

aivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen,

vastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan

olleet hänen mielessään.

"Nuo ihmiset eivät rakasta, he eivät kykene rakastamaan! Rikkauteen,

valtaan, kunnianhimoon, huvituksiin -- niin, sellaisiin he kykenevät,

mutta ei rakastamaan. Nuo aviomiehet, jotka pettävät vaimojaan, eivät

rakasta edes jalkavaimojaan. He eivät ole koskaan tunteneet sitä suurta

intohimoa, joka on maailman sielu, se soihtu, joka sytyttää ikuisen

elämän. Ja se selittää kaikki. Se, jossa ei ole tuota intohimoa,

rakkautta, se on ilman rohkeuttakin ja ilman voimaa. Ainoastaan

rakkauden avulla voidaan luoda. Mitenkä voidaan vaatiakaan, että meidän

aikamme ihmiset olisivat kelvolliset pitämään suuria perheitä, kun

heissä ei ole rakkautta, joka yksin ilman kehnoja tekosyitä täyttää

elämää luovan tarkoituksensa? He valehtelevat ja käyttävät

ehkäisykeinoja sentähden, että eivät rakasta. Sitten saavat he kärsiä,

mitä pahin henkinen ja ruumiillinen turmio kohtaa heitä sentähden, että

he eivät rakasta. Lopputuloksena on pelkkä viheliäisyys, sen

yhteiskunnan häviö, jonka saumat natisevat päivä päivältä yhä enemmän.

Kas siinä se totuus, jota minä olen etsinyt! Se on intohimo, se on

rakkaus, joka pelastaa. Se, joka rakastaa, synnyttää, luo, se on

vallankumouksen ritari, ihmisten kasvattaja sitä maailmaa varten, joka

tuleva on."

Ei koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän

avioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se

oli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi

vertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta

vapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien

halveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi,

koko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta

voimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä

sytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät

jälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja

voiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä

oli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he

olivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli

jumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän

päälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla

äänenpainolla.

"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei

tarvitse enään minua..."

He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen

hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat

ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli

siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos

ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat

sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. --

Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja

aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun

Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle,

hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut

alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta

viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti

smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina,

sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa

vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta,

tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata

menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi

vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli

vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan,

itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti

nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa

askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni

isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:

"Hän kävelee, hän kävelee!"

Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä

siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain

sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti

katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon

uusia lehtiä on kasvanut.

"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun

luokseni. Gervais! Gervais!"

Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika

uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja

huitoen ilmaa.

"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.

Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka

yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja

hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.

Kun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta

tyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja

vielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen

ruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän

juhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä

ollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän

innolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko

lorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa

tulevalle sadolle.

Peltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen

kylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika

oli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon

katselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa,

joka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi

ja mies huudahti pilkallisella äänellä:

"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?"

Mathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He

tiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista

yritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit

tekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli

hyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja

uhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä

hänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan

jauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt

täällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja

voisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että

ei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän

kihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla

tavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut

myöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.

"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi

kieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä,

kypsyykö vilja myös."

Mathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.

"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan", jatkoi Lepailleur, joka

välttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, "niin saatte nähdä,

että se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan

tiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka

ovat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin

huono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli

mennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette

kyllä vahingosta viisaaksi."

Hänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi

päätään ja sanoi sitten Mariannalle:

"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan

laita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset

tuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina

saa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin

petetyksi. Saattepa nähdä sen."

Vastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen

kuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja

Mathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon

tietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:

"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti

ja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun

minä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt

rakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se

voisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla,

kaikkialla!"

Hänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri

melkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa.

Hän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä

tietä.

"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea

yrityksillenne!"

"Kiitos!"

Sillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti

Mathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi

päältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa

olevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin

voittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet.

Mathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin

että he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne

rauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä

voinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten

tyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti

pieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli

maan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi

ikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus

kuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista

lapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista

laihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka

kevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset

miehiä.

Kolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit

lupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat

saaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat

hiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä

yksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut

rautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat

näkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua

talonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja

käsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton

hän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun

hän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan

alla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja

joka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen

kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään

ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin

ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä.

Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja

voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja

kiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan

ihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat

välinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää

täynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään

katseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat

hämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun

jäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet

aavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen

heräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli

muuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja

varsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun

hän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu

ostaisi uuden alueen tästä maatilasta.

Kun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut

pieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista.

Marianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän

viimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden

vierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki

kuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein

kaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka

ei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen

suuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet

kätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen

viidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli

hedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde

oli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne

sysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä

tavoittelivat äitinsä rintoja.

"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään

muuta kuin soppaa."

"Miten kauheata tuo vieroitus on!" sanoi Constance. "Onko hän antanut

sinun nukkua yöllä?"

"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta

aamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen.

Minulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan."

Beauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista

sikaariaan, ja Constance vetosi häneen.

"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka

Maurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme

saaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon,

että se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän

lapsia."

Hän nauroi, ja Beauchêne huudahti:

"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että

hän on sairas!"

"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve.

Muuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä

tiedän, että hän on hyvin terve."

Puutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita

oli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice.

Viimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan,

mutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella,

miten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä

unelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille

sukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta "moukanmaalle" olivat

ainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei

enään ollut olemassakaan.

"Niin", sanoi Beauchêne, "harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia

pieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa

työtä ... eikö totta, Mathieu?"

Mutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman

nähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka

syvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain

kohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot

tunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin

jono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten

taloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli

koottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä

kuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki,

mitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.

Mathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä

enemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan

ja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi

ympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan

ohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat

kieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa,

joka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät

surulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja

murhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään

päivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.

"Miten teidän Reine on sievä!" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen

surulliset ajatukset. "Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin

pikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin."

Morange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä

kyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä

enemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä

näköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella,

joka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä.

Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä

onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota

hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta

ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja

sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.

"Oh", sanoi hän, "naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta

neljäntoista vuotias."

Kaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista

vuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä

kuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut

liian aikaista erotiikkaa.

"Muuten", jatkoi isä hyvillään, "on hänellä jo ollut sulhanenkin.

Paroonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä

vaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta

miljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä

tahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta."

Hän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti

huomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän

mainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan

häpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.

Marianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki

kysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta

hänen polvilleen.

"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni

tahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran

kanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.

"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on

kylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä

huutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa."

Valentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli

vieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän

kuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas

pois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä

Catichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli

karkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy

luopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen,

miehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt

ollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée

huusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli

vienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään

muut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä

vastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä

siihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.

"Oh", sanoi Marianne, "jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken

muun unohtaa."

"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?" huudahti Séguin

kiivaasti. "Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten

minä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana."

Kun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.

"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et

nähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre

heitä."

Santerre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan

kohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja

alkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät

pikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.

Constance kääntyi nyt Valentinen puoleen.

"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko

onnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän

aina sen kuulla."

Kun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan!

Hän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi

pilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka

kamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne

vaikenivat.

"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua", sanoi

Constance Mariannelle. "Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei

voi muuta sanoa."

Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä

itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen

iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli

ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle

kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua

paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:

"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on

loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."

Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin

miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen

luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka

Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka

uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän

nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä

riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka

hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän

katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain

lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui

hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa

hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon

sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma

tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee

tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi

häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin

kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen

vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus

täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät

ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan

vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se

aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti

vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat

toisiaan.

"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin

nyt tuli?"

"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.

Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän,

mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:

"Ah, kuinka oikeassa te olette!"

Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei

ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä

toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät

iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se

on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!

"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.

Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja

suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua

päivänpaisteisessa puutarhassa.

"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti

päätään.

Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää

tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:

"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"

Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli

päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän

samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus,

ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen

päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten

kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa

uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja

nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat,

synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.

(_Ensimäisen osan loppu._)