I
"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää
hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa sinä vaan
vuoteessasi ja nauti lepoa."
"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä
vettä", vastasi Marianne.
Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.
Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen
taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta
Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne
oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda
itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta
maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että
hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt
sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi
siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän,
että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.
"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa kuin
sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä
tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa
yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"
Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen
suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn
vieressä.
"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla
vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"
Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut
kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat
yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento
lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla
isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista
ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi
silmänsä, huusivat he vilkkaasti:
"Hän näki minun!"
"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään."
"Tuo pikku enkeli!"
Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot
sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He
löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta
yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä
kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät
itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.
Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä
auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé
kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona,
päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen,
pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti
sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta;
näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä
jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan
ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen,
kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä
ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen
heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut
kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.
"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan
hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."
Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen
vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan.
Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada
vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa
viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.
"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle
pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon."
Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka
jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén
ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He
olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin
sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät
ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.
"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin pojista.
Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:
"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että
mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti
hänet torilta!"
Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi
itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi
kimakalla äänellään:
"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"
Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos,
sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä
käsiään.
"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos
leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla,
että kuulemme äänenne."
Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja
potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli
lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut
aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo
näkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen
ja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen
huutoonsa:
"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian
valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä."
Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen
valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta
flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja
hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten
selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin
valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä
käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti,
aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman
verensä.
Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.
"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"
Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat
liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:
"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää
meidän suonemme keväällä!"
Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista
näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa
auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen
äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä
monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi
sen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli
kivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten,
uutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään
ole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän
kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin
hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan
tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat
terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.
Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt
taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva
Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.
"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin
kyllä ottaa vastaan heidät."
Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa
Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja
poluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen,
kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli
vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä
kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi
heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla
viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli
tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella
olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he
tapasivat joka päivä.
"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin
sointuvalla äänellä alhaalta.
Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa
suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.
"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo
täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.
Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä
sisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te anteeksi, eikö totta?"
Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut
leivonen:
"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja
kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten
pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun
hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein
hupainen katsella."
Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin
lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.
"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat
inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä
kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä
on hauska katsella."
"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte", huudahti
Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä..."
"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo
lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä
viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää
kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."
Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta,
aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua;
luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha,
päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan
ainoastaan itseään ja rakkauttaan.
"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"
"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies
leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja
viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella
toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."
Mathieu nauroi.
"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä
siitä."
"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en
voi, jos minä menen toisten luo?"
Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta
tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille
voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin
uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa,
vastenmielistä!
"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian
paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."
Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista
levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä
ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan
ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan
tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu.
Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset
ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:
"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme
ottaa imettäjän."
"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää
itse, se olisi hulluutta."
Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta
hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista
vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.
"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin
sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni,
vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä
tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua
runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt
velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen
pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi
äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja
hengen eteen."
Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella
katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä
väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän
unelmoivalla äänellä:
"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin
mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta,
syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun
lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä
vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen
olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy
saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni!
Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään
häneen; se on nautintoa."
Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka
liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:
"Sinäkin olet tässä lapsessa..."
"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin
aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa
vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse
lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"
Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet
vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.
"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.
"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän
kuukautta ajattelemisen aikaa."
Nyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja
se oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen
kivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut
ylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.
"Herra Jumala", sanoi Claire, "millaista sitten tulee, kun tusina on
täysi?"
"Oh", sanoi Marianne, "talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he
huutaisi. -- Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian
kuin saan lähteä ulos."
Maaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen
verhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla
ylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina
päivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä
mukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi
hän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei
tähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden,
jota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut
rikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut
muuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää
terveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi
väliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka
vaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten,
jos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos
uusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut
avautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria,
hankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi
antamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin
linnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi.
Ja nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin
syntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että
Marianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka
hän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi
välttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää
takkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä
ja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna
Janvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta
ensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen?
Se oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman
synkistytti ihanaa kevättä.
Pahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää
ijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa
jonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi
seitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa
suurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin
runsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää,
yhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja
kauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli
maa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä
kävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä
laajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon
ääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa
kimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen
mieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia,
jotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut
kenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli
vielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä
valmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan.
Miksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän,
miks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä
metsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään
hedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen
ihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä
välikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle
uutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä
varoista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen
mietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.
Fromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne,
joka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten
edellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla
aikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä,
että kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen
matkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Mathieu. "Minä olen, kuten tiedät,
aivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan
estäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista
myllylaitosta sijaan, jos se olisi minun."
Pihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen
rakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain
sylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä
ja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat
nuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä
kuoppaa pienillä käsillään.
"Muniako?" sanoi Lepailleurin vaimo. "Kyllä meillä niitä on."
Hän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen
makasi vaunuissa.
"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"
Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä
vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:
"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa
sellaiseen."
"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on
maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."
Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin
haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha
myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut
rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet.
Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset,
jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei
tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei
tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa
lannasta ja siemenistä!
"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne,
panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."
"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä
se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset
näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."
"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu,
"niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan
mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."
"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät
vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te
menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen
tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"
Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka
aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli
matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että
hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli
palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun
hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan
leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat
eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja
laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta
heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan
sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.
"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei
enään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes
juomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin
hankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä
lapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin
vähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon,
ett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea,
jos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että
Pariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän
myyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja
koettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin
lantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä
sellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika."
Mathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies,
ylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn
äidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja
kirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä
oli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki
maaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä
kasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.
"Te olette väärässä", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen
kären keskustelulta. "Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha
rakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen
kaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo
on nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä
vieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä
rakkaudella."
Mutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.
"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!"
"Mikä minua enimmän kummastuttaa", jatkoi Mathieu, "on se, että ei
kukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota
äärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi
tehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita,
metsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä
hedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!"
Lepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään
voinut olla nauramatta.
"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä
sanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin!
Vaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan
tynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun
iso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee
näkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä
minulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi
tuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan."
"Niin, kuka tietää", sanoi Mathieu. "Rakkaus saa aikaan ihmeitä."
Vaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi
nyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen
miehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he
täydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon
tukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan
saada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi
tulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin
vaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut
kuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.
"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me
panemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä
tulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma."
Eräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli
kävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä
ajatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet
iltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun
he olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan
tammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta
metsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään;
oikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja
hedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten
takana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä,
joitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää
olentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto
majesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän
häikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui
leviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää
joka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa
rikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu,
voimakas ja tympeä, täytti ilman.
"Älkää menkö liian kauvaksi", huusi Marianne lapsille. "Me istumme tässä
tammen alla ja rupeemme pian syömään."
Blaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli
heitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He
olivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina
heidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli
päästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat
kukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet
laskivat ravia pikku sisko selässä.
Mutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen
ja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä
puhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena
viljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka
lorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että
Mathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin
hän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan.
Marianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän
odotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.
Kun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita,
erivärisiä maisemia, huudahti Marianne:
"Katsohan, katso tänne!"
Hän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka
peitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus
käyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään
ja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja
salamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin
silmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden
hänen silmäinsä edestä.
"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt
hän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis
aarteeni!"
Hän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi
katseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.
"Katsohan!" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä
kumartunut lapsen ylitse. "Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin
pian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!"
Mariannekin purskahti nauruun.
"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten
iloinen minä olen!"
Isä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin
huomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.
Marianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän
ympärillään nuoressa vihannuudessa.
"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään."
He tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu
oli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti
esiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki
neljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista
katsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi
siitä, ett'ei hänelle ensin annettu.
"Niin, se on totta, minä unohdan sinun", sanoi Marianne iloisesti. "Sinä
saat osasi. Aukase suusi, rakkaani."
Hän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon
rintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa,
joka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka
katselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan,
sillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa
tulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen
runsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat
kasvitkin imivät elämää maasta.
"Miten nälkä hänen on!" huudahti Marianne. "Etkö ole tekemättä pahaa
minulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!"
Mutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen
ahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan
suonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla
ilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli
hautonut.
"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa
kuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen.
Heitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka
pakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä
minä ajattelen?"
Marianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.
"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä
aavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut
kysyä, minä odotin."
Mathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.
"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin
teräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin
sellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se
on vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole
äitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille,
typerille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos
tulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa,
antautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen
uusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen ... silloin saadaan nähdä
hänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän
lukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled
tuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä,
vielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas
ilosta ja runsaudesta!"
Hän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.
"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka
ulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten
välissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä
mitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta
varsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat
muuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen
reunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää
tämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti
kaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja
vilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki;
edessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue
Janvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja
kivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin
yksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet
tuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille,
jotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä
olen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman
laskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi
luoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta,
kokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja
isämme auringon, koko elämän lähteen avulla."
Marianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä
innostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä
hän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:
"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit
ajatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän
rikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme
pääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?"
Mathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili
hän.
"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun
kunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla
Chantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka
tapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin
pilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä
olen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä -- niin, hyvin
vaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin
varmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa,
jossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän
maatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja.
Sittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun
rakkauteeni. -- Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle
ahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa
voimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on
paljon!"
Blaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän,
ja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli
antanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut
hedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin.
Hän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta
lorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne
maitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti,
huhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka
peitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän
tämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta
maitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se
maitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista
satoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä
ja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka
alastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.