II

Torstaina, kun Fromentein piti syödä aamiaista tuossa komeassa talossa

Antin kadun varrella, soitti Valentine kello kymmenen kamaripiikaansa

Célesteä tullakseen puetuksi ja saadakseen kauniin asennon

leposohvallaan pienessä salissa toisessa kerroksessa. Hän oli pyytänyt

Mariannen tulemaan aikaiseen, sillä hän tahtoi pakista hieman, hän tunsi

vastustamattoman halun puhua naisen kanssa, joka oli samassa asemassa

kuin hänkin, ja siitä sairaalloisesta tuskasta, jota hän kärsi.

Hän pyysi peiliä, katsoi siihen ja ravisti surullisesti päätään, sillä

niin ruma luuli hän olevansa, kun kasvonsa olivat pilkuissa ja ruumiin

piirteet rumentuneet niin, että riikinkukonsininen silkkipluusi voi

tuskin niitä peittää.

"Onko herra kotona?" kysyi hän.

Hän oli nähnyt miehensä toissapäivänä viimeiseksi. Hän syytti

liikehommiaan, söi usein aamiaista ja päivällistä ulkona ja vältti

vaimonsa huonetta aamusin sillä tekosyyllä, että hän ei muka tahtonut

häiritä.

"Ei, herra meni ulos yhdeksän aikaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei

hän ole vielä palannut."

"Se on hyvä. Kun herra ja rouva Froment tulevat, niin pyytäkää heidän

tulemaan tänne sisään."

Hän otti väsyneesti kirjan ja odotti.

Niinkuin tohtori Boutan oli Mathieulle ja Mariannelle huomauttanut, oli

Valentinen odottamaton raskaus syynä ainaisiin perhemyrskyihin. Alussa

oli Séguin käyttäytynyt raa'asti ja sanonut, että se ei voinut olla

hänen lapsensa, hän oli vakuutettu siitä, että hän oli ottanut huomioon

mitä tarkimmat varovaisuuskeinot, ja syytti vaimoaan suoraan siitä, että

hänellä oli rakastaja. Vimmattu ja moukkamainen mustasukkaisuus sai

vallan tässä miehessä, ja se ilmeni raa'oissa sanoissa ja uhkauksissa,

tuossa skeptikossa, joka teeskenteli mitä hienoimman pessimismin

välinpitämättömyyttä.

Perheessä syntyi hirmuisia näytelmiä. Loppuun itkenyt vaimo vaati, että

kysyttäisiin tohtori Boutanin mielipidettä. Kun tohtori oli yksityisesti

kuulustellut Séguiniä ja selittänyt hänelle, että hänen tarkat

varovaisuuskeinonsa eivät olleet riittävät sekä maininnut kaksikymmentä

tapausta, jolloin samoissa olosuhteissa oli syntynyt raskaudentila, tuli

hän vihdoinkin vakuutetuksi asiasta; hän tuntui tosin horjuvan hetkisen,

mutta jatkoi inhoittavia syytöksiään niin pian kuin tohtori oli mennyt.

Hän sadatteli tohtoria ja oli erittäin suuttunut siitä terävästä

opetuksesta, jonka hän oli saanut varovaisuuskeinojen suhteen, sillä

juuri noista rikoksellisista keinoista johtui kaikki paha, se surullinen

tila, jossa aviopuolisot nyt olivat: jos mies ei niitä olisi käyttänyt,

ei hänen olisi ehkä koskaan tarvinnut hautoa sitä ajatusta, että hän ei

ehkä ole lapsen isä. Tuo hyvä tohtori, joka piti varovaisuuskeinoja

syynä kaikkiin onnettomuuksiin, ei tietysti jättänyt musertamatta häntä

kaikilla niitten seurauksilla: kansan lukumäärän väheneminen,

ihmiskunnan huononeminen, perheen turmeltuminen ja häviäminen, miehen

suuri halu huvituksiin ja liikeasiain hoitoon ja naisen turmeltuminen ja

halu aviorikoksiin. Ja se katkeroitti aina Séguinin mieltä, ja vielä

sitäkin enemmän, kun sellaiset ajatukset tuomitsivat kaiken sen, mihin

hän tähän asti oli uskonut ja mitä tahtonut.

Puolisot jatkoivat kuitenkin hienoa elämäänsä; vaimo ei tunnustanut

raskauttaan, kuristi itsensä niin, että hän oli tukehtumaisillaan,

tanssi tanssiaisissa ja söi samppanjaillallisia teaatterin jälkeen; mies

piti salassa mustasukkaisuuden kohtauksensa, ja oli pilkallisella

välinpitämättömyydellä viettävinään tavallista elämäänsä. Vaimo, joka ei

vielä voinut syyttää itseään mistään, tahtoi muuten pitää miehensä

enemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta, sillä, niinkuin hän väliin sanoi

miehelleen -- tämä teki kaikkensa maailmassa saadakseen hänen hankkimaan

itselleen sen rakastajan, josta häntä jo syytettiin, ja jos hän kärsi

tuskia kureliivissään, jos hän joka ilta oli vaarassa saada keskosen,

niin oli se sentähden, että hänen täytyi taistella sitä mahdollisuutta

vastaan, että hänestä kerran tulee hylätty vaimo. Mutta eräänä yönä kun

hän tuli kotiin premiääristä, sai hän ankaran kohtauksen ja siitä asti

täytyi hänen pysyä huoneessaan, ja nyt se oli jo auttamatonta, tästä

syntyi vaikea raskaudentila, joka sai hänelle alituisia kärsimyksiä.

Aviopuolisojen välinen suhde tuli vielä pahemmaksi, ja kaikki, mitä

Valentine oli pelännyt, tapahtui nyt. Séguin oli hirveän pahalla päällä

eikä voinut riitelemättä tulla vaimonsa läheisyyteen. Jo tuon sairaan,

muodottoman naisen näkökin sai hänet suuttumaan. Hän vietti elämäänsä

ulkona, otti takaisin poikamiestapansa. Pelihimo, joka asui salaa

hänessä, syttyi ilmituleen kuin huonosti sammutettu tulipalo. Hän vietti

koko yöt klubissa. Ja sitten joutui hän naisten kynsiin, kurjain

olentojen, jotka eivät tehneet sitä tyhmyyttä, että olisivat tulleet

raskaiksi, vaan olivat yhä kauniita ja haluttuja. Ja kun hän tuli kotiin

ja joutui taas raa'an mustasukkaisuutensa valtaan, olisi hän voinut

tappaa tuon viheliäisen, sairaan vaimon, jonka ruumiin muoto tuntui

pilkkaavan ja loukkaavan häntä.

Neljännestä yli yhdentoista tuli Céleste sisään.

"Onko siellä herra?" kysyi Valentine nopeasti ja pani kirjan pois.

"Ei, siellä on vieraat, joita rouva on odottanut, herra ja rouva

Froment."

"Käske heidän tulla sisään. Sano minulle heti, kun herra tulee."

Ja kun Mathieu ja Marianne tulivat sisään, nousi hän istualleen, ojensi

heille rakastettavasti molemmat kätensä ja sanoi:

"Te annatte ehkä anteeksi, rouvani, että minä olin niin itsepäinen ja

välttämättömästi tahdoin teidät tänne, mutta niinkuin näette, en minä

voinut tulla teidän luoksenne, ja meidän hyvä lääkärimme Boutan oli

sanonut, että te olette niin reipas ja terve. Mitenkä rakastettavia te

olette, kun tulitte meidän pienelle aamiaiselle! Minulla oli niin palava

halu saada tavata teitä ja puhua hieman teidän kanssanne. Istukaa tähän

viereeni."

Mathieu katseli häntä kummastuneena siitä, että hän oli niin keltanen ja

surkastunut, ja samalla tarkasteli hän Mariannea hämmästyneenä hänen

terveestä ulkonäöstään ja kirkkaista, hymyilevistä silmistään.

"Minunhan velvollisuuteni on kiittää teitä kutsustanne", vastasi

Marianne ystävällisesti. "Liikunta on minulle hyvin hyödyllistä, ja

minulle tuotti erityistä huvia se, että sain tulla tänne. Oh, jos te

tahtoisitte, voisitte kulkea yhtä hyvin kuin minäkin, siihen tarvitsee

vaan rohkeutta."

Nyt oli kiinteä keskustelu käynnissä heidän keskensä ja Mathieu otti

pöydällä olevan kirjan, jotta he eivät häntä arkailisi, vaan luulisivat,

että hän ei kuule mitään. He tapasivat toisensa vaan harvoin, heillä ei

ollut mitään yhteistä, ei mielipidettä eikä tapoja, mutta se, että he

molemmat olivat samassa tilassa, se lähensi heitä. Ja varsinkin

Valentine oli hyvin halukas kuulemaan ja tulemaan lohdutetuksi! -- Ensin

puhui hän tohtori Boutanista, tahtoi uudestaan kuulla sen, että tämä

lääkäri ei koskaan epäonnistu synnytyksissä ja ett'ei ole ainoatakaan

niin taitavaa ja kätevää lapsivuodelääkäriä kuin hän. Marianne huomautti

tähän kummastuneena, että Valentinen pitäisi itse tuntea hänet, koska

oli ollut jo kaksi kertaa tekemisissä hänen kanssaan. Niin kyllä, mutta

se rauhoitti Valentineä, kun hän kuuli muittenkin vahvistavan todeksi

hänen ansionsa. Sitten teki Valentine mahdottoman paljon kysymyksiä,

meni yksityisseikkoihin, tahtoi, että Marianne kertoisi, miltä hänestä

tuntuu, mistä ja millä tavalla tuntui kipeältä, mitä hän söi, ja miten

nukkui, sanalla sanoen hän tahtoi tietää kaikki Mariannen tunteet ja

ajatukset ja kaiken, mikä oli yhteydessä raskauden kanssa. Marianne

noudatti hyväntahtoisesti hänen mieltänsä, ilahuttaakseen ja

lohduttaakseen häntä kertoi Marianne hyvin tyynesti toiveistaan, että

kaikki kävisi hyvin ja että lapsesta tulisi poika. Mutta Valentine

purskahti äkkiä itkuun.

"Minä sitävastoin ... minä kuolen, siitä minä olen varma."

Se oli hänen omituinen päähänpistonsa, että hän pian kuolee, vaikka hän

ei tohtinut sanoa sitä kaikille. Kun hänen hermostonsa oli perin

turmeltunut, tuntui hänestä jokapäiväiseltä piinalta ajatella tuota

onnetonta lasta, joka ensin oli hävittänyt hänen perheellisen onnensa ja

veisi nyt vielä hänen henkensä.

"Kuollako!" huudahti Marianne iloisesti. "Ei sitä niinkään kuolla!

Muuten väitetään, että ne naiset, joilla on tuollaisia synkkiä

ajatuksia, ne suoriutuvat tavallista helpoimmin synnytyksissä."

Mathieu, joka veti suunsa hienoon hymyyn kuultuaan tuon hyväntahtoisen

valheen, vakuutti empimättä sen todeksi, ja tämä lohdutti jossakin

määrin tuota onnetonta olentoa, joka janosi lohduttavia sanoja ja tahtoi

aina kuulla -- vaikka petollisiakin --vakuutuksia siitä, että kaikki käy

hyvin. Nyt tuli Céleste sisään ja vastasi emäntänsä kysyvään katseesen:

"Ei, se ei ole herra... Se oli eräs nainen minun kotipuoleltani, josta

minä olen puhunut. Sophie Couteau eli Couteauska, joksi häntä kutsutaan

tuolla Rougemontissa ja jonka ammattina on imettäjäin hankkiminen

Pariisiin."

Valentine, joka ensin aikoi vihaisesti ajaa kamarineitinsä ulos, koska

häntä suututti se, että häntä häirittiin, rauhottui nyt.

"Mitä sitten?"

"Niin, rouva, hän on nyt täällä. Jos te tahdotte antaa hänelle

luottamuksenne, valitsee hän sieltä kotipuolesta oikein hyvän imettäjän

ja tuo hänet tänne sovittuna päivänä."

Couteauska, joka seisoi puoleksi avoimen oven takana, rohkeni nyt

kutsumatta astua sisään.

Hän oli pieni, laiha ja vilkas talonpoikaisnainen, joka oli tullut

käytökseltään jotenkin vapaaksi --kiitos siitä hänen tiheille Pariisin

matkoilleen. Hänen pitkulaiset kasvonsa, joissa loisti pienet, vilkkaat

silmät, eivät olleet vastenmieliset, mutta niitä rumensivat ohuet huulet

ja viekkauden ja ahneuden piirteet. Hän oli puettu mustaan

villaleninkiin ja hänellä oli mustat käsineet, musta myssy, jossa oli

keltanen nauha ja hän näytti sellaiselta kunnialliselta

talonpoikaisvaimolta, joita aina näkee kirkoissamme.

"Oletteko te ollut imettäjänä?" kysyi Valentine tarkastellessaan häntä.

"Olen, rouvani, kymmenen vuotta sitten, kun minä olin kahdenkymmenen

vuotias. Sitten menin minä naimisiin, ja kun minä huomasin, että

imettäjänä olemisesta ei rikastuta, aloin minä hankkia paikkoja

imettäjille."

Hän hymyili viekkaasti aivankuin olisi tahtonut sanoa, että herrasväen

lypsylehmänä oleminen on paljasta humpuukia. Mutta hän pelkäsi myös

sanoneensa liian paljon.

"Niin, hyvä Jumala, niille, jotka maksavat työstä, niille annetaan niin

paljon kuin voidaan. Tohtori oli sanonut minulle, että minä en koskaan

enään voisi saada voimakasta maitoa, ja mielukkaimmin kuin olisin

antanut lapsiparoille huonoa ravintoa, tahdoin minä olla heille hyödyksi

toisella tavalla."

"Ja nyt te hankitte imettäjiä Pariisin paikanvälityskonttooreihin?"

"Niin, kaksi kertaa kuukaudessa, useammalle konttoorille, mutta

varsinkin Broquettelle Requepinekadun varrella. Se on kunniallinen

liike, jossa ei ketään petetä. Jos te tahdotte, niin minä valitsen

teille parhaimman, mitä minulla on, niin sanoakseni kerman. Minä

ymmärrän niitä asioita, siitä saatte olla varma."

Kun Céleste näki, että hänen emäntänsä ei voinut tehdä päätöstä, luuli

hän olevansa oikeutettu ryhtymään asiaan; sitäpaitsi tahtoi hän

mielellään kertoa, minkätähden Couteauska oli tullut juuri tänä päivänä.

"Kun hän menee kotiinsa, ottaa hän melkein joka päivä mukaansa

sylilapsen, joka kuuluu joko jollekin imettäjälle tai herrasväelle,

joilla ei ole varaa palkata imettäjää, ja jättää sen siellä kotipuolessa

jollekin kasvatusäidille. Ja nyt tuli hän äsken tervehtimään minua,

ennenkuin menee noutamaan rouva Menouxin lasta ... hän sai lapsen

yöllä."

Valentine huudahti vilkkaasti:

"Mitä, onko rouva Menoux saanut lapsen, ja siitä te ette ole maininnut

minulle! No, mitenkä se onnistui?"

Rouva Menoux oli naimisissa entisen aliupseerin, komean miehen kanssa,

joka ansaitsi sataviisikymmentä frankia kuukaudessa vahtimestarin

toimesta eräässä museossa. Hän rakasti paljon miestään, ja oli ruvennut

harjoittamaan pientä sekatavarakauppaa, jolla hän ansaitsi melkein yhtä

paljon kuin miehensäkin, niin että he elivät sangen hyvin.

Céleste, joka senkin seitsemät kerrat oli saanut nuhteita siitä, että

hän aina oli puhelemassa tuossa pienessä myymälässä, näytti hyvin

ylpeältä siitä, että häneltä noin vaan kysellään.

"Niin, se kävi erinomaisen hyvin. Oikein kaunis synnytys ... komea,

pieni poika. Minä tunnustan, että minä juoksin aamulla sitä katsomaan.

Se oli anteeksi annettavaa uteliaisuutta, vai kuinka?"

Kun Valentine yhä ahdisteli häntä kysymyksillään, kertoi hän lähempiä

yksityisseikkoja.

"Rouva Menoux oli muuten hyvissä käsissä. Minä olin neuvonut hänelle

rouva Rouchen, kätilön Rocherkadun varrelta, sillä eräs minun

ystävättäreni, jota hän oli auttanut synnytyksessä, oli puhunut niin

paljon hyvää hänestä. Luonnollisesti ei häntä voi verrata rouva

Bourdieuhön, jolla on niin hieno liike Miromesnilkadun varrella, mutta

sen sijaan on hän halvempi, ja kun työ kerran on tehty, niin samapa se

sitten on. Rouva Rouche on ainakin näppärä toimissaan, ja sen lisäksi on

hän niin hyvä ja ystävällinen."

Hän vaikeni äkkiä nähdessään, että Mathieu tarkasteli häntä. Mitä hän

olikaan puhunut, koska tuo herra katseli häntä niin terävästi? Hän tuli

araksi ja katsoi salaa keskiruumiiseensa.

Hän oli itse ollut raskaana jo kuusi kuukautta ja nyöritti itseään

oikein hirveästi siitä pelosta, että menettää paikkansa. Hän oli niissä

asioissa ollut jo kerran ennenkin, heti tultuaan Pariisiin, kun hän oli

pitänyt yhteyttä isäntänsä pojan kanssa, ja rouva Rouche oli auttanut

hänet synnyttämään kuolleen lapsen, joka juuri oli tämän rouvan

erikoisala.

Tällä kertaa oli eräs ryytikauppias hänen tulevan lapsensa isä, mutta

Céleste ei itse tahtonut tietää siitä mitään, ja hän oli aivan

raivoissaan tyhmyydestään, hän, joka nykyään oli oppinut käyttämään

kaikenlaisia ehkäsykeinoja. Kuitenkin oli hän vakaasti päättänyt, että

lapsen täytyy tälläkin kertaa olla kuolleena syntynyt, ja hän oli jo

antanut valmistavia viittauksia siihen suuntaan, että hän pyytää

kuukauden loman ja menee kotiin sairaan äitinsä luokse Rougemontiin,

ollakseen läsnä hänen viimeisenä hetkenään.

"Niin," sanoi hän näytellen viattomuutta, "minä sanon vaan mitä olen

kuullut. Minä en itse luonnollisesti tiedä mitään."

Tuo pitkä, tumma tyttö hevosnaamoineen ja uhkaavine katseineen ei ollut

se, johon Mathieu olisi voinut luottaa: hänestä tuntui, että Céleste

tunsi aivan liian hyvin kaikki, mikä koskee kätilöitä. Hän katseli yhä

hymyillen Célesteä, ja Céleste ymmärsi nyt selvästi, mitä Mathieu

hänestä ajatteli.

"Mutta miksi ei rouva Menoux sitten pidä itse lastaan?" kysyi Marianne.

Couteauska katsoi salaa synkästi tuohon raskaasen rouvaan, jonka olisi

parasta antaa toisten hoitaa omia asioitaan, vaikka hän ei itse

tahtoisikaan tehdä kauppoja.

"Oh, sehän on mahdotonta!" huudahti Céleste ihastuneena siitä, että

keskustelu kääntyi toiseen suuntaan. "Mitenkä rouva Menoux voisi pitää

lasta luonaan, sillä puotihan on pieni koppi. Sen takana on vaan pieni

kamari, jossa he molemmat syövät ja makaavat, ja sen ikkunat ovat päin

pientä pihaa, jossa ei ole ilmaa eikä valoa, lapsi ei voisi elää siellä

viikkoakaan. Eikä hänellä olisi aikaakaan hoitaa poikaansa, sillä hän on

koko päivän tiskin takana, hänellä ei koskaan ole ollut piikaa ja hänen

on pakko saada ruoka valmiiksi siksi kuin mies tulee museosta. Mutta jos

hän voisi, olisi hän niin onnellinen lapsensa kanssa. Ne ihmiset ovat

niin hyviä ja helliä toisilleen..."

"Se on totta," sanoi Marianne alakuloisesti, "on köyhiä äitejä, joita

minä surkuttelen koko sydämestäni. Se, josta te puhutte, voi hyvin, ja

kuitenkin on hän pakoitettu noin julmaan tekoon! Minä en voisi elääkään,

jos minun lapseni vietäisiin tuntemattomille seuduille ja annettaisiin

vieraan naisen huostaan."

Couteauska piti tätä persoonallisena hyökkäyksenä. Hän oli olevinaan

hyväsydäminen ihminen, hellä pienokaisille, joitten epäröivät äidit hän

vietteli luokseen.

"Ah, Rougemont on kaunis paikka. Eikä se ole kaukana Bayeuxistä, niin

että me emme ole mitään villejä. Siellä on ilma raitis, ja sairaita

tulee sinne paranemaan. Ja ne lapset, jotka meille uskotaan, ne me

hoidamme oikein hyvin, siitä saatte olla varma. Se on sydämetön, joka ei

rakasta noita pikku enkeleitä."

Mutta hän vaikeni huomattuaan, miten Mathieu katseli häntä. Huolimatta

talonpoikaisesta ulkonäöstään oli hän hyvin hoksaavainen ja ymmärsi,

että hänen äänensä oli tuntunut väärennetyltä. Mitähän sitä muuten

tarvitsikaan kertoa samaa tavallista juttua kotipaikastaan, koska tuo

rouva tahtoi imettäjää omaan kotiinsa? Ja hän jatkoi:

"Se on siis päätetty, rouvani, minä tuon teille parhaan kuin minulla on,

oikean helmen."

Valentine, joka näytti yhä vaan ajattelevan rouva Menouxin helppoa

synnytystä ja oli tullut vähän tyynemmäksi, kiitos siitä tälle hyvälle

enteelle, sai nyt voimia vastata:

"Ei, ei, minä en tahdo tehdä sitoumusta etukäteen. Minä lähetän jonkun

katsomaan niitä imettäjiä, joita te hankitte konttooreihin, ehkä

löydämme niistä jonkun, joka sopii meille."

Sitten ei hän enään ollut huomaavinaankaan tuota naista, vaan lähetti

hänet pois käden liikkeellä ja jatkoi sitten keskustelua Mariannen

kanssa.

"Aijotteko te itse imettää sitä lasta, jota te odotatte?"

"Aijon kyllä, samoin kuin muitakin. Minun miehelläni ja minulla on,

niinkuin tiedätte, omat mielipiteemme tässä kysymyksessä. Se ei tuntuisi

oikein omalta lapselta, jos vieras nainen antaisi sille ensimäisen

hoidon."

Couteauska seisoi liikkumatta paikallaan suuttuneena siitä, että hän oli

vaivannut itseään turhaan, ja että hän nyt ei saanut sitä lahjaa, jonka

hän muuten olisi saanut palveluksestaan. Ja hän purki koko vihansa

siihen kieroon katseesen, jonka hän uudestaan heitti tuohon raskaasen

vaimoon, joka imetti itse: tuo lienee oikeata roskaväkeä, koska hänellä

ei ole varaa palkata imettäjääkään. Mutta sittekuin hän oli katsahtanut

Célesteen, niiasi hän nöyrästi jäähyväisiksi ja katosi kamarineidin

kanssa.

Nyt tuli Séguin sisään, hyvin hienona, kuten tavallista; hän toi ulkoa

mukanaan heijastuksen siitä ilosta, jota hän ei löytänyt kotonaan.

"Pyydän anteeksi, minä luulen, että olen antanut odottaa itseäni.

Minulla on ollut niin paljon juoksemista, vierailuja, joita en voinut

jättää toistaiseksi. Tehän näytätte oikein kukkealta, rouva Froment!

Minua huvittaa tavata teitä, paras herra Froment."

Hän unohti vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt sittekuin toissapäivänä.

Vasta hetken kuluttua meni hän hänen luokseen, kun hän ensin oli

huomannut sen moittivan katseen, jolla tämä häntä katseli. Ja hän

kumartui ja suuteli vaimoaan keveästi hiuksille.

"Oletko sinä nukkunut hyvin?"

"Olen, kiitos."

Valentine oli lähellä puhjeta hermostuneesen itkuun, mutta hänen

onnistui kuitenkin hillitä itsensä vierasten läsnä ollessa. Muuten tuli

nyt palvelija ja ilmoitti, että pöytä on katettu.

Lyhyillä askelilla ja nojautuen Mariannen käsivarteen meni Valentine

pöytään. Se oli katettu suuren työhuoneen kulmaan, jonka ikkuna oli

Antinkadulle päin. Hän pyysi surullisella hymyllä anteeksi sitä, että

hän ei ottanut Mathieun käsivartta, pyysi herrain menemään edellä ja

antamaan naisten tulla toimeen, miten parahiten taitavat. Ja pöytä oli

asetettu niin, että sen alla oli hyvä suoristaa jalkansa.

Kun Mathieu näki, että pöytä oli katettu neljälle, ei hän voinut olla

tekemättä kysymystä, joka hänellä jo ennenkin oli ollut huulilla.

"Minä en ole vielä nähnyt teidän lapsianne. Eiväthän ne vaan ole

sairaana?"

"Ei, Jumalan kiitos," vastasi Valentine. "Sitä tässä nyt vielä

puuttuisi. Edellä puolenpäivän tulee heidän opettajattarensa ja he

työskentelevät kello kahteentoista."

Mathieu, jonka katse kohtasi Mariannen katseen, rohkeni nyt kysyä:

"Eivätkö he saa syödä aamiaista teidän kanssanne?"

"Ei, se ei tule koskaan kysymykseenkään!" huudahti Séguin suuttuneen

näköisenä. "Lapset ovat aivan sietämättömät, kun on vieraita. Ja te

ette voi ajatellakaan, miten huonosti he ovat kasvatetut."

Syntyi painostava hiljaisuus, kun palvelija tarjosi omelettejä.

"Kyllä te saatte nähdä heidät," sanoi Valentine sitten hiljaisesti.

"Minä annan tulla heidän sisään jälkiruuan aikana."

Aamiainen oli mitä hienoin. Omelettien jälkeen tarjottiin paistettua

lohta ja ravuista ja rantakurpista valmistettua pasteijaa. Viineinä oli

jääkylmää samppanjaa ja valkeata ja punaista bordeaux-viiniä.

Kun Mathieu huomautti, että nämä eivät ole sellaisia ruokalajeja, joita

tohtori Boutan hyväksyisi, kohotti Séguin olkapäitään.

"Äh, tohtorilla ei ole mitään hyvää pöytää vastaan. Hän on muuten aivan

sietämätön teoriioineen. Eihän sitä silloin tiedä koskaan, mikä on

hyödyllistä mikä vahingollista."

Hän oli jo jättänyt sen hymyilevän muodon, mikä hänellä tullessaan oli.

Kaikki ikävyydet, jotka olivat tulleet vaimon raskauden takia,

valtasivat hänet heti, kun hän astui kynnyksen yli; hän ei voinut olla

kotona tuntiakaan tulematta katkeraksi, ärtyiseksi, melkein raa'aksi.

Hänen raakuutensa ja julmuutensa tulivat nyt esiin entistäkin useammin

sentähden, että häntä harmitti alituiseen se, että hänen jokapäiväisen

elämänsä oli täytynyt muuttua. Se, että hän vietti yönsä pelipöydän

ääressä tai rakastajattariensa luona, se oli luonnollisesti hänen

vaimonsa vika, koska hän oli "mahdoton," kuten Séguin lausui. Ja hän

vihasi vaimoaan sentähden, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, että

sai kiusata vaimoaan, kun hän tuli kotiin poikamieshurjasteluistaan,

valitti kotona kaikkea, väitti, että siellä tulee elämä yhä huonommaksi,

oikeaksi helvetiksi.

Aamiainen tuntui väliin hyvin kiusalliselta. Pari kolme kertaa vaihtoi

isäntäväki sanoja teräviä kuin puukonkärki. Ja aivan suotta, ruuan

tähden ja huoneessa olevan ilman tähden. Välinpitämätön kuuntelija ei

olisi havainnut tuossa mitään pahaa, mutta haava oli myrkytetty,

Valentinelle tulivat kyynelet silmiin, ja Séguin nauroi pilkallisella

tavallaan, hän, tuo urheilija, kirjallisuuden ja taiteitten harrastaja,

joka piti kunnianaan olla pessimisti ja selitti, että maailma ei ole

edes sen pommin arvoinen, jolla se räjäytetään ilmaan. Mutta liian

pureva sananvaihto sai Valentinen sellaiseen harmiin, että Séguinin

täytyi pyytää anteeksi, sillä hän pelkäsi vaimoaan, kun Vaugeladein veri

kuohahti hänessä; silloin musersi Valentine miehensä halveksumisellaan

ja antoi tämän ymmärtää, että hän vielä jonakin päivänä kostaa. Ja taas

puhalsi jääkylmä viima pöydällä oleviin kukkiin.

Kun Valentine ja Marianne taas palasivat vanhaan puheenaineesensa,

heidän omaan tilaansa, heidän pelkoonsa ja toiveihinsa, päästi Séguin

katkeruutensa valloilleen kertomalla Mathieulle, mitä vastuksia hänellä

oli suurista Chantebledin alueistaan. Metsänriista tuli siellä yhä

harvinaisemmaksi, hänellä oli vaikeuksia saada metsästysosakkeet

kaupaksi, ja tilan tulot vähenivät vuosi vuodelta. Hän ei ollenkaan

salannut sitä, että hän suurella ilolla luopuisi Chantebledistä; mutta

mistä saisi hän ostajan noille vähän tuottaville metsille, noille

suunnattomille, hedelmättömille maille, soille ja kivikoille? Mathieu

kuunteli tarkkaavasti, sillä häntä oli pitkillä kävelymatkoillaan

kesällä alkanut viehättää tuo maatila.

"Luuletteko todellakin, että niitä maita ei voida viljellä? On synti

antaa kaiken tuon maan olla joutilaana."

"Viljelläkö!" huudahti Séguin. "Sen ihmeen minä tahtoisin nähdä. Sieltä

ei kukaan saisi sadokseen muuta kuin kiviä ja sammakoita."

Nyt oltiin jälkiruuassa, ja Marianne muistutti Valentineä hänen

lupauksestaan kutsua lapset; hän sanoi niin suuresti haluavansa nähdä

heitä: silloin sattui eräs seikka, joka sai aikaan sen, että lapset

unohtuivat taaskin.

Palvelija tuli talon rouvan luokse ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Herra Santerre kysyy, jos armollinen rouva ottaa vastaan."

Valentine huudahti iloisesta hämmästyksestä.

"Vai niin, hän muistaa nyt vihdoinkin meidät. Käskekää hänen tulla

sisään!"

Kun Santerre tuli ja suuteli Valentinen kättä epäiltyään ensin hieman,

nähdessään katetun pöydän ja vielä aamiaisella olevat vieraat, ja

Valentine sanoi hänelle uupuneella äänellä:

"No, ette siis ole vielä kuollut, ystäväni? Me emme ole nähneet teitä

neljääntoista päivään. Ei, ei, ei mitään anteeksi pyyntöjä. Sehän on

aivan luonnollista, että kaikki ihmiset kääntävät minulle selkänsä."

Séguin nauroi taaskin ilkkuvaisesti, likistäessään tuon nuoren miehen

kättä, sillä hänkin otti osaa moitteesen. Asia oli siten, että kun

Santerre oli nähnyt viettelysuunnitelmansa tulleen rikotuiksi tuon

odottamattoman raskauden takia, piti hän sopivampana rajoittaa

vierailujaan. Samoin kuin Séguin piti hänkin luultavasti Valentinea

hyvin vähän viehättävänä, ja hänen seuransa hävetti. Santerre oli siitä

syystä tehnyt sen järkevän päätöksen, että hän seuraa asiain kulkua ja

jättää ratkaisevan hyökkäyksensä tuonnemmaksi. Mutta niinä harvoina

kertoina, jolloin hän tuli, oli hän sitä hellempi ja rakastettavampi;

hän tiesi, että Valentine on hänelle kiitollinen siitä, sillä Séguinin

raakuus vaivasi häntä.

"Ah, rouvani, se on arkuudesta, kun minä olen poissa, minä pelkään

häiritseväni teitä! Muuten te ehkä tiedätte, että erästä näytelmääni

harjoitellaan juuri, ja koko minun aikani menee siihen."

Hän lausui muuten Valentinelle kohteliaisuuksia äänellä, joka todisti

mitä suurinta ihailua.

"Te olette ihastuttava tuossa puserossa, joka tekisi jokaisen muun

naisen rumaksi. Niin, ihastuttava, minä sanon sen vieläkin kerran, enkä

minä ole koskaan nähnyt teitä noin kukkeana."

Séguin piti tuota pilkkana ja ihastui ylenmäärin. Mustasukkaisuudestaan

huolimatta ei hän luonnollisesti ollut koskaan ajatellut sitä, että

Santerre voisi olla tai tulla hänen vaimonsa rakastajaksi, jonka hän

itse melkein heitti Santerren syliin pakoittamalla heidät arveluttavaan

toveruuteen, jossa vallaton puhetapa tuli hänen oman osanottonsa tähden

vielä enemmän kevytmieliseksi. Kun Séguin vimmoissaan huusi, että lapsi

ei ole hänen, ajatteli hän heti mitä häpeällisimpiä asioita, syytti

vaimoaan siitä, että tämä muka oli pitänyt yhteyttä palvelijan tai

jonkun tuntemattoman miehen kanssa kadulta. Santerre sitävastoin oli

vaan hyvä ystävä, jonka hän eräänä päivänä oli tuonut mukanaan vaimonsa

luokse, kun tämä oli kylvyssä, näyttääkseen Santerrelle, miten hauskalta

Valentine näytti vedessä.

"Oh, hän tekee pilaa sinusta!" sanoi Séguin.

Mutta Valentine oli kiittänyt Santerrea erinomaisen tyytyväisellä

silmäyksellä. Ja tämän kohteliaisuuden olisi Valentine kylläkin

muistava.

Kun Santerre oli likistänyt Mathieun kättä, kumarsi hän Mariannalle,

jonka talon rouva oli esittänyt hänelle. Tämä raskas nainen numero

kaksi, nämä molemmat hyvästi kuritetut rouvat vastapäätä toisiaan, ja

aviomiehet heidän keskellään, näytti hänestä sanomattoman hassumaiselta,

ja hän salasi pilkallisen hymynsä kaksinkertaisen kohteliaisuuden taakse

ja pyysi anteeksi, että hän oli tullut liian aikaiseen, kun vielä

istuttiin pöydässä. Kun Séguin nyt suuttui pitkäveteisestä tarjoilusta,

sanoi hänen vaimonsa, että se oli juuri Séguin, joka oli viivyttänyt

kaikkea antamalla odottaa itseään. Uusi riita oli puhkeamaisillaan.

Kahvia ja likööreitä tarjoiltiin toisessa huoneessa, kun palvelija oli

ensin nopeasti tyhjentänyt ruokapöydän. Valentine heittäytyi taas

väsyneen näköisenä sohvalle ja pyysi vieraitten ottamaan itse, koska hän

itse ei voinut täyttää velvollisuuksiaan. Mutta Marianne tarjoutui heti

suorittamaan hänen tehtävänsä, ja tarjoili kahvia iloisen ja tyytyväisen

näköisenä aivan hyvillään siitä, että sai hieman seistä, kuten hän

sanoi. Sitten kaatoi hän konjakkia laseihin, ja herrat saivat luvan

tupakoida.

"Oh, rakas ystäväni," sanoi Santerre äkkiä kääntyen Séguinin puoleen,

"te ette voi aavistaakaan, kuinka ihmeteltäviä leikkauksia minä olen

näinä päivinä nähnyt tehtävän tohtori Gauden klinikassa."

Mutta uuden vieraan tulo keskeytti hänen puheensa. Paroonitar de Lowicz

kysyi, miten rouva jaksaa. Ja kun hän käskettiin tulla sisään, juoksi

hän Valentinen luokse, suuteli häntä ja huudahti:

"En tahtonut häiritä teitä, hyvä ystäväni, mutta minä olen joka

tapauksessa hyvin iloinen saadessani tavata teidät ja sanoa teille, että

surkuttelen teitä koko sydämestäni."

Hän oli muuten tavannut täällä pelkästään tuttuja ja hän likisti

jokaisen kättä. Mathieustä tuntui, että se kädenpuristus, jonka hän oli

saanut, tuntui erityisen merkitsevältä ja lujalta ja sitä seurasi tuo

terävä pilkallinen hymy, jolla Sérafine oli vainonnut häntä aina siitä

asti kuin Mathieu kieltäytyi rupeemasta hänen rakastajakseen. Ja hänen

kasvoilleen tuli selvästi sama pureva pilkallisuus kuin Santerrenkin,

kun hän oli silmäillyt noita molempia raskaita naisia, jotka istuivat

siinä vastapäätä toisiaan. Tämä näky näytti huvittavan häntä suuresti

hänen seistessään siinä pitkänä ja solakkana kiihoittavassa, tulisessa

ihanuudessaan. Ei koskaan ennen ollut hän elänyt niin hillitsemättömistä

nautinnoista rikasta elämää kuin nyt, hän ei huolinut mistään muusta

kuin ainoastaan siitä, että hän voisi säilyttää asemansa yhtenä Pariisin

enimmän liehakoittuna naisena.

Hän lausui kohteliaisuuksia serkulleen Mariannalle.

"Nythän te ehkä olette iloinen, rakas ystäväni, viides on jo melkein

valmis, niin että saatte ruveta ajattelemaan kuudetta. Ei, minä

vakuutan, minä en laske leikkiä. Minä voin niin hyvin käsittää sen, että

tahdotte tusinan täyteen, kun kerran pidätte lapsista."

"Tusinan," sanoi Marianne tyynellä hymyllään, "se on juuri se

lukumäärä, johon minä olen päättänyt tulla."

"Oi, Jumalani!" huusi Valentine kimeällä äänellä. "Minä puolestani

vannon, ett'en saa ainoatakaan enään, ellen jo kuole tämän lapsen

tähden!"

Séguin, joka yhä vaan myhäili pilkallisesti, palasi paroonittaren tulon

kautta keskeytyneesen puheluunsa Santerren kanssa.

"Te sanotte, että olette nähnyt niin kauniita leikkauksia tehtävän

tohtori Gauden klinikassa."

Mutta paroonitar takertui vilkkaasti heidän puheesensa.

"Tohtori Gaude! Tunnetteko te hänen? Ah, kertokaa hänestä hieman.

Kaikkialla kuulen minä häntä ylistettävän ihmeelliseksi mieheksi."

Romaanikirjailija hymyili kohteliaasti.

"Ihmeellinen on oikea sana. Minulla oli pakko tehdä muutamia

muistiinpanoja psykoloogisia tutkimuksiani varten, ja sentähden sain

minä olla mukana seitsemässä leikkauksessa. Tiedättehän te muuten, että

niissä tilaisuuksissa käydään paljon, sinne mennään kuin teaatteriin,

minä tapasin siellä koko sen Pariisin, joka käy premiääreissä, vieläpä

muutamia naisiakin. Gaude ottaa käsiteltäväkseen naisen, kaksi ja kolme

naista; ja sellaisella mestaruudella, että sille tekisi mieli taputtaa

käsiään, ottaa hän vilauksessa naisesta ulos kaikki, eikä siitä ole

koskaan mitään vaarallisia seurauksia, väittää hän. Se on

hämmästyttävää."

Sérafinen kasvot hehkuivat intohimoisesta ihailusta. Hän kääntyi

Valentineen, joka myöskin kuunteli ahnaasti.

"Eikö totta, rakas ystäväni, tuosta saa halun mennä sinne, niin että

pääsee teidän tilastanne. Ihmetohtori, siksi olen monen kuullut häntä

nimittävän. Ja hän kuuluu olevan kaunis mies, aina iloinen ja vilkas.

_Hän_ on mies, hän!"

"Mutta," kysyi Mathieu, joka kauhulla oli kuulustellut keskustelua,

"ovatko ne sairaita, ne naiset, joita hän leikkelee?"

"Ovat tietysti," vastasi Santerre, jonka pilkallinen iloisuus kohosi

tämän kysymyksen johdosta, "ainakin hän itse sanoo niin."

Séguin oli tähän asti tyytynyt hymyilemään ilkeästi ja vaihtamaan

merkitseviä silmäyksiä kirjailijan kanssa. Heidän kirjallinen

ihmisvihansa, heidän ikävöimisensä ihmiskunnan kuolemaa oli Gaudessa

saanut liittolaisen, joka oli alkanut ajaa asiaa käytännöllisesti. Eikä

hän voinut hillitä haluaan hämmästyttää hieman tuota vieraanaan olevaa

nuorta avioparia.

"Leikelköön hän heitä kaikkia, olkoot he sitten terveitä tai sairaita!

Sitä pikemmin tulee loppu!"

Ainoastaan Sérafine nauroi. Hänen sanansa herättivät inhoa Mariannessa,

joka istui siinä kiusallisessa mielentilassa katsellen Santerreä, jonka

viimeisen romaanin hän oli lukenut. Se oli rakkaudenjuttu, joka hänestä

oli tuntunut hullumaiselta, siihen määrään hienosti ja oudosti siinä

ilmeni viha lapseen. Kuolema lapsille! niin kuului sotahuuto näissä

hienoissa seurapiireissä, jotka itsekäs nautinnonhimo oli turmellut ja

ylhäinen hulluus vallannut. Yhdellä silmäyksellä ilmoitti hän

Mathieulle, että hän oli väsynyt, että hän tahtoi kotiin, tahtoi kävellä

sinne nojaten Mathieun käsivarteen ja kulkien hitaasti eteenpäin

päivänpaistamilla kaduilla. Myöskin Mathieutä kiusasi noitten

hullutuksien kuuleminen. Oliko se rangaistus liikanaisesta

sivistyksestä, tuo järjetön raivo elämää vastaan, tuo halu sen

hävittämiseen? Hän tunsi inhoa ja hän antoi vaimolleen viittauksen, että

otettaisiin jäähyväiset.

"Joko te nyt menette?" huudahti Valentine. "Minä en tahdo estää teitä,

jos te tunnette itsenne väsyneeksi."

Kun Marianne pyysi Valentinen tervehtimään lapsiaan hänen puolestansa,

sanoi hän:

"Se on totta, te ette ole tavannut heitä! Ei, ei, odottakaa, minä

tahdon, että itse saatte tervehtiä heitä."

Kun Céleste tuli soiton kuultuaan sisään, sanoi hän että Gaston ja Lucie

olivat äskettäin menneet ulos opettajattarensa kanssa. Syntyi uusi

myrsky, Séguin kysyi vimmoissaan vaimoltaan, miten opettajatar oli

tohtinut mennä ulos lasten kanssa siitä ilmoittamatta. Kun heitä

tahdottiin nähdä, eivät he olleet kotona! He näyttivät kuuluvan

palveluskuntaan, ja palvelijat ne nyt taloa hallitsevat.

"Oi, Jumalani," sanoi Marianne, kun hän vihdoinkin oli kadulla ja pani

käsivartensa Mathieun käsivarteen, "ne ovat hulluja tuossa talossa!"

"Niin ovat," vastasi Mathieu, "ne ovat hulluja, ja ennen kaikkea

onnettomia."