I
Mathieu nousi äänettömästi kapeasta rautasängystään suuren sängyn
vieressä, jossa Marianne makasi. Hän katseli Mariannea ja näki, että
tämä makasi silmät auki ja hymyillen.
"Vai niin, sinä olet hereillä. Minä en tohtinut liikkuakaan, ett'en
olisi herättänyt sinua. Kello on lähes yhdeksän."
Se oli Pariisissa, eräänä sunnuntaina keskellä tammikuuta. Marianne oli
ollut raskaana jo seitsemän ja puoli kuukautta. Joulukuun ensimmäisinä
neljänätoista päivänä oli Chantebledissä ollut mitä kurjin ilma:
jääkylmää sadetta, sitten lunta ja sietämätön kylmyys. Hieman epäiltyään
oli Mathieu lopulta ottanut vastaan Beauchênen ystävällisen tarjouksen
tulla asumaan vanhaan, vaatimattomaan paviljonkiin Féderation kadun
varrella, jossa tehtaan perustaja oli asunut, ennenkuin hän rakensi
itselleen komean talon toisen kadun varrelle. Vanha työnjohtaja, joka
oli asunut näissä vanhoilla, yksinkertaisilla huonekaluilla
varustetuissa huoneissa, oli kuollut äskettäin. Ja tämä nuori aviopari
oli kuukausi sitten asettunut tänne asumaan, he pitivät viisaimpana
odottaa synnytyshetkeä Pariisissa ja palata sitten takaisin
Chanteblediin viettämään siellä parantumisaikaa huhtikuun ensimäisinä
kauniina päivinä.
"Odota", sanoi Mathieu. "Minä päästän päivän sisälle."
Hän veti uutimet syrjään. Tuota puolipimeää huonetta valaisi nyt
talviauringon leveä valonsäde.
"Ah, aurinko, aurinko! Ihana ilma! Ja sunnuntai! Iltapäivällähän saan
minä mennä vähän kävelemään sinun ja lasten kanssa!"
Marianne kutsui Mathieun takaisin, tarttui hänen käsiinsä, kun hän oli
istahtanut sängyn laidalle, ja sanoi:
"En minäkään ole pitkään aikaan nukkunut, mutta minä en tahtonut
liikkua, vaan tahdoin antaa sinun nukkua kylliksesi sunnuntaina.
Emmeköhän me ole hyvin kilttejä, me molemmat, jotka emme halua herättää
toisiamme, vaan makaamme silmät auki!"
"Se ilahutti minua niin sanomattomasti, että sinä lepäsit. Nyt
sunnuntaina on minulla vaan yksi ilo nimittäin saada olla makuuhuoneessa
koko aamun ja viettää sitten koko päivän sinun ja lasten kanssa."
Mutta sitten huudahti Mathieu hämmästyneellä ja katuvaisella äänellä:
"Ai... Minähän en ole suudellut sinua!"
Marianne kohottautui hieman, nojaten kyynäspäillään tyynyihin, ja
Mathieu sulki hänet kiihkoisena syliinsä. Silloin huudahti Marianne
hieman valittavalla äänellä:
"Ole varovainen, rakkaani!"
Nyt joutui Mathieu aivan suunniltaan.
"Minä tein pahaa sinulle! Minä tein sinulle pahaa. Oh, mikä pöllöpää
minä olenkin, kun olen niin kovakourainen! Rakas, rakas Marianneni, sinä
joka olet minulle niin pyhä, jota minä en tahtoisi koskea muuten kuin
hyväillessäni ja jonka kärsimykset minä ihastuksella ottaisin itse
kärsiäkseni! Minä tahtoisin, että minulla olisi kädet kuin
keijukaisella, kädet sellaiset, joita sinä et edes tuntisi ja jotka
muuttaisivat sinun kipusi iloksi ... ja kuitenkin teen minä pahaa
sinulle."
Mariannen täytyi lohdutella häntä.
"Älähän nyt, sinä tyhmeliini, ethän sinä minulle pahaa tehnyt
ollenkaan! Minä vaan pelkäsin. Näethän sinä, että minä nauran."
Mathieu katseli häntä ja hän näytti verrattoman kauniilta. Kirkkaassa
auringonvalossa, joka levisi yli vuoteen, uhkui Marianne terveydestä,
voimasta ja toivosta. Ei koskaan ennen ollut hänen tummat, paksut
hiuksensa lainehtineet niin tuuheina niskasta, ei koskaan ennen olleet
hänen suuret silmänsä hymyilleet niin veitikkamaisesti ja iloisesti. Ja
suurine, helline kasvoineen oli hän Hedelmällisyys itse,
hyväntekeväisyyden jumalatar valkeine ihoineen, täydellisine ruumiin
muotoineen, ja jaloa majesteettisyyttä uhkuva.
Kunnioituksen tunne valtasi Mathieun, sellainen kuin hän olisi seisonut
sen temppelin ovella, missä Jumala asui.
"Kuinka sinä olet kaunis, kuinka sinä olet hyvä ja kuinka minä sinua
rakastan, kallis vaimoni!"
Mathieu piti häntä hetken syleilyssä kultaisessa auringon paisteessa,
joka virtasi huoneesen. Sitten järjesteli hän Mariannen tyynyjä, peitti
hänet eikä tahtonut sallia hänen nousta ylös, ennenkuin hän itse oli
siivonnut huoneen. Hän laskutti omat lakanansa ja kääri kokoon patjansa
ja pani kiini rautatelineet, jotka hän sitten peitti vaatteella. Turhaan
pyysi Marianne saada olla mukana ja sanoi, että Zoé, palvelustyttö,
jonka he olivat ottaneet maalta mukaansa, voisi aivan hyvin tehdä tuon.
Mathieu oli itsepäinen, sanoi, että palvelustyttö ärsytti häntä ja että
hän mieluimmin tahtoi hoitaa Mariannea yksin ja tehdä kaikki tehtävät
hänen läheisyydessään. Se oli Mathieu, joka oli keksinyt sen, että hän
makaa rautasängyssä, jotta Mariannella olisi mukavampi suuressa
sängyssä. Ja nyt hoiti hän taloutta, piti kateellisesti
makuuhuoneen ovea sulettuna voidakseen yksin antautua tykkönään
vaimonsa hoitelemiseen, ja hän oli onnellinen tehdessään mitä
yksinkertaisimpiakin töitä, eikä luullut koskaan voivansa tehdä
tarpeeksi vaimonsa hyväksi.
"Minä pyydän, että sinä makaat vielä vähän aikaa, koska lapset antavat
meidän olla rauhassa. Se vahvistaa sinua."
Häntä puistutti, hän tunsi, että huoneessa ei ollut tarpeeksi lämmin, ja
hän oli suutuksissaan siitä, ett'ei ollut muistanut tehdä tulta. Eräässä
nurkassa oli puita ja lastuja, millä sytyttää tulen.
"Tämä on hullua, minä annan sinun palella, tämän minun olisi pitänyt
tehdä kaikkein ensin."
Hän oli laskeutunut polvilleen kamiinin eteen, mutta Marianne sanoi:
"Kas, olipa sekin ajatus! Anna olla, huuda tänne Zoé!"
"Ei, ei, hän ei osaa lämmittää, minua huvittaa tehdä tuli."
Ja hän nauroi iloissaan, kun suuri tuli syttyi ja teki huoneen kaksi
kertaa hupaisemmaksi. Nyt on täällä oikea paratiisi. Mutta hän oli
tuskin ennättänyt pestä itsensä ja pukea vaatteet ylleen, kun puuseinää
vastaan sängyn takapuolella hyökättiin pikku nyrkeillä.
"Vai niin, nyt ovat ne vekkulit heränneet!" sanoi hän iloisesti. "No
niin, tänään on sunnuntai, antaa heidän tulla."
Viereisessä huoneessa oli syntynyt elämää ja liikettä kuin suuressa
linnunpesässä. Sieltä kuului viserrystä ja hälinää ja väliin naurun
remahduksia. Sitten kumeita jysäyksiä, luultavasti tyynyistä, jotka
lensivät ilmassa, ja kaksi pientä nyrkkiä hakkaili yhä vaan seinään.
"Niin, niin", sanoi äiti hymyillen, "sano heille, että saavat tulla
sisään. Muuten hakkaavat he reijän seinään."
Mathieu rupesi nyt puolestaan takomaan seinää nyrkillään. Silloin kuului
voitonulina ja riemukkaita ilohuutoja seinän toiselta puolen. Ja tuskin
oli isä ennättänyt aukaista oven, kun jo kuului askelten ääntä ja
ahdinkoa käytävässä. Kaikilla neljällä oli pitkät yöpaidat, jotka
ulottuivat aina heidän pieniin kantapäihinsä asti, ja he ryntäsivät
sisään nauraen, hiukset hajallaan, posket punaisina ja silmät ilosta
kimaltelevina. Viisivuotias Ambroise kulki etunenässä, sillä hän oli
rohkein ja puuhaavin. Perässä tulivat molemmat kaksoset Blaise ja Denis
maltillisempina ja hyvin ylpeinä seitsemästä ikävuodestaan, varsinkin
jälkimmäinen, joka opetti muita lukemaan, jotavastoin edellinen, joka
oli ujo ja hieman arka, oli uneksijana heidän joukossaan. He taluttivat
keskellään neiti Rosea, tyttöä kaunista kuin pieni enkeli; häntä
vedettiin milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta tuo pikku
kaksivuotias seisoi kuitenkin aina urhoollisesti omilla jaloillaan.
"Kuulepas, mamma", huudahti Ambroise, "minun on vähän vilu! Annapas
minullekin hieman tilaa!"
Hyppäyksellä oli hän sängyssä, ryömi peitteen alle ja niin liki äitiään,
ett'ei hänestä näkynyt muuta kuin pienet hymyilevät kasvot ja kiharat
hiukset. Mutta kun molemmat vanhimmat lapset näkivät tämän, päästivät he
sotahuudon, hyökkäsivät vuorostaan esiin ja valloittivat rynnäköllä
piiritetyn kaupungin.
"Väisty syrjään! Väisty vähän! Saanko minä maata sinun selkääsi vasten,
mamma? Olkapäälläsi, mamma!"
Ainoastaan pikku Rose seisoi vielä lattialla, ja hän oli menehtyä
mielipahasta. Hän oli turhaan yrittänyt valloittaa linnoitusta, mutta
oli pudonnut takaisin istualleen.
"Minä myös, mamma! Minä myös!"
Häntä täytyi auttaa, kun hän tarttui kiinni ja koetti molemmin käsin
nostaa itseään ylös; äiti otti hänet syliinsä, ja niin sai hän parhaan
paikan. Ensin pelästyi Mathieu ja luuli, että tuo valloittajajoukko voi
tehdä mammaparalle hirmuisesti pahaa. Mutta Marianne rauhoitti häntä ja
nauroi yhtä äänekkäästi kuin lapsetkin. Ei, ei, he eivät tehneet pahaa,
päinvastoin, he tekivät hänet niin onnellisiksi hyväilyillään. Ja
Mathieu katseli tuota kaunista taulua ilolla ja ihmettelyllä. Oh, sitä
kaunista ja kilttiä Haikaramammaa, niinkuin Marianne väliin kutsui
leikillä itseään, Rose rinnoillaan, Ambroise puoleksi piilossa toisella
sivulla ja Blaise ja Denis kummankin olkapään takana! Sehän oli koko
parvi linnunpoikia; pieniä punaisia nokkia, jotka kurottautuivat esiin
kaikkialta, silkinhienoja hiuksia pörhöllään kuin höyhenet, ja hän itse
lepäsi siinä niin valkeana ja terveenä ja kukoistavana kaikessa
hedelmällisyydessään, uhkuen elämää, joka taas asusti hänessä, valmiina
tulemaan taaskin äidiksi.
"Täällä on niin lämmintä ja hauskaa", sanoi Ambroise, joka piti hyvästä
olosta.
Pikkuvanha Denis alkoi selvitellä, minkätähden he olivat sillä tavalla
melunneet.
"Blaise sanoi, että hän oli nähnyt hämähäkin. Ja siitä hän pelästyi."
Hänen veljensä keskeytti hänet harmistuneena.
"Se ei ole totta. Minä näin hämähäkin, ja sitten heitin minä tyynyn
tappaakseni sen sillä."
"Minä myös! Minä myös!" sanoi Rose ollen menehtymäisillään naurusta.
"Minä tein näin tyynyllä ... piu ... pau..."
Kaikki nauroivat ja pitivät sitä hyvin hauskana. Asia oli oikeastaan
niin, että he olivat tapelleet tyynyillä sillä tekosyyllä, että
tahtoivat tappaa hämähäkin, jonka Blaise yksin väitti nähneensä, ja mikä
sai asian epäiltäväksi. Ja kaikki tuossa linnunpesässä, sekä emo että
pojat, olivat niin kukoistavan terveitä ja punertavia kylpiessään
kirkkaassa auringon paisteessa, että isä ei voinut vastustaa hellää
viettiään, joka vaati hänet sulkemaan heidät kaikki syliinsä samalla
kertaa ja suutelemaan jokaista, mihin vaan sattui. Tämä sai aikaan uuden
huudon ja naurun räjähdyksen.
"Oi, niin hauskaa, niin hauskaa!"
"Ei", sanoi äiti, onnistuttuaan vihdoinkin pääsemään vapaaksi, "nyt minä
nousen ylös. Minulle ei tee hyvää, että tässä makaan ja laiskottelen. Ja
muuten, lasten täytyy pestä itsensä ja pukea päälleen."
Loimuavan tulen ääressä pestiin ja puettiin vaatteet ylle. Kello oli
lähes kymmenen, kun perhe enemmän kuin tunnin myöhästyttyään tuli
ruokasaliin, jossa tuli paloi uunissa ja ensi aamiaisen lämmin maito
höyrysi pöydällä. Alakerroksessa oli ruokasali ja vierashuone eteisestä
oikealle, vasemmalla oli työhuone ja keittiö. Ja ruokasali, jonka
ikkunat olivat Féderationkatua päin, oli nyt täynnä aamuauringon iloa.
Lapset istuivat jo pöydässä nenät lautasten lähellä, kun ovikelloa
soitettiin ja tohtori Boutan astuu sisään. Nyt syntyi uusi purkaus
meluavaa iloisuutta, sillä tohtorin hyväntahtoiset, pyöreät kasvot
olivat pienokaisille rakkaat. Hän oli auttanut heidät kaikki maailmaan,
ja he kohtelivat häntä kuin vanhaa toveria, jota kohtaan saa olla hieman
vapaampi. He aikoivat hyökätä häntä vastaan, kun äiti esti heidät
sanallaan:
"Hiljaa nyt, antakaa tohtorin olla rauhassa!"
Sitten lisäsi hän iloisesti:
"Hyvää päivää, tohtori. Kiitos tästä ihanasta auringonpaisteesta, sillä
te olette varmaankin sen tilannut, jotta minä pääsisin iltapäivällä
kävelemään."
"Niin olenkin. Minä pistäydyin varta vasten tänne katsomaan, miten tämä
määräykseni teihin vaikuttaa."
Iloisen näköisenä otti Boutan tuolin ja istahti pöydän ääreen. Mathieu,
joka oli antanut ystävällisesti hänelle kättä, sanoi, että he olivat
maanneet tavallista kauemmin.
"Se on erittäin hyvä, että rouva lepää ja liikuskelee ulkona niin paljon
kuin mahdollista. Häneltä ei muuten näy puuttuvan ruokahalua. Kun minä
tapaan potilaani pöydän ääressä, en minä silloin ole lääkäri vaan
ystävä."
Marianne uhkaili häntä leikillisesti sormellaan.
"Lopuksi teette te minut liian vahvaksi, tohtori, ja minä oikein häpeän
terveyttäni. Te pakoitatte minut tunnustamaan taudinoireita, joista minä
en puhu ollakseni herättämättä levottomuutta. Yöllä esimerkiksi voin
minä hirveän pahoin useamman tunnin, tuntui siltä kuin sisukseni olisi
revitty rikki."
"Mitä sinä sanot?" kysyi Mathieu aivan kalpeana. "Oletko sinä voinut
pahoin minun nukkuissani?"
"Mitä se sinuun kuuluu, sinä tyhmeliini", vastasi Marianne hymyillen
kuin ennenkin, "kun minä nyt kuitenkin istun tässä ja syön kuin susi?"
Tohtori tuli vakavaksi ja pudisti päätään.
"Älkää valitelko, rouvani, te olette vaan saanut kohtuullisen osanne
välttämättömistä kärsimyksistä. Te kuulutte minun voimakkaisiin ja
kestäviin potilaihini, ja minä olen harvoin nähnyt niin onnellista
raskaudentilaa kuin teidän. Mutta näyttää olevan mahdotonta välttää
tuskia."
"Oi", huudahti Marianne, "minulla ei ole mitään tuskain tuntemista
vastaan; minä vaan vähän kiusoitan teitä."
Ja alennetulla äänellä ja lämpimällä tavalla jatkoi hän:
"Kärsiminen ... sekin on ihanaa. Voisinko minä rakastaa niin paljon,
ellen kärsisi?"
Lasten lusikkain helinä esti hänen äänensä kuulumasta enään.
Keskustelussa syntyi väliaika, ja sitten jatkoi tohtori:
"Minä olen kuullut, että te aijotte mennä aamiaiselle Séguinein luokse
ensi torstaina. Ja se pieni vaimoparka, hänen raskautensa, sehän on
aivan hirveä!"
Muutamilla eleillä kuvaili hän koko tuon murhenäytelmän; hämmästyksen,
jonka tämä odottamaton raskaus oli herättänyt näissä puolisoissa, jotka
olivat luulleet käyttävänsä mitä tehokkaimpia suojeluskeinoja, vaimon
epätoivon, miehen mustasukkaisuuden purkaukset ja heidän hienostuneen
nautintoelämänsä, jota elettiin eripuraisuudenkin aikana, ja sen
surullisen tilan, jossa vaimo nyt oli makaillen leposohvalla,
jotavastoin mies oli uudestaan antautunut poikamiehen elämään.
"Niin menemme", vastasi Marianne, "hän oli niin itsepäinen, että me emme
voineet kieltäytyä. Se on luullakseni joku oikku, hän tahtoo puhua
minun kanssani saadakseen tietää, miksi minä olen niin vahva, että voin
olla jalkeilla."
Boutan hymyili.
"Te olette molemmat samalla asteella, hän niinkuin tekin odottaa
synnytystä noin maaliskuun ensi päivän vaiheilla. Koettakaa te järjestää
asianne torstaiksi, sillä minä en voi olla teidän molempain luona
yht'aikaa."
"Ja Constance Beauchêne", kysyi Mathieu leikillisesti, "eikö hänkin ole
samassa tilassa? Silloin se olisi ihan täydellistä."
"Ei, ei, hän ei ole siinä tilassa. Hänhän on vannonut, ett'ei hän enään
koskaan tule siihen tilaan, ja hän laittaa myös niin, että hän pitää
sanansa. Käyköön hänen vaan hyvin."
Hän nousi lähteäkseen, mutta silloin tapahtui salahyökkäys, jota oli jo
aikaisemmin valmistettu. Aavistamatta vähääkään olivat lapset jättäneet
tuolinsa ja alkaneet hyökkäyksensä vaihdettuaan ensin salaisia
silmäyksiä keskenään. Yht'äkkiä oli tuon hyvänluontoisen tohtorin
olkapäillä molemmat vanhimmat lapset, nuorempi kietoi kätensä hänen
vyötäisilleen ja pikku tyttö kapusi hänen syliinsä.
"Hys, hys, hys! Nyt leikitään rautatietä!"
He tyrkkivät häntä, repelivät häntä ja nauroivat pitkiä skaaloja huilun
äänellä. Pahastuneena kiirehti isä ja äiti hänen avukseen, mutta hän
rauhoitti heitä.
"Antakaa heidän olla, pikku lemmikkien! Koska ystävämme Beauchêne
väittää, että se on minun vikani, että he ovat tulleet maailmaan, niin
täytyyhän minun heitä kärsiä. Kaikkein paras teidän lapsissanne on se,
että he ovat yhtä terveet kuin heidän äitinsäkin. Siinä kaikki, mitä
heiltä nykyään voi vaatia."
Kun hän oli suudellut heitä ja laskenut sitten takaisin lattialle, otti
hän Mariannen molemmat kädet omiinsa ja sanoi, että kaikki on niinkuin
pitääkin ja että hän voi levollisena lähteä taas pois; Mariannen pitäisi
vaan jatkaa niinkuin hän oli alkanutkin. Ja kun Mathieu saattoi häntä
etehiseen, kuultiin heidän siellä laskevan leikkiä ja nauravan.
Heti toisen aamiaisen jälkeen tahtoi Mathieu, että mentäisiin ulos
kävelemään, jotta Marianne saisi nauttia päivän paisteesta. Lapset oli
puettu jo ennenkuin istuttiin pöytään, ja kello oli vasta vähän yli
yhden kun perhe jo kääntyi Féderationkadun kulmasta.
Tämä Grenellen osa, Marskentän ja korttelin tiheimmin asuttujen katujen
välillä, on aivan erikoisen muotoinen, kiitos siitä suurille
asumattomille tonteille, pitkille, melkein autioille kaduille, jotka
leikkaavat suorassa kulmassa toisiaan ja joitten varsille on tehtaitten
loppumattoman pitkiä muureja. Varsinkin työaikana ei täällä ole mitään
liikettä, suurten savupiippujen nähdään ainoastaan syöksevän paksua
savua ja vallitsevan suurten rakennusten kattoja, ja jos joku portti on
auki, nähdään suuri pihamaa täynnä katkuja ja savunhajua ja käryjä. Ei
kuulu muuta ääntä kuin höyrypillien kirkuna, koneitten kumea jyske ja
rautalevyjen äkilliset helähdykset, kun niitä puretaan vaunuista
kivitetylle pihalle.
Mutta sunnuntaisin ovat tehtaat tyhjät, ja kuoleman hiljaisuus vallitsee
tässä korttelissa. Väitetään, että Grenellen asukkaat ovat huonoimpia,
köyhimpiä ja laiskimpia koko Pariisissa, lauma julkeita tehtaantyttöjä
ja prostitueerattuja, joita läheinen sotakoulu viekottelee sinne ja
jotka tuovat tullessaan muuta roskaväkeä. Aivan kuin vastakohtana
nähdään Seinen toisella puolen Passyn hymyilevä, herrasmainen
kaupunginosa, hienot ylimykselliset korttelit Invaliidihotellin
ympärillä ja Faubourg Saint-Germainissa ja niitten takana komeat kadut,
niin että Beauchênen konepaja, joka oli poikkikadun varrella, käänsi
selkänsä köyhyydelle ja kasvonsa kohden koko maailman rikkautta ja iloa.
Mathieu piti näistä kauniilla puilla istutetuista kaduista, jotka joka
taholta toivat Marskentälle ja Invaliidipuistoon suuria virtoja
päivänpaistetta ja raitista ilmaa. Ei Pariisissa ole ainoatakaan
rauhallisempaa paikkaa, jossa voisi kävellä häiritsemättä ja antautua
unelmiensa valtaan. Mutta erittäinkin oli hän ihastunut Orsaykatuun,
joka alkaa Backadulta, kaupungin keskeltä, kulkee Palais-Bourbonin
ohitse, yli esplanaadin ja Marskentän ja loppuu vasta Grenellen
bulevardille mustien tehtaitten keskessä. Joki virtaa majesteetillisen
ihanana eteenpäin ja katu leviää kaikkein kauneimpain puitten
reunustamana.
Sinne tahtoi Mathieu viedä rakkaan sairaansa ja pienokaisensa. Mutta se
ei ollut mikään helppo tehtävä, ja siinä täytyi panna kaiken tarmonsa
liikkeelle. Varsinkin oltiin levottomia Rosen pienten jalkain tähden.
Tämä pieni tyttö uskottiin Ambroiselle, joka, vaikka olikin nuorin
poika, oli jo vahva ja toimelias. Nämät molemmat olivat jonon
etunenässä. Sitten tulivat Blaise ja Denis, kaksoset. Isä ja äiti
muodostivat jälkijoukon; tuo näytti kaikki kävelyllä olevalta
kasvatuslaitokselta. Kaikki kävi mainiosti, eteenpäin kulettiin
luonnollisesti kilpikonnan vauhdilla ja nautittiin lempeästä
päivänpaisteesta.
Oli ihana, kirkas talvi-iltapäivä, hyvin kylmä varjossa, mutta mihin
aurinko heitti valovyönsä, siellä oli kaikki kullattua ja kaikki sai
siellä pehmeät piirteet.
Paljon kansaa oli ulkona, noita tavallisia, pyhäpukuisia, käveleviä
Pariisin porvareita, joita pieninkin auringonsäde houkuttelee laumottain
ulos. Rose tuli hyvin reippaaksi ja iloiseksi, hän kohotteli niskaansa
ja tahtoi näyttää kaikille näille ihmisille, että hän oli jo suuri
tyttö. Kulettiin yli Marskentän, eikä hän vielä ajatellutkaan antaa
kantaa itseään. Nuo kolme poikaa marssi urheina kuuran peittämillä
katukäytävillä. Siinä oli komea joukkio.
Mutta Marianne, joka kulki Mathieun käsivarteen nojaten, horjui hieman.
Hänellä oli yllä vihreä verkaleninki, joka oli tehty avaranpuoleiseksi,
ja se peitti osaksi hänen ruumiinpiirteensä. Mutta hän oli jo hyvin
muodoton, ja hän tiesi, että se näkyi, ja hän hymyili kävellessään siinä
niin hyvin kun taisi hiljaan ja horjuvilla askelilla. Hän oli
liikuttavan suloinen, hänessä oli hymyilevää arvokkaisuutta,
kärsimykset olivat tehneet hänet huomiota herättäväksi. Muutamat
kävelijät kääntyivät ympäri hänen kauneutensa hurmaamina ja seurasivat
häntä silmillään. Yhä useampi huomasi hänet, tyrkkäsivät toisiaan
käsivarsillaan ja osoittivat häntä. Se mikä teki aseman huonommaksi, oli
lapsijoukko hänen edessään. Jo neljä lasta, kokonainen lauma, ja viides
tulossa! Se tuntui hassulta ja sai ihmiset nauramaan. Muutamat
suuttuivatkin ja arvelivat, että kun tuollaista ajattelemattomuutta
pannaan näytteille keskellä katua, niin oli se vaan huonona esimerkkinä.
Perheen takapuolella kuultiin siis ihmettelyn, pilkan ja säälin
huudahduksia. Pikku rouva parka, niin nuori ja kaunis, ja hänellä on
pian viisi lasta! Ja kuitenkaan ei mieskään näyttänyt liiaksi vahvalta.
Mathieu ja Marianne ymmärsivät tuon erittäin hyvin, he vaan hymyilivät,
he asettivat kainostelematta kadulle näytteeksi iloisen
hedelmällisyytensä siinä varmassa vakaumuksessa, että se todisti
terveyttä, voimaa ja kauneutta.
Mutta kun he tulivat suurten lehdistä paljaitten puitten luokse, täytyi
heidän panna Rose vähäksi aikaa istumaan penkille, johon aurinko onneksi
vielä paistoi. Ei ollut enään lämmin, aurinko teki laskua, ja täytyi
kiirehtiä hieman, jotta ennätettäisiin kotiin. Ihanata oli joka
tapauksessa tässä raittiissa kylmyydessä korkean taivaan alla, jonka
pehmeä kullanväri nyt alkoi muuttua tummemmaksi. Poikien korot kapisivat
nyt vielä urheammin, ja pikku tyttö, jolla oli hauskaa, ei itkenyt.
Kello oli kolme, kun vanhemmat raittiin ilman virkistäminä ja kävelyynsä
ihastuneina lapsilauma edellänsä kääntyivät Féderationkadun kulmasta.
Sielläkin pysähtyivät ihmiset nähdessään heidän menevän ohitse, mutta he
olivat nähtävästi hyväntahtoisia ihmisiä, sillä he hymyilivät nähdessään
nuo kauniit lapset ja heittelivät veitikkamaisia silmäyksiä pappaan ja
mammaan, jotka olivat tehneet hyvää työtä.
Kun Marianne saapui kotiin, oli hän hieman väsynyt ja heittäytyi
leposohvalle salissa, johon Mathieu oli, ennenkuin he läksivät ulos,
käskenyt Zoén sytyttää suuren takkavalkean heidän palaamistaan varten.
Ja lapset, jotka nyt väsymyksensä tähden olivat hyvin alallansa,
istuivat pienen pöydän ääressä ja kuuntelivat, kun Denis luki ääneensä
erästä satua; silloin tuli vieraita. Se oli Constance, joka oli ollut
ajelemassa Mauricen kanssa ja sai nyt päähänsä käydä katsomassa
Mariannea, jonka hän tapasi korkeintaan joka kolmas päivä, vaikka heidän
asuntojensa välillä oli ainoastaan puutarha.
"Voitteko pahemmin, rakas ystävä?" kysyi hän jo ovessa, kun näki
Mariannen makaavan.
"En, en ollenkaan. Minä olen päinvastoin ollut ulkona ja kävellyt kaksi
tuntia, ja nyt minä lepuutan itseäni."
Mathieu oli asettanut esiin nojatuolin rikkaalle ja turhamaiselle
sukulaiselleen, joka muuten koetti olla hyvin ystävällinen heille. Hän
pyysi nyt anteeksi, ett'ei voi tulla useammin, hänen aikansa oli niin
täpärällä kotonaan. Maurice piti kiinni hänen hameestaan ja katseli
etäämpää noita neljää lasta, jotka myöskin puolestaan katselivat häntä.
"No, Maurice, etkö sinä mene tervehtimään pieniä sukulaisiasi?"
Mauricen täytyi lähteä heidän luokseen. Mutta kaikki nuo viisi
kainostelivat. He kohtasivat vaan harvoin toisensa, he eivät vielä
olleet päässeet toistensa tukkaan, ja nuo neljä Chantebledin villiä
arastelivat hieman tuota hyvätapaista pariisilaista.
"Ovatko kaikki pienokaisenne terveet?" jatkoi Constance, jonka terävä
silmä vertaili omaa poikaansa noihin kolmeen toiseen poikaan. "Ambroise
on kasvanut, ja molemmat vanhemmat pojat näyttävät myös reippailta."
Hänen tarkastelunsa ei nähtävästi päättynyt Mauricen eduksi, joka oli
kalpea kuin vaha, vaikka hän oli pitkä ja näytti vahvalta, sillä
Constance nauroi teeskentelevästi sanoessaan:
"Minä puolestani kadehdin teidän pikku Roseanne, hänhän on oikea pieni
kalleus."
Mathieu nauroi ja vastasi ajattelemattomasti, jota hän kuitenkin katui:
"Oh, sellainen kateus on pian autettu. Tuollaisia jalokiviä saadaan
ostaa torilta halpaan hintaan."
"Halpaan hintaan", kertasi Constance vakavalla äänellä, "niin, se on
teidän mielipiteenne vaan ei minun. Eri ihmisillä on erillainen käsitys
onnesta ja onnettomuudesta."
Hänen pilkallisesti moittiva ja halveksiva katseensa täydensi ajatuksen.
Se siirtyi noista neljästä kukoistavasta lapsesta tuohon taas raskaana
olevaan naiseen, tuohon muodottomaan ruumiisen, josta uusi elämä oli
taas pian puhkeava esiin. Se loukkasi ja suututti häntä kuin joku
sopimaton ja epäsiveellinen asia, se oli hyökkäys kaikkea sitä vastaan,
mitä hän kunnioitti: säädyllisyyttä, järkevyyttä ja järjestystä. Kun hän
oli kuullut puhuttavan tästä uudesta raskaudentilasta, ei hän ollut
salannut tyytymättömyyttään, ja nyt tahtoi hän mielellään vaieta siitä,
mutta silloin ei saanut häntäkään luokata, laskea leikkiä hänen
vapaaehtoisesta hedelmättömyydestään. Jos hänellä itsellä ei ollut
tytärtä, niin oli se siksi, että hän ei sellaista tahtonut.
Marianne, joka oli vetänyt suunsa hymyyn miehensä puhuessa, kiirehti nyt
rakentamaan rauhaa ja vaihtamaan puheenainetta.
"Miksi ei Alexandre tullut teidän kanssa tänne? Hän ei ole ollut täällä
kahdeksaan päivään."
"Minähän sanoin jo sinulle", keskeytti Mathieu vilkkaasti, "että hän
meni metsästämään eilen illalla. Hän on varmaankin nukkunut Puymoreaussa
Chantebledin tuolla puolen ennättääkseen metsään päivän koittaessa, eikä
hän varmaankaan tule takaisin ennenkuin huomenna."
"Niin, se on totta, nyt minä muistan sen. Kaunis ilma, nyt on hauska
kuljeskella metsässä."
Se oli myöskin vaarallinen puheenaine, ja Marianne katui, että hän oli
siihen ryhtynyt, sillä koskaan ei varmuudella tiedetty, missä Beauchêne
oli, kun hän sanoi olevansa metsällä. Aikainen metsästys aamulla oli
hyvä tekosyy, kun tahtoi olla yön poissa, ja hän turvautui tähän
tekosyyhyn niin usein, että Constance varmaankin ymmärsi, mitenkä asian
laita oli. Mutta tässä onnellisessa kodissa, jossa mies oli aina kotona
ja hoiteli vaimoaan, kun hän oli tullut raskaaksi, täällä tahtoi hän
näyttää tyyneltä ja mieheensä luottavalta.
"Se olen minä, joka pakoitan häntä hankkimaan itselleen ruumiillista
liikettä. Hänessä on hyvin paljon verta, hän tarvitsee raitista ilmaa,
metsästäminen on hänelle terveellistä."
Nyt soitettiin, ja sisään tuli uusi vieras; se oli Valérie ja hänen
tyttärensä Reine. Valérie punastui nähdessään rouva Beauchênen, niin
suuren vaikutuksen teki tuo rikas ja hieno nainen häneen. Mutta kun
isäntäväki nousi ottamaan vastaan uutta vierastansa, nousi Constancekin
ja sanoi, että hän, paha kyllä, ei ennätä viipyä kauemmin. Eräs
ystävätär odotti luultavasti häntä kotona.
"Antakaahan meidän pitää ainakin Maurice täällä", sanoi Mathieu. "Nyt on
Reinekin täällä, kaikki kuusi saavat leikkiä keskenään, ja minä saatan
pojan kotiin, kun lapset ovat saaneet vähän virvoituksekseen."
Maurice oli taas kätkeytynyt äitinsä taakse. Äiti kielsi.
"Ei, ei, hänellä on määrätty ravintojärjestys, enkä minä suvaitse
koskaan, että hän nauttii mitään kylässä. Hyvästi nyt, minun täytyy
mennä, minä tahdoin vaan sivumennen poiketa sisään katsomaan, mitenkä te
voitte."
Hän läksi poikansa kanssa, ja Valérie sai osakseen ainoastaan
ystävällisen, suojelevan kädenpuristuksen, vaan ei sanaakaan, ja tätä
Valérie sitten piti hienouden huippuna. Reine oli hymyillyt Mauricelle,
jota hän tunsi vähän. Hän olikin sinä iltana hurmaava sinisessä
puvussaan ja niin äitinsä kaltainen, että häntä olisi voinut pitää
äitinsä nuorempana sisarena.
Marianne kutsui hänet ihastuneena luokseen.
"Tule suutelemaan minua ... oh, miten tämä nuori nainen on kasvanut!
Kuinka vanha hän on?"
"Pian kolmentoista", vastasi Valérie.
Hän istui tuolille, jonka Constance oli jättänyt, ja Mathieu huomasi,
että hän näytti murheelliselta. Sitte kuin hänkin oli sanonut tulleensa
katsomaan, kuinka he voivat, ja onnitellut äitiä ja lapsia kukoistavasta
ulkonäöstä, vaikeni hän, ja hänen kasvoilleen tuli taaskin salaisen
levottomuuden leima, jotavastoin Marianne kiitti häntä ja lausui ilonsa
siitä, että kaikki ihmiset olivat niin hyviä eivätkä unohtaneet häntä.
Mathieu sai nyt päähänsä jättää heidät kahdestaan.
"Pikku Reine, seuraa lapsia ruokasaliin. Otetaan pieni välipala. Tule
nyt, niin mennään kattamaan pöytää."
Sitä lausetta tervehdittiin meluavalla ilolla. Satukirja oli unohdettu,
pöytä vedettiin sivulle, ja nuo kolme poikaa vetivät Reinen mukanaan,
jotavastoin Rose, joka tuli viimeiseksi ja oli kaatunut suulleen,
seurasi heitä huutaen ja hyppien kuin kissanpoika.
Kun Valérie jäi kahdestaan Mariannen kanssa, huokasi hän.
"Ah, rakas ystäväni, miten onnellisia te olette, kun voitte noin elää
kauniin lapsilaumanne keskuudessa. Se on onni, joka on minulta
kielletty."
Marianne katseli häntä hyvin kummissaan.
"Mitenkä niin? Minä ajattelen niin, että teilläkin on teidän vapautenne,
ja me olemme muuten jotenkin samassa asemassa, te ja minä..."
"En suinkaan, paras ystäväni, en suinkaan. Teillä on yksinkertaiset
tavat, teidän elämänne ei ole sillä tavalla järjestetty kuin minun. Me
olemme järjestäneet kaikki itseämme ja Reineä varten erityisessä
tarkoituksessa, ja se olisi onnettomuus, jos meidän nyt täytyisi muuttaa
kaikki."
Sitten lisäsi hän äkkinäisen epätoivon valtaamana:
"Jos minä olisin raskaana niinkuin te, jos minä olisin varma siitä ...
oi, silloin en tietäisi, mitä tekisin, minä tulisin hulluksi!"
Hän purskahti itkuun ja peitti vapisevilla käsillään kasvonsa.
Marianne kummastui yhä enemmän, otti hänen kätensä omiinsa ja koetti
viihdyttää häntä ystävällisillä sanoilla. Lopultakin sai hän tietää
totuuden, sai tietää, että Valériellä oli ollut kolme kuukautta syytä
luulla olevansa raskaana. Ensin oli hän koettanut rauhoittaa itseään,
mutta nyt olivat hänen epäluulonsa muuttuneet varmuudeksi, ja hän eli
tappavassa levottomuudessa. Sekä hän itse että miehensä olivat aivan
hämmästyksissään tämän odottamattoman raskauden tähden, sillä he olivat
niin varmat siitä, että olivat olleet mahdollisimman tarkasti
varuillaan. Morange, hänen rakas miesparkansa, joka jumaloitsi häntä,
olisi mieluimmin uhrannut sielunsa ja ruumiinsakin kuin tehnyt hänen
tahtoaan vastaan tässä asiassa. Ja itse oli Valérie aina ollut
varuillaan. Se oli siis käsittämätöntä, sitä ei olisi koskaan voinut
aavistaakaan, että mitään tällaista tapahtuisi avioliitossa, jossa
molemmilla puolisoilla oli niin yhteen sopivat mielipiteet.
"No niin, koska onnettomuus kerran on tapahtunut", sanoi Marianne, "niin
saatte tyytyä siihen. Pieni poika on teille kylläkin tervetullut!"
"Ei, se on mahdotonta, se on mahdotonta!" huudahti Valérie vihan ja
epätoivon valtaamana. "Me emme voi elää koko ikäämme samoissa köyhissä
oloissa. Teidän miehenne on varmaankin puhunut teille siitä, mitä
hänelle luottamuksella olemme kertoneet. Michaudin kehoituksesta, jolla
on nyt hyvä paikka Crédit Nationalissa, oli mieheni päättänyt jättää
Beauchênen tehtaan, jossa hänellä ei ole mitään tulevaisuutta, ja mennä
samaan pankkiin ja yletä siellä. Mutta aluksi täytyy hänen tyytyä
vaatimattomaan toimeen, josta on palkkaa kolme tuhatta kuusisataa,
vaikka hän ansaitsee Beauchênella viisi tuhatta. Mitenkä luulette
meidän nyt tohtivan uskaltaa sitä, mitenkä luulette meidän nyt voivan
tyytyä kolmeensataan frankiin kuukaudessa, kun raskaudentila on
tiedossamme, synnytys ja uusi lapsi elätettävänä ja kasvatettavana?
Kaikki meidän suunnitelmamme olivat valmiit, mutta nyt tämä onneton
lapsi särkee ne kaikki ja tuomitsee meidät elämään köyhyydessä koko
ikämme."
"No, kaikenlaisia murheita!" sanoi Marianne hymyillen.
"Ne ovat aivan tosia! Sattuu tilaisuus, se lyödään laimiin, ja kaikki on
mennyttä. Jos ei minun mieheni jätä tehdasta, kun onni häntä viittaa
luokseen, on hän ijankaikkisesti sidottu tehtaasen, ja silloin ovat myös
meidän kaikki unelmat Reinen myötäjäisistä ja mukavasta elämästä
mennyttä, niin koko meidän kunnianhimomme. Ettekö te sitä ymmärrä te,
joka muuten olette niin ymmärtäväinen!"
"Kyllä, kyllä, minä ymmärrän sen ... mutta minä olen niin tottumaton
noin moniin suunnitelmiin, että minulla on vaikeata löytää oikeata
niistä. Te kummastutatte minua, ja te suututattekin. Lapsia syntyy, ne
täytyy ottaa vastaan, nehän ovat ilona ja rikkautena. Minusta se on niin
luonnollista ja yksinkertaista."
Valérie pani vastaan ja puhkesi itkuun.
"Sanokaa se minun miesparalleni! Hän on aivan epätoivoissaan ja
häpeissään eikä hän koskaan näyttäydy enään ihmisille. Tiedättekö, missä
hän on tänään, kun on sunnuntai? Hän istuu kotona ja tekee työtä, hän
ansaitsee muutamia souta palkkansa lisäksi. Mutta jos niin tarvitaan,
niin minulla on tahtoa sekä häntä että itseäni varten. Hän on niin
heikko ja hyvä."
Äkkiä näkyivät hänen hiljaiset vielä lausumattomat ajatuksensa
kiihdyttäneen häntä. Hän väänsi käsiään nyyhkien ja katkonaisesti
puhuen:
"Ei, ei, se ei ole mahdollista; minä en ole raskaana, minä en voi olla
raskaana! Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!"
Ja hänellä oli sellainen tuska, että Marianne luopui koko keskustelusta
ja kietoi hänet syliinsä lievittääkseen hänen kärsimyksiään, ja tämän
teki hän siitäkin syystä, että hän pelkäsi Valérien itkun kuuluvan
toiseen huoneesen, jossa lapset melusivat ja nauroivat. Ja kun hän oli
pyyhkinyt Valérien silmät kuiviksi, vei hän hänetkin sinne sisälle.
"Pöytään! Pöytään!" huusivat pojat ja polkivat lattiata.
Pöydälle oli välipala katettu, ja Reinen avulla oli Mathieu asettanut
sille neljä maljaa, jotka sisälsivät leivoksia ja sylttyä. Pojat
tahtoivat myöskin olla apuna, mutta silloin kävi kaikki hitaammin, ja
Rose puolestaan oli särkemäisillään kaikki. Mutta heillä oli niin
hauskaa, ja Reine oli niin kaunis emäntänä! Hän purskahti nauruun --
sillä hän tiesi luultavasti jo yhtä ja toista -- kun Ambroise sanoi,
että hän on hänen rouvansa ja Rose heidän pieni lapsensa. Marianne käski
Ambroisen olla hiljaa, kun hän näki, että Valérie alkoi taaskin niellä
kyyneleitään. Sitten nautittiin virvokkeita, lapset yhä kasvavalla
ruokahalulla.
Kello oli ainoastaan yhdeksän illalla, ja lapset nukkuivat jo makeasti,
kun Mathieu ja Marianne menivät omaan huoneesensa. Mathieu tahtoi, että
Marianne menisi heti vuoteesensa, hän peitti vaimonsa ja järjesteli
tyynyjä hänen päänsä alla. Sitten istui Mathieu hänen vuoteensa ääreen
ja luki ääneensä kello kymmeneen asti, sillä siihen aikaan piti
Mariannen juoda juomansa, jonka Mathieu tahtoi joka ilta itse valmistaa.
Kun Marianne oli juonut kupista, sanoi Mathieu hänelle hyvää yötä,
suuteli häntä sitten molemmille poskille ja he laskivat leikkiä Mathieun
kunnioittavasta käytöstavasta ja kutsuivat toisiaan sanoilla "herrani"
ja "rouvani". Mathieun pieni vuode oli kunnossa, hän riisui vaatteet
yltään, sammutti lampun ja kehoitti Mariannea nukkumaan. Mutta itse
makasi hän siinä korvat jännityksessä voimatta nukkua, hän odotti
saavansa kuulla Mariannen tasaisen hengityksen todistuksena siitä, että
hän oli nukkunut. Monet kerrat nousi hän ylös, hoiteli vaimoaan ja
antoi hänen unelleen aivankuin uskonnollisen kunnioituksen. Se oli
uskonnollista palvelusta, paljoa korkeampaa ja todellisempaa kuin
Jumalan Äidin palvelus: hän palveli rakastettua, kirkastettua,
majesteetillistä ja kärsivää äitiä, joka kärsii tuskia sentähden, että
elämä aina kukoistaisi.