IV

Kun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä,

muisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli

maininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt

rouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut --

hän oli niin "palvelukseen halukas" ja teki "vilauksessa" tehtävänsä.

Mutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli

vuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti

vastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen

oli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen

ajatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.

Morange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan

jo ensi kysymyksestä.

"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun.

Mutta minkätähden te sitä kysytte?"

Hän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin

salama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä

äkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu

tehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin

huulin.

Sitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli

muutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.

"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin

tiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä

me voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä

erittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin

taitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva

henkilö."

Mathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito

rouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni

ensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva

Rouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen

talo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja

haiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli

kätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma

ja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva

Rouchen nimi.

Kun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina,

hänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön

hajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden

vuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa

iho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan

kasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset

liikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän

oli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla

passittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi

muuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on

jälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli

järjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut.

Mathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.

Se pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La

Boëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta

valkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti,

että siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon.

Alakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka

tuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle

oli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin

suurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli

hyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien

äänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut

haittaa.

Ensi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun

työhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja

kolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan

kaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan

yksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi

rouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen,

hieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon

edistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi

tarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin,

mutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian

likaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito

lähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja

se tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli

saapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.

Mathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa

frankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva

suuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin

hyväluontoinen.

"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta.

Meidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme

diploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi

tulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää,

ennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni

meistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut --Jumala

tietäköön, millaisilla ponnistuksilla -- saattaa sellainen liike kuin

minun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus,

uhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä

leikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin

vakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko

varovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes

aavistakaan."

Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää,

että hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.

"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta

tänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa

hommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin

viisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan

alistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy,

mistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää

minun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He

ovat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä

naisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne

määrättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja

terveellisimmän pakopaikan."

Suurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi

silmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta

herra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää

affääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta

sinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin

kuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi

sellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun

kanssa.

Kaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.

"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee

tietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne

huoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma

siitä, että meistä tulee hyvät ystävät."

Vasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja

kuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli

vaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän

hellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä,

päivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia

noita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera

koetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista,

joihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä

hän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta

osanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Hänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut

vastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli

hänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle

ja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi

nyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.

Kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle.

Eräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli

alas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi

hyvinkin mennä sinne, sillä "rouva" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän

antoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa

kerroksessa ja sanoi:

"Rouva, täällä on herra."

Kun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.

"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole

laita ... tehän olette niin hyvä."

Hänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut

niskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä

selän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö.

Hän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä

lankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.

"Oletteko te sairas?" kysyi Mathieu.

"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen;

sentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta

ylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen.

Täällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani,

minä asun kuin prinsessa."

Mathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat

kukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi

vieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän

erillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja

kuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin

korkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään

kirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden

lähimpänä olevan talon välistä.

"Niin, eihän tämä huone ikävä ole", sanoi Mathieu.

Hän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään

sen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se

oli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet

ja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti

kahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka

oli sängyssä matkalaukun vieressä.

Kun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine

hänet.

"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?"

Hän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen

vahvasti englanninkielellä:

"Yes, maksama."

"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?"

"Yes, yes."

Kun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän

ymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja

hän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen

viereensä ja keskeyttänyt.

"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen."

"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut

näin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan.

Minä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan

kuin mahdollista."

Hän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän

kantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä

äidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään,

mitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli,

että Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja

sanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä,

että olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä

Norinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei

ollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he

olivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton.

Hän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi

itsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden

saastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on

mahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa

tuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.

Sitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo

oli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.

"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset

ovat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja

vaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään

likaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos

osaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on."

Ja hän tahtoi mainita esimerkin.

"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias

palvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet,

eikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän

paikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä

kaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli

kokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo

poika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti

heti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja

vaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän

on niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta

tilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu

yksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että

köyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on

ilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine... niin siinäkin on kokonainen

historia, jonka Victoire on saanut kuulla ..."

Ovi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:

"Mutta tuossahan tulee Victoire!"

Mathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä

viidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset,

pystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan

häpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi

tahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu

näkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää

Pariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä,

jotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin

nimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa

ja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?

"Eihän Amy lie vielä mennyt?" kysyi hän. "Minä tahdon sanoa hänelle

jäähyväiset."

Kun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli

esittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua

englannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei

voinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen

lisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin

tuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten

täällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla

samoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta,

kahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa

kolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin,

palasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan,

joka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän

vähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.

"Se on hyvin mukavaa", sanoi Norine. "Meidän luokse saapunee joukottain

sellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei

kenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku

nunna ... niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on

Ranskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin

laitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen

jossakin hartauskirjassa."

"Joka tapauksessa", sanoi Victoire, "on hän hyvin hieno; luonnollisesti

ei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava."

He vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti.

Miten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti

olevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti

Ranskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja

mikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä,

ei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei

heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän

oli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat

toiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa

häneltä jäähyväiset.

"Voikaa hyvin", sanoi Norine, "ja onnellista matkaa!"

Englannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota

kaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.

"Yes, voi hyvin ... te myös."

"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!" lisäsi Victoire

ajattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon

paukkusuuteloa.

Nyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos

tyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni

palvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:

"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo

jättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!"

Kun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä

häveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä,

ja jatkoi kertomustaan:

"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole

liiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme

luonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä

myymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja

hänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen

neljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian

tietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän

käyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen

tulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä

vuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan

keskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen

korttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten

keskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta

rakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että

isät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat.

Mutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän

tahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin

saaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan

tule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää

tietämättömiin. Kas se on kaunista!"

Hän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven

takana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti

Rosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:

"Tahdotteko nähdä hänet?"

Ennenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki

Mathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli

madonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat,

siniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja

lempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan,

vaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin.

Mikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli

rakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko

poistua tieltä kuin kummituksen!

Norine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:

"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani.

Tehän tiedätte, miten te minua ilahutatte."

Mathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten

eri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren,

herrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava

luottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki

säätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä,

jotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia

onnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat

sisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella

kunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja

soitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi

tuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.

He unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa

oli tapahtunut.

"Te tiedätte ehkä", sanoi Victoire, "että rouva Charlotte, tuo hieno

nainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen."

"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut", huomautti Norine.

Neiti Rosine näytti viattomalta.

"Minä en ole mitään kuullut."

"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä", selitti

Victoire. "Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois.

Hänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit."

Nuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen

synnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä

verta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy

välttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?

"Ei, hän ei voi menetellä toisin", sanoi Victoire, "ell'ei hän tahdo

saada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo

ihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan.

Mutta tehän muistatte tämän asian ... te, neiti Rosine, tunnette sen

hyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki

asiansa."

Rosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli

surullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä.

Rouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan

varma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli

kauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun

yläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään

kauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja,

koruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen

sanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa

raa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla

itselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin,

jonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten

tuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä

hänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt

suunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt

ja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin

asuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän

pari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä

ilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi

ajatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja

menetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei

enään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen

synnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä

suurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen

tuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää,

että hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta

päivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan

yhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö

hän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli

kysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut

itse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä

suuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen

kauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei

koskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän

on ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän

aamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet,

ja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä.

Tuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän

olisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla

yötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana.

Synnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä

aikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli

äkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä

mielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka

palasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!

"Avatkaa ovi", pyysi Norine, "minä tahdon nähdä, kun hän menee

sivuitse."

Victoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa

kuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen

tukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi

ollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan

surua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän

pysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.

"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille

jäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään

menestyy... Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon

teille parempaa onnea!"

Hän vietiin pois, ja katosi silmistä.

"Hän sai pojan", sanoi Victoire. "Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja

hän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti

sitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen."

"Se oli suuri onni hänelle", sanoi Norine.

"Niin olikin", myönsi Rosine. "Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole

mitään iloa."

Mathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina

näkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman

marttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo

kolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli

purkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren,

joka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi

huomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen,

hyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen

sukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla

kummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun

kunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien,

vääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos

oli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli,

että yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja,

salaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli

välttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja

lapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana

elämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt

kunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan

täynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi,

hyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen

siemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva

ihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui

epäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi.

Niin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän

heitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka

köyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä,

rikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät

salaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin

salaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne

joka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia

uusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet

usein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?

Kun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun

puhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen

aamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja

voi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu

lupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki

päälleen.

Mathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen

huoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä

keittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa,

jossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut,

istui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva

Bourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti

taskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu

herätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi

talon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta

raskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli

nähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon

seuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä

olla, millainen oli ruoka ja hoito.

"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on

vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne,

ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona,

ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on

jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei

ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa

tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän

kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä

kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty

kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla

on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin

lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin

jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän

kaikkein kurjuutta."

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin

kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni

on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta

siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on

minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä

luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen

sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"

Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu

nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä

odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista

kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden

vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän

istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva

Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen

pienimpiäkin liikkeitään.

"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä

kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä

kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian

paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"

"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.

"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan,

millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia,

että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan

ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on

käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä,

jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa

olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen

talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös

sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli

siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."

Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli

innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin,

mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.

"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti

työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."

Toinen alensi äänensä.

"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ...

erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se

oli aivan äskettäin."

"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät

sellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa

pidetty."

Syntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:

"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta

tällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois

työstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni,

minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en.

Pienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan

katumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä

hänen nimensä on?"

"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut

tuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun

varrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä

päivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään."

He vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa

ovella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren

nojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän

oli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen

viimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja

vaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita

naisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä.

Kuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta

kahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.

Siinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili

äidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa

hehkuivat tuskasta ja häpeästä.

"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita

minä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä."

Kun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu

Mathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän

oli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla

äänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen

keskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti

kauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen,

sanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän

tarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle,

että hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.

"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!" huusi kaunis Norine

portailta, punaposkisena ja onnellisena.

Kun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa

näki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa:

se oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että

Morange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi

kätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja

neuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että

ohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen

vaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään

kuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he

taistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän

kertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina

maata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran

tunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet,

sillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden

alakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas

ja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen

nähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua

Rocherkadulle.

Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he

itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä

varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta,

juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi

erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot

katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin

tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan

porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan

keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat

vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään

epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo

tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo,

joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.

Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän

yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina,

päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina

hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja

affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä

salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen

vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä

halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa

elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä

viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana

rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki

menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa

tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä

hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä

katuojan lian kanssa.

Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa

auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva

Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä,

joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta,

likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi

ajatellakaan.

V

Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset

synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui

rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli

Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta.

Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen

ulkopuolella.

"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että

se tapahtuu tänään."

He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen

viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:

"Onko sinulla tuskia?"

Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.

"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki

kuntoon, saammepa sitten nähdä."

Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon

valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut

pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään

naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.

"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä

onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"

Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle,

katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.

"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla

liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"

Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa,

viiltävää kipua vastaan.

"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan

pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä

suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele,

sillä silloin sinä saat minun itkemään."

Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä

hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.

"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla

iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä

yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena

ja voimain antajana!"

Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin

tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne

ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on

lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli

erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne

häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu

kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä

aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat

he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön

pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu

jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset,

joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo

päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä

mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli

kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä

tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli

vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta

tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden

molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä

tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää

Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä

eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.

"Minä menen sinne", sanoi Mathieu. "Siellä minä saan tietää, pitkällekö

on tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani."

Kun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar

oli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja

odottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan

tuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun

itsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise,

Denis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä

ja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä,

jolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli

ennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa;

silloin soitettiin ovikelloa.

"Siellä on ehkä tohtori!" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen

luokse ja kiirehti nyt alas.

Mutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen.

Ensin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli

tätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei

voinut salata kummastustaan.

"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?"

Kassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.

"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!"

Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.

"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä

tulen sitten noutamaan sinua."

Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa

olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut

hillitä itseään tyttönsä tähden.

"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"

Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi

puhua.

"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole

kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on

matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan

häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on

välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona,

teidän täytyy heti tulla minun mukaani."

Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.

"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."

Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi

häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi

hänen suunsa.

"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa,

niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä

tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy

tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua,

minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi

yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi,

minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen

teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"

Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja

tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että

tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki

voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.

"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin

seurata teitä."

Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt

tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla

ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.

Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun

tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt

tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi

Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja

lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti

tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.

"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli

häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin

niin pian kuin mahdollista."

Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä,

joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta,

jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän

palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän

sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän

jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.

Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä

menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.

"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"

Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät

kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän

kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen,

että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen.

Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin

synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän

tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän

on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.

Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi,

minne nyt ajettaisiin.

"Ajuri kysyy osoitetta."

"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on

eräs halkokauppa."

Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange

oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa

oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän

hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie

kuolonkamppailussa.

Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän

lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta

alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.

"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä.

Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei

voitu pysähdyttää."

"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"

Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:

"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta

he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."

Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:

"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun

hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos

ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että

vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle!

Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin

suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen

huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva

tukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!"

Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi

oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei

voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita.

Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.

"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla,

sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei

tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle

parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa

hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi

olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut

vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana,

jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja

hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine

varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani

vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat

sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen

hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään,

miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata

yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun

vaimoparkani?"

Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi

nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän

lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin

silmäyksin ympärilleen.

"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä

kärsin!"

Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui

hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus

osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa

kyyneliin asti.

"Kiitos, kiitos!"

Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange

ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen

hänen mukanaan.

Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi

Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut

päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.

"Odottakaa tässä..."

Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:

"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun

ilmoittaa ensin rouvalle!"

Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle

ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi

emäntänsä luokse.

Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin

käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa,

likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi

Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit

kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat

mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan

olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset

kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista

rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet

hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen

siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla.

Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista

olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän

esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja

hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut,

ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään

vahakynttilää.

Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista

untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan

kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo

jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin

murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan

tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja

huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän

polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta

sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut

jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä

vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.

Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä

tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet.

Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä

aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli

sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan,

maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon

herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa

eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän

säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti

Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa

kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa

viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten

voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu

tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti

rouva sen ja kuiskasi:

"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani,

minä haluan puhua kanssanne."

Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua

kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä

aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."

Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet

shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen

-- joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan

-- ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.

Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva

Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä

kohtauksesta ja huudahti:

"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun

täällä."

Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut

Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan

olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen

emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin

synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä

oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan

odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota,

jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.

"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä

eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä

sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin

hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää

paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on

eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja

panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista,

mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi

halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"

Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän

oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut

niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi

sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä

lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi

tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha

sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein

tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät

lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli

viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit

sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana

päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo

lapsi oli luultavasti kuollut.

"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin

hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme

viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään

nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen

minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen

vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte,

ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"

Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli

Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli

hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi

kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan.

Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.

"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko

rouva jo saanut lapsensa?"

Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että

hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.

"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä

olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."

Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa

oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä

hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan.

Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär,

luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.

"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä

huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee

elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne

epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen

itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos

hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin,

joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka

häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä

ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte,

se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla.

Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin

itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."

Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän

joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse

ensimäiseksi poliisin kynsiin.

"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi

Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä,

sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen,

mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."

Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen

näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.

"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh,

jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa

kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun

minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta

kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut,

minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan

muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi

olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei

minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten

aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan,

vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"

Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi

kiihkosta.

"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin,

vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin

kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja,

joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa

teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain

naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin

varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka

tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan,

hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo

lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä

ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli

tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi,

joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen

täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin

luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin

ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta

tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki

vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja

kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä

tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla.

Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä

julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä,

he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen,

kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän

minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi

monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta

lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon

sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin

on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka

avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun

sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa

mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme

menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen,

jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan

on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen,

joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta

mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan

erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja

vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy.

Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt

elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa

sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."

Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti

Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä

sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja

kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä,

sanoi hän vilkkaasti:

"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan

pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava,

vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni,

mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään

käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian

lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului.

Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena

noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa

hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä

minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli

kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä

suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut.

Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän

päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei

tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella

mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti

huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla

vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja

nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen

jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti

keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä

lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus.

Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole

koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon

vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä

teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin

tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt

laupeudentyön?"

"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut

kertomusta.

Mathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut

korkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä

johtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja

salaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia,

sukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa

salaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja

kohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden

silmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut

hengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee

ensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat,

kaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin

sanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä

ei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin

neljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat

mukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä

viheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu

työnsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat

Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden

luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin.

Jumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä

kiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus

äidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle,

joka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve

tappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti

äänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai

kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle

elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa

kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti

kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten

oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli

itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän

havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon.

Monet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein

polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui

viljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä

turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä,

kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein

kuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan,

joka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän

suurta satoa varten.

Mathieu nousi nyt.

"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on

tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta

naista täällä?"

Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.

"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä

kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta,

lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä."

Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo

lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi

surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas

muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:

"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se

täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata

itsensä palasiksi hänen tähtensä. -- Hyvästi, herrani, ja muistakaa,

mitä olette luvannut."

Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja

koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien

kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään

voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat,

esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella

äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä

ikuista untaan:

"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän,

minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni

anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että

minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan

tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että

olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän

ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle,

että se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah,

kuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen

mennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."

Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin

nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla

soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:

"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin,

kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä

tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te

olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian

paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin

pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän

joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella,

tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa

pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni

tuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa,

me teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme

varmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia

myötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät

molemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei

äidin mukanaan."

Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa,

viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja

alkoi sitten puhua Reinestä.

"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä

kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko

hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa

hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua,

antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä

istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään,

minä en häiritse ketään."

Hänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia epäröiviä

sanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä elämäänsä.

"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä!

Eilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa hänelle

hatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä syyllinen

kuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!"

Mathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään hänen istuvan

siinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos, juoksi

vaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus nähdä taas

päivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista ilmaa, joka

virtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista! Kun hän tuli

pois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään laveaa

avaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään Mariannen

kuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta voitosta, korvauksena

kaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä. Hänen rakastettu vaimonsa! Hän

oli rohkea ja tervejärkinen, häntä elähytti ikuinen toivo! Hän voisi

tuskaisena aikana voittaa voiton rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi,

hän voisi tehdä työtä tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui

epätoivoon vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen,

päivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän

runoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon syntymässä,

kaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa, elämän ikuisessa

korkeassa voimassa!

Kun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon

päivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli

tuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän

tuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista

niistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain

huonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen

kevät.

Mutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.

"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?"

"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas."

Mathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin kalpeana,

silmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua. Mathieu oli

pahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin tohtori oli

luvannut tulla heti.

"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä

luulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin

olisi pitänyt olla täällä."

Marianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta

hän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla,

läähättävällä äänellä:

"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että

jotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä täytyy

vaan odottaa."

Mutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen ruumiinsa

vapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi hänen

huuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

"Oi, rakkaani, rakkaani", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin hän,

"onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun toivoin,

että kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin

vaikeita tuskia."

Marianne tyyntyi ja hymyili taas.

"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista.

Mutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla

kaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin ääni

pahentaa minun kipujani."

Mathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen

laidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi

kosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa

hänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli tehnyt

samoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien jääkylmää

kättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen kuumeinen palo ei

saanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin Mathieu tunsi, että hän

tämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa taistelevalta vaimoltaan

pienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi yhdessä vaimonsa kanssa, hän

kuuli pienimmänkin kivun aallon, joka vyöryi hänen jäsenissään, hän

lievitti tuota ankaraa työtä, elämän luomista. Ne hellät huolet, joilla

hän oli vaalinut vaimoaan raskauden aikana ja palvellut häntä kuin aina

saapuvilla oleva palvelija, hänen intonsa säästää vaimoaan

pienimmältäkin murheelta, lahjoittaa hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja

toivoa tulevaksi, olivat hänen silmissään liian pieni osa siinä

välttämättömässä työssä, jota vaadittiin heidän yhteisen

tarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden olennon luomiseksi. Kun on isä

ja kunniantuntoa rinnassa, kun tahtoo, että lapsi on oleva terve ja

voimakas, silloin pitää rakastaa raskaana olevaa äitiä niinkuin on

rakastanut lempivää vaimoa silloin kuin uusi elämänkipinä sytytettiin

pyhällä hehkulla, äärettömällä intohimolla, joka sulattaa molemmat

aviopuolisot yhdeksi. Ja Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki

vaimonsa kärsivän, se, että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena

ja tukena, ottaa häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut

hänen kanssaan onnenkin.

Mathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit

kuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania.

Palvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla

terveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä. Marianne

oli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä pitää kättään.

Molemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta, vaihtoivat ainoastaan

silloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.

Soitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin

portaitten alapäässä, huudahti hän:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan, mitä

levottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on ollut

pari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi synnytys;

silloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä, jota minä

jo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä luulen, että

hänellä ei ole enään hätää."

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.

"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys, kun hän

vielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että on vähällä

tukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö ja juo mitä

tahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen lisäksi on hän

arveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon perhesuruja.

Vähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä huvita.

Puhukaamme nyt teidän asioistanne."

Kun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla

nuhteella:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla

aikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut levoton

teidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja voimakas."

"Mutta minulla on hirmuiset tuskat."

"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee

loppu."

Boutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua

tuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se

merkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä pienimpäänkään

levottomuuteen?

Kun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti

tutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:

"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa tapausta.

Tunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!"

Sairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen,

liinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän

rohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ

joutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva

Séguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut tytön,

miehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä hänen käyntiään

Morangen luona, sai hän sen vastauksen, että Valérie on hyvin sairas.

Minkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen taisteluaan kertomalla

surullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen ponnistus, joka pusersi

Mariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja tasaisilla väliajoilla. Hän

heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja pahasti vääristyi koko

hänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä eikä voinut olla alallaan.

Tämä ainainen valitus vihloi hänen omaa sydäntään, ja hänestä tuntui

kuin hänen omat jäsenensä olisi revitty kappaleiksi. Hän kumartui

sairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä kyyneleet virtasivat, ja hän

suuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi noita kyyneleitä.

"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni", sanoi tohtori vihdoin, "te

häiritsette minun työtäni."

Palvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla

alhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi

olevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.

"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun

tulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?"

"Ei, ei vielä", vastasi murtunut miesparka.

Toinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista

mielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän näytti

yhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.

"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne

vekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ...

minä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me olemme

myös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet Séguinit, mutta he

ovat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa itsensä. Niitä on siis

seitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa, joka jo on iso nainen. Ja se

on liian paljon sellaisille ihmisille, jotka itsepintaisesti tyytyvät

vaan yhteen."

Tämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta Reinen

nimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse. Hän oli

näkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana likaisella

lavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään

vartioitsemassa.

"Leikkiikö Reinekin?" kysyi hän.

"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta hän

ei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä

ihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden perästä!"

Hän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.

"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi

aamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna hänet

maata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette arvata, että hän

tuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän voi hyppiä ja

nauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!"

Hän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän

tunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli saanut

Constancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki poikansa pyörtyvän.

Mutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän tietämättään olisi

tehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:

"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?"

Mathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö Norine jo

ole synnyttänyt lastaan.

"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte."

"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa

tyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette maksanut

kaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en tahdo

tietää sen enempää hänestä enkä lapsesta."

Nyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.

"Herra! Herra! Tulkaa heti!"

Beauchênekin kiirehti häntä.

"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko

mies- vai naissukulaisen."

Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka

verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja

hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen.

Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan

äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja

melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno

tervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi

olentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.

"Se on poika", sanoi tohtori.

Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja

kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä

kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.

"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea,

ja miten minä sinua rakastankin!"

"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä

enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin

ylenpaltisesti osoittanut."

Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän

oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat

pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa

pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä

maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein

komeimmat lapset, lausuili hän.

Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:

"Se on poika!"

"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on

neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen

heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."

Oi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se

sädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn kärsimyksensä

tähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön tulevaisuuden toivo

täytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että hän on antanut hengen

uudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka kuolema tekikin

välttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että huonosti kylvetyn ja

huonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että siemenet eivät

itäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja kiitos siitä

rakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten, joita maailmaa

luova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi

liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate

toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa,

aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut

hirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa olento, joka syntyi, tuo

heikkoääninen, alaston raukka, oli arvaamaton aarre lisääntyneessä

elämässä, oli ikuisuuden vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö

oli tuoksuineen tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin,

jotta koko luonto olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin

virtasi tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja

lauloi voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.