III

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli eräänä aamuna viivähtänyt

vaimonsa luona ja meni vasta yhdeksän aikaan kiireesti konttooriinsa,

kohtasi hän puutarhassa sivurakennuksen ja tehtaan pihamaan välissä

Constancen ja Mauricen, jotka turkiksiin puettuina läksivät kävelemään

kauniissa talviaamun viileydessä.

Beauchêne, joka avopäin saattoi heitä portille, huusi iloisesti:

"Anna junkkerin marssia vahvasti! Hänen täytyy saada paljon raitista

ilmaa. Se on hänelle hyödyllistä, se ja ruoka, joka tekee hänestä

miehen."

Mathieu oli seisahtanut.

"Onko hän ollut sairaana taas?"

"Ei," vastasi äiti nopeasti ja hänkin iloisella äänellä, ehkä sentähden,

että hänellä tietämättäänkin oli halu salata muutamia arveluitaan.

"Mutta tohtori tahtoo että hänen pitää liikkua, ja nyt on niin kaunis

ilma, että olemme lähteneet tänään kävelylle. Tässä purevassa

kylmyydessä on ilma niin raitista."

"Älä kule sivukatuja," huusi Beauchêne, "mene Invaliidihotelliin päin.

Hän saa, totta vie, oppia kävelemään, kun hänestä tulee sotilas."

Ja kun hän astui Mathieun kanssa tehdasrakennukseen, jatkoi hän

itsetietoisella, riemuitsevalla äänellä:

"Poika on, niinkuin tiedätte, vahva kuin karhu. Mutta naiset ovat aina

levottomia. Minä sitävastoin olen aivan tyyni."

Hän lisäsi kaikuvasti nauraen:

"Kun on vaan yksi, niin sen tahtoo pitää."

Tunti myöhemmin syntyi naisosastossa vimmattu riita noitten molempain

sisarusten Norinen ja Euphrasien välillä, ja se sai aikaan yleisen

häiriön. Norine, joka jo oli ollut kuusi kuukautta raskaana, oli tähän

asti voinut salata raskautensa nyörittämällä itseään; hän pelkäsi

saavansa selkään isältään ja olevansa pakoitettu jättämään työpaikkansa.

Mutta sisar Euphrasie, joka makasi yhdessä hänen kanssaan, tiesi

tietysti salaisuuden, ja ilkeä ja pahansisuinen kun oli, ei hän voinut

olla antamatta pahansuopia viittauksia, jotka saivat toisen vapisemaan

kauhusta, että hänen salaisuutensa perille päästään. Aamut ja illat itki

tuo kaunis tyttö kokonaisia kyynelvirtoja tyhmyytensä tähden, että oli

antanut sellaisen miehen maata itsensä, joka hylkäsi hänet ja jonka

edessä hän ei tohtinut hiiskahtaakaan, ja siitä syystä, että hän oli

ilkeän ja sydämettömän sisarensa vallassa. Ja se häpeä, jota hän niin

pelkäsi, mutta joka kuitenkin oli välttämätön, tapahtui tänä aamuna

erään pikkuasian tähden.

Tuossa suuressa salissa surisivat pienet pyörät ja kiillottajattaret

olivat kumartuneet työnsä ääreen, kun pari kovaa ääntä sai heidän

nostamaan päänsä. Aluksi oli Euphrasie puoliääneen syytellyt Norinea

siitä, että tämä muka oli ottanut häneltä palan santapaperia.

"Se oli tässä, ja minä näin itse, miten sinä ojensit kätesi. Ei se voi

olla kukaan muu kuin sinä, joka sen olet ottanut."

Norine ei vastannut, hän kohotti vaan olkapäitään. Hän ei ollut ottanut

mitään. Toinen tuli yhä enemmän vimmoihinsa ja korotti ääntään.

"Eilen otit sinä minun öljyni. Sinä viet minulta kaikki, sinä olet oikea

varas!"

Lähinnä istuvat alkoivat virnistellä; he olivat tottuneet noitten

sisarusten riitaan, joka huvitti kaikkia. Vanhempi menetti nyt malttinsa

ja sanoi:

"Sinä ärsytät niin, että toinen voi saada sappitaudin! Se ei ole minun

vikani, että sinä aina olet pahalla päällä siitä syystä, että olet laiha

kuin hohkanärhi. Mitä minä olisin tehnyt sinun santapaperillasi?"

Eupharasie tuli haavoitetuksi sydänjuuriin asti ja kalpeaksi kuin

palttina. Hänen laihuutensa ja rumuutensa -- varsinkin kukoistavan ja

täyteläisen vanhemman sisaren rinnalla -- oli hänen ainainen verta

vuotava haavansa. Hän oli vimmoissaan ja antoi kaiken pamahtaa ulos:

"Minun santapaperillaniko! Niin, jossa sinä sillä hankaat vatsaasi, niin

ehkä se ei kasva suuremmaksi."

Koko tehdas kajahteli naurusta ja pilkallisista huudoista. Norinekin oli

tullut kuolonkalpeaksi. Kas niin, nyt se oli tehty, nyt kaikki ihmiset

saivat tietää hänen raskautensa. Ja nuorempaa sisartaan sai hän kiittää

tästä auttamattomasta onnettomuudesta, jota hän jo viikkokaudet oli

pelännyt. Hän menetti kaiken kylmäverisyytensä ja antoi sisarelleen

korvapuustin. Euphrasie hyökkäsi heti hänen päälleen ja kynsi hänen

kasvojaan kuin kiukkuinen kissa. Ja nyt syntyi peloittava tappelu,

molemmat sisaret kierivät toistensa päällä lattialla, ja siitä tuli

sellainen hälinä, että Beauchêne, Mathieu ja Morange, joitten

konttoorihuoneet olivat lähellä, tulivat juosten sisään.

Muutamat työläisnaiset huusivat:

"Jos se on totta, että hän on raskaana, niin tappaa tuo toinen nyt hänen

lapsensa."

Mutta useimmilla oli hauskaa katsella tappelua, ja sen sijaan että

olisivat menneet välittämään, yhtyivät he myöskin sättimään tuota

onnetonta halpamielisessä ylpeydessään siitä, ett'eivät olleet samassa

tilassa.

"Tapelkoot he vaan, se on heidän oma asiansa. Totta tosiaan on hän

raskaana, se näkyy kyllä, ja se on oikein hänelle."

Nuo kolme miestä syöksyi esiin, sysäsivät syrjään uteliaat naiset ja

tahtoivat eroittaa tappelijat. Mutta kiihtymys oli niin suuri, ett'ei

edes isännän läsnä ololla ollut mitään vaikutusta. Häntä ei edes

nähtykään, ja meteli yltyi. Tullakseen kuulluksi, täytyi hänen huutaa

koko bassoäänensä voimalla:

"Mitä pirua tämä on? Kirottu hameväki, ettekö te lopeta tätä meteliä,

taikka minä ajan teidät ulos portista joka ainoan!"

Mathieu ja Morange olivat jo tarttuneet tappelijoihin ja koettivat

eroittaa heitä. Mutta se oli Beauchênen jyrisevä ääni, joka äkkiä sai

hiljaisuuden palaamaan. Pelästyneinä, masentuneina vetäytyivät naiset

syrjään ja asettuivat hiljaan paikoilleen pöytäin ääreen. Norine ja

Euphrasie nousivat läähättäen ylös hiukset pörrössä, vaatteet revittyinä

ja vielä niin raivonsa sokaisemina, että he tuskin tunsivat muita

huoneessa olijoita.

"Oletteko te aivan hulluja?" jatkoi Beauchêne isännän äänellä. "Onko

koskaan ennen nähty kahden sisaren tappelevan kuin hampuusit? Ja täällä

tehtaalla, keskellä työaikaa! Mikä teidän on? Mitä on tapahtunut?"

Ukko Moineaud, jonka joku palvelushaluinen ihminen oli noutanut

katsomaan, miten hänen tyttärensä tappelevat, tuli nyt sisään, ja hän

näytti yhtä hitaalta, välinpitämättömältä ja väsyneeltä kuin ennenkin.

Mutta kukaan ei häntä nähnyt, ja raivostunut Euphrasie, jonka selkä oli

häntä päin, huusi suoraan päin Norinen kasvoja.

"Niin, minä sanon, että sinä olet ottanut minun santapaperini, ja sen

sinä oletkin tehnyt, ja minä en valehtele, kun sanon, että sinä

tarvitset sen erinomaisen hyvin hieroaksesi sillä vatsaasi, jotta se ei

kasvaisi."

Naiset rupesivat taas virnistelemään. Sitten syntyi hiljaisuus. Norine

raskaana! Tämä äkillinen tieto herätti epäilyksiä Mathieussä ja hän

katsoi Beauchêneen. Mutta tämän kasvojen ilmekään ei muuttunut, vaikka

hän oli hyvin suutuksissaan siitä, että asia tuli ilmi näin

aavistamattomissa olosuhteissa. Hän esiintyi nyt hyvin arvokkaan

näköisenä, ja Euphrasie jatkoi sisarensa solvaamista:

"Ethän sinä vaan kieltäne, että olet raskaana, mokoma luuska. Minä olen

sen tiennyt kauvan, minä. Ethän vaan aikone kieltää sitä? Katsokaa tänne

vaan!"

Hän tarttui äkkiarvaamatta Norinen pitkään työmekkoon, joka tähän asti

oli auttanut häntä vyötäistensä salaamisessa; hän pisti kätensä

repeämään, joka oli syntynyt tappelun aikana, ja repi kankaan rikki,

niin että näkyi tuon vietellyn tyttöparan vatsa, jonka hän itse oli

nähnyt suureksi surukseen kasvavan päivä päivältä ja jota hän olisi

tahtonut lyödä nyrkeillään. Nyt oli kieltäminen mahdotonta, leningin

ha'at olivat irtaantuneet ja vatsa tuli paisuvana esiin. Norine peitti

käsillä kasvonsa ja purskahti itkuun.

"Se on häpeä, häpeä, jota ei voi kärsiä!" sanoi Beauchêne ja korotti yhä

ääntään. "Euphrasie, minä käsken teidän vaikenemaan, minä en tahdo

kuulla sanaakaan enään!"

Hän tapaili hieman sanoja, sillä hän pelkäsi ehkä kuitenkin vähän, että

tuo raivostunut tyttö tunsi asianlaidan ja voisi kertoa ääneensä koko

jutun, kun hän oli noin suuttunut. Mutta vanhempi sisar epäili liian

paljon nuorempaansa eikä ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan. Beauchêne

ymmärsi tämän, kun tuon tyttöparan itkevä silmäys sattui häneen,

silmäys sellainen, joka lupasi mitä tahansa, kun Beauchêne ei vaan

tykkönään hylkäisi häntä. Ja Beauchêne voi taas esiintyä isännän

järkähtämättömällä ulkonäöllä Euphrasien jatkaessa kimakalla äänellään:

"Niin, herra Beauchêne, nyt ei minulla ole enemmän sanomista. Minä en

voinut enään vaieta siitä, mitä tiesin, ja minä annan palttua sille,

vaikka isä saisikin tästä tiedon!"

Isä oli hänen takanaan ja oli kuullut koko jutun. Sellainen onnettomuus,

että hän oli tuotukin tänne! Hän oli sellainen mies, joka ei rakastanut

riitoja, hän oli jo suuttunut kaikkiin niihin vastuksiin, joita köyhän

kansan täytyy kärsiä, ja hänellä oli tapana sanoa, että vaikka hän

kuinkakin teki työtä ja raatoi, ei hän sittekään voi pitää elämän

huonoja puolia erillään itsestään. Hän oli lopulta tyytynyt

välttämättömyyteen, hänhän tiesi, että lapset usein turmeltuvat, ja hän

oli hankkinut itselleen vähän lepoa katsomalla läpi sormiensa. Mutta nyt

ne pakoittivat hänen suuttumaan! Ja kun hän ymmärsi, että hän oli nähty,

käyttäytyi hän erittäin hyvin, sillä hän oli todellakin katkeroittunut

siitä, että hän oli tullut häväistyksi niin monen ihmisen läsnä ollessa.

Nyrkki pystyssä hyökkäsi hän Norinea vastaan ja sanoi vihasta

värähtelevällä äänellä:

"Se on siis totta, sinä et sitä kiellä? Viheliäinen, minä tapan sinut!"

Mathieu ja Morange tulivat väliin ja hillitsivät isää, joka huusi:

"Hänen täytyy mennä tiehensä ja heti paikalla, muuten tapahtuu tässä

onnettomuus! Ja hän ei saa koskaan enään jalallaan astua meidän

kynnyksen yli; jos minä tapaan hänen kotona illalla, heitän minä hänet

ikkunasta ulos."

Norine pakeni kauhistuneena tuota isällistä kirousta. Hän kiinnitti

kauniit hiuksensa ja kietoutui mekkonsa repaleihin sekä oli hyppäyksellä

oven luona ja katosi sitten. Jäätävä äänettömyys vallitsi tehtaassa.

Beauchêne tuli nyt sovinnollisemmalle päälle.

"Kas niin, rakas Moineaud, rauhoittukaa nyt, olkaa lujana nyt. Tällaisen

häväistyksen jälkeen en minä luonnollisesti voi pitää Norinea työssä,

jonka muuten raskautensakin tähden olisi pakko jättää tehdas. Mutta te

tiedätte, kuinka suuressa arvossa me kaikki pidämme teitä. Mitä tahansa

onkaan tapahtunut, niin te olette kuitenkin kunnian mies ja kunnon

työmies."

Moineaud näytti hyvin liikutetulta.

"Olkoonpa niinkin, herra Beauchêne. Mutta helppoa ei kuitenkaan ole

sulattaa tuollaista häpeää."

Mutta isäntä piti puolensa.

"Äh, eihän se teidän vikanne ole. Kas niin, antakaa minulle nyt

kätenne."

Ja Beauchêne puristi kättä Moineaudin kanssa, joka lähti sitten pois

hyvin tyytyväisenä ja kyyneliin asti liikutettuna. Euphrasie oli

riemulla mennyt paikalleen työpöytänsä ääreen. Kaikki naiset, joilla oli

syytä luulla, että he pienimmästäkin uppiniskaisuudesta tulevat

eroitetuiksi, istuivat kumartuneina hiomakiviensä ääressä ääntäkään

päästämättä.

Mathieu oli hyvin liikutettu; hän piti ajatuksensa omana hyvänään, mutta

hänen mieleensä tuli joukko kysymyksiä, joihin hän ei tohtinut vastata.

Hän oli yhä kasvavalla kummastuksella seurannut Beauchêneen käytöstä,

kun tämä palasi takaisin majesteetillisenä palautettuaan järjestyksen.

Kun hän palatessaan omaan konttooriinsa meni Morangen työhuoneen

läpitse, hämmästyi hän nähdessään Morangen vaipuneena nojatuoliinsa

epätoivon leima kasvoillaan ja melkein itkien.

"No, mikä teidän on, ystäväni?"

Tuossa kauheassa metelissä naisten työhuoneessa ei Morange ollut

lausunut sanaakaan, mutta hänen kalpeutensa ja vapisevat kätensä olivat

todistaneet, miten järisyttävästi asia vaikutti häneen.

"Oh, rakas ystäväni", vastasi hän, "ette voi aavistaakaan, minkälaisen

vaikutuksen nuo raskausjutut tekevät minuun. Minä voin tuskin

seisoakaan."

Mathieu muisti nyt sen, mitä Valérie oli sanonut Mariannelle. Hän tunsi

syvää surkuttelua tuota miesparkaa kohtaan, jonka onni oli mennyttä

sentähden, että häntä uhkasi uusi lapsi, ja vaikka Mathieu kummasteli

sitä, että joku voi kärsiä noin iloisten toiveitten tähden, päätti hän

kuitenkin koettaa lohdutella.

"Niin, minä tiedän, vaimoni on kertonut minulle sen uutisen. Te ette

siis enään ole epätiedossa, asia lienee jo päivän selvä?"

"On, ystäväni, täydellisesti päivän selvä. Se on meidän perikatomme.

Mitenkä minä nyt voin jättää paikkani ja etsiä onneani Crédit

nationalissa niin pienellä alkupalkalla? Nyt olemme ijankaikkisesti

suossa, kuten vaimoni sanoo. Hän itkee yöt ja päivät. Kun minä erosin

hänestä aamulla, hän ihan kylpi kyynelissä, ja se teki niin pahaa

minuun. Minä puolestani olisin kyllä tyytynyt kohtalooni, mutta hän on

tartuttanut minuun kunnianhimonsa, ja minä kärsin siitä, etten voi

hankkia hänelle sitä loistoa ja niitä huveja, joita hän niin haluaa. Ja

sitten on meillä pikku Reinemme! Mitenkä me voimme antaa hänelle

myötäjäiset ja miten me voimme nyt hankkia hänelle miehen, tuolle

kiltille pikku tytölle, joka ansaitsisi prinssin? Minä en voi nukkuakaan

öisin, minä mietiskelen alituiseen, mitä vaimoni sanoo, ja minä tuskin

tiedän, elänkö minä vai olenko kuollut."

Tuo hellämielinen ja heikkotahtoinen miesparka teki epätoivoisen

liikkeen.

"No, kaikki kääntyy lopulta hyväksi", sanoi Mathieu. "Te tulette vielä

jumaloitsemaan sitä pikku lasta."

"Ei, ei, älkää sanoko niin!" huudahti Morange kauhistuneena. "Jos

Valérie olisi kuullut tuon, olisi hän pitänyt teidän sanojanne huonona

enteenä. Hän ei millään ehdolla tahdo, että lapsi tulee maailmaan."

Morange alensi äänensä, aivankuin joku olisi voinut kuulustella, ja

jatkoi pöyristyksellä:

"Tiedättekö, minä en voi tuntea itseäni levolliseksi. Valérie on siihen

määrään suunniltaan, että hän voi saada aikaan onnettomuuksia."

Mutta sitten hän pysähtyi ja pelkäsi, että oli sanonut liikoja. Nuo

aviopuolisot olivat yöllä keskustelleet asiasta kylpien kyynelissä ja

väliin ankarasti kiivastuen. Morange ei ollut koko päivänä voinut saada

mielestään tuota kauheata ajatusta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Mathieu.

"En mitään ... naisten hullutuksia. Niin, rakas ystäväni, te näette nyt

edessänne maailman onnettomimman ihmisen. Minä kadehdin

kivenhakkaajaakin tien vieressä."

Kaksi suurta kyyneltä virtasi hänen poskilleen. Syntyi tuskallinen

hiljaisuus. Sitten tyyntyi Morange ja alkoi puhua Norinesta.

"Ja tuo tyttö sitten ... mihin hän lapsen kanssa joutuu? Se on kirottua,

että juuri ne, jotka eivät tahdo lapsia, saavat niitä. Nyt hän on aivan

avuton: ei rahaa, ei ruokaa, ei työtä eikä ketään, joka häntä auttaisi,

ja lapsi on syntymässä. Minä olisin voinut itkeä äsken, kun näin hänen

tilansa. Ja Beauchêne ajaa hänet ulos portista. Maailmassa ei ole

ollenkaan oikeutta."

Mathieu luuli, että Morange epäili jotakin.

"Ehkä lapsen isä auttaa tyttöä?"

"Luuletteko niin?" vastasi kassanhoitaja hymyillen surullisesti, joka

ilmaisi paljon. "Minä en tahdo mitään sanoa, minulla ei ole mitään

tekemistä sen jutun kanssa. Mutta ihmisellä on luonnollisesti silmät, ja

hän näkee paljon sellaista, jota hän tahtoisi mieluimmin päästä

näkemästä. Tuo on kaikki vastenmielistä. Vika on luonnossa, joka on

järjestänyt kaikki niin hullusti, että heti tulee lapsi, jos ei voida

olla ilman hetken nautintoa. Se turmelee koko elämän."

Ja surullisen alistumisen liikkeellä ryhtyi Morange taas työhönsä, ja

Mathieu läksi vihdoinkin omaan huoneesensa.

Iltapäivällä, kun hän oli palannut aamiaiselta ja istui tarkastelemassa

erään kylvökoneen piirustusta, kuuli hän selkänsä takaa pienen

yskäyksen. Siellä oli pieni noin kahdentoista vuotias tyttö, joka oli

tullut sisään ja sulkenut oven aivan äänettömästi; tyttö oli ehkä

seisonut kauvankin, ennenkuin hän tohti puhutella Mathieutä.

"Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?"

Tyttö ei arastellut vaan hymyili ainoastaan.

"Mamma käski minun tulla tänne sanomaan, että jos te olisitte niin hyvä

ja tulisitte hetkiseksi tuonne alas."

"Kuka sinä olet?"

"Cécile."

"Cécile Moineaud?"

"Niin."

Mathieu ymmärsi. Nyt oli luultavasti kysymyksessä tuo ikävä Norinen

juttu.

"Missä äitisi odottaa minua?"

"Hän odottaa eräällä kadulla, tuolla takapuolella ... Ja hän käski minun

sanoa, että jos te ette tule, niin seuraa siitä suuri onnettomuus vähän

jokaiselle."

Mathieu katseli tuota liian aikaiseen kasvanutta tyttöä, jolla oli

värittömät hiukset, alistuvaiset kasvot, jotka jo olivat tulleet

piirteiltään yhtä veltoiksi kuin äidinkin. Säälin tunne valtasi hänet,

ja hän käski tytön kulkea edellä, ja tyttö hiipikin käytävään, kulki

portaita alas hiljaan ja luontevasti kuin kärppä, yhtä varovasti kuin

hän oli tullut sisäänkin. Tehtaan portilla huomasi Mathieu toisen tytön,

korkeintaan kahdeksan vuotiaan, joka odotti siellä ja joka alkoi sitten

kävellä heidän edellään vaihdettuaan salaisesti silmäyksiä Cécilen

kanssa.

"Kuka hän on?"

"Hän on minun pikku siskoni Irma."

"Minkätähden hän seisoi portilla? Miksi ette tulleet yhdessä sisään?"

"Niin, hän seisoi siellä katsomassa, ett'ei meitä vakoiltaisi. Me

tunnemme kyllä tehtaan, ja mamma tietää, ett'emme me ole tyhmiä."

Hän juoksi Irman luokse, joka oli pieni, kaunis tyttö, vaaleanverinen

kuin Norinekin, mutta hoikempi ja ulkonäöltään sairaalloinen, ja sanoi

sitten Mathieulle:

"Se ei ole hyvä, että ihmiset näkevät meidät yhdessä. Seuratkaa te vaan

meitä."

Ja Mathieu teki niin. He kulkivat viisikymmentä askelta hänen edellään

suruttoman näköisinä, aivankuin olisivat olleet ulkona muuten

kuleksimassa. Ja kuitenkaan ei nyt ollut minkään turhan kuleksimisen

ilma, sillä aurinko oli peittynyt pilviin, jääkylmä tuuli puhalteli

pitkillä, autioilla kaduilla, joilta ohut jääkuori kohosi ilmaan

pieniksi pilviksi musertuneena. Ankaran kylminä talvi-ilmoina oli tässä

työmieskorttelissa synkkyyden leima. Loppumattomain pitkäin, harmaitten

muurien takaa kuului ainoastaan höyrykoneitten säännöllinen huounta,

joka tuntui korahduksilta. Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär,

aivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he

katukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat

vapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli

villaliina solmittuna päähän.

Kun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun. Hänen muuten niin maidon

valkoiset ja julkean iloiset kasvonsa olivat nyt aivan itkeytyneet. Hän

liioitteli ehkä hieman epätoivoaan tullakseen paremmin huomatuksi.

"Ah, herrani", sanoi äiti kimakalla äänellä, "miten hyvä te olitte, kun

tulitte! Te olette meidän ainoa toivomme."

Ennenkuin hän alkoi selittää asiaansa, kääntyi hän pikkutyttöihin Irmaan

ja Cécileen, jotka jo olivat asettuneet ison siskon viereen kuullakseen,

mistä aijotaan puhua; heidän uteliaisuutensa oli hyvin kiihtynyt tästä

asiasta.

"Menkää, te kaksi, ja asettukaa kumpikin kadullenne pitämään vahtia, ja

sanokaa sitten minulle, kun näette jonkun tulevan."

Mutta pikkutytöt eivät liikahtaneet paikaltaankaan, eikä äiti välittänyt

heistä sen enempää. He jäivät seisomaan siihen silmät suurina ja

heristetyin korvin.

"Te tiedätte, mikä onnettomuus meille on tapahtunut", sanoi äiti.

"Meillä oli kyllä tarpeeksi murhetta ennenkin! Herra Jumala, mihinkähän

me nyt joudumme?"

Hänkin puhkesi itkuun, ja hän itki niin, ett'ei voinut puhua.

Mathieustä, joka oli ollut enemmän kuin vuoden näkemättä häntä, tuntui,

että hän oli vanhentunut; vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias,

oli hän jo vanha vaimo, kulunut ainaisen raskautensa tähden, joitten

aikana hän raatoi kuin tavallisesti muulloinkin, ja kun hän sitten tuli

terveeksi, ei hän koskaan saanut tilaisuutta hoitaa itse itseään. Tuo

ennen aikaansa vanhentunut olento alistui tosin kohtaloonsa, mutta hän

puhui mielellään laveasti onnettomuuksistaan, ja hetkiseksi unohti hän

vanhimman tyttärensä luetellakseen kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat

kohdanneet heitä viimeisenä puolena vuotena.

"Sehän on ymmärrettävää, Victor sai vihdoinkin työtä tehtaassa tultuaan

kuudentoista vuoden vanhaksi. Se oli suuri helpotus, sillä kun perheessä

on kahdeksan lasta, niin on hyvä, kun yksi alkaa taas ansaita itse

elatuksensa. Mutta niitä on vielä kuitenkin kolme, jotka eivät tee

mitään, nämät kaksi pikku tyttöä ja minun nuorin lapseni, pikku Alfred,

jota ilman minä olisin hyvin hyvästi voinut tulla toimeen. Sitäpaitsi on

hän hyvin kivulloinen, kerran hän jo oli kuolemaisillaan, ja se olisi

ehkä ollut parasta hänelle itselle ja meille. Eikä Irmakaan ole terve,

ja rahaa menee niin paljon lääkkeisiin. Minä en nyt tahdo puhuakaan

siitä, että Herramme otti luokseen meidän vanhimman poikamme Eugenen,

joka oli sotamiehenä siirtomaissa. Tehän näitte hänen tehtaassa,

ennenkuin hän alkoi sotapalveluksensa. Näinä päivinä saimme me tiedon

hallitukselta, että hän oli kuollut punatautiin. Mitä hyötyä on lasten

synnyttämisestä, kun ne kuitenkin tapetaan ilman että me saamme edes

kertaakaan enään nähdä heitä tässä elämässä, emmekä edes tiedä, minne

heidät on haudattu!"

Norinen nyyhkytys muistutti häntä nykyisestä asemasta.

"Niin, niin, kyllä minä pian puhun sinusta. --Mutta nyt on lasten saanti

onneksi loppunut minulta. Minä olen niitä saanut tarpeeksi monta, ja

minulla oli se suuri onni odotettavana, että tulen vanhaksi ennen

aikaani."

Tuuli ulvoi, ja oli niin kylmä, että Mathieu tunsi kuuraa viiksissään.

Hän tahtoi päästä heti asiaan.

"Teidän pikkutyttönne vilustuvat. Mitä te minusta tahdotte?"

"Oh, herrani, se on kysymys Norinen onnettomuudesta, te tiedätte. Sitä

nyt vaan vielä puuttui, että tämänkin onnettomuuden piti tapahtua. Hän

on kertonut minulle kaikki, minä olen ainoa, johon hän voi luottaa, ja

mitä se hyödyttäisi, jos minä rupeaisin rettelöimään hänen kanssaan?

Mihin hän nyt joutuu, kun Moineaud on ajanut hänen ulos, ja uhkaa lyödä

hänen kuoliaaksi, jos vielä kerran näkee. Moineaud ei ole paha, mutta

onhan se luonnollista, ett'ei hän voi kärsiä sellaista häpeää koko

maailman edessä. Hankitaan maailmaan lapsia edes mitään

ajattelemattakaan, ne kasvavat ja niitä rakastetaan, sitä ei voi auttaa;

ja se menestyy kyllä poikain kanssa, he ovat kuin taivaan linnut, lennä

minne tahdot ja tee mitä mielesi tekee, kun voit päästä ulos pesästä;

mutta tytöt, se on liian surullista, kun huomaa, että he alkavat

turmeltua. Moineaudin kanssa ei ole leikkimistä, hän sanoo, että hän

särkee kaikki, ja se onkin hyvin luonnollista."

Mathieu nyykäytti päätään. Se oli vanha juttu lapsirikkaissa

työmiesperheissä: pohjaltaan hyvä isä ei juuri paljon välitä

lapsilaumastaan; äiti, jolla on liian paljon tekemistä, ei voi pitää

heitä silmällä; lapset joutuvat harhateille, vanhemmat vihastuvat, kun

rikos on tehty, perhe hajoaa, ja puute ja viheliäisyys tulee kaiken

lopuksi.

Kärsimättömänä siitä, että äiti puheli niin kauvan muuta ilmoittamatta

asiaansa alkoi Norine itkeä kuuluvasti ja kuiskasi hänelle

nyyhkytystensä väliaikana.

"Sano, että minä olen kertonut kaikki."

"Niin, herra. Norine on sanonut, että te olette ainoa, joka voitte tehdä

jotakin meidän hyväksemme, koska te näitte hänen yhdessä sinä iltana

hänen lapsensa isän kanssa ja voitte siis todistaa, että tyttö ei

valehtele. Te ymmärrätte kyllä, miksi Moineaud ei voi sekaantua tähän

asiaan. Me emme sano koskaan hänelle viettelijän nimeä, ja jos hän

jonakin päivänä saisi sen tietää, niin pyytäisin ja rukoilisin minä

ennen kaikkea, että hän olisi niinkuin ei tietäisi mitään; hän on monta

herran vuotta ollut tehtaassa, ja se olisi surkeata, jos hän olisi

pakoitettu lähtemään sieltä. Te näette siis, ettemme me tahdo saada

melua aikaan. En minä enkä tyttäreni aijo kertoa tätä asiaa, siitä emme

me mitään hyötyisi. Mutta eihän Norinekaan voi jäädä paljaan taivaan

alle, hänen lapsensa isällä ei voi olla sydäntä jättää häntä ilman

hoitoa ja suojaa. Ja nyt me pyydämme teitä, herrani, olemaan niin hyvä

ja puhumaan hänen kanssaan, pyytämään häneltä sitä apua, jota hän ei voi

kieltää kulkukoiraltakaan, jonka hän tapaa kadulla tällaisessa ilmassa."

Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen, naisraukan, joka oli niin

kurjan elämänsä orjuuttama ja nöyryyttämä, että hän ihan kauhistui omaa

rohkeuttaan, kun oli rohjennut syyttää mahtavaa miestä, josta koko hänen

perheensä onni riippui. Äkkiä huomasi hän nuo molemmat pikkutytöt, jotka

olivat innokkaasti kuunnelleet, ja laukasi koko suuttumuksensa heihin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä? Minähän käskin teidän mennä pitämään

vahtia kadulle. Kas niin, menkää nyt tiehenne! Lapset eivät saa koskaan

kuulustella, kun suuret ihmiset puhuvat."

Mutta pikkutytöt eivät tahtoneet lähteä. Heillä oli hyvin hauskaa, he

eivät olleet edes lähtevinään, ja äiti unohti heidät taas.

Mathieu oli liikutettu, mutta hän epäili samalla. Hän tiesi liiankin

hyvin jo edeltäpäin, mitä Beauchêne hänelle vastaisi. Ja sitten alkoi

hän miettiä syitä selittääkseen, minkätähden hän ei voi sekaantua

asiaan.

"Te luulette liian suureksi minun vaikutusvaltaani. Minä pelkään, etten

voi tehdä mitään..."

Mutta Norine ei antanut hänen puhua loppuun. Hän näki, että hänen täytyi

nyt itse ryhtyä asiaan. Hän ei enää itkenyt vaan tuli vähitellen hyvin

vilkkaaksi.

"Mamma ei sano ollenkaan sitä, mitä hänen pitäisi. Se en ole minä, joka

olen kiemaillut tuon herran edessä ... te tiedätte. Hän se on juossut

minun perässäni, hän ei hellittänyt, ennenkuin minä suostuin hänen

tahtoonsa. Ja nyt hän hylkää minun, niinkuin ei edes minua tuntisi! Jos

minä olisin paha, saisin hänelle aikaan paljon mieliharmia. Minä

vakuutan, että minä, ennenkuin tulin niin tyhmäksi, että suostuin hänen

tahtoonsa..."

Hän aikoi valehdella ja väittää, että hän oli silloin neitsyt, kun

Beauchêne sai hänen valtaansa. Mutta hän näki luultavasti Mathieun

katseesta, että tämä tunsi asian oikean laidan, ja hän piti viisaimpana

olla puhumatta siitä asiasta sen enempää äidin läsnä ollessa, koska hän

ei pitänyt tarpeellisena, että äiti saa tietää hänen ensimäisestä

harha-askeleestaan. Mutta se oli kauniitten, nuorten työläisnaisten

tavallinen historia. He ovat saaneet kasvatuksensa tehtaassa ja kadulla,

jo kahdentoista ijässä tietävät he vähän yhtä ja toista, mutta ovat

varuillaan tietäessään, minkä arvoisia he ovat. Norine, joka oli hyvin

huomaavainen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta, oli

kauvan odottanut sopivaa tilaisuutta, jossa voisi ansaita. Sitten oli

hän eräänä kauniina päivänä lahjoittanut itsensä, niinkuin niin moni

muukin, ilman edestä eräälle toverilleen, joka hylkäsi hänet samana

iltana.

Tätä tyhmyyttään oli hän sitten tahtonut korvata heittäytymällä rikkaan

isäntänsä syliin; hänkin puolestaan tahtoi nousta askeleen, nauttia

kaikkein hienoimpia nautintoja ja sitä ylellisyyttä, joka veti hänen

silmänsä puoleensa hienojen kaupunginosain myymäläin ikkunoissa. Mutta

hän oli oppinut tuntemaan Beauchênen muusta huolimattomaksi, itsekkääksi

nautinnon ihmiseksi, niin että hän tunsi pettyneensä ja mitä

häpeällisimmällä tavalla ryöstetyksi; itse oli hän antanut kaikki,

terveen kauneutensa, elokkaan nuoruutensa, ja vastalahjaksi oli hän

saanut tuskin muuta kuin tämän onnettoman lapsen, tuon luonnollisen

seurauksen, jota tytöt hämmästyvät kuin salamaa kirkkaalta taivaalta.

"Sanalla sanoen", jatkoi Norine epätoivoisena, "hän ei voi sanoa, että

lapsi ei ole hänen. Se olisi liian karkea valhe. Hänen tarvitsee vaan

laskea kuukaudet, ja asia on päivän selvä. Minä olen tehnyt omat laskuni

ja voin todistaa hänelle kaikki milloin tahansa. Tehän tiedätte, että

minä en voi valehdella näin tärkeässä asiassa. Minä vakuutan, että minä

en ole ollut tuttavuudessa muitten kuin hänen kanssaan, hän on lapsen

isä, niin totta kuin mamma seisoo tuossa kuulemassa. Minä vannon sen, ja

minä voisin vieläkin tehdä saman valan pää mestauspölkyllä. Sanokaa se

hänelle, herrani, sanokaa se hänelle, ja sitten saamme nähdä, onko

hänellä sydäntä jättää minua paljaan taivaan alle."

Hän puhui niin vakuuttavalla ja luonnollisella äänellä, että Mathieu

pääsi varmuuteen asiasta. Varmaankaan ei hän valehdellut. Nyt itki äiti

nyyhkyttäen nopeasti, ja yleinen liikutus valtasi pikkutytötkin ja hekin

alkoivat itkeä tillittää. Tuo kaikki teki syvän vaikutuksen Mathieuhön

ja hän myöntyi.

"No niin, minä koetan, mutta minä en voi luvata, että onnistun. Minä

ilmoitan sitten teille, mitä olen saanut aikaan."

Äiti ja tytär olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja tahtoivat suudella

niitä. Päätettiin, että Norine on yönsä erään ystävättärensä luona,

kunnes hänen kohtalonsa on ratkaistu. Ja tuolla autiolla kadulla, johon

kuului ainoastaan läheisten tehtaitten läähättävät hengähdykset, tuimeni

jääkylmä tuuli ja pieksi lumihiekalla noita neljää raukkaa, jotka

värähtelivät vilusta ohuissa vaatteissaan. He lähtivät nyt matkaansa

itkettynein kasvoin, ja kylmä oli kangistanut heidän sormensa; oli

aivankuin talven myrsky olisi heidät lakaissut mukaansa. Ja Mathieu

näki heidän katoovan, noitten itkeväin tyttöjen, jotka painautuivat

lähelle nyyhkivää äitiään.

Palatessaan tehtaalle katui Mathieu, että hän oli luvannut mitään, sillä

hän pelkäsi herättäneensä turhia toiveita noissa ihmisparoissa. Mitenkä

hän nyt menettelisi, mitä hän nyt tekisi? Kohtalo määräsi kuitenkin

niin, että hän tapasi työhuoneessaan Beauchênen, joka odotti häntä

siellä saadakseen tietoja eräästä konepiirustuksesta.

"Missä te olette ollut, ystäväni? Minä olen antanut etsiä teitä

kaikkialta."

Mathieu mietti tekosyytä, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että

hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kertoo koko totuuden. Hän sanoi,

että pikkutytöt olivat olleet häntä noutamassa, ja kertoi keskustelusta,

jossa hän oli ollut Norinen ja hänen äitinsä kanssa.

"Niin, rakas Alexandreni, te ette saa suuttua minuun siitä, että olen

sekaantunut tähän asiaan! Asianhaarat näyttivät minusta tarpeeksi

vakavilta, niin että minä olen heittäytynyt niitten tuottamiin

harmeihin. Muuten en minä olisi puhunut teille tästä mitään, ellette te

olisi uskonut salaisuuksianne minulle."

Beauchêne oli kuunnellut yhä kasvavalla vihalla ja oli kasvoiltaan

tulipunainen. Hän oli tukehtumaisillaan ja pani kätensä nyrkkiin,

aivankuin olisi tahtonut särkeä kaikki, mitä eteen sattui. Mutta sitten

oli hän tulevinaan äärettömän hauskalle päälle, ja purskahti

halveksivaan nauruun, joka tuntui kuitenkin teeskennellyltä.

"Mutta, rakas ystäväni, tämähän on hyvin yksinkertaisesti

kiristysyritys! Mikä tyhmä juttu tämä on, johon te nyt olette

sekaantunut? Minä en todellakaan olisi uskonut, että te olette niin

lapsellinen, ja teidät on narrattu näyttelemään tosin hyvin kaunista

osaa. Vai niin, äiti ja vieläpä pikkusiskotkin lähtevät minua vastaan

sotaretkelle? Se on enemmän kuin naurettavaa. Ja he ovat luonnollisesti

pyytäneet teitä ilmoittamaan minulle ultimaattuminsa? Minun täytyy

tunnustaa lapsi, muuten hankkivat he minulle mieliharmia. Oh, se on

todellakin suurenmoista!"

Hän käveli edestakaisin, nauroi ja puhui kovalla äänellä, mutta

todellisuudessa oli hän hyvin suuttunut ja häpeissään siitä, että niin

naurettava onnettomuus voi sattua hänelle, joka oli niin viisas ja

varovainen. Äkkiä seisahtui hän ja tarttui Mathieun takinkaulukseen.

"Se on huonoa pilaa! Sanokaa minulle te, joka yleensä ette ole tyhmä,

tunnustaisitteko te itsenne isäksi? Tyttö, jolla viime vuonna oli eräs

kapakkapalvelija rakastajana ja joka sen jälkeen on varmaankin ollut

yhdessä ja toisessa seikkailussa. Minähän otin hänen kadulta ... sieltä

löytää sadottain sellaisia tyttöjä."

Kun Mathieu tahtoi keskeyttää hänet ja lausua vakaumuksensa, että

tyttöparka ei ollut valehdellut, ei Beauchêne antanut hänelle

suunvuoroa.

"Ei, ei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa minua! Minä olen varma -- te

ymmärrätte, _varma_ -- siitä, että olen noudattanut kaikkia

varovaisuuskeinoja. Ja sellaisissa minä olen koko mestari. Se olisi

todellakin onnettomuus, jos minä onnistuisin välttämään kaikki

tuollaiset onnettomuudet vaimoni suhteen, ja olisin nyt yhdessä

rakastajattareni kanssa käyttäytynyt kuin kokematon poika. Kunniani

kautta, tuo pieni maailman kansalainen saa etsiä muualta isää

itselleen."

Hän ei näyttänyt kuitenkaan olevan järkähtämättömän varma, sillä hän

alkoi laajaperäisesti laskea aikaa. Hän sekaantui ja puhui ristiin.

Lapsi ei missään tapauksessa ollut voinut tulla siitetyksi ensi iltana,

kun hän oli uskonut Mathieulle salaisuutensa Caumartinkadun kulmassa,

ennenkuin hän meni tapaamaan naistaan. Mutta hän oli sen jälkeen

tavannut Norinen usein, kolme neljä kuukautta oli hän ollut vimmatusti

rakastunut häneen, aina siihen asti, kun hän huomasi, että Norine oli

raskaana, jolloin hän alkoi kyllästyä ja alkoi tuntea, että Norine oli

menettänyt purjeensa ja mastonsa ja tullut sietämättömäksi; ehkä oli

Beauchênellä myös kiire rikkomaan välinsä hänen kanssaan päästäkseen

kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja nyt ei hän enää voinut ymmärtääkään

sitä, että hän koskaan olisi pitänyt Norinesta.

Tuo turhamainen ja isäntävaltaansa käyttävä työnantaja ilmaisi

luonteensa seuraavalla omaatuntoa vailla olevaa miestä todistavalla

lauseella:

"Huvitteleminen työläisnaisen kanssa ... se olkoon luvallista, vaikka

sekin jo on tyhmyyttä; mutta siittää lapsi hänen kanssaan, ei, se on

liiaksi hullumaista, ja silloin kadottaisivat he kaikki kunnioituksen

minua kohtaan, ja se olisi kaunista, se!"

Hän oli kuitenkin lopettanut kiivaat vakuutuksensa, ja levotonna siitä,

että Mathieu vaikeni odotellen, että hänen ensi kiivautensa menisi

ohitse voidakseen sitten sitä voimakkaammin puhua Norinen puolesta,

heittäytyi hän tuoliin ähkyen ja murahdellen.

"Muuten, jos se olisikin totta ... niin, minä tunnustan, että olen

käyttäytynyt varomattomasti, kun tulee iloisilta päivällisiltä, niin ei

sitä aina niin tarkalleen tiedä, mitä tekee. Mutta ei siinä ole

tarpeeksi aihetta siihen, että tuo kevytmielinen likka nyt tyrkyttää

minulle lastaan. Lastaan! Se on hänen oma asiansa, sellainen kuuluu

ammatin vaarallisuuksiin. Kuka minulle takaa sen, ett'ei hänellä samaan

aikaan ollut kaksi tai kolme rakastajaa viikossa? Mitenkä tuollaista

sekavaa vyyhteä voi millään tavalla selvittää? Hän ei varmaan itsekään

tiedä, keltä hän on saanut tuon kauniin lahjan. Kun minä, hyväntahtoinen

hupsu, olin silloin hänen käsissään ja hänellä on aihetta sekoittaa

minut asiaan, sommittelee hän tuollaisen pikku historian. Rikas mies,

isäntä, joka pelkää häväistysjuttuja, hänet voi oikein kyniä. Rahan

kiristystä, ystäväni, ei mitään muuta!"

Syntyi hiljaisuus. Mathieu oli nyt vuorostaan alkanut kävellä

edestakaisin konttoorissa, jossa suuri kakluuni levitti paljon lämpöä.

Hän ajatteli vielä, ennenkuin sanoi mitään. Tärisevän lattian alta

kuului työskentelevän tehtaan keskeymätön jyminä. Vihdoin sanoi hän

sanottavansa yksinkertaisesti ja suoraan. Hän oli vakuutettuna siitä,

että Norine ei valehdellut, ja inhoittavan julmaa oli olla antamatta

tyttöparalle apua. Ja vaikka lapsi ei olisikaan Beauchênen, oli Norine

kuitenkin ollut hänen rakastajattarensa, eikä Beauchêne voi kieltäytyä

auttamasta häntä nyt, kun hän oli niin hylätyssä ja surullisessa

tilassa.

"Te olette olevinanne pahempi kuin olette. Minä olen vakuutettu siitä,

että te ajattelette asiaa ja teette, mitä tehtävä on. Tuhannen vietävä,

sellaisen gentlemannin kuin te täytynee kai käyttäytyä kunniakkaasti!"

"Mutta jos minä teen jotakin hänen hyväkseen", huudahti Beauchêne,

"silloin kaikki ihmiset sanovat, että lapsi on minun. Silloin vasta minä

saan mieliharmia."

Taaskin syntyi hiljaisuus; kuului ainoastaan viheltävä höyryputken ääni

tehtaan takaosasta, kun sitä myöten päästettiin höyryä ulos. Hieman

aprikoittuaan jatkoi Beauchêne:

"Uhkaako hän nostaa melua? Hetken aikaa minä jo pelkäsin, että hän menee

juoruamaan vaimolleni. Se olisi saakelin kiusallista!"

Mathieu esti hymynsä. Hän ymmärsi voittaneensa pelin:

"Niin, sellaista ei voi tarkoin tietää. Ilkeämielinen hän ei ole. Mutta

kun nainen ahdistetaan äärimmäisyyksiin asti, on hän valmis tekemään

mitä suurimpia tuhmuuksia. Muuten ei hän ole ollenkaan esittänyt mitään

vaatimuksia, hän ei edes sanonut minulle, mitä hän toivoi, vaan

ainoastaan sen, ett'ei hän voi jäädä seisomaan paljaan taivaan alle

tällaisessa ilmassa, koska isä on ajanut hänet pois kotoa. Jos te

tahdotte kuulla minun neuvoani, niin pitäisi hän minun mielestäni viedä

jo huomenna asumaan jonkun kätilön luokse. Hänellä on seitsemäs

kuukausi, hänen puolestaan pitäisi siis maksaa neljän tai viiden

kuukauden vuokra, viisisataa frankia pyöreissä luvuissa. Se olisi hyvin

kunniallisesti tehty."

Beauchêne nousi nopeasti ja meni ikkunan luokse; sitten tuli hän

takaisin.

"Minä en ole kovasydäminen -- te tunnette minut, eikö totta? -- ja nuo

viisisataa frankia ei tee minua keppikerjäläiseksi. Kun minä suutuin,

tapahtui se siitä syystä, että pelkkä ajatuskin, että minua petetään,

sai minun vimmoihini. Mutta kun on kysymyksessä laupeudentyö, niin ...

Herra Jumala, tehkää vaan, niinkuin tahdotte. Mutta yhdellä ehdolla:

Minä en sekaannu mihinkään, minä en edes tahdo tietää, miten te olette

sen asian järjestänyt. Valitkaa kätilö, viekää nainen asumaan, minne

tahdotte, minä maksan laskut. Ja siitä asiasta ei nyt sitten puhuta enää

mitään."

Hän huokasi pitkään helpotuksesta, hän oli pelännyt tätä ikävää asiaa,

joka oli kiusannut häntä enemmän kuin hän tahtoo tunnustaakaan. Ja hän

tuli taas olosuhteitten herraksi ja itseensä tyytyväiseksi, mieheksi,

joka on varma siitä, että hän suoriutuu voittajana kaikista elämän

taisteluista. Hän laski jo leikkiäkin: hän ei ollenkaan ollut vihoissaan

tuohon Norineen, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä, jolla oli

niin silkinhieno iho kuin hänellä, oikea ruusunnuppu; Norine oli tehnyt

kaikkein pahimmin itseään kohtaan, sillä tuo lapsi oli jo turmellut

hänen ihonsa, tehnyt hänen sellaiseksi, että häntä oli mahdoton tuntea.

Sitten tahtoi hän todistaa, että tuo juttu ei ollut järkäyttänyt hänen

tasapainoaan: hän keskusteli koneenpiirustuksesta, josta hän oli

tahtonut pyytää selvitystä, hän osoitti terävää käsityskykyä omissa

asioissaan.

Hän meni tiehensä, mutta palasi takaisin ja lausui puoleksi avoimesta

ovesta:

"Älkää millään muotoa unohtako minun ehtoani. Minä en edes tahdo tietää,

saako hän lapsen. Tehkää sen kanssa mitä tahdotte, mutta älkää koskaan

puhuko minulle siitä mitään."

Samana iltana syntyi kauhea hämminki Beauchênen kotona. Juuri kuin

aijottiin mennä pöytään, kaatui pikku Maurice pyörtyneenä lattialle.

Pyörtymyskohtaus kesti neljänneksen tuntia, ja pelästyneet vanhemmat

huusivat kilpaa, riitelivät ja syyttelivät toisiaan siitä, että poika

oli pakoitettu aamulla menemään ulos ankaraan kylmyyteen; hän oli

varmaankin vilustunut tuolla hassumaisella kävelyretkellä, ainakin

sanoivat he niin viihdyttääkseen levottomuuttaan. Constance, joka piti

poikaa sylissään, luuli hänen kuolevan. Ensi kerran tuli hänen mieleensä

tuo kauhea ajatus. Se leikkasi hänen äidinsydäntään. Mutta myöskin

hänessä asuva kunnianhimoinen nainen, joka uneksi omaisuuden

kasvamisesta kymmenkertaiseksi tämän pojan kautta, kärsi hirveästi. Jos

hän menettäisi Mauricen, ei hänellä olisi yhtään lasta. Ja miksi ei

hänellä ole toista tämän lisäksi? Mikä se sellainen järjetön itsepäisyys

oli, ett'ei ole tahdottu toista lisäksi? Katumus iski salamana häneen.

Mutta Maurice heräsi nyt tajuntaansa, hän söikin erinomaisen hyvällä

ruokahalulla. Beauchêne kohotti heti olkapäitään ja laski leikkiä

naisten käsittämättömästä pelokkaisuudesta.

Ja sitä seuraavina päivinä ei Constancekaan enää ajatellut, mitä oli

tapahtunut.