IV

Kun Mathieu tuli kello puoli kahdeksan ravintolaan place de la

Madelainen varrella, oli siellä jo Beauchêne ja hänen ostajansa herra

Firon-Badinier ja he joivat juuri lasillisen madeiraa. Päivällisistä

tuli erinomaiset, valittuja herkkuja ja parhaita viinejä tulvanaan.

Mutta enemmän kuin noitten molempain hyvä ruokahalu kummastutti

Mathieutä isäntänsä viisas menettelytapa, hänen leikillinen

liikeneronsa, joka tuli esiin hänen juodessaan ja purressaan ruokaa; jo

paistin aikana oli ostaja tilannut ei ainoastaan tuon uuden puimakoneen

vaan myöskin leikkuukoneen. Hänen piti lähteä kotiinsa Evreuxiin

yhdeksän ja kaksikymmentä junalle, ja kun kello löi yhdeksän, onnistui

Beauchênen, jolla nyt oli hyvin tärkeätä päästä erilleen hänestä,

saamaan hänen ottamaan ajuri Saint-Lazaren asemalle, vaikka sinne oli

ainoastaan muutamia askelia.

Kun Beauchêne jäi Mathieun kanssa kahden käytävälle, otti hän päästään

hatun ja vilvoitteli hetkisen polttavan kuumaa päätään toukokuun illan

ihanassa ilmassa.

"Oh, nyt se on tehty!" sanoi hän nauraen. "Mutta helposti se ei käynyt.

Minun täytyi tuottaa sisään mitä kalliimpia viinejä saadakseni tuon

tyhmeliinin sinne, minne hänet tahdoin. Ja sen lisäksi olin minä

suuresti levoton, että hän ei menekään vaan pakoittaa minun lyömään

laimiin kohtaukseni."

Nämät sanat, jotka pääsivät häneltä, puolihumalassa kun oli, näyttävät

tehneen hänen äkkiä avomieliseksi. Hän pani hatun päähänsä ja sytytti

uuden sikaarin, tarttui sitten Mathieun käsivarteen ja kulki hänen

kanssaan hiljalleen eteenpäin kansaa täynnä olevalla ja tulta

sädehtivällä bulevardilla.

"Meillä on hyvää aikaa, minua ei odoteta ennen kello puoli kymmentä, ja

täältä on vaan pari askelta sinne. Tahdotteko sikaarin? Ei, tehän ette

polta koskaan."

"En koskaan."

"Niin, ystäväni, olisi tyhmästi esiintyä salaperäisenä teitä kohtaan,

sillä te näitte minut aamupäivällä. Ja se, mikä minulle tapahtui, oli

tyhmästi, sen tunnustan minä mielelläni, minä tiedän aivan hyvin, ett'ei

se ole sopivaa eikä viisasta, että isäntä pitää työläisnaistaan

jalkavaimonaan. Sillä on aina huonot seuraukset, se on sillä tavalla

kuin liike kukistetaan, ja tähän asti olen minä ollut kylliksi

varuillani koskemasta yhteenkään niistä, sen voin minä teille vakuuttaa.

Mutta tuo pitkä vaaleanverinen tyttö on sytyttänyt tulen vereeni; hän

näyttää väliin paljaan ihonsa sieltä ja täältä, ja sitten on hänellä

sellainen tapa nauraa kuin häntä kutitettaisiin."

Se oli ensi kerran, kun hän uskoi Mathieulle jotakin tähän alaan

kuuluvaa; hän oli tavallisesti rehellinen sanoissaan aivan kuin muutamat

juopot puhuvat vastenmielisesti viinistä. Aina siitä asti kuin Mathieu

naimisensa kautta Mariannen kanssa tuli hänen sukulaisekseen, tiesi hän,

että Mathieu on niin vakava ja uskollinen vaimolleen, että hän

luultavasti olisi hyvin vastenmielinen kuuntelija. Mutta nyt oli hän

uhallakin uskaltanut, hänellä oli oma uskottunsa rakkausseikkailuissaan,

eikä hän päästänyt Mathieutä, hän kuiskasi salaisuutensa hänen korvaan

hieman käheällä äänellä, aivan kuin koko bulevardi olisi voinut kuulla

sen.

"Se sattui luonnollisesti vasten tahtoani. Tyttö liikuskeli ympärilläni,

heitteli koukkuja eteeni. Minä ajattelin: 'Sinä poltat hiilesi hukkaan,

tyttöseni, kaduilla on tarpeeksi paljon muita, joita minä voin käyttää,

jos siihen halua on!' Mutta siitä huolimatta tartuin minä koukkuun tänä

aamuna, ja nyt on hetkisen kuluttua kaikki valmista, sillä hän on

suostunut kohtaamaan minua illalla eräässä pienessä asumuksessa, joka on

minun hallussani. Se on tyhmyyttä, mutta sitä ei voi auttaa ...

ihminenhän ei ole puusta. Kun minä alan himoita jotakin naista, tulen

aivan hulluksi. Vaaleaveriset eivät muuten juuri ole minun

likööreitäni. Mutta tätä voi olla hauska katsella lähempää. Mitä te

hänestä ajattelette? Hän on varmaan hupaisa."

Sitten lisäsi hän aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian:

"Se on tiettyä ... tyttö on jo ollut mukana vähän yhdessä ja toisessa.

Minä olen tiedustellut; kun hän oli kuudentoista vuotias, oli hän

kiemailuissa viinikaupanapulaisen kanssa, joka oli Moineaudin

vuokralaisena. Viattomuudet eivät sovi minun makuuni, ja muuten ei pidä

antautua tekemisiin sellaisten kanssa, se on liian vaarallista."

Mathieu, joka kuulusteli hieman häpeissään, kysyi:

"No, mutta teidän vaimonne?"

Beauchêne pysähtyi äkkiä käytävälle ja tuli hieman noloksi.

"Vaimoniko? Mitä te sillä tarkoitatte? Hän on luonnollisesti kotona, hän

menee maata ja odottaa minua tultuaan vakuutetuksi, että pikku Maurice

nukkuu hyvin. Vaimoni on kunniallinen nainen; mitä hänestä muuta voisi

sanoa?"

Hän jatkoi kävelyä, tuli yhä hellämielisemmäksi ja avomielisemmäksi

ruuan ja viinin vaikutuksesta.

"Kas niin, emmehän me ole lapsia, me olemme vanhoja miehiä, tuhannen

vietävä, ja elämä on nyt kerran sellaista kuin se on. Minun vaimoni! Ei

ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, jota minä kunnioittaisin niinkuin

häntä. Kun minä menin naimisiin hänen kanssaan niin ikävinä

liikeaikoina, te muistatte, en minä rakastanut häntä, kuten tiedätte, en

ainakaan aistillisesti, te ymmärrätte. Minun kunnioitukseni häntä

kohtaan ei alennu, vaikka minä huomaan, että hän on minun makuuni

verraten aivan liian laiha, ja sen hän on itsekin nähnyt, hän on

koettanut kaikkea mahdollista tullakseen lihavammaksi, mikä muuten on

aivan epäonnistunut. Mutta eihän kukaan mene naimisiin naisen kanssa

tehdäkseen hänestä itselleen rakastajattaren. Minä tunnen häntä kohtaan

samaa syvää kunnioitusta kuin jokainen perheenisä tuntee poikansa äitiä

kohtaan. Kotia ei niinkään tehdä epäpuhtaaksi, ja vaikka minä en olekaan

mikään uskollinen aviomies, on minulla kuitenkin se puolustuksenani,

ett'en minä ole koskaan tahtonut kuulua niihin, jotka turmelevat

vaimonsa. Minä luulen, että se on todistus minun kunnioituksestani häntä

kohtaan, että minä tyydytän eläimellisen himoni kodin ulkopuolella."

Hän hymyili aivan kuin hän olisi mielestään puhunut hyvin

hienotunteisesti.

"Ja tunteeko Constance nämä kauniit periaatteet?" kysyi Mathieu.

"Hyväksyykö hän ne, antaako hän teidän käydä kodin ulkopuolella,

niinkuin sanotte?"

"Ei, ei, älkää viekoitelko minua puhumaan tyhmyyksiä. Päinvastoin,

Constance oli hyvin mustasukkainen avioliittomme ensi aikoina. Oi,

kuinka monenlaisia juttuja minun on täytynyt ladella hänelle päästäkseni

ulos iltasin! Muuten olin minä ihan pulassa siihen aikaan, hän saatti

minut ihan epätoivoon, niin ikävä hän oli, tuo kiltti, kunnon ihminen.

Sitten otti hän järkensä vangiksi, minä luulin havainneeni, että hän

jotenkin tyytyi välttämättömyyteen ja katsoi väliin läpi sormiensakin.

Eräänä iltana yllätti hän minut melkein yhdessä erään ystävättärensä

kanssa, ja hänellä on niin paljon hienotunteisuutta, ett'ei ole sanonut

sanaakaan siitä. Se loukkaa kuitenkin häntä, jos minä hakkailen hänen

ystävättäriään, katunymfejä taas, noita tuntemattomia ... ne eivät

luonnollisesti koske häneen niin läheltä. Esimerkiksi tämä tyttö tänä

iltana, mitä Constance hänestä välittää? Minä en rakasta tuota

tyllykkää, minä otan hänet ja päästän hänet taas pois, ja kaikki tämä

tapahtuu niin kaukana vaimostani niin syvällä hänen alapuolellaan, että

se ei voi vaikuttaa häneen. Mutta Constancellakin on hänen virheensä,

jos minä tahdon olla avomielinen. Minä olen luonnollisesti samaa

mielipidettä kuin hänkin siinä, että me tyydymme yksistään pikku

Mauriceen. Mutta te kuulitte hänet aamulla, hän on suorastaan

peloittava. Te ette voi ajatellakaan, millaisia varovaisuuskeinoja hän

käyttää, se on oikein inhoittavaa."

Hän pureskeli sikaariaan ja hengästyi yhä sitä enemmän mitä

arkaluontoisempiin asioihin hänen luottamuksensa alkoi mennä. Hän ei

arkaillut kertoa mistään alkoovisalaisuuksistaan, hän puhui niistä

pienimpiin yksityisseikkoihin asti.

"Katsokaapas kahdenneljättä vuotias mies, joka on tuomittu tyytymään

aviolliseen perheruokaan, kyllästyy pian siihen, jos hänellä on verta

suonissaan; ja minä tyytyisin kuitenkin tuohon perheruokaan, jos se

olisi vahvaa ja ravitsevaa ja jos sitä saisi niin paljon kuin haluttaa.

Mutta voitteko ajatella, tässä eräänä yönä..."

Ja hän jatkoi juttuaan kuiskaamalla ja nauroi surkuttelevasti vaimoaan,

joka luuli, että sen seikan piti olla juuri niin.

"Minä en ole paha, ja minä joutuisin epätoivoon, jos tietäisin, että

olen suututtanut häntä. Minua ilahuttaa se, että hän alkaa tulla

ymmärtäväiseksi ja katsoo sormiensa läpitse. Kun tämä vaan tapahtuu

kodin ulkopuolella, niinkuin sen pitääkin, ja ei tule liian kalliiksi,

niin en voi ymmärtää, että se tekee hänelle mitään vahinkoa. Eräällä

ystävälläni on aivan merkillinen vaimo, niin, kunnollisin vaimo kuin

minä tunnen, ja hän sanoo itsestään miehelleen: 'Mene sinä vaan,

ystäväni, sinä palaat silloin tyynempänä ja rakastettavampana.' Eikö se

ole hyvin ajateltu? Tuo vaimo iskee aivan naulan kantaan! Kun minäkin

olen tyydyttänyt tarpeeni, tulen minä kotiin iloisena kuin pelimanni,

tuon mukanani pienen lahjan vaimolleni, ja koko talossa kestää yleinen

ilo kolme päivää. Sehän on puhdasta voittoa kaikille, ja muutenhan se on

paras keino estää perheen lisääntymistä."

Viimeinen väite tuntui hänestä hyvin sattuvalta, ja hän nauroi niin,

että kyyneleet tulivat silmiin, niin tyytyväinen hän oli itseensä.

"Mutta", sanoi Mathieu, "eikö ole vaarassa saada lapsia niitten naisten

kanssa, joitten luona te käytte kodin ulkopuolella?"

"Oh, sellaiset huvitusten papittaret eivät saa koskaan lapsia, se on

tunnettu asia. Muuten heillehän maksetaan, he voivat itse vastata

arvanheitostaan ja tyytyä ammatin vaaroihin. Ja mitenkä voi tietää,

ovatko he tulleet raskaiksi, koska heitä ei koskaan sen jälkeen tapaa?"

Ilman omantunnon vaivoja ja sen enempää miettimättä yön huvituksia

seisahtui hän nyt Gaumartin kadun kulmaan. Se oli eräästä talosta tämän

kadun varrella, pihan puolelta, josta hän oli vuokrannut itselleen

huoneen tällaisia seikkailuja varten, ja portinvartijan vaimo siivosi

huoneen. Ja koska häntä ei hävettänyt työläisnaisensa, oli hän hyvin

yksinkertaisesti määrännyt kohtauksen tuon kauniin tytön kanssa

käytävällä portin edessä.

Jo etäältä tunsi Mathieu Norinen, joka seisoi katulyhdyn alla vaaleassa

leningissä; hänen kauniit hiuksensa, jotka aaltoilivat pyöreän hatun

alla, loistivat kuin punainen kulta kaasuvalossa.

Beauchêne sädehti ihastuksesta, hän puristi voimakkaasti nuoren miehen

kättä ja sanoi iloisia huvituksia tarkoittavalla katsannolla:

"Me tapaamme huomenna, ystäväni. Hyvää yötä!"

Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi:

"Tyttö on viekas kuin apina. Hän on sanonut isälleen menevänsä

teaatteriin erään ystävättärensä kanssa. Näin ollen ei hänen tarvitse

olla kotona ennen kello yhtä yöllä."

Mathieu seisoi yksin katukäytävällä. Isännän viimeiset sanat, ennenkuin

hän katosi Norinen kanssa, muistuttivat häntä Moineaudista; hän oli

näkevinään tuon työn karkaiseman miehen seisovan välinpitämättömänä

tehtaan naisosastossa, kun hänen tyttärensä Euphrasie sai varoituksen ja

toinen, tuo pitkä, vaaleaverinen tyttö nauroi vahingonilosta.

Kun köyhän lapset ovat kasvaneet kanuunanruuaksi tai prostitutsioonin

uhreiksi, ei raskaan elämän tylsistyttämä isä tuskin kysykään, mihin he

ovat joutuneet, kun he kerran ovat lähteneet pesästä.

Kello oli äskettäin lyönyt puoli kymmenen, Mathieullä oli vielä enemmän

kuin tunti aikaa, ennenkuin hänen tarvitsi mennä pohjoiselle

rautatieasemalle. Eikä hän kiirehtinytkään, vaan kulki hiljalleen pitkin

bulevardia. Hän oli syönyt ja juonut liian paljon, ne tiedot, jotka

hänelle oli uskottu, surisivat vielä hänen korvissaan ja tekivät hänet

melkein päihtyneeksi. Hänen kätensä polttivat, ja hehkuvia pilviä

leijaili hänen kasvoillaan. Ja mikä lauhkea ilta näillä sähkövalosta

säteilevillä bulevardeilla, joilla kuumeen tapaisella kiireellä liikkui

kansanjoukkoja! Se oli kuin virta tulisesti sykkivää elämää, joka

aaltoili vastaan ottamaan yötä, ja hän antoi ihmisvirran viedä itsensä

mukana, tuon ihmisvirran, jonka kuumeiset himot verhosivat hänet

tuliseen hengitykseensä.

Kiihtyneissä ajatuksissaan eli hän uudestaan tämän päivän, jonka hän oli

alkanut Beauchênen luona aamulla. Siellä mies ja vaimo sopivat keskenään

kuin viisaasti laskevat kanssarikokselliset, että heillä tulee olemaan

ainoastaan yksi poika, ja sillä aikaa makasi tuo pieni Maurice niin

kalpeana sohvalla kuin vahasta tehty Jeesuksen kuva. Ja nyt oli hän

näkevinään Constancen menevän maata hyvin porvarillisesti peitettyään

ensin makaavan poikansa, ja valvovan sitten kylmässä aviovuoteessa

siihen myöhäiseen kellonlyöntiin, jolloin hänen miehensä tuli kotiin.

Mies otti raa'asti vahinkonsa takaisin toisella taholla, antautui

vaaraan saada toisen kanssa sen lapsen, jota hänen vaimonsa ei tahtonut.

Ei sopinut saattaa konepajaa sellaiseen vaaraan, että olisi ollut pakko

jakaa se jonakin päivänä, Mauricen täytyi yksin saada periä

kymmenkertaiseksi paisuneet miljoonat, hänestä piti tulla

teollisuusruhtinas. Siellä käytettiin ehkäisykeinoja ilman minkäänlaisia

arveluita, ainoastaan taloudellisista syistä. Kun mies meni toisten

naisten luokse, katsoi vaimo läpi sormiensa. Tällä tavalla rikas

porvariluokka, joka oli syntynyt vanhan aatelin jälkeen, oli omaksi

edukseen pannut taas voimaan poistetun esikoisoikeuden pitämällä

itsepintaisesti kiinni siitä periaatteestaan, että se ei tahdo hankkia

maailmaan muuta kuin yhden pojan.

Sanomalehtien myyjäin huudot, kun he kaupitsivat erästä iltalehteä ja

Crédit nationalin obligatsioonilistoja, vetivät nyt Mathieun ajatukset

puoleensa. Hän oli nyt äkkiä näkevinään Moranget pienessä

ruokasalissaan, hän kuuli heidän uneksivan tulevista suurista

rikkauksistaan, kun kassanhoitaja vaan ensin olisi päässyt johonkin

noista suurista pankeista, joitten kautta kelvolliset miehet voivat

kohota korkeimmillekin paikoille. Tuota avioparia vaivasi kunnianhimo,

ja he kauhistuivat sitä ajatustakin, että heidän tyttärensä voisi joutua

naimisiin köyhän, mitättömän virkamiehen kanssa; he olivat sen

vastustamattoman kuumetaudin saastuttamat, joka sellaisessa

kansanvaltaisessa maassa, jossa on vallalla valtiollinen tasa-arvoisuus

ja taloudellinen eriarvoisuus, herättää kaikissa halun kohota askeleen,

päästä korkeampaan luokkaan. Toisten loisteliaisuus herätti heissä

kateutta, he velkaantuivat voidakseen pienessä määrässä apinoida

yliluokan loistoa, ja he sallivat tuon järjettömän ylpeyden saastuttaa

syntyperäistä rehellisyyttään ja hyväsydämisyyttään. Ja nyt oli hän

näkevinään tämän avioparin menevän aikaisin vuoteesensa, sillä hän tunsi

Morangen porvarilliset tavat ja Valérien kitsauden: hän säästi

arkipäivinä paloöljyäkin voidakseen esiintyä sunnuntaisin ulkona

komeasti ja ylhäisesti; Mathieu oli näkevinään heidät vuoteessa, tulen

sammutettuna, ja he itse hellässä syleilyssä, mutta kuoleman tuskassa

lapsen tähden, tuon pelätyn lapsen, jonka syntyminen viivyttäisi tai

estäisi heidät siitä loistavasta asemasta, johon he niin innokkaasti

pyrkivät. Aina ja alituiseen täytyi heidän käyttää keinojaan, eivätkä

sittenkään olleet koskaan varmat siitä, ett'eivät ole olleet

varomattomia, he laskevat päiviä ja odottavat sitä päivää, joka saattaa

heidät vihdoin täydellisesti varmoiksi.

Ei Reinekään voinut nukkua pienessä huoneessaan huoneuston toisessa

päässä, hän oli vielä hyvin hermostunut ja kiihtynyt sen illatsun

jälkeen, johon paroonitar de Lowicz oli hänet kutsunut, hän uneksi jo

siitä rikkaasta miehestä, jonka vanhemmat olivat hänelle luvanneet, jos

hän vaan ei saa pientä veljeä tai sisarta.

Kansanjoukko sulki Mathieun tien, ja hän huomasi olevansa sen teaatterin

ulkopuolella, jossa oli premiääri tänä iltana. Se oli ilveilyteaatteri,

joka salli maalata "tähtensä", pitkän punatukkaisen tytön kaksi kertaa

luonnollista kokoa suurempana ilmoituslehteen. Se oli omituista

symbolismia: hedelmättömän erotiikan paljas ja litistynyt impi, suuri

lilja, rahvaanomainen ja raaka, joka kokosi ohitse meneviä

kansanjoukkoja luokseen. Mathieu kuuli rivoja puheita, hän muisti, että

Séguinit ovat tässä teaatterissa yhdessä Santerren kanssa katsomassa

tätä kappaletta, joka oli niin hullun rivo, että tuo paljoakaan

arkailematon yleisö oli eilen pääharjoituksissa vähällä särkeä

penkitkin. Kotona d'Antinkadun varrella oli Céleste juuri vienyt

Gastonin ja Lucien maata ja kiirehtinyt sitten keittiöön, jossa hänen

ystävänsä, rouva Menoux, eräs lyhyttavarakauppias samasta korttelista,

odotti häntä. Gaston nukkui, sillä hän oli juonut sekoittamatonta

viiniä. Lucie, jolla taas oli ollut vatsanvaivoja, vapisi pelosta eikä

tohtinut nousta huutamaan Célesteä, koska tämä kohteli häntä

kovakouraisesti, jos Lucie häntä häiritsi.

Ja kun Séguinit palaavat kahden aikaan aamulla tarjottuaan Santerrelle

tusinan ostroneja, toisivat he mukanaan tuulahduksen seksuaalista

kiihtymystä tuosta siveettömästä, tulikuumasta teaatterista ja

yöravintolasta, jossa he olivat olleet tungoksessa yhdessä porttojen

kanssa, he menisivät vuoteesensa kaikki aistimet myllerryksissä ja

muodin myrkyttäminä ja aivot pimitettyinä hassumaisen ja keinotekoisen

kirjallisuuden luonnottomuuksista. Heidän "ehkäisykeinonsa" saivat siis

hienostuneen paheen ja väärän pessimismin sivumaun. Ihmiskunnan

lisääminen oli rikoksellista; siis minkälaisia hedelmättömiä

hurjasteluja tahansa, mutta ei lapsia! Ja sillä aikaa meni Santerre

hyvin rauhallisesti kotiinsa, pani yksin maata; hän odotti hetkeään ja

johti tanssia, hän oli mies, joka säästi itseään.

Ja mikä nyt enin hämmästytti Mathieutä tämän päivän tapahtumista, se oli

nuo keinot kaikkialla, nuo "ehkäisykeinot", joita kaikki ihmiset, joita

hän aamusta asti oli tavannut, käyttivät. Koko hänen ympäristönsä,

kaikki hänen tuttavansa, kieltäytyivät lisäämästä sukuaan, käyttivät

erityisiä keinoja, jotta eivät tulisi hankkineeksi lapsia maailmaan, ja

näitä käyttivät he vapaaehtoisesti, kestävästi, itsekkäistä syistä, oman

etunsa tai huvinsa tähden. Hän huomasi selvästi kolme vapaaehtoisen

pakon synnyttämää luokkaa, ja näissä luokissa saman pidättäväisyyden

vaikka eri syistä. Ja vaikka hän tunsi tuon aivan hyvin, oli hänestä

kuitenkin hämmästyttävää nähdä niitten luokittuvan niin selvästi ja

varmasti, ja se järkytti samalla kaikkea, johon hän tähän asti oli

uskonut, ja samalla alkoi hän epäillä elämää, velvollisuutta ja onnea

sellaisina kuin hän ne oli aamulla käsittänyt.

Hän seisahti ja hengitti syvään, tahtoi taas päästä itsensä herraksi,

tahtoi karkoittaa tuon huumauksen, jonka hän tunsi kasvavan sisässään.

Hän oli mennyt oopperan ohitse ja tuli nyt Carrefour Drouotille; eikö

hänen kuumeensa johtunut juuri näistä yön peittämistä hehkuvista

bulevardeista. Ravintolain yksityishuoneet olivat vielä valoisat,

kahvilat lähettivät tulvinaan valovirtoja kaduille, ja niitten

katukäytävät olivat vieraita tungokseen asti täynnä. Koko Pariisi näytti

päättäneen tulla tänne nauttimaan illan ihanuudesta, ja siellä käveltiin

niin tiheissä joukoissa, että ruumiit ehtimiseen sattuivat toisiinsa ja

lämpimät hengähdykset sekaantuivat. Pari seisahtui myymälän ikkunain

säteileviä juveelia katsomaan. Porvariperheet tunkeilivat sähkölampuista

muodostettujen loistavain kaarten alla päästäkseen varieteihin näkemään

puolirivouksia ja paljaita ruumiin piirteitä. Sadottain kulki siellä

langenneita naisia odotellen, että heitä puhuteltaisiin, tai hätyyttivät

lopulta itse herroja, kuiskailivat ja nauroivat kehoittavasti. Mutta

miehet halveksivat heitä, he hakivat seikkailuja, väijyivät jotakin

eksynyttä, kunniallista naista, pientä porvarivaimoa tai työläisnaista,

joka lopulta antaa vietellä itsensä, metsästivät vaalea- tai

tummahiuksista ja kuiskailivat tulisia sanoja naisten niskan takana.

Parikuntia -- aviossa olevia tai olemattomia --jo vanhoja puolisoja,

satunnaisia rakastavia ajoi avonaisissa vaunuissa tiellä alkooveihin,

mies vaiteliaana, nainen puoleksi makaavana, uneksivin katsein. Ja koko

tämä ihmisvirta, joka virtasi korkeitten valoa sädehtiväin talojen

välissä vaunujen pyöräin jymistessä ja äänten kaikuessa, katoisi pian

yhteiseen mereen, yöhön, joka heitä odotti, alkooviin, syleilyyn, johon

he kaikki pian nukkuvat.

Mathieu läksi taas liikkeelle, hän seurasi virtaa vapisten kuin muutkin

siitä kuumeesta, joka oli johtunut päivän kiihtymyksestä, tavoista ja

yhteiskunnallisesta elämästä. Eivät ainoastaan Beauchênet, Moranget ja

Séguinit käyttäneet "keinoja": koko Pariisi teki aivan kuin hekin.

Hedelmättömyys kohotettiin laiksi ja se levisi bulevardeille, kaduille

ja kortteleihin tuossa äärettömässä kaupungissa. Heti pimeän tullessa

olivat Pariisin hehkuvat, olemassa olon taistelusta kuumentuneet kadut

ainoastaan kivinen maa, poltettu maaperä, jossa kylvö kuivui, kun se

ensin oli kylvetty umpimähkään ja vihasta satoon. Vapaaehtoista

hedelmättömyyttä saarnattiin kaikkialla riemuitsevalla julkeudella.

Väkiviinanhöyryjä henki kahviloista ja ravintoloista, ne veivät miesten

voimat, tekivät naiset hermostuneiksi ja myrkyttivät lapset äitinsä

kohdussa. Kaikkien noitten prostitueerattujen virkana, jotka täyttivät

katukäytävät, oli ihmiselämän hävittäminen, he olivat mestareita

keksimään kaikkia mahdollisia keinoja vainotakseen ja murhatakseen

elämänituja, musertamaan ne kuin sellaiset vahingolliset eläimet, jotka

hävittäisivät olemassaolon, jos saisivat nähdä päivänvalon. Ja tässä

Pariisissa, joka joka ilta oli matkalla hedelmättömiin syleilyihinsä,

täällä opetukset juurtuivat maaperään: nuo hermostumiseen asti

sivistyneet avioparit, jotka kerskailivat repäisevimmillä

mielipiteillään ja kieltäytyivät lisääntymästä; suurteollisuuden ja

liikemaailman avioparit, jotka pitivät kirjaa yöllisistä syleilyistään

ja olivat hyvin tuskissaan siitä, että tulot ja menot vaan pysyivät

samoina; sivistysammatteihin kuuluvat avioparit sekä keskiluokka,

pikkukauppiaat, alemmat virkamiehet, asianajajat, lääkärit, jotka kaikki

tekivät ehkäisykeinonsa kaksinkertaisiksi aina sen mukaan mitä

kiivaammaksi taistelu tuli rahasta ja hienon maailman arvonannosta;

vieläpä työmiesperheetkin turmeltuivat ylempäin esimerkistä, ne tulivat

päivästä päivään taitavammiksi uhraamaan hekuman alttarilla hankkimatta

lapsia maailmaan. Hetken kuluttua, kun kello lyö kaksitoista, valtaa

koko Pariisin lapsen saamisen kauhu. Jos nyt olisi voitu äkkiä avata

kaikki alkoovit, arvossa pidettyjen samoin kuin muittenkin, olisi ne

huomattu melkein kaikki hedelmättömiksi, kiitos siitä hurjasteluille,

kunnianhimolle, turhamielisyydelle, ja tämä oikeuskäsitteiden hämminki

muutti alhaiset laskelmat kauniiksi tunteiksi, itsekkäisyyden viisaaksi

pidättäväisyydeksi, arkamaisuuden elämän vaatimuksiin nähden

yhteiskunnalliseksi kunniantunnoksi. Pariisi tahtoi kuolla, ääretön

määrä elämän siementä joutui hukkaan yhtenä yönä, kylvö lankesi

kivistöön, jossa mitään ei kasvanut. Pariisi oli huonosti viljelty

pelto, joka ei antanut sitä suurta ja voimakasta satoa, jonka se olisi

kyennyt kasvamaan.

Mathieu muisti nyt erään vieraan valloittajan sanat, joka eräänä iltana

taistelun jälkeen oli kuolleita täynnä olevalla taistelukentällä

lausunut, että Pariisi voi yhtenä yönä korvata nämät kaikki. Mutta

eiköhän Pariisi enään tahtonut täyttää niitä aukkoja, joita luodit

olivat tehneet? Sillä välin kuin aseellinen rauha nielee satoja

miljoonia, menettää Ranska joka vuosi suuria taisteluja sillä, että se

ei siitä niitä satoja tuhansia lapsia, joita sen pitäisi hankkia

maailmaan. Ja hän ajatteli kasarmien lavitsoja, joilla neljäsataa

tuhatta nuorta miestä makasi, yksinäisinä ja ympäristönsä turmelemana,

tuottamatta mitään hyötyä, tuo voimakkain nuoriso, rodun kukka, sillä

välin kuin vielä suurempi joukko myötäjäisiä vailla olevia tyttöjä

kylmillä vuoteillaan odottaa miestä, jota ei tule, tai joka tulee liian

myöhään, jo kuluneena ja rampeutuneena, kykenemättömänä hankkimaan

itselleen lapsirikasta perhettä.

Ohimot kuumina katsoi Mathieu taas ympärilleen. Hän oli tullut Carrefour

Montmartrelle, jossa bulevardein hyökyaallot korkeimpina pauhaavat ja

ovat vaarallisimmat. Siellä oli tungos niin suuri, että hänen täytyi

odottaa hetkisen, ennenkuin hän voi päästä Fauborg-Montmartre kadulle ja

sieltä pohjoiselle rautatienasemalle. Hän joutui keskelle tiivistä,

elävää ainejoukkoa, keskelle niitä naismarkkinoita, joita siellä

pidettiin. Ei koskaan ennen häntä ollut siihen määrään ahdistanut se

ajatus, mikä ääretön määrä siemenhiukkasia oli pakko kylvää maailmaan,

jotta yksi ainoa itäisi ja kantaisi hedelmän. Miljaardeina virtasivat

siemenet ja munat maailman suonissa, niin vuolaana virtana, että se

tunki koko elimellisen aineen läpitse. Varuillaan oleva, tyhjentymätön,

rikas luonto näkyy tienneen, että eläväin olentojen kylvön täytyy olla

tulvamaisen suuren, jotta se riittäisi. Aurinko kuivaa siemenen,

liikanainen kosteus sen mädättää. Myrsky vie mukanaan kokonaisia särkkiä

kalan mätiä, kiskoo alas linnunpesät ja hävittää kaiken, mikä yhtenä

keväänä on munittu. Joka askeleellaan murskaa ihminen kokonaisia

maailmoja, estää äärettömän pienten olentojen lukemattomien

yhteiskuntain kehityksen. Se on olentojen kauheata tuhlausta, ainoastaan

verrattava siitinpölyn suunnattomiin pilviin, jotka lentävät ilmassa

auringon hedelmöitsevässä valossa. Ja jokainen tuhottu olemassaolo tulee

taas eläväksi, virkoaa uudestaan, synnyttää uuden virran olentoja,

loppumattomiin asti. Mutta ainoastaan ihminen rakastaa tuhoamista,

suunnittelee ja panee sellaisia toimeen itsekkäitten päämaaliensa

vuoksi, ja oman huvinsa tähden. Yksistään ihminen koettaa vähentää

luomistyötä oman etunsa tähden, silpoa sitä ja vieläpä estää sen

kehittymistäkin; hän rajoittaa jälkeläistensä lukumäärän lisätäkseen

omia nautintojaan. Myrsky vie mennessään hiekalle lasketun mädin,

rajuilma katkoo oksat ja heittää linnunpesät maahan, mutta se on

ainoastaan ihminen, joka vapaaehtoisesti turmelee ja saastuttaa

ihmiskylvön. Tuo on sekä rikoksellista että tuhmaa. Millainen

suurenmoinen unelma se olisi, jos koko tuo syntymätön ihmiskunta

otettaisiin vastaan maailmaan ja se saisi täällä tehdä hyötyä,

kansoittaa suuren maapallon, jossa kokonaisia maanosia on vielä melkein

erämaina! Voiko koskaan syntyä liian paljon elämää? Eikö korkein

mahdollinen määrä elämää ole sama kuin suurin mahdollinen valta, rikkaus

ja onni? Koko maapallo on sen hedelmöitsemä, sen syli paisuu ja

vavahtelee kuin raskaana olevan naisen. Usko kaikkeen syntyvään,

kasvavaan, toivo kaikkiin luomisvoimiin, jotka vapaasti työskentelevät

ihmiskunnan onnellisen ja vakavan kehityksen hyväksi, ja tuo

intohimoinen rakkaus elämään ... niistä syntyy panteistin halu, että

kaikki siemenet säilytettäisiin ja hedelmöitettäisiin, ja hän alistuu

kuolemaan ainoastaan sentähden, että se on ainoastaan ylösnousemusta,

kuohunta-aine, uusi elämä, elämä kaiken muun uhallakin.

Mutta himon täyttämä kuumuus, joka lehahti Mathieun kasvoille, toi taas

äkkiä hänen mielikuvitukseensa Sérafinen kuvan. Hänellä oli sama

polttava tunne silmissä ja huulilla, jotka Mathieu oli tuntenut silloin

kuin tuo väkevältä tuoksuava nainen oli kumartunut hänen puoleensa.

Mathieu oli epäilemättä tuonut mukanaan tuon aistillisen vaikutuksen,

sillä hänen illan kuluessa yhä kasvava levottomuutensa, Beauchênen

uskomain salaisuuksien kiihoittavaisuus ja ne epäilykset, joita

hedelmättömiin nautinnoihinsa kiirehtivä kansanjoukko sai aikaan

hänessä, loihtivat nyt esiin Sérafinen kuvan, asettivat tuon kuvan hänen

eteensä nauravana, houkuttelevana, kiihoittavana. Ei koskaan ennen

ollut hän taistellut sydämessään sellaista taistelua tai ollut niin

epätietoisena siitä, mikä oli totta ja oikeaa niinä hyökkäysten aikoina,

joita hänen järkeään vastaan oli tehty aamusta alkaen; ja hän seisoi

siinä voimatonna kansanjoukon hehkuvain viettelysten keskellä, tässä

Pariisissa, joka uhrasi itsekkäille nautinnoilleen. Eikö Beauchêneilla,

Morangeilla ja Sérafinellä ollut oikein saarnatessaan oppiaan

hedelmättömästä hekumastaan? Kaikki muut seurasivat heidän esimerkkiään,

koko tämä äärettömän suuri kaupunki tahtoi olla hedelmätön. Sepä juuri

häntä hermostutti ja teki horjuvaksi, hän pelkäsi, että hän oli tähän

asti pettänyt itseään. Se ett'ei tee sitä, mitä koko maailma teki, se

oli ehkä itserakasta itsekkäisyyttä. Ja hän oli näkevinään edessään

Sérafinen komeine, punaisine hiuksineen ja tuoksuavine käsivarsineen,

Sérafinen, joka lupasi hänelle tuntemattomia nautintoja, vaarattomia ja

omaatuntoa loukkaamattomia.

Hän tunsi taskussaan ne kolmesataa frankia, jotka hän oli palkastaan

nostanut. Kolmesataa frankia kokonaiseksi kuukaudeksi, kun hän jo

ennestään oli hieman velassa, siinä oli tuskin niin paljon, että se

riitti nauhan ostamiseen Mariannelle ja hieman namusia lapsille.

Beauchênet ja Séguinit olivat rikkaita, ja hänestä oli katkeraa

nautintoa ajatella heidän rikkauttaan. Hän oli näkevinään pauhaavan

tehtaan, joka mustine rakennuksineen peitti mahtavan tonttimaan;

kokonainen lauma työmiehiä teki isännän omaisuuden kymmenkertaiseksi, ja

hänen ainoa poikansa kasvoi äidin valvovain silmäin suojassa

unelmoittuun hallitsijavaltaan. Hän näki tuon ylellisen talon d'Antin

kadun varrella, sen vestibyylin, sen komeat portaat, taideteoksia täynnä

olevan salin alakerrassa, kaiken tuon hienouden, koko tuon suurenmoisen

elämän, jota tämä hieno aviopari eli, myötäjäiset, jotka he antaisivat

tyttärelleen, ja sen korkean aseman, jonka he ostaisivat pojalleen.

Mathieu itse sitävastoin, joka seisoi siinä kädet tyhjänä ja jolla ei

mitään omaisuutta ollut, ei edes kiveä ojan reunalla, hän ei

luultavasti tulisi saamaankaan mitään, ei työmiehistä kihisevää tehdasta

eikä komeafasaadista taloa. Ja hän oli kevytmielinen, toiset olivat

viisaita; hänellä ei ollut ajattelevaisuutta köyhyydessään, jota hän

omasta ehdostaan pahensi suurella lapsijoukollaan, aivankuin olisi

asettanut päämaalikseen kuolla vaivaishuoneessa; nuo toiset taas, jotka

jaksavat olla niin ylellisiä, että voisivat elättää suuren lapsijoukon,

noudattivat päinvastoin kylmällä järjellä tehtyjä suunnitelmiaan,

pelkäsivät elämän aikaan saamista ja tahtoivat jättää jälkeensä

ainoastaan rikkaita perillisiä. Näillä ihmisillä, joilla oli kaikkea,

mitä hän ei koskaan tulisi saamaan, näillä oli selvästi oikeus

puolellaan, jotavastoin hän itse alkoi halveksia itseään ja tunsi

itsensä neuvottomaksi ja pelkäsi, että hän tähän asti oli ollut

ainoastaan hullumaisen itsensä pettämisen uhri.

Sérafinen kuva tuli takaisin selvempänä ja vastustamattoman

kiihoittavana. Hänen kanssaan tohtisi Mathieu käyttää ehkäisykeinoja ja

olla varovainen. Hän alkoi vavahdella nähdessään valosta säteilevän

pohjoisen rautatienaseman ja siellä kuumeentapaisesti häärivän

ihmisjoukon. Tuolla kaukana odotti häntä Marianne, ehkä vielä lisäksi

yksi lapsi, viides, pelkkä mielettömyys, vapaaehtoinen ja hyvin ansaittu

perikato. Koska hänellä jo oli neljä, sanoisi itse Boutankin, että

"lukumäärä on täysi." Minkätähden hän itsepintaisesti jatkaisi

erehdystään? Miksi hän ei jo tänä iltana tee samoinkuin Beauchêne, joka

oli viisas mies? Sillä aikaa kun tämän vaimo odotti kotona, oli hän itse

yhdessä Norinen kanssa, eikä hänen tarvinnut pelätä seurauksia. Huvin

uskonto oli varmaankin ainoa oikea. Ja Sérafine tuli hänen mielestään

kuin tämän hehkuvan kaupungin lihalliseksi esikuvaksi, tämän kaupungin,

joka hyökkäsi hedelmättömän yönsä syliin, vastustamattomaan

viettelykseen ainoastaan oman itsensä huvin vuoksi.

Hän ei enään vastustanut, hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin,

meni uudestaan bulevardeille. Hänet valtasi äkkiä mieletön himo tuohon

naiseen. Hän hehkui ja paloi ajatellessaan oppivansa nuo perkeleelliset

ehkäisykeinot ja huumaantuvansa hänen hedelmättömään syleilyynsä.

Sérafine kohosi hänen eteensä ankarana ja majesteetillisena velhona,

joka tunsi rajuimpain nautintojen salaisuudet, joka juovutti ja

valloitti miehet punaisilla hiuksillaan ja pelkällä ruumiinsa tuoksulla.

Ja tämä nainen odotti häntä minä iltana tahansa, hän oli tarjonnut

itseään tyynellä julkeudellaan, Mathieun tarvitsi ainoastaan mennä

naputtamaan tuon Marignanin kadun varrella olevan hiljaisen talon ovea.

Hän muisti äkkiä tuon pienen salin, jossa ei ollut näkyviä ikkunoita,

syvän ja salaperäisen kuin haudan; hän oli nähnyt sen ainoastaan kerran,

kahden keskellä kirkasta päivää palavan kandelabrin valossa. Tämä muisto

lisäsi vielä enemmän hänen vimmaansa ja kiihoitti häntä vielä enemmän.

Hän kiirehti askeliaan. Sitten heräsivät toiset vanhemmat muistot,

heidän kohtauksensa varhaisempana aikana, jotka hän eilen oli melkein

unohtanut ja jotka äkkiä hänen kuumeisessa tilassaan muuttuivat

kiihoittaviksi viettelyksiksi, niin että hänen villityt aistimensa

vaativat ne heti uudestaan elettäviksi. Ja samalla kuin hän antautui

kiusauksen valtaan, keksi hän kertomuksen huomista päivää vasten, hän

sanoisi vaimolleen, että hän viivähti Beauchêneen päivällisillä ja tuli

liian myöhään junalle.

Vaunuja oli kokoontunut liian paljon yhteen, ja tämä esti hänen

kulkunsa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi tulleensa takaisin

bulevardeille. Hänen ympärillään virtaili vieläkin ihmisjoukkoja, jotka

kiertelivät sinne tänne yhä kasvavassa huvien himossa. Mathieun ohimot

jyskivät yhä, hän kuuli korvissaan sanat: tee niinkuin muutkin, käytä

ehkäisykeinoja kuten muutkin sen sijaan, että siität yhä useampia

lapsia. Mutta epäilys valtasi hänet hänen seisoessaan siinä

liikkumattomana katukäytävällä kärsimättömästi katsellen tuota

loppumatonta vaunuriviä. Se ei loppunut koskaan, se oli kuin este, joka

sai hänen himonsa kylmenemään samalla kuin se sulki tien. Ja äkkiä tuli

hänen mieleensä toinen kuva, Marianne hymyilevänä ja luottavana, jonka

hellyys odotti häntä tuolla kaukana maaseudun raittiissa loppumattomassa

rauhassa. Miksi eivät he kumpikin voineet olla ymmärtäväisiä, sanoa

hyvää yötä toisilleen kuin toverit ja luopua viidennestä lapsesta, joka

olisi viepä heidät taloudelliseen perikatoon? Mathieu vannoi itsekseen,

ett'ei hän hanki useampia lapsia, hän kääntyi ja alkoi melkein

juoksujalkaa palata asemalle peläten samalla tulevansa liian myöhään

junalle. Hän ei tahtonut enään nähdä Pariisin hehkuvan ympärillään, ja

hän saapui hyvään aikaan erääsen rautatienvaunuun, ja koko matkan istui

hän pää avoimessa ikkunassa ja antoi raittiin yötuulen puhaltaa pois

tuon sairaalloisen himon, jonka hän vielä tunsi polttavan suonissaan.

V

Kuuton yötaivas oli täynnä suuria kirkkaita tähtiä, ja näitten alla

lepäsi laaja maaseutu pehmeässä, sinertävässä hohteessa. Jo kello

kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista seisoi Marianne Yeusen pienellä

sillalla, puolimatkassa Chantebledin, metsästyspaviljongin, jossa

puolisot asuivat, ja Janvillen aseman välillä. Lapset nukkuivat, ja hän

oli käskenyt Zoén, erään talonpoikaistytön, joka oli heillä apulaisena,

vartioida heitä, ja tämä istui nyt kutomassa lampun valossa, joka näytti

etäälle kipunalta metsän laidassa.

Marianne meni melkein joka ilta sillalle Mathieutä vastaan, kun hän tuli

kotiin seitsemän junalla. Väliin otti hän molemmat vanhemmat lapset,

kaksoset, mukaansa, vaikka heidän pienet jalkansa eivät voineet astella

niin nopeasti paluumatkalla pitkää hyvin jyrkkää mäkeä ylös. Tänä

iltana ei hän myöhäisestä ajasta huolimatta ollut voinut olla menemättä

rakasta miestään vastaan, koska yö oli niin jumalallisen kaunis. Hän ei

mennyt koskaan tuota siltaa edemmäksi, joka oli rakennettu sinne pienen

joen ylitse. Siellä istui hän leveällä ja matalalla kaidepuulla, mistä

näkyi koko kenttä aina Janvillen taloihin asti, joitten välissä kulki

rautatie, niin että hän voi jo kaukaa nähdä odotetun lemmikkinsä tulon

polulla, joka kiemurteli peltojen välillä.

Korkean, kullalta säteilevän taivaan alla istui hän yksin tavallisella

paikallaan. Levottomasti katseli hän pientä valonkipunaa, joka paloi

tuolla kaukana metsänlaidassa rauhallisessa huoneessa, missä

palvelustyttö valvoi lasten unta. Sitten siirtyi hänen katseensa

sivulle, kaukaiseen taivaanrantaan, yli tämän suuren alueen, joka kuului

Séguinille. Vanha, rappeutunut metsästyspaviljonki oli näitten suurten

metsäin laidassa, joitten nummet ja viidakot ulottuivat aina Mareuilsiin

ja Lillebonnen talonpoikaiskyliin asti tuolla etäisyydessä. Ja siinä ei

vielä ollut kaikki; länsipuolella tätä ylänköä oli enemmän kuin sata

hehtaaria nevoja, näreitä kasvavia suomaita, suuria viljelemättömiä

alueita, joilla talvella sorsia metsästettiin, ja kolmas osa näitä

maita, äärettömiä, yhtä hedelmättömiä alueita, hiekkanummia, kivikoita,

alentui hiljalleen aina rautatiepenkereesen asti. Se oli maa-alue, jota

ei pidetty viljelykseen kelpaavana, sillä harvat palaset hyvää maata

olivat siellä mitään tuottamatta ja vaikeapääsyiset sekä toisistaan

erillään. Mutta koko seudulla oli ihanan yksinäisyyden ja villeyden

leima, joka teki vaikutuksen kaikkiin terveaistisiin ihmisiin, jotka

rakastavat väärentämätöntä luontoa, eikä kukaan voinut ajatellakaan

mitään viehättävämpää kuin tämä maisema syvässä rauhassaan ja tällaisena

ihanana, tuoksuavana yönä.

Marianne, joka jo oli harhaillut ympäriinsä metsän poluilla, tutkinut

pensaikot ja sammalikot ja kiivennyt kiviset mäet, antoi nyt katseensa

viivähtää taivaanrannalla, jossa hän keksi ne paikat, jotka hän oli

nähnyt ja joita rakasti, vaikkapa ne nyt olivatkin varjon peitossa.

Huuhkaja antoi metsästä kuulua lempeän, säännöllisen huutonsa, ja

eräästä kaukaisesta suosta oikealta kuului niin etäinen sammakkojen

kurnutus, että se melkein tuntui ilman vavahdukselta. Toisaalta,

Pariisista päin kuului kumea, yhä kasvava jyminä, joka vähitellen

tukahdutti kaikki pimeyden äänet. Marianne oli kuullut sen, ja lopuksi

ei hän kuullut mitään muuta kuin sitä. Se oli juna, jonka jyminän hän

niin hyvin tunsi, sillä hänhän kuunteli sitä joka ilta. Kun se oli

lähtenyt Monvalin asemalta, viimeiseltä ennen Janvilleä, alkoi sen

jyrinä kuulua, mutta vielä niin heikosti, että täytyi olla tottunut

korva, jos mieli eroittaa sitä muista äänistä. Hän kuuli sen heti, ja

seurasi sitä sitten käänteestä käänteesen. Ja koskaan ennen ei hän ollut

voinut seurata sitä niin tarkkaan kuin tänä iltana, ihanan yön syvässä

rauhallisuudessa. Juna oli lähtenyt Monvalista, se kulki sitten ohi

tiilitehtaan, kiiti nyt yli Saint-Georgen niittyjen. Kahden minuutin

perästä olisi se Janvillessä. Äkkiä tuli tällä puolen Mesnil-Rougen

poppelien näkyviin junan valkea tulisilmä lähellä maan pintaa, veturin

hengitys tuli selvemmäksi; tällä suunnalla levisi tuo pimeä kenttä

loppumattomiin tähtitaivaan alla, joka alaosastaan oli tulenpunainen

kuin etäinen tulipalo, yöllisen Pariisin valo, joka paloi ja savusi

pimeässä kuin tulivuoren aukko.

Hän oli noussut ylös. Juna pysähtyi Janvillessä, sitten alkoi jyrinä

taas, hiljeni ja kuoli Vieux-Bourgissa päin. Muuten ei hän kuullutkaan

sitä enään, hänen silmänsä ja korvansa olivat nyt tielle, jonka hän

eroitti valkeana nauhana viljapeltojen välissä, noitten suurien,

vehreitten kenttäin, jotka olivat muuttuneet mustiksi. Hänen miehensä

tarvitsi tuskin kymmentä minuuttia kulkeakseen sen kilometrin, joka oli

aseman ja tämän pienen sillan välillä. Hän näki Mathieun kaukaa, tunsi

hänet heti kun hän oli tullut ulos asematalosta. Mutta tänä yönä kuuli

hän selvästi hänen askeleensa kovalla tiellä ja jo ennenkuin hän näki

pimeän, kapean varjon tulevan eteenpäin valoisalla tiellä. Ja sitten

tapasi Mathieu Mariannen seisomassa täällä alla tähtitaivaan

hymyilevänä, voimakkaana, kukoistavana, olennon, jolla oli solakka

vartalo ja voimakkaat lanteet. Hänen ihonsa näytti vielä enemmän

maidonvaalealta komeain mustain hiusten tähden, jotka olivat suuressa

solmussa ja jättivät hänen pyöreän kaulansa vapaaksi, ja hänen suurten,

mustien, hellien silmiensä tähden, joissa asui hyvän, hurskaan

jumalattaren pyhä rauhallisuus. Hänen suora otsansa, nenänsä, suunsa,

leuan puhtaat, lujat piirteet, poskien mehevä tuoreus, pienet

ihastuttavat korvat, sanalla sanoen koko nuo kasvot rakkauden ja

hyvyyden leimaamina todistivat terveyttä, iloa täytetyistä

velvollisuuksista ja varmuutta hyvin elämisen mahdollisuudesta elämää

rakastamalla.

"Mitä minä näen, oletko sinä täällä?" huudahti Mathieu tultuaan hänen

luokseen. "Minähän pyysin sinua olemaan lähtemättä ulos näin myöhään.

Etkö sinä pelkää kulkea yksinäsi tiellä?"

Marianne purskahti nauruun.

"Pelkääkö? Yöhän on niin ihana! Muuten ... etkö sinä pidä siitä, että

minä tulen tänne saadakseni tervehtiä sinua kymmentä minuuttia

aikaisemmin?"

Mathieu tuli kyyneliin asti liikutetuksi hänen kaunistelemattomista

sanoistaan. Kaikki saastaisuus ja häpeällisyys, jota hän oli nähnyt

Pariisissa herätti hänessä inhoa. Hän sulki Mariannen hellästi syliinsä,

ja he suutelivat sydämellisesti nukkuvan yön syvässä rauhassa. Kun tulee

Pariisin polttavalta asfaltilta, joka on kuivanut päivän kiivaista

taisteluista ja illan hedelmättömästä kiimasta sähkölamppujen

tulipalovalaistuksessa, niin ihanan levolliselta silloin tuntui tämä

hiljaisuus, tämä hiljaisuus, tämä pehmeän paratiisillinen selkeys, tämä

kentän ääretön suuruus varjon virkistämänä ja unelmoivana

tuotteliaisuudestaan huomispäivän auringon loisteessa. Ja mitä

terveyttä, mitä onnea henkäilikään tämä aina synnyttävä luonto, joka

nukkui yökasteessa herätäkseen riemuitsevana ja aina nuorentuneena sen

elämän virran kautta, joka uhkuilee maantien tomussakin!

Mathieu antoi Mariannen istahtaa tämän pienen sillan matalalle ja

leveälle kaidepuulle, piti häntä yhä rintaansa vastaan painettuna, se

oli hellyyden purkaus, jota ei kumpikaan voinut vastustaa, koska

kaikkialta heitä siihen kehoitettiin, tähdet, vesi, metsä ja loppumaton

kenttä.

"Oi, Jumalani!" kuiskasi Mathieu. "Näin ihana yö! Miten suloinen se on,

ja miten hauskaa on elämä!"

Ja hetkisen ihanan hiljaisuuden perästä, jonka aikana kumpikin oli

kuullut toistensa sydämen sykkivän, kertoi Mathieu päivästään. Marianne

kyseli hellällä osanotolla, ja hän vastaili onnellisena siitä, ett'ei

hänen tarvinnut valehdella.

"Ei, Beauchênet eivät voi tulla tänne sunnuntaina. Constance ei ole

juuri koskaan, kuten tiedät, pitänyt meistä. Heidän pienen Mauricensa

jalka on kipeänä, tohtori Boutan oli siellä, ja siellä puheltiin taas

lapsikysymyksestä. Minä kerron sitten sinulle siitä. Mutta Moranget

tulevat. Et voi ajatellakaan miten hupaista heillä oli, kun saivat

näyttää minulle uuden huoneustonsa. Niin hulluja kuin nuo kiltit ihmiset

ovatkin päästäkseen 'kohoamaan', niin pelkään minä kuitenkin, että he

tekevät suuren tyhmyyden. Ah, se on tosi, minä olen ollut isäntämme

luona. Hän suostui lopultakin -- vaikka ei ilman vaikeuksia -- siihen,

että saamme kokonaan uuden katon. Oi, millainen se oli tuo Séguinin

talo! Minä olin ihan hämmästyksissäni tultuani sieltä... Niin, kaiken

tämän saat kuulla samalla kuin muutkin."

Marianne ei muuten ollut utelias tai liiaksi puhelias, hän odotti aivan

tyyneesti miehensä luottamusta ja ajatteli ainoastaan miestään, itseään

ja lapsiaan.

"Olethan sinä nostanut palkkasi?" kysyi hän.

"Olen, olen, ole rauhassa siitä."

"Oh, minähän olen levollinen, nuo pikkuvelathan ne vaan tässä minua

kiusaavat."

Sitten kysyi hän:

"No, oliko teidän päivällisenne hauska? Minä pelkäsin, että Beauchêne

viivyttelee, niin että sinä myöhästyt junasta."

Mathieu tunsi punastuvansa, häntä vaivasi, sydäntänsä ahdisti, mutta hän

vastasi, että päivällinen oli ollut hauska. Päästäkseen tästä

puheenaineesta kysyi hän sitten leikillisellä äänellä:

"No, lemmikki, mitä suurtöitä sinä olet tehnyt kolmellakymmenellä

soullasi?"

"Kolmellakymmenellä soullaniko?" vastasi Marianne iloisesti. "Oh,

minähän olin aivan rikas, me kaikki viisi olemme eläneet kuin prinssit,

ja kuitenkin on minulla vielä kuusi souta jälellä."

Marianne kertoi nyt päivästään, mitä hän oli tehnyt ja puhunut, miten

lapset olivat käyttäytyneet, pienimmätkin yksityisseikat heistä ja

taloudesta. Muuten olivat kaikki päivät toistensa kaltaiset; joka aamu

valmistautui hän samalla ilolla elämään aivan samanlaista elämää.

"Mutta tänään on meillä ollut vieraita. Rouva Lepailleur, myllärin vaimo

tuolla, tuli sanomaan, että hänellä on oivallisia kananpoikia myytävänä.

Kun me olemme hänelle velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta,

niin luulen minä, että hän oikeastaan tuli tiedustelemaan, enkö minä

pian aijo maksaa hänelle. Minä sanoin hänelle, että käyn hänen luonaan

huomenna."

Samalla viittasi hän pimeyteen erästä suurta, mustaa rakennusta, joka

oli pienen matkaa Yeusen yläjuoksussa. Se oli mylly, kuten sitä

kutsuttiin Janvillessä, vanha vesimylly, jota vielä käytettiin. Kolme

sukupolvea Lepailleurin suvusta oli asunut siellä. Viimeinen, François

Lepailleur, nuori mies, joka luuli olevansa hyväpäinen, oli

sotilasaikanaan kadottanut työhalunsa ja tullut kotiin rykmentistään

siinä mielessä, että hän ei rikastu myllyllään yhtä vähän kuin hänen

isänsä tai isoisänsäkään. Hän oli tullut siihen ajatukseen, että hän nai

maanviljelijä Victoire Cornun vanhimman tyttären, joka sai

myötäjäisikseen muutamia peltosarkoja Yeusen rannoilla. Nuori pari eli

erinomaisen hyvin tämän maatilkun tuotteista ja niistä vähistä

viljoista, joita seudun talonpojat jauhattivat myllyssä. He olisivat

varmaankin tulleet rikkaiksi, jos tuo vanha mylly olisi antanut sijaa

uudenaikaiselle, ja jos pellot, sen sijaan että ne nyt imettiin kuiviksi

vanhaan tapaan, olisivat tulleet sivistyneen ja uusiaatteisen miehen

käsiin. Mutta Lepailleur ei ainoastaan tuntenut vastenmielisyyttä

työhön, vaan hän halveksi myöskin maata. Hän oli oikea esikuva

sellaisesta talonpojasta, joka on kyllästynyt vanhaan rakastajattareen,

jota hänen isänsä ovat rakastaneet liiankin paljon, ja jota hän

lopullisesti on alkanut vihata niitten suunnattomain vaivain

tähden, joita isillä on ollut saadakseen hänet hedelmälliseksi,

vaikka rakastajatar ei koskaan ole tehnyt heitä rikkaiksi eikä

onnellisiksi. Lepailleur ei enään luottanut häneen, hän syytti häntä

hedelmättömyydestä, hän väitti, että rakastajatar oli kulunut, ilkeä,

että hän oli vanhan lehmän kaltainen, joka lähetetään teurastajalle. Ja

kaikki oli Lepailleurin väitteen mukaan ylösalaisin: maa söi siemenen,

ilmasuhteet olivat huonot, vuodenajat eivät enään tulleet säännöllisessä

järjestyksessä, ilkeämieliset voimat olivat asettaneet kaikki niin

hullusti kuin mahdollista vahingoittaakseen talonpoikia, jotka yhä vielä

olivat niin tyhmiä, että uhrasivat maalle kaiken voimansa, verensä ja

hikensä.

"Voitko ajatella", sanoi Marianne, "rouva Lepailleurillä oli pikku

Antonin, kolmen vuotias pienokaisensa mukanaan, ja kun minä kysyin,

koska ne muut syntyvät, pahastui hän ja sanoi, että ne muut voivat hyvin

mielellään jäädä sinne, missä ovat. Nuori, neljänkolmatta vuotias vaimo

seitsemänkolmatta vuotiaan miehen kanssa! Ovatko siis talonpojatkin jo

tulleet niin pitkälle? Minä luulin, että he olisivat vielä pitäneet

kiinni tuosta vanhasta tavasta, että synnyttävät niin monta lasta kuin

mahdollista."

Nämät sanat herättivät eloon kaikki Mathieun ajatukset ja epäilyt. Hän

oli hetkisen vaiti.

"Mainitsiko rouva Lepailleur syynsä sitten?"

"Oh, tuo hevosmainen, mustasilmäinen rouva on varmaan ainoastaan hanhi,

joka ihailee miestään sentähden, että hän on tapellut Afrikassa ja lukee

sanomalehtiä. Minä en voinut saada häneltä muuta vastausta kuin sen,

että 'lapset maksavat enemmän kuin tuottavat'. Mutta hänen miehellään on

varmaan mielipiteitä. Sinähän olet nähnyt hänet? Pitkä, sorea mies, yhtä

laiha ja punatukkainen kuin vaimonsakin, kasvot kulmikkaat ja silmät

vihreät. Hän näyttää aina vihaiselta. Minä käsitin asian niin, että hän

ei tahdo useampia lapsia, koska hän on suuttunut appeensa, jolla on

kolme tytärtä ja yksi poika, jotka tietysti vähentävät vaimon perintöä.

Ja koska hänen oma isänsä ei ole tullut rikkaaksi myllärinammatilla,

niin syyttelee hän aamusta iltaan myllyään ja sanoo ehtimiseen, että hän

ei todellakaan tule estämään Antoninia elämästä iloisia päiviä

Pariisissa, jos hän saa hyvän paikan siellä."

Mathieu tapasi taas maaseudun väestön keskuudessa samat syyt perheen

lukumäärän rajoittamiseen kuin Beauchênella ja Morangellakin:

perinnönjaon pelko ja halu kohota kukonaskeleen, joita täällä vielä

lisäsi ruumiillisen työn halveksiminen ja kaupunkien ylellisyyden jano.

Koska maa petti heidän toiveensa, niin mitä hyödytti sen viljeleminen,

kun kumminkin voi olla varma siitä, ett'ei se tee miestään rikkaaksi.

Hän aikoi selittää tämän vaimolleen, mutta tyytyi vaan sanomaan:

"Hän tekee väärin valitellessaan, hänellä on kaksi lehmää ja hevonen, ja

kun töillä on kiire, on hänellä varaa palkata apuväkeä. Meillä oli

aamulla kolmekymmentä souta eikä yhtään myllyä, ei pienintäkään täplää

maata. Minun mielestäni hänen myllynsä on hyvä, minä kadehdin häntä joka

päivä sentähden kulkiessani sillan ylitse. Voitko kuvitella meitä itseä

mylläriperheenä? Me olisimme silloin sekä rikkaat että onnelliset."

He nauroivat. He istuivat vielä hetkisen ja katselivat myllyä Yeusen

rannalla. Pieni virta juoksi loristen molempain rantain piilipuitten ja

poppelien välillä. Tammien keskellä näkyi suuri suojus, jossa

myllynratas oli, ja muurivihreän, kaprifoliumin ja villiviiniköynnösten

verhoamat läheiset rakennukset muodostivat kappaleen romantista luontoa.

Ja varsinkin yöllä, kun mylly lepäsi pimeydessä, ei voinut ajatellakaan

runollisempaa ja hempeämpää taulua.

"Mutta katso", sanoi Mathieu hiljaisella äänellä, "tuolla piilipuitten

alla on jotakin, tuolla veden rajassa. Minä kuulin jotakin liikkuvan

siellä."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Marianne iloisesti, "siellä on varmaankin se

nuori pari, joka muutti neljätoista päivää sitten tuohon pieneen taloon

tuolla alhaalla ... rouva Angelin, Constancen koulukumppani."

Angelinin puolisot, jotka olivat tulleet heidän naapureikseen,

kiinnittivät nyt huomiota puoleensa: rouva oli Mariannen ikäinen, pitkä,

tumma, kaunishiuksinen ja kaunissilmäinen, laiska, aina iloinen,

ihastunut huvituksiin; mies oli Mathieun ikäinen, kaunis, kiinteästi

rakastunut, ilomielinen, komeavartaloinen ja isoviiksinen. He olivat

menneet naimisiin lemmenhurmauksessa, heillä ei yhteensä ollut kuin

kymmenentuhatta frankia korkoja, mutta mies, joka maalasi viuhkoja,

olisi voinut tehdä tämän summan kaksinkertaiseksi, ell'ei rakkaus

vaimoonsa olisi tehnyt häntäkin laiskanpuoleiseksi. He olivat nyt

keväällä muuttaneet autioon Janvilleen saadakseen rakastaa toisiaan

vapaasti ja intohimoisesti luonnon helmassa. Heidät nähtiin kaikkialla

metsissä sylikkäin kävelevän, he etsivät tuntemattomia oleskelupaikkoja,

lehtiverhon peittämiä nurmikkoja. Varsinkin iltasin harhailivat he

ympäriinsä tuolla kentällä, pensasaitojen takapuolella ja pitkin Yeusen

lehvikkäitä rantoja onnellisina saadessaan olla hyvin kauvan lorisevan

veden ääressä, piilipuitten suojassa.

"Siinä on myöskin yksi pari, joka ei tahdo lapsia", sanoi Marianne.

"Rouva sanoi minulle, että hän on päättänyt olla saamatta lasta ennen

kolmeakymmentä ikävuottaan, jotta voisi nauttia vähän elämästä miehensä

kanssa ja pääsisi uhraamasta aikaansa äidinvelvollisuuksiin. Ja mies

tuntuu olevan vielä halukkaampi säilyttämään hänet yksistään itseään

varten siihen ikään asti; hän pelkää, että rouvansa ruumis rumenee ja

että hän ei voi olla rakastajattaren asemassa raskauden ja imettämisen

aikana. Kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, silloin hankkivat he

pojan, kauniin kuin päivä."

"Jos voivat", lisäsi Marianne, kun Mathieu ei mitään vastannut.

Mathieu oli vaipunut ajatuksiinsa. Voiko koskaan tietää, mikä on

viisainta? Eikö se ollut ihailtavaa tämä rakkaus, joka elää aivan

itsekseen keskellä luonnon helmaa? Hän muisti sen päätöksensä, jonka hän

oli tehnyt Pariisissa, että hän nimittäin ei hanki useampia lapsia

maailmaan.

"No niin", mutisi hän vihdoin, "jokainen elää, miten häntä haluttaa.

Mutta me häiritsemme heitä, parasta on mennä kotiin ja maata."

He kulkivat hitaasti ylöspäin kapeaa tietä, joka vei Chanteblediin.

Edessään näkivät he kuin majakan kaukaisena tulena valon lampusta, joka

paloi ikkunalla metsästyspaviljongissa. He eivät puhuneet enään mitään,

luonnon majesteetillinen hiljaisuus oli vallannut heidät lähestyessään

rauhaisaa kotoaan, jossa heidän lapsensa nukkuivat.

Kun he tulivat sisään sulki Mathieu oven salpaan, sitten nousivat he

portaita ylös niin hiljaa kuin suinkin. Oikealla alakerrassa oli sali ja

ruokasali, vasemmalla keittiö ja aitta. Yläkerrassa oli neljä

makuuhuonetta. Heidän hyvin yksinkertaiset huonekalunsa, jotka he olivat

mukanaan tuoneet Pariisista, hukkuivat näihin huoneisiin, jotka olivat

liian suuret. Mutta he eivät olleet turhamaisia, he nauroivat kaikelle,

ja koko heidän ylellisyytensä oli siinä, että he olivat verhonneet

ikkunansa musliiniverhoilla, joitten punertava valaistus tuntui antavan

huoneille hienouden leiman.

"Zoé on varmaankin nukkunut", sanoi Marianne, kun hän ei kuullut

minkäänlaista ääntä.

Ja niin oli todellakin laita; tyttö, joka oli istahtanut makuuhuoneesen

kutoakseen sukkaa lampun valossa, joka ei saanut häiritä lasten unta,

oli nukkunut syvään uneen. Ja ovesta, joka oli selkiselällään, tulvasi

unen syvä rauha.

Zoé täytyi varovasti herättää, koettaa saada häntä olemaan anteeksi

pyytämättä ja lähettää vuoteesensa puoliunisena, varoittamalla, että hän

liikkuisi hiljaan. Mathieu oli jo ottanut lampun ja mennyt lasten

huoneesen katsomaan ja suutelemaan lapsia. He heräsivät harvoin. Hän

asetti lampun kamiinin reunalle ja katseli juuri seisaaltaan kolmea

pientä sänkyä, kun Marianne tuli sisään. Suoraan eteenpäin seinän

vieressä olevassa sängyssä makasivat Blaise ja Denis, kaksoset, kaksi

pulskaa kuusi vuotiasta poikaa, jotka tavallisesti nukkuivat sylittäin.

Seinän viereisessä sängyssä vastapäätä nukkui Ambroise yksin,

harvinaisen kaunis, pieni keruubi, joka pian oli neljän vuoden vanha. Ja

kehdossa nukkui kolme kuukautta sitten vieroitettu neiti Rose näyttäen

pientä puolialastonta ruumistaan. Äidin täytyi peittää hänet uudestaan,

sillä hän oli temponut peitteen pois itsepintaisilla, pienillä

kätösillään. Sillä aikaa auttoi isä Ambroisen tyynyä, joka oli mennyt

vinoon. Molemmat menivät sisään ja tulivat ulos äänettömästi, hellillä

liikkeillä, kumartuivat noitten sievien, nukkuvain kasvojen ylitse,

tullakseen varmoiksi, että lapset nukkuivat tyynesti ja hyvin. He

suutelivat heitä ja viivähtivät siellä vielä hetken, sillä heistä tuntui

kuin Blaise ja Denis olisivat liikahtaneet. Vihdoin vei äiti ulos

lampun, ja he läksivät sieltä varpaillaan kumpikin. Kun Marianne pani

lampun pöydälle makuuhuoneessa, jonka ovi oli auki lasten huoneesen,

sanoi hän tavallisella äänellään:

"Minä en tahtonut säikähdyttää sinua tuolla alhaalla sanomalla sitä,

mutta minä olen ollut levoton Rosen tähden tänään; hän ei ole ollut

oikein terve, enkä minä ole tyyntynyt hänen suhteensa ennenkuin vasta

illalla."

Kun hän näki Mathieun säpsähtävän ja kalpenevan lisäsi hän:

"Oh, eihän se mitään ole; minä en olisi tullut ulos, jos se olisi

vakavaa laatua. Mutta koskaan ei voi olla levollinen tuollaisten pienten

olentojen suhteen. Kas niin, pane nyt maata, kello on jo yli

kahdentoista."

Marianne alkoi aivan rauhallisesti riisua päältään ajattelemattakaan

avointa ikkunaa; hänen ei tarvinnut peljätä muita silmiä kuin tähtien.

Kun hän oli riisunut leningin, alushameen ja kureliivin, seisahtui hän

hetkiseksi peilin eteen järjestääkseen hiuksiaan yöksi, ja pian riippui

hänen tuuheat hiuksensa raskaana palmikkona aina polviin asti.

Mathieu ei näyttänyt kuulleen, mitä hän oli sanonut. Sen sijaan, että

olisi riisuutunut kuin Mariannekin, istahti hän pöydän ääreen lampun

valoon. Hän tyhjensi taskunsa, otti esiin lompakkonsa, jossa oli nuo

kolme sadan frankin seteliä. Kun hän oli laskenut ne, sanoi hän purevan

leikillisellä äänellä:

"Niitä on todellakin ainoastaan kolme; ne eivät ole saaneet penikoita

matkalla. Tässä saat ne yhdessä kirjekuoressa. Saat vaihtaa ne huomenna

ja maksaa velkamme."

Nämät sanat herättivät hänessä erään ajatuksen. Hän otti lyijykynän ja

kirjoitti muutamia numeroita muistikirjansa tyhjälle lehdelle.

"Siis kaksitoista frankia munista ja maidosta Lepailleurille. Paljonko

sinä olet velkaa teurastajalle?"

Marianne istahti hänen eteensä ja otti sukat jalastaan. "Kirjoita

kaksikymmentä frankia teurastajan osalle."

"Ja ryytikauppias, leipuri?"

"En tiedä ihan varmaan, kirjoita kolmekymmentä frankia. Sitten ei ole

enään mitään."

Mathieu laski yhteen.

"Se on yhteensä kuusikymmentä kaksi frankia. Kuusikymmentä kaksi frankia

pois kolmesta sadasta, jää kaksisataa kolmekymmentä kahdeksan frankia

jälelle. Ajattelehan, kuinka rikkaita me olemme, me saamme hauskan

kuukauden neljän elätettävän lapsen kanssa, varsinkin jos pikku Rose

sairastuu!"

Marianne seisoi nyt siinä ainoastaan paita päällä ihastuttavan kauniit

jalat lattialla, ja hän teki paljailla käsivarsillaan suloisen kutsuvan

liikkeen katsellen samalla kummastuneena miestään, kuullessaan hänen

puhuvan sillä tavalla, mutta naurahti samalla luottavasti.

"Mikä sinua tänä iltana vaivaa, ystäväni? Sinä teet surullisia laskuja,

sinä, joka aina odotat huomista päivää kuin ihmettä ja varmana, että

pitää ainoastaan rakastaa elämää, jos tahtoo elää onnellisena. Sinähän

tiedät, että minä puolestani en tunne rikkaampaa ja tyytyväisempää

naista kuin minä itse olen. Tule maata, ja kun sammutat lampun ensin,

niin sitten tulee onni."

Hän laski leikkiä ja hyppäsi keveästi vuoteesen; sitten lepäsi hän

siellä pää korkealla tyynyllä ja kädet peitteellä hellästi kutsuvassa

asennossa. Mutta Mathieu pudisti päätään ja hän alkoi taas elää

päiväänsä uudestaan, mutta nyt sanatulvassa.

"Ei, katsohan, rakkaani, lopulta koskee sydämeeni, kun tulen meidän

köyhyyteemme nähtyäni sellaista rikkautta ja ylellisyyttä muilla.

Sinähän tiedät, miten vähän kateellinen ja kunnianhimoinen minä olen ja

miten vähän minä välitän kohoamisesta ja rikkaaksi tulemisestani. Mutta

minä en voi sitä auttaa; on hetkiä, jolloin minä kärsin sinun ja lasten

tähden, kun minä tahtoisin ansaita teille omaisuuden, ainakin pelastaa

teidät uhkaavasta köyhyydestä. Oh, mitenkä tuo Beauchêne konetehtaineen

ja pikku Mauricineen, jota he kasvattavat kuin kruununperillistä,

selvästi antaa minun ymmärtää, että me tulemme kuolemaan nälkään, me

kaksi ja neljä lastamme! Ja vieläpä nuo Morange-raukatkin, jotka puhuvat

antavansa tyttärelleen kuninkaalliset myötäjäiset, halveksivat kaikessa

ystävyydessä meitä loistaessaan siellä uuden asuntonsa väärennetyssä

ylellisyydessä ja unelmoidessaan tointa, josta olisi kahdentoista

tuhannen tulot. Ja Séguinit, olisit nähnyt, mitenkä he levittivät

miljoonansa minun eteeni, musersivat minut, surkuttelivat ja tekivät

pilaa minusta suuren perheeni tähden, he, jotka itse ovat olleet niin

viisaita, että ovat hankkineet itselleen ainoastaan pojan ja tytön.

Niin, vieläpä nuo tuolla Lepailleurin myllyssä ilkkuvat meille, sillä

sinä voit olla varma siitä, että kun tuo nainen tuli tänne Antonininsa

kanssa ja sanoi sinulle, että hän ei koskaan tulisi saamaan useampia

lapsia, niin oli se siksi, että hän pelkäsi, ett'ei saa meiltä velkaansa

sentähden, että meillä on neljä. Niin paljon ainakin on varmaa, että me

emme saa koskaan konepajaa, ei taloa eikä edes myllyä yhtä vähän kuin

minä koskaan tulen ansaitsemaan kahtatoista tuhatta frankia. Toisilla on

kaikkea, ja meillä ei ole mitään, se on ainakin totinen tosi. Ja minäkö

näyttäisin iloista naamaa huonossa pelissä niinkuin sinä, rakkaani,

minäkö olisin kärsivällinen ja iloinen, jos minulla ei olisi paha

omatunto ja minun täytyisi sanoa itselleni, että tämä yhä paheneva

olotila, jossa me olemme, on omaa työtämme. Niin, niin, me olemme

käyttäytyneet ajattelemattomasti ja tyhmästi."

Hänen puhuessaan kummasteli Marianne yhä enemmän. Hän nousi istumaan

sängyssä ja katseli miestään suurilla silmillään.

"Mikä sinua vaivaa, mitenkä on laitasi tänä iltana, ystäväni?" kysyi

hän. "Sinä, joka olet niin kiltti ja vaatimaton etkä koskaan puhu

rahoista ja viihdyt niin hyvin meidän pienissä oloissamme, sinähän

puhut nyt aivan kuin sukulaisemme Beauchêne. Sinulla on varmaankin ollut

ikävä päivä Pariisissa; tule maata ja unohda surulliset ajatuksesi."

Mathieu nousi vihdoin ja alkoi riisuutua, mutta hampaittensa välistä

puhui hän vielä:

"Kyllä, kyllä minä tulen maata, mutta tosiasia joka tapauksessa on, että

me asumme harakanpesässä ja että lapset kastuisivat, jos yöllä sataisi.

Mitenkä minä silloin voin olla vertailematta? Lapsi raukat! Minä olen

kuin muutkin isät, minä tahtoisin, että he voisivat hyvin!"

Hän aikoi mennä vuoteesensa; silloin kuuli hän valittavaa ääntä

viereisestä huoneesta ja seisahti keskelle lattiata. Kun hän oli

kuunnellut hetken, otti hän lampun mennäkseen katsomaan pienokaisia

avojaloin ja paitasillaan. Kun hän tuli takaisin parin minuutin

kuluttua, näki hän vaimonsa istuvan sängyssä kaula ojona kuunnellen ja

valmiina tulemaan hänen luokseen pienimmänkin kutsun saatuaan.

"Ei se mitään ole", kuiskasi Mathieu, aivankuin lapset olisivat voineet

kuulla häntä. "Rose oli potkinut peitteen pois. He makaavat kaikki kuin

pienet enkelit."

Kun hän oli laskenut lampun pöydälle, kysyi hän:

"Sammutanko minä?"

Mutta kun hän taas meni ikkunan luokse sulkeakseen sen, esti Marianne

hänet.

"Ei, ei, anna sen olla auki. On niin vilposta ja ihanaa. Sulkekaamme se

sitten hetken kuluttua, ennenkuin nukumme."

Ja todellakaan ei voinut ajatella mitään kauniimpaa kuin tämä

ihmeenihana kevätyö, joka virtasi sisään yön rauhan ja kentän suloisen

tuoksun kanssa. Kuului ainoastaan nukkuvan, ijankaikkisesti

hedelmällisen maan syvät hengähdykset. Mutta tänä lepohetkenäkin

kuohuili elämä, leveni yöllisten himojen virtana, joka sai kasvit,

metsät ja joet vapisemaan rakkaudesta unessaankin. Nyt kun lamppu oli

sammutettu, näkyi pimeästä huoneesta palavain tähtien välähdykset,

näkyi suuri kappale taivasta, johon Pariisin tulivuoren aukko yhä

lähetti punaiselta hohtavan heijastuksensa.

Mathieu kietoi kätensä Mariannen ympäri, painoi häntä hellästi rintaansa

vasten ja kuiskasi liikutetulla äänellä:

"Rakkaani, sinun pitää muistaa, että minä ajattelen ainoastaan teitä,

lapsia ja sinua. Mutta nuo toiset, rikkaat, ovat siksi viisaita,

ett'eivät he rasita itseään suurella perheellä, ja me köyhät raukat, me

hankimme paljon lapsia, toisen toisensa perään laskematta niitä. Kun

ajattelee vähän, niin näkee, että se on hyvin ajattelematonta, vieläpä

hulluuttakin. Meidän pikku Rosemme syntyminen antoi meille armoniskun,

se pakoitti meidät muuttamaan tänne maalle; ennen piisasivat tulomme,

eikä meillä ollut yhtään velkoja. Mitä sinä tästä ajattelet?"

Marianne ei liikahtanut, hän ei irroittanut käsivarsiaan, jotka olivat

hyväillen kierretyt Mathieun ympäri. Mutta levoton odotus oli saanut

hänen sydämensä sykinnän hiljenemään.

"Minä en ajattele mitään, rakkaani. En ole koskaan ajatellut sitä."

"Voitko ajatella itseäsi taaskin raskaana?" jatkoi Mathieu. "Voitko

ajatella itsellesi viidettä lasta? Sinä päivänä olisi ihmisillä oikeus

tehdä pilkkaa meistä ja minä sanon, että se on meidän oma vikamme, jos

meillä on asiat huonosti. Minä en voi saada sitä päästäni, ja tänään

olen minä päättänyt, että nyt siitä täytyy tulla loppu, meidän täytyy

laittaa niin, ett'emme saa viidettä lasta. Mikä on sinun ajatuksesi,

rakkaani?"

Tällä kertaa irroitti Marianne luultavasti itsekään siitä tietämättä

käsivarsiansa hieman, ja Mathieullä oli se tunne, että hänen ihonsa

vapisi hieman hänen omaa ihoaan vasten. Mariannea vilutti ja hänellä oli

halu itkeä.

"Minä ajattelen, että sinä olet luultavasti oikeassa. Mitä voin minä

tehdä. Sinä olet määrääjä, tehkäämme vaan niinkuin sinä tahdot."

Mutta se ei ollut enään rakastajatar, puoliso, jota hän syleili, vaan

joku toinen, passiivinen olento, joka alistui elämään ainoastaan hänen

huvikseen, ja ennen kaikkea tuntui Mathieustä, että Marianne ei

ymmärtänyt häntä, vaan ihmetteli hämmästyneenä, minkätähden hän oli

sanonut kaiken tämän.

"Enhän minä vaan suututtane sinua, lemmikki?" sanoi Mathieu sitten

äänellä, jonka piti olla leikillinen. "Muuten joudumme me hienojen

ihmisten luokkaan, kaikki ihmiset, joita minä olen tänään puhutellut,

tekevät samalla tavalla. Sinä olet ja jäät joka tapauksessa minun

rakkaaksi pikku vaimokseni."

Hän veti Mariannen lujemmin luokseen, syleili häntä kovemmin ja etsi

hänen huuliaan omilla huulillaan. Ja Marianne sopersi alakuloisena ja

tietämättömällä uhmalla:

"Aivan niin, minä tiedän sen kyllä ... niinkuin tahdot, sinähän saat

vastata tulevaisuudesta."

Ja kyyneliin puhkesi Marianne, painoi kasvonsa Mathieun rintaa vastaan

tukahuttaakseen itkuaan ja kyyneliään, suuria, haaleita kyyneleitä,

jotka Mathieu tunsi valuvan. Mathieu hämmästyi ja hänet valtasi

vastenmielisyys tuota surua vastaan, jonka syytä Marianne ei voinut

sanoa. Ja tyytymättömyytensä suuntasi hän itseään vastaan.

"Älä itke, lemmikki. Minä olen tyhmä, raaka ja paha, minä kun voin puhua

sinulle tuolla tavalla, kun sinä niin hellästi minua syleilet. Ajattele

asiaa, ja puhutaan siitä sitten. Äläkä ole suutuksissasi, vaan nuku nyt

rauhassa minun olkapäälläni aivankuin niinä iltoina, jolloin meidän

rakkautemme on hehkunut oikein lämpimänä."

Se oli vanha tapa, Mathieu piti Mariannen päätä olkapäällään, kunnes

hänen säännöllinen hengityksensä osoitti, että hän oli nukkunut, ja

vasta sitten laski hän hiljaa vaimonsa pään tyynylle herättämättä häntä.

"Kas niin, nyt sinun on hyvä, nuku nyt... Minä en enään kiusaa sinua."

Marianne ei itkenyt enään, hän ei sanonut mitään maatessaan siinä pää

Mathieun olkapäällä ja painautuneena häneen. Ja Mathieu toivoi, että

Marianne voisi nukkua tällä tavalla samalla kuin hän itse avoimin silmin

mietiskeli ja katseli taivasta ja kiiluvia tähtiä.

Se tulenvalo, jota Pariisi levitti taivaanrannan yläpuolelle, muistutti

häntä taasen tuosta hehkuvasta illasta Pariisissa, josta hän oli tullut

niin kiihtyneenä. Nyt erkani Beauchêne Norinesta ja palasi hyvin

reippaana aviovuoteesensa. Miksi ei hän ollut kertoessaan Mariannelle

päiväntapahtumista tohtinut mainita Beauchênesta ja Norinesta? Hän tunsi

selvästi, miten saastainen ja häpeällinen seikka se oli. Sitten tuli

hänen mieleensä inhoittava muisto siitä halpamaisesta teosta, jonka hän

oli itse vähällä tehdä, kun hän aikoi viettää yönsä Sérafinen luona. Hän

olisi nyt siellä. Tämä ajatus, joka tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun

hänen rakas vaimonsa oli nukkumaisillaan hänen olkapäällään, tuli

hänestä sietämättömäksi kuin omantunnon vaiva. Eikö se ollut juuri tuo

sairaalloinen, nopeasti ohimenevä himo, joka oli tahrannut hänet,

pimittänyt hänen järkensä ja saattanut hänen aistimensa häiriöön? Hänen

oli täytynyt tulla myrkytetyksi, koska hän ei enään tuntenut itseään ja

hänellä oli ollut tahtoa ja tunteita sellaisia, joita hän ennen ei

koskaan ollut tuntenut. Hän hämmästyi itse niitä puheita, joita hän oli

pitänyt vaimolleen, sillä pelkkä ajatus sanoa siten, olisi hänet eilen

saattanut raivoon.

Marianne ei nukkunut tavallisella tyynellä, luottavalla tavallaan. Hän

piti ummessa silmiään ja makasi liikkumattomana, mutta Mathieu aavisti,

että hän oli loukkaantunut ja onneton ja että hän ei ymmärtänyt, että

mitenkä Mathieu voi rakastaa häntä niin vähän. Taloudelliset arvelut

olivat jo poistuneet Mathieun mielestä, hänen täytyi jännittää

ajatustaan, jotta muistaisi Beauchênein ja Morangein puheet. Mutta ne

periaatteet, joista hän oli kuullut puhuttavan Séguinin luona, ne häntä

vielä kiusasivat, sillä hän ei voinut kieltää tosiasioita:

sivistyneimmät olivat ehdottomasti vähemmän hedelmällisiä, lapsia ei

heidän keskuudessaan syntynyt niin runsaasti kuin köyhyyden

rikkaläjissä. Mutta tämä oli ainoastaan yhteiskunnallinen sattuma, ja se

riippui sen yhteiskunnan olosuhteista, jossa se ilmaantui. Köyhyys

riippui ihmisten väärinteosta eikä maan kitsaudesta, maan, joka voisi

elättää kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, niin pian kuin kysymys työn

oikeudenmukaisesta jaosta on ratkaistu. Jos se on totta, että parempi

on, että maan päällä asuu kymmenen tuhatta onnellista kuin sata tuhatta

onnetonta, niin miksi eivät sitten nämä sata tuhatta onnetonta

työskentele tullakseen yhtä onnellisiksi kuin nuo kymmenen tuhatta

etuoikeutettua, joitten itsekästä hyvinvointia tahdottiin varmentaa

luontoa silpomalla? Ja se oli kuin vapautus, kun hän taas tunsi tuon

vakaan vakaumuksensa, että hedelmällisyys oli luonut sivistyksen, että

se oli liika kansoitus, onneaan tavoittelevain onnettomien myllerrys,

joka oli ajanut kansoja eteenpäin askel askeleelta, kunnes ne olivat

saavuttaneet totuuden ja oikeuden. Täytyy olla liian paljon ihmisiä,

jotta kehitys voi tulla täydelliseksi, ihmiskunnan täytyy levitä yli

maailman, kansoittaa sen, lahjoittaa sille rauhan, imeä siitä itseensä

kaiken terveen elämän, jota se on tulvillaan. Koska hedelmällisyys luo

sivistyksen, ja tämä jälkimmäinen taas järjestää edellisen, on

ajateltavissa, että pysyväinen tasapaino saadaan aikaan sinä päivänä,

jolloin olisi olemassa ainoastaan yksi kansa kokonaan kansoitetulla

maapallolla. Mutta siihen päästäksemme, tuhanten ja taas tuhanten

vuosien perästä, on se hyvä työ, ett'ei anneta ainoankaan siemenjyvän

mennä hukkaan, että ne kaikki uskotaan maan huostaan, jotta ihmissato

kasvaisi niin runsaana kuin mahdollista, sillä jokainen uusi ihminenhän

on voimaa ja toiveita.

Hiljaiset kevätyön äänet, joita Mathieu kuuli avoimesta ikkunasta,

tuntuivat hänestä nyt ikuisen hedelmällisyyden kehoituksilta. Kaikki

iti, kaikki kasvoi ja puhkesi kukkaan tänä rakkauden vuodenaikana.

Rajaton taivaan avaruus, kimaltelevat tähdet, kaikki saarnasi

vetovoiman suurta lakia. Maa lepäsi alapuolella pimeässä kuin nainen

puolisonsa sylissä. Ei koskaan ennen ollut hän niin selvästi tuntenut

sitä, että eläin- ja kasvimaailmassa elämä taistelee kuolemaa vastaan,

mutta ainoastaan ihminen suosii kuolemaa sen itsensä takia. Tässä

ihanassa kevätmaisemassa, jossa kaikki värähteli hedelmällisyyden

kiihkosta, oli ainoastaan kaksi rakastavaa, jotka omasta tahdostaan

olivat hedelmättömiä, jotka syleilivät toisiaan tuolla Yeusen rannalla

piilipuitten alla koko runoilijain ylistämän hedelmättömän rakkauden

voimalla.

Nyt poistuivat Mathieun mielestä kaikki ajatukset ja epäilyt. Hän tunsi

Mariannen keveän hengityksen kaulaansa vastaan, ja se vuodatti

vähitellen tulta hänen suoniinsa. Mutta vielä lepäsi Marianne

tenhottomana, kasvojen ilme jäykkänä, silmät ummessa voimatta kuitenkaan

nukkua. Mathieu sulki hänet taas kiihkeästi syliinsä.

"Rakas vaimoni, minä olen epäillyt meitä itseämme ... et sinä enkä minä

voi nukkua, ennenkuin sinä olet antanut minulle anteeksi."

Marianne hymyili jo lohdutettuna ja antautui sen hellyyden valtaan,

jonka voitokkaan liekin hän oli tuntenut syttyvän Mathieussä.

"Oh, minä en ole ollenkaan epäillyt... Minä tiesin kyllä, että sinä

palaat taas minun luokseni."

Ja nyt seurasi pitkä lemmensuudelma hellyyttä täynnä olevan ja

hedelmällisen kevätyön pakoituksesta, joka virtasi sisään ikkunasta

kimaltelevine tähtineen, rakkautta täynnä olevine virtoineen, metsineen

ja maineen. Koko luonto tahtoi vielä kerran, että uuden olennon täytyy

saada elämä.

Mutta Marianne esti Mathieun käden liikkeellä, nousi istualleen ja

kuunteli taas lastenkamariin.

"Kuule!"

Molemmat kumartuivat eteenpäin ja kuuntelivat henkeään pidätellen.

"Heräävätköhän ne!"

"Minä olin kuulevinani niitten liikahtelevan."

Mutta kun mitään ei kuulunut, kun ainoastaan viattomuuden syvä,

hiljainen rauha virtasi läheisestä huoneesta, hymyili Marianne taasen,

hieman ivallisesti.

"Meidän neljä, pientä onnetonta lapsiraukkaamme! He eivät siis merkitse

mitään, tahdotko sinä vielä viidennen, yhden onnettoman raukan vielä

lisäksi?"

Mutta Mathieu sulki hänen suunsa tulisella suutelolla.

"Ole hiljaa, minä olen pöllö ... oh, nuo toiset, naurakoot he vaan meitä

ja halveksikoot. Sinä olet oikeassa, me olemme kaikista viisaimmat

kuitenkin."