III

Mathieu, joka tahtoi lähteä työstään aikaisemmin ehtiäkseen talonisännän

luokse, ennenkuin lähti päivälliselle ravintolaan -- kuten hän

Mariannelle oli luvannut -- sai iltapäivällä niin paljon tekemistä

tehtaassa, että hän näki tuskin vilaustakaan Beauchêneesta.

Ja se oli helpoituskin hänelle, sillä häntä hävetti se salaisuus, jonka

hän sattumalta oli keksinyt, hän pelkäsi saattavansa Beauchênen

häpeemään. Mutta niinä parina kertana kun he vaihtoivat jonkun sanan

keskenään, ei hänen päällikkönsä näkynyt edes muistavan, että hänellä

olisi mitään hävettävää. Hän ei koskaan muulloin ollut näyttänyt niin

toimintahaluiselta. Aamullinen väsymys oli paennut, hän nauroi ja puhui

kovalla äänellä aivankuin mies, joka ei pelkää työtä ja joka pitää

elämää hupaisena.

Mathieu, joka tavallisesti ei lähtenyt ennen kello kuutta, meni nyt

kello puoli kuusi Morangen luokse nostamaan kuupalkkaansa. Se nousi

kolmeensataan viiteenkymmeneen frankiin. Mutta kun hän oli tammikuussa

ottanut etukäteen viisisataa frankia, josta hän kuussa maksoi takaisin

viisikymmentä, sai hän ainoastaan kolmesataa. Hän laski viisitoista

louisdoriaan ja pani ne iloisella mielellä taskuunsa, mikä sai

kassanhoitajan tekemään erään kysymyksen.

"Niin, nämä rahat tulevat todellakin kreivin aikaan; vaimollani ei

aamulla ollut kuin kolmekymmentä souta."

Kello oli jo yli kuuden, kun Mathieu tuli siihen komeaan taloon d'Antin

kadun varrella, jossa Séguin de Hordel asui.

Séguinin iso-isä oli ollut yksinkertainen Janvillen talonpoika. Hänen

oma isänsä, joka oli ollut armeijan muonavarain hankkija, oli koonnut

melkoisen omaisuuden. Ja itse eli hän, nousukkaan poika kun oli, rikkaan

ja komean laiskurin elämää, oli jäsen suurimmissa klubeissa, piti

hevosia, oli rakastavinaan taidetta ja kirjallisuutta ja kannatti

rikkaana sekä vapaamielisenä dilettanttina repäisevimpiä mielipiteitä.

Hän oli nainut hyvin vanhaa aatelia olevan köyhän tytön, Valentine de

Vaugeladen, vähäverisen, ahdasmielisen naisen, joka äidin palavasta

uskoninnosta huolimatta ainoastaan tavan vuoksi noudatti kirkollisia

tapoja ja himoitsi maailmallisia huvituksia. Itse Séguinkin kävi

kirkossa naimisensa jälkeen, koska sitä pidettiin hyviin tapoihin

kuuluvana.

Hänen isoisällään, talonpojalla, oli ollut kymmenen lasta, isä, armeijan

muonavarainhankkija oli tyytynyt kuuteen, ja kun hän itse oli saanut

kaksi, pojan ja tytön, selitti hän, että sellainen saisi loppua nyt,

koska nytkin jo oli tarpeeksi väärin, että oli hankittu maailmaan kaksi

olentoa, jotka eivät sitä olleet pyytäneet.

Séguin omisti muun muassa Janvillen tuolla puolen suuren maatilan, jossa

oli viisisataa hehtaaria metsää ja korpea ja jonka hänen isänsä oli

ostanut vetäytyessään pois liike-elämästä ja koottuaan äärettömän suuren

omaisuuden. Hänen alituinen toivonsa oli ollut päästä riemuretkessä

takaisin synnyinseudulleen, josta hän oli lähtenyt köyhänä, ja hän aikoi

juuri rakentaa ruhtinaallisen linnan suureen puistoon, kun kuolema

tempasi hänet pois.

Séguin, joka oli saanut melkein kaikki nämät alueet perintöosakseen,

tyytyi myymään metsästysmaita; hän oli muodostanut viidensadan frankin

osakkeita, joista hänen ystävänsä kilpailivat ja jotka tuottivat hänelle

erittäin hyvän koron. Paitsi metsiä ei siellä ollut mitään muuta kuin

viljelemätöntä maata, lampia, hiekkaharjuja, kivikkoja, ja yleisenä

mielipiteenä paikkakunnalla oli, ett'ei yksikään maanviljelijä voi

koskaan saada näistä maista mitään. Ainoastaan armeijan

muonavarainhankkija olisi voinut unelmoida tuosta romantisesta puistosta

ruhtinaallisen linnan ympärillä. Se oli myöskin hän, joka oli hankkinut

itselleen oikeuden lisätä arvonimen "de Hordel" omaan nimeensä sen

torninraunion mukaan, joka oli hänen tilallaan.

Beauchênen kautta, joka oli yksi metsästysosakkeitten omistaja,

oli Mathieu oppinut tuntemaan Séguinen ja löytänyt vanhan

metsästyspaviljongin metsänlaidassa, tuon yksinäisen, rauhallisen

harakanpesän, jota hän rakasti siihen määrään, että oli vuokrannut sen

ja muuttanut sinne omaisineen. Valentinekin oli ollut niin rakastettava,

että oli siellä käynyt heidän muuttaessaan heitä tervehtimässä, ja hän

oli ylistellyt paikan runollisuutta ja nauranut sitä, ett'ei hän edes

itse tiedä, mitä hän omistaa.

Asian oikea laita oli kuitenkin se, ett'ei hän olisi voinut asua siellä

tuntiakaan. Hänen miehensä oli johdattanut hänet kirjalliseen,

taiteelliseen ja hienon maailman Pariisiin, juoksi hänen kanssaan

ehtimiseen kirjallisissa salongeissa, ateliereissä ja näyttelyissä,

teaattereissa ja huvittelupaikoissa, sanalla sanoen kaikissa niissä

sulatusuuneissa, joissa heikot sydämet ja aivot poltetaan. Séguinilla,

joka niin mielellään tahtoi olla muita etevämpi, oli kuitenkin ikävä ja

hän viihtyi ainoastaan hevostensa kanssa huolimatta siitä, että hän

vaati tunnustusta rakastavansa kirjallisuutta ja tulevaisuuden

filosofiaa, huolimatta taidekokoelmistaan, huonekaluistaan, savi- ja

tina-astioistaan ja ennen kaikkea kirjoistaan, joista hän niin ylpeili.

Ja hän muodosteli vaimonsa itsensä mukaan, turmeli hänet omasta

ehdostaan huikentelevilla mielipiteillään, mustasi hänet

toverielämällään sellaisten henkilöitten kanssa, joitten kanssa hän

luuli olevan reipasta ja muodinmukaista seurustella. Tuo pieni, hurskas

hanhi, joka oli uskottu hänen huostaansa, oli siis jo valmiina

mitä suurimpiin hullutuksiin; hän piti vielä tapana käydä

herranehtoollisella, mutta ylisti syntiä ja totutti itsensä päivä

päivältä yhä enemmän harha-askeleen ottamisen ajatukseen. Tämä kaikki

voi hyvin helposti johtaa suureen onnettomuuteen, sillä Séguin oli siksi

tyhmä, että hän oli usein raaka ja pilkallinen vaimoaan kohtaan, ja tämä

loukkasi vaimoa niin, että hän tuli kylmäksi ja uneksi tulevansa

toisella tavalla rakastetuksi, hellemmin ja lempeämmin.

Kun Mathieu tuli taloon, jonka komeasti koristetussa

renessanssifasaadissa oli kahdeksan ikkunaa joka kerroksessa, hymyili

hän ja ajatteli:

"Täällähän asuu aviopari, joka ei odota kolmeasataa frankiaan

kuukaudessa kolmekymmentä souta taskussa."

Vestibyyli oli äärettömän komea, pronssia ja marmoria. Oikealla oli

kolme salia ja ruokasali, vasemmalla biljaardi, tupakkahuone ja

talvipuutarha. Ensi kerroksessa oli keskellä Séguinin työhuone, suuri ja

korkea huone, joka täytti talon koko keskiosan; hänen makuuhuoneensa oli

oikealla, vaimon ja lasten vasemmalla. Toisessa kerroksessa oli kaksi

huoneustoa varattu lapsia varten, kun ne olivat kasvaneet suuriksi.

Eräs palvelija, joka tunsi Mathieun, vei hänet heti herran työhuoneesen,

jossa käski Mathieun odottamaan; hänen herransa puki päälleen. Hetkisen

luuli tulija, että hän oli yksikseen, ja hän katseli tuota suurta

huonetta, silmäili korkeaa ikkunaa vanhanaikaisine lasimaalauksineen,

samettisia, hopealla kirjailtuja oviverhoja, tammista kirjakaappia,

jossa oli rivittäin komeita kirjoja, pöytiä, joilla oli kallisarvoisia

kulta-, lasi-, pronssi- ja marmoritaideteoksia, niitten joukossa myöskin

uudenaikainen kokoelma tinasia esineitä. Kaikkialla oli itämaalaisia

mattoja, matalia, mukavia tuoleja, ja yksinäisiä nurkkia, joita korkeat

lehväkasvit verhosivat ja joissa voi parittain olla häiritsemättä.

"Ei, mutta oletteko te täällä, herra Froment!" sanoi äkkiä ääni, joka

tuli tinaesineillä lastatun pöydän luota.

"Ah", sanoi Mathieu hetken epäiltyään, "herra Charles Santerre!"

Se oli jo toinen kerta, kun Mathieu tapasi Santerren tässä huoneessa.

Charles Santerrella, kuuluisalla ja salongeissa huomatulla

romaanikirjailijalla, oli kaunis otsa, hellät, ruskeat silmät, ja liian

punainen ja suuri suu, jota verhosi assyyrialaisella tavalla leikattu ja

käherretty parta. Hän oli kohonnut naisten avulla, joita hän hakkaili

muka tutkiakseen heitä; hän käytti heitä niin paljon kuin voi huvikseen

ja edukseen. Hänen sanottiin muuten olevan hyvin nöyrä, kohtelias ja

orjamaisesti rakastunut naisiin niin kauvan kuin hän ei ollut saanut

heitä valtaansa; sitten käänsi hän heille röyhkeästi selkänsä, kun he

eivät enään olleet hänelle miksikään hyödyksi. Poikamiehenä

periaatteensa ja suunnitelmiensa mukaan, asettui hän toisten pesiin ja

omaksui hienon maailman paheet; hänen kirjallisena erikoisalanaan oli

aviorikokset ja hän kertoili ainoastaan rikoksellisesta, liian

hienostuneesta rakkaudesta, tuosta hedelmättömästä rakkaudesta, joka ei

hanki lapsia maailmaan. Hänellä ei alussa ollut mitään suuria toiveita

kirjoistaan, kirjaileminen oli hänestä ainoastaan hupainen ja tuottelias

ammatti, jonka hän oli itselleen valinnut. Menestyksensä viekoittelemana

oli hän sitten kuulustellut turhamaisuutensa ääntä, joka hänelle

vakuutti, että hän oli kirjailija. Ja hän esiintyi nyt kuolevan maailman

salonkielämän kertoilijana, hän saarnasi mitä veltostuneinta pessimismiä

ja sellaista molemminpuolista pidättäväisyyttä, joka ihmiskunnan

loppumisessa näki sen onnen.

"Séguin tulee pian", sanoi hän mitä rakastettavimmalla äänellä. "Minä

olen saanut päähäni viedä hänet ja hänen vaimonsa kanssani syömään

päivällistä ravintolaan, ja sitten me menemme erääsen pieneen

premiäriin, jossa syntyy mellakoita ja tappelu."

Nyt vasta huomasi Mathieu, että hän oli jo pukeutunut hännystakkiin. He

pakisivat hetkisen, Santerre näytti erästä uutta tinaesinettä, pientä,

alastonta naista, laihaa ja pitkää, joka makasi vatsallaan pää hiuksien

peittämänä; mestariteos, sanoi hän, koko kärsivä ihmiskunta, yksinäisen

naisen avuttomuus, kun hän vihdoinkin on irtaantunut miehestä. Se oli

Santerre, joka tultuaan ystäväksi taloon kylvi sinne kirjallista ja

taiteellista mielettömyyttään, mikä teki yksinkertaisen ja luonnollisen

jokapäiväisen elämän yhä onnommaksi.

Nyt tuli Séguin sisään. Hän oli yhtä vanha kuin Santerre, mutta pitempi

ja solakampi, hyvin vaaleaverinen, kotkannenä, harmaat silmät, ohuet

huulet ja pienet viikset. Hänkin oli hännystakissa.

"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän ollen hieman sammaltavinaan

puhuessaan, "Valentine tahtoo välttämättömästi ottaa toisen leningin.

Meidän täytyy olla kärsivällisiä, meillähän on vielä tunti aikaa."

Kun hän huomasi Mathieun, pyysi hän ylen kohteliaasti, mutta ylhäisellä

äänenpainolla anteeksi. Ja kun tämä, jota Séguin kutsui "rakkaaksi

vuokralaisekseen" oli maininnut käyntinsä syyn, repeämän sinkkikatossa

viime sateen jälkeen, suostui hän heti siihen, että Janvillen levyseppä

saa tulla juottamaan sen kiinni. Mutta kun hän uusista selityksistä

ymmärsi, että koko katto täytyi laittaa uudestaan, niin huono se oli,

jätti hän heti kohteliaan puhetapansa, vastusti ja sanoi, että hän ei

voi sellaiseen korjaukseen uhrata rahasummaa, joka on paljoa suurempi

vuotuista vuokraa, kuuttasataa frankia.

"Juottamiseen", sanoi hän, "siihen minä suostun. Minä kirjoitan

levysepälle."

Ja päästäkseen erilleen tästä aineesta sanoi hän:

"Odottakaahan hieman, herra Froment! Minä näytän teille erään

mestariteoksen, teille, jolla on niin hyvä arvostelukyky."

Hän piti todellakin Mathieutä jossakin määrin arvossa, sillä hän tiesi,

että Mathieullä oli nopea, aina työskentelevä ajatus. Mathieu hymyili ja

suostui hänen pyyntöönsä päätettyään itsekseen, ett'ei hän jätä taloa,

ennenkuin on saanut lupaan uuden katon. Séguin otti esiin korukansiin

sidotun kirjan, jonka hän uskonnollisella hartaudella antoi Mathieulle.

Valkeassa nahkakannessa oli suuri hopealilja, jonka yläpuolella taas oli

nippu suuria violetinvärisiä ohdakkeita. Ja kirjan nimi: "Katoomaton

Kauneus" oli ylhäällä eräässä kulmassa niinkuin taivaassa.

"Aate ja värit ovat ihailtavat", sanoi Mathieu, joka todellakin oli

ihastunut. "Nykyään sidotaan kirjat sellaisiksi, että ne ovat todellisia

pieniä mestariteoksia."

Hän katseli kirjan nimilehteä.

"Tämähän on herra Santerren viimeinen romaani!"

Séguin katseli hymyillen kirjailijaa, joka oli tullut lähemmäksi. Ja

kun hän näki Santerren katselevan kirjaa äärettömän ihastuneena, sanoi

hän:

"Rakas ystäväni, kirjansitojani toi sen minulle tänä aamuna, ja minä

odotin juuri tilaisuutta saadakseni hämmästyttää teitä sillä. Se on

helmi minun kokoelmissani. Mitä sanotte tästä aatteesta? Lilja, joka

merkitsee voittavaa puhtautta, ja ohdakkeet, rauniotaimet, jotka

merkitsevät vihdoinkin kuolleen, täydellisen onnen valloittaman maailman

hedelmättömyyttä ... nehän kuvaavat koko teidän teoksenne sisällystä."

"Kyllä, kyllä. Tehän imartelette minua, te teette minut itserakkaaksi."

Mathieu oli lukenut tämän romaanin, hän oli lainannut sen rouva

Beauchêneelta, jotta hänen vaimonsa Marianne saisi tutustua kirjaan,

josta koko maailma puhui. Ja se oli suututtanut Mathieutä tavallista

enemmän. Tällä kertaa oli Santerre jättänyt tavallisen poikamiehen

asunnon, jossa hänen maailman naisensa harjoittivat luvatonta rakkautta

viiden ja seitsemän välillä; hän oli nyt tahtonut kohota puhtaasen

taiteesen, hämärään, lyyrilliseen symbolismiin. Hän kertoi siinä hienon

jutun kreivitär Anne-Mariesta, joka oli välttääkseen karkean aistillista

miestään paennut Bretagneen nuoren taivaallisia näkyjä näkevän

taiteilijan Norbertin luokse, joka oli ottanut näkyjensä mukaan

kuvitellakseen nunnaluostarin kappelin. Kolmekymmentä vuotta kesti hänen

ihanteellinen taidemaalauksensa, ja se oli kuin seurustelua enkelien

kanssa. Kirja oli ainoastaan kertomus näistä kolmestakymmenestä

vuodesta, mitenkä hän näinä kolmenakymmenenä vuotena eli Anne-Marien

sylissä, pyhissä, salaperäisissä ja hedelmättömissä hyväilyissä, niin

ett'ei ryppykään rumentanut Anne-Marien naisellista kauneutta;

Anne-Marie oli näitten kolmenkymmenen hedelmättömyyden vuoden jälkeen

yhtä nuori, yhtä terve kuin silloin, kun he ensi kerran olivat toisensa

tavanneet rakkaudessa. Saadakseen piirteet selvemmiksi oli Santerre

ottanut mukaan muutamia läheisessä pikkukaupungissa asuvia

sivuhenkilöitä, porvarinaisia, vaimoja ja äitejä, joiden lopuksi tuli

fyysillinen ja moraalinen heikontuminen.

Tämän hedelmättömän rakkauden tyhmässä ja rikoksellisessa teoriassa

suututti Mathieutä ennen kaikkea se, että neitsyydelle annettiin siinä

kaikki fyysillinen kauneus ja koko siveellinen aateluus. Hän ei voinut

olla sanomatta kirjan tekijälle:

"Se on hyvin huvittava ja merkillinen kirja. Mutta mitenkä sitten

kävisi, jos Norbert ja Anne-Marie saisivat lapsen? Jos Anne-Marie tulisi

raskaaksi?"

Santerre keskeytti hänet ällistyneenä ja loukkaantuneena.

"Raskaaksiko? Ei yksikään nainen tule raskaaksi, jos häntä vaan rakastaa

maailmaa kokenut mies."

"Tiedättekö, mikä minua suututtaa?" huudahti Séguin, joka puoleksi

makasi leposohvallaan. "Se on tuo tuhma syytös katolilaisuutta vastaan,

että se muka saarnaisi juuri tuota ihmiskunnan lisääntymistä, joka on

niin ilettävää ja häpeällistä. Syytös on väärä, ja sen olette te hyvin

hyvästi todistanut kirjassanne. Te olette sanonut ratkaisevan sanan, ja

hyvänä katolilaisena kiitän minä teitä siitä."

"Niin olenkin", sanoi Santerre ja istahti leposohvaan. "Uudesta

testamentista saadaan turhaan etsiä Mooseksen kirjain lausetta:

'Lisääntykää ja täyttäkää maa.' Jeesuksella ei ole isänmaata, ei

omaisuutta, ei ammattia, ei perhettä, ei vaimoa eikä lapsia. Hän on

persoonalliseksi muuttunut hedelmättömyys. Ensimäiset kristityt

lahkokunnatkin inhosivat avioliittoa. Hurskasten mielestä oli nainen

ainoastaan saastainen olento, kiusauksen ja turmeluksen henki. Ehdoton

puhtaus tuli täydelliseksi: hedelmätön, mietiskelevä, yksinäinen egoisti

teki työtä ja eli ainoastaan oman yksityisen pelastuksensa tähden. Ja

neitsy on naisihanne, vieläpä äiteydenkin ihanne. Vasta paljon myöhemmin

katolilaisuus perusti avioliiton siveelliseksi suojeluskeinoksi, himojen

rajoittajaksi, koska ei mies eikä nainen voi olla enkeli. Sitä

siedetään, se on välttämätön pahe, erityisillä ehdoilla sallittu

asiaintila, sillä kristityt eivät ole niin sankarillisia, että voisivat

elää täydellisinä pyhimyksinä. Mutta meidän päivinämme samoin kuin

kahdeksantoista sataa vuotta sitten ei uskovainen, armon saanut mies

koske naiseen, vaan tuomitsee hänet ja pitää itsestään erillään.

Ainoastaan neitsy Maarian liljat levittävät tuoksuaan taivaassa."

Laskiko hän leikkiä? Hänen äänessään tuntui kuin pidätettyä naurua, jota

ei Séguin kuitenkaan tuntunut kuulevan. Hän vaan yhtyi Santerren

mielipiteesen ja sanoi:

"Aivan totta! Kauneus voittaa aina, ja teidän kirjanne kertoo juuri

unohtumattomasta kauneudesta: koskemattomasta neitseestä, jota ei mikään

ole saastuttanut ja jolle alhaiset sikiämistoiminnat ovat kaikkea

merkitystä vailla. Ei voi inhotta katsella kaduilla noita likaisia,

kuihtuneita, rumentuneita naisia, joitten perässä kulkee kokonainen

rivi lapsia kuin kananpojat kanan jälessä. Kansan terveellä

talonpoikaisjärjelläkin on selvä käsitys tästä asiasta; heistä tehdään

pilkkaa, kun kulkevat sivuitse, heitä nauretaan ja halveksitaan."

Mathieu, joka ei ollut istunut, huomautti nyt:

"Mutta kauneuden ihanne vaihtelee. Te pidätte naisen hedelmättömyyttä

kauniina ja ihailette hänen pitkää solakkaa vartaloaan. Mutta koko

renessansin aikana pidettiin kauniina tervettä, vahvaa naista, jolla oli

leveät lantiot ja voimakkaasti kehittyneet rinnat. Rubensin, Tizianin ja

vieläpä Raphaelinkin maalauksissa on nainen vahvajäseninen, ja neitsyt

Maaria on kuvattu todelliseksi äidiksi. Ja huomatkaa, että vaaditaan

ainoastaan, että kauneuden ihanne muuttuu, niin silloin pienen perheen

sijalle, joka nyt on niin suuressa arvossa, tulee suurilukuinen perhe ja

ainoastaan sitä sanotaan silloin kauniiksi. Minun mielestäni on se ainoa

keino kansan väkiluvun suurta vähenemistä, tuota yhteiskunnallista

onnettomuutta vastaan, jonka tähden nyt niin paljon surraan."

Séguin ja Santerre katsoivat toisiaan hymyillen ja surkuttelevan

näköisinä.

"Onko kansan väheneminen yhteiskunnan onnettomuus?" sanoi Séguin.

"Voitteko te, joka olette niin ymmärtävä, itsekään uskoa sitä? Mutta

ajatelkaahan toki hieman asiaa!"

"Siinä taas yksi tuon onnettoman optimismin uhreja!" lisäsi Santerre.

"Muistakaa ennen kaikkea, että luonto toimii sokeasti, ja joka ei sen

toimintaa korjaile, hän joutuu sen uhriksi!"

He puhuivat toinen toisensa jälkeen, usein molemmat yht'aikaa. He

kiihtyivät ja innostuivat pimeitten mielikuvitustensa vaikutuksesta.

Ennen kaikkea mitään edistystä ei ole olemassakaan. Ajateltakoon

ainoastaan edellisen vuosisadan loppua, jolloin Condorcet ennusti uutta

kultaista aikakautta, yleistä yhdenvertaisuutta, rauhaa yksityisten ja

valtioitten välillä, mitkä jalot mielikuvitukset saivat kaikkein sydämet

sykkimään, tulevaisuuden ihanne avasi taivaan portit kaikille toiveille:

ja sadan vuoden kuluttua, mikä pettymys, sillä nykyisen vuosisadan loppu

näkee tieteitten, vapauden ja oikeuden tekevän konkurssin ja vaipuvan

veriinsä ja likaan tulevan vuosisadan kynnyksellä! Ja muuten, eikö

kokeilemisista jo ole päästy? Tuon kauvan etsityn kultaisen aikakauden

ovat pakanat ajatelleet olleen ennen ajan alkua, kristityt odottavat

sitä ajan loputtua ja meidän aikamme sosialistit luulevat sen olevan

tulevaisuudessa. Siinä on kolme surkuteltavaa pettymystä; yksi ehdoton

onni on ainoastaan ollut olemassa ja se oli tyhjyys. Heidän

katolilaisuutensa sai heidät tosin hieman miettimään, ennenkuin

lopettivat maailman yhdellä iskulla, mutta he pitivät luvallisena

rajoittaa sitä. Schopenhauer ja vieläpä Hartmannkin tuntuivat muuten

heistä vanhanaikuisilta. He lähestyivät Nietzscheä, he haaveilivat

ylimyksellistä parasta, eeterimäisempää ravintoa, hienostuneita

ajatuksia, kauneimpia naisia, ja nämät kaikki loisivat täydellisen

ihmisen, yli-ihmisen, joka voisi nauttia kymmenkertaisesti. He joutuivat

kyllä moneen ristiriitaiseen ajatukseen, mutta siitä he eivät

välittäneet, vaan ajattelivat ainoastaan "kauneudessa olemista",

niinkuin he sanoivat.

Malthus oli heidän miehensä samoin kuin Beauchênenkin ainoastaan siitä

syystä, että hänen hypoteesinsä vapautti rikkaat kaikista omantunnon

vaivoista syyttämällä köyhiä itsiä syyllisiksi köyhyyteensä. Mutta

vaikka Malthus olikin tehnyt kieltäymyksen laiksi, ei hän kuitenkaan

ollut hyväksynyt eräitä seikkoja, ja näytti siltä, että he eivät

ymmärtäneetkään häntä, koska he saarnasivat hedelmätöntä rakkauttaan,

joka oli samalla kertaa hienostunutta ja hirveää hurjastelua.

"Kuten tiedätte", sanoi Santerre sangen rauhallisesti, "on Saksassa

tehty ehdotus, että joka vuosi kuohittaisiin määrätty luku köyhiä

lapsia. Se olisi yksi keino, millä johonkin määrään voitaisiin estää

kansan hullumaista hedelmällisyyttä."

Tämä kirjallinen pessimismi ei voinut tehdä mitään vaikutusta

Mathieuhön; hän laski siitä mielellään leikkiä ja huomasi samalla, mikä

vaarallinen vaikutus sillä oli tapoihin, tuolla kirjallisuudella, joka

saarnasi vihaa elämää vastaan ja kiihkoisaa rakkautta, jonka tuloksena

olisi ihmiskunnan kuoleminen. Hän tiesi, että juuri tämä talo, jossa hän

nyt oli, oli saastutettu tuolla muotitaudilla, levottoman ja kärsivän

aikakauden elämään kyllästymisellä, aikakauden, joka huvikseen leikkii

kuolemalla. Kumpi noista kahdesta miehestä, jotka saastuttivat toinen

toistaan, valehteli enimmin? Jokainen todellinen pessimisti on

sisällisesti sairas ja veltostunut. Mathieu, joka uskonnollisella

hartaudella kunnioitti hedelmällisyyttä oli ja jäi vakuutetuksi siitä,

että kansa, joka ei enään luota elämään, on sairas. Ja kuitenkin epäili

hän väliin suurilukuisten perheitten hyötyä taloudelliselta ja

valtiolliselta kannalta katsottuna, hän ajatteli, eikö kymmenentuhatta

onnellista tuota enemmän kuin satatuhatta onnetonta maallensa kunniaa ja

iloa.

"Hyvä herrani", huudahti Santerre jatkaen hyökkäystään, "ettehän te voi

kieltää, että sivistyneimmät ja lahjakkaimmat ovat vähemmän

hedelmälliset. Niin pian kuin miehen aivot laajenevat, vähenee hänen

kykynsä lisätä ihmiskuntaa. Niitä lapsilaumoja, joista te niin paljon

pidätte, nähdään nyt ainoastaan köyhyyden ja taitamattomuuden

rikkaläjissä. Ja te olette luultavasti mielipiteiltänne tasavaltalainen?

No hyvä, nyt on todistettu, että yksinvalta lisää ihmisten lukumäärää,

jotavastoin vapaus lisää ihmisten kelvollisuutta."

Tuollaiset ajatukset ne todellakin saivat Mathieun väliin horjumaan.

Olikohan hän siis väärässä uskoessaan ihmiskunnan loppumattomaan

laajenemiseen? Oliko se väärin, että hän näki kauneutta ja onnea

kaikenlaisessa mahdollisessa elämässä? Tähän hän kuitenkin vastasi:

"On väitteitä, jotka ovat vaan suhteellisesti tosia. Malthuksen

hypoteesi on todistettu käytännössä vääräksi. Jos maapallo tulisi aivan

täyteen asukkaita, jos elintarpeet alkaisivat loppua, niin silloin

tehtäisiin kemian avulla elintarpeita epäorgaanisista aineista.

Kaikki tuo on muuten niin kaukainen mahdollisuus, että mitään

olettamuslaskelmia ei voi tukea tieteellisesti todistetuilla asioilla.

Ranskaa ei tuo vaara kuitenkaan ole uhkaamassa, sillä me vähenemme.

Ranska, joka muinoin oli neljäsosa Europaa, on nyt vaan kahdeksasosa.

Vuosisadan tai kahden kuluttua on Pariisi kuollut vanha Athena ja vanha

Rooma, ja me olemme alentuneet nykyisen Kreikan tasalle. Pariisi

_tahtoo_ kuolla."

Santerre huomautti tähän innostuneena:

"Ei, ei suinkaan! Pariisi tahtoo hyvin yksinkertaisesti jäädä

pysyväiseksi, ja sitä tahtoo se sentähden, että se on sivistynein ja

älykkäin kaupunki maailmassa. Ettekö ymmärrä, että sivistys hankkiessaan

uusia nautintoja ja sievistäissään sieluja avaamalla niille uusia

toiminta-aloja suosii yksityistä sukukunnan kustannuksella? Mitä enemmän

kansat sivistyvät, sitä vähemmin syntyy lapsia. Me, jotka kulemme

kansojen etunenässä, me olemme vasta tulleet siihen kehitysasteesen,

jossa eräänlainen pidättäväisyys vapauttaa maan tarpeettomasta ja

vahingollisesta liikakansoittumisesta. Me annamme sivistyneelle

maailmalle esimerkin korkeasta sivistyksestämme ja suuresta

ymmärtäväisyydestämme, jota koko maailma epäilemättä tulee seuraamaan

sitä mukaa kuin kansat vuoronsa perään kohoovat meidän täydellisyytemme

tasalle."

"Aivan oikein", lausui Séguin. "Jos meillä onkin toisarvoisia syitä

kansanpuutteesen, ei niillä kuitenkaan ole sitä merkitystä kuin on

väitetty, ja niitä voidaan hyvin helposti vastustaa. Tuo ilmiö on

yleinen, kaikki kansat ovat saman lain alaisia, ne pienenevät

lukumääränsä suhteen niin pian kuin tulevat sivistyneimmiksi. Tuo ilmiö

tavataan jo Japanissa, ja Kiinankin väkiluvunlisääntyminen lakkaa niin

pian kuin Europa on räjähyttänyt auki sen portit."

Mathieu muuttui vakavaksi, hän oli alkanut kuulostella mielenkiinnolla

noitten kahden salonkikavaljeerin keskustelua, kun he olivat ruvenneet

puhumaan asioista järjellisesti. Nyt ei ollut enään kysymys tuosta

verettömästä, vetelästä ja sukupuolettomasta neitsyeestä, jossa he

näkivät inhimillisen kauneuden ihanteen. Nyt oli näyttämölle ilmaantunut

elävä ihmiskunnan historia. Ja hän sanoi, mitä ajatteli:

"Te ette siis pelkää 'keltaista vaaraa', aasialaisten barbarein

hirmuista liikettä, joka kerran ehkä peittää Europan, mullertaa sen

perinpohjin ja hedelmöittää sen uudestaan? Historia on aina alkanut

uudet ajanjaksonsa siten, liike muuttuu valtamereltä toiselle, raa'at

kansakunnat hyökkäävät maihin ja antavat heikontuneille kansakunnille

uutta verta. Ja joka kerta nousee sivistys uuteen kukkaan entistään

suuremmalla voimalla ja vapaudella. Mitenkä ovat Babylon, Ninive,

Memphis muuttuneet sorakummuiksi kansoineen, jotka näyttävät nyt

sukupuuttoon hävinneiltä? Mistä se tulee, että Atena ja Rooma

taistelevat vielä tänä päivänä kuoleman kanssa eivätkä voi uudestaan

syntyä tuhastaan vanhan kunniansa loistoon? Miksi on Pariisiin

komeudestaan huolimatta painettu kuoleman leima, Pariisiin, joka on

pääkaupunkina sellaisessa Ranskassa, jonka miehuus vähenee? Te voitte

sanoa mitä tahansa, te voitte lausua, että se niinkuin maailman vanhat

pääkaupungit kuolee liiallisesta kulttuurista, sivistyksestä ja

intelligensistä; mutta se on joka tapauksessa kuolema, pakovesi, joka on

siirtävä loiston ja vallan jollekin toiselle kansalle. Tasapaino on

petollista, ei mikään voi jäädä pysyväiseksi, se, joka ei enään kasva,

vähenee ja katoaa. Ja jos Pariisi tahtoo kuolla, niin se myös kuolee, ja

isänmaa kuolee sen mukana."

"Niin, Herra Jumala", sanoi Santerre salonkipessimistin äänellä, "jos se

tahtoo kuolla, niin kuolkoon mielellään minun puolestani. Minä

puolestani olen vakavasti päättänyt vielä auttaakin sitä kuolemaan."

"Ei yhtään lapsia, sehän on selvästi oikein ja viisaasti", sanoi Séguin,

jonka täytyi puolustautua siitä, että hänellä oli kaksi.

Mutta Mathieu jatkoi aivan kuin hän ei olisi kuullut tätä:

"Minä tunnen Spencerin lain, ja minä uskon, että sen teoriiakin on

oikein. Tosiasia on, että sivistys on hedelmällisyyden pidätin, niin

että voi ajatella sarjan yhteiskunnallisia kehitysasteita, joitten

aikana väkiluku vaihdellen lisääntyy ja vähentyy ja jotka johtavat

lopulliseen tasapainoon juuri hyvinvoinnin ja sivistyksen perustuksella,

kun maailma on tullut täydellisesti asutuksi ja sivistetyksi. Mutta kuka

voi edeltäpäin nähdä ne tiet, joita täytyy kulkea, ne onnettomuudet ja

kärsimykset, joita vastaan täytyy taistella? Kansat tulevat uudestaan

katoamaan, toiset tulevat niitten tilalle, ja kuinka monta tuhatta

vuotta kulunee, ennenkuin saavutaan lopulliseen tasapainoon, ja rauha ja

totuus lopulta saa voiton? Järki epäröitsee ja vapisee, sydän kouristuu

tuskasta."

Syntyi hiljaisuus. Hän seisoi siinä kuohuksissaan horjuen uskossaan

elämän hyviin voimiin; hän ei tiennyt enään, kellä oli oikein,

hänelläkö, joka näki kaikki niin yksinkertaisena, tai noilla molemmilla

pessimisteillä, jotka myrkyttivät ja sekoittivat kaiken.

Nyt tuli sisään Valentine hymyillen ja noilla miesmäisillä liikkeillä,

joita hänen oli ollut niin vaikea omaksua.

"Kuulkaa nyt, pojat, te ette saa olla suuttuneita minuun. Célestehän ei

saa mitään toimeen."

Hän oli viidenkolmatta vuotias, pieni, laiha ja hyvin vilkas sekä näytti

emansipeeratulta tytöntyllykältä. Hän oli vaaleaverinen, ja hänellä oli

hienot piirteet, siniset nauruun halukkaat silmät; kaunis ei hän ollut,

mutta hupainen ja viehättävä. Mies oli vienyt hänen mukanaan epäiltäviin

paikkoihin, hän oli lopulta tullut ystävällisiin suhteisiin niitten

kirjailijain ja taiteilijain kanssa, jotka kävivät heidän kotonaan, ja

hän ei osoittanut olevansa viimeinen jäsen Vaugeladen suvussa, ennenkuin

häntä oli liian karkeasti loukattu; silloin tuli hän äkkiä jääkylmäksi

ja halveksivaksi.

"Vai niin, se olette te, herra Froment", sanoi hän rakastettavasti

mennen Mathieutä vastaan ja puristaen arkailematta hänen kättään.

"Mitenkä rouva Froment jaksaa? Lapsethan ovat terveitä ja pulskia kuin

tavallista?"

Mutta Séguin, joka katseli hänen pukuaan, valkeata valkaisemattomilla

pitseillä reunustettua silkkileninkiä, sai nyt tuollaisen

raakuudenkohtauksen, joka väliin esiintyi äkkiä hänen teeskennellystä

kohteliaisuudestaan huolimatta kuin pistoolin laukaus.

"Ja pukeutuaksesi tuohon rääsyyn olet sinä antanut meidän odottaa! Et

sinä ole koskaan näyttänyt retaleemmalta kuin nyt!"

Ja Valentine, joka luuli olevansa ihastuttava! Hän suoristi itsensä,

jottei puhkeisi itkuun, ja hänen pikkutytön kasvoilleen ilmaantui ylpeä,

kostonhimoinen uhma. Hän käänsi hitaasti silmänsä ystävään, joka istui

siinä katsellen häntä ihailevilla silmäyksillä ja kietoi hänet kuin

orjallisen alamaisiin hyväilyihin.

"Te olette hurmaava", sanoi Santerre, "ja teidän leninkinne on oikea

mestariteos!"

Séguin nauroi ja teki pilaa Santerresta hänen matelemisensa tähden

naisten edessä. Valentine, jota tuo kohteliaisuus oli lepyttänyt, sai

taas suruttoman mielialansa takaisin ja sanoi, että mies voi saada

hyvillä sanoilla hänen suostumaan mihin tahansa. Nyt syntyi pieni

keskustelu, niin peittelemätön ja vallaton, että Mathieu ihan hämmästyi

eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän olisi mieluimmin tahtonut

poistua, mutta hän oli päättänyt odottaa, kunnes oli saanut isännältä

lupauksen tuohon katonkorjaukseen.

"Kun on vaan kysymys sanoista, suvaitsen minä mitä leikkikaluja

tahansa", sanoi Séguin. "Mutta anna olla vaan ottamatta itsellesi

rakastajaa, sillä silloin minä tapan sinun kuin kärpäsen."

Hän olikin hyvin mustasukkainen.

Valentine oli nyt lepytetty, teki rauhan miehensä kanssa ja lisäsi

sitten hyväntahtoisella äänellä:

"Kas niin, ole nyt vielä hetkinen kärsivällinen. Minä olen sanonut

Célestinelle, että hän noutaisi lapset, niin että voimme lausua heille

jäähyväiset, ennenkuin menemme."

Mathieu, joka tahtoi käyttää edukseen tätä uutta asiain käännettä,

koetti nyt palata omaan asiaansa. Mutta Valentine oli jo puhumisen

vauhdissa, hän sanoi, että päivällistä syötäisiin kernaimmin jossakin

hyvin huonomaineisessa ravintolassa, kysyi, oliko siinä kappaleessa

törkeyksiä, joka eilen vihellettiin ulos pääharjoituksissa ja jota he

nyt menivät katsomaan. Hän tuntui olevan noitten molempain herrain

oppivainen oppilas, liioitteli heidän hurjimpiakin ihanteitaan, näytti

suurelta pessimistiltä, jota herrain itse täytyi nauraa, ja meni

äärimmäisyyksiin asti kirjallisuutta ja taidetta koskevissa

kysymyksissä. Wagneria oli pidetty liian suuressa arvossa, hän oli nyt

jo vanhanaikuinen, Valentine tahtoi johdotonta musiikkia, puhaltavan

tuulen vapaata harmoniaa. Mitä moraaliin tulee, niin siinä oli Valentine

peloittava: hän oli imenyt itseensä kaikki Ibsenin sankarittarien

hengen, hän jumaloitsi nyt naista, jolla on puhdas, kenenkään

saavuttamaton kauneus, hän arveli, että Anne-Marie, Santerren viimeinen

luoma, oli liian paljon aineellinen sentähden, että kirjailija oli

eräässä huonoimmin onnistuneessa paikassa sanonut, että Norbertin

suutelot jättivät vaikutuksen hänen huulilleen. Santerre kielsi

sanoneensa niin, ja Valentine otti kirjan ja haki sen paikan.

"Niin, mutta minä olen estänyt hänen saamasta lapsia", sanoi kirjailija

epätoivoissaan.

"Sellaista me kaikki estämme", huudahti Valentine, "se ei ole mitään

sankarimaista, se on poroporvarillista. Vaikuttaakseen ylentävästi

pitäisi Anne-Marien olla saastaton marmoripatsas, eikä Norbertin

suutelot saa jättää minkäänlaista vaikutusta hänen huulilleen."

Mutta nyt tuli Valentine keskeytetyksi; kamarineito Céleste, pitkä

tummaverinen tyttö, jolla oli hevosen profiili ja voimakkaat piirteet,

tuli sisään molempain lasten kanssa. Gaston oli viiden vuotias ja Lucie

kolmen, molemmat eeterisiä ja kalpeita kuin ruusut, jotka ovat kasvaneet

varjossa. He olivat vaaleaverisiä kuten äitinsäkin, poika hieman

punahtava, ja tytöllä oli värittömät hiukset sekä äidin siniset silmät;

kummallakin oli isän kapeat pitkähköt kasvot. He olivat käherretyt,

keikarimaisesti puetut, ja muistuttivat hentoja eläviä nukkeja.

Vanhemmat tunsivat turhamaisuutensa tyydytetyksi ja tahtoivat, että

pienokaiset nyt näyttelisivät osansa.

"No, ettekö te tervehdä?"

Lapset, jotka eivät olleet arkoja ja jo tottuneita seuraelämään,

katsoivat vieraita suoraan kasvoihin. He eivät ollenkaan pitäneet

kiirettä, mutta se oli luonnollista laiskuutta; he eivät pitäneet

tottelevaisuudesta. Kuitenkin antoivat he suudella itseään.

"Hyvää iltaa, setä Santerre!"

He eivät tienneet, pitikö heidän tervehtiä Mathieutä. Isän täytyi

muistuttaa heille hänen nimeään, vaikka he olivat nähneet hänet pari

kertaa ennen.

"Hyvää iltaa, herra Froment!"

Valentine otti heidät syliinsä, nosti heidät ylös ja tukehuttaa heidät

hyväilyillään. Hän jumaloitsi lapsiaan, mutta kun hän oli laskenut

heidät lattialle, unohti hän ne taas.

"Menetkö sinä nyt taas pois, mamma?" kysyi pikku poikanen.

"Menen, rakkaani. Sinähän tiedät, että papoilla ja mammoilla on paljon

tehtävää."

"Täytyykö meidän sitte syödä päivällistä yksinämme?"

Valentine ei vastannut, vaan kääntyi kamarineitoon, joka oli odottanut

käskyjä.

"Te ymmärrätte, Céleste, te ette saa jättää heitä hetkeksikään, ja ennen

kaikkea he eivät saa mennä keittiöön. Minä en voi koskaan tulla kotiin

löytämättä heitä keittiöstä. Se on sietämätöntä. Anna heidän syödä

päivällistä kello puoli kahdeksan ja mennä sänkyyn kello yhdeksältä. Ja

sitten pitää heidän nukkuman!"

Tuo pitkä, hevosprofiilillä varustettu tyttö kuunteli näyttäen

kunnioittavan tottelevaiselta, mutta hänen tukahutettu hymynsä ilmaisi,

että hän tiesi aivan hyvin, mitä lapsille tehdään, kun vanhemmat eivät

ole kotona.

"Neiti Lucie voi pahoin", sanoi hän. "Hän on oksentanut taas."

"Taasko!" huudahti isä suuttuneena. "Minä en kuule puhuttavankaan

muusta, nehän oksentavat ehtimiseen! Ja aina silloin, kun meidän pitäisi

mennä ulos. Se on surkeata, rakas ystäväni, sinun pitäisi pitää huolta

siitä, ett'ei meidän lapsillamme olisi niin huonot vatsat."

Äiti teki kärsimättömän liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa,

ett'ei hän sille mitään voi. Pienokaisten vatsa oli todellakin aina

epäkunnossa. Heillä oli ollut kaikenlaisia lastentauteja ja olivat aina

taipuvaiset kuumeeseen ja vilustukseen. He näyttivät hiljaisilta ja

pelokkailta, kuten kaikki palvelijain huostaan uskotut lapset.

"Onko se tosi, että sinä olet ollut pahoinvoipa, pikku Lucieni?" kysyi

Valentine kumartuen tyttösen puoleen. "Mutta onko se ohitse nyt? Ei, ei,

ei se mitään ollut, vai kuinka? Suutele minua, rakkaani, ja sano

kiltisti hyvää yötä papalle, niin ett'ei hänen tarvitse olla vihoissaan,

kun hän lähtee."

Valentine nousi suoraksi tyyntyneenä jo, ja kun hän näki, että Mathieu

katseli häntä, sanoi hän:

"Ah noita pieniä, rakkaita olentoja, kuinka paljon huolta niistä on!

Mutta niitä pitää joka tapauksessa jumaloida, kuten näette, vaikka

ajatteleekin, että heidän oman onnensa tähden olisi parempi, jos he

eivät olisi koskaan syntyneet... Minä olen joka tapauksessa täyttänyt

velvollisuutemme isänmaata kohtaan; jospa kaikilla naisilla olisi poika

ja tyttö niinkuin minulla!"

Kun Mathieu näki, että hän laski leikkiä, vastasi hänkin leikillisesti:

"Ei, rouvani, ette te ole täyttänyt velvollisuuttanne, teillä täytyy

olla neljä, jotta isänmaa nousisi kukoistukseensa. Teidän lääkärinne,

tohtori Boutan, sanoo aina, kun hän auttaa synnyttävää vaimoa, jolla ei

vielä ole neljää: 'Ei vieläkään ole summa täysi.'"

"Neljä!" huudahti Séguin ja suuttui taaskin. "Jos me saisimme kolmannen,

pitäisin minä itseäni rikoksellisena. Minä voin vakuuttaa, että me

teemme kaikkemme, ett'emme saisi useampia lapsia."

"Te luulette ehkä", sanoi Valentine leikillisesti, "että minä olen jo

liian vanha voidakseni menettää sen vähän terveyttä kuin minulla on

jälellä? Minä en tahdo, että minun mieheni alkaa inhota minua."

"Puhukaa tuosta tohtori Boutanille kerran vielä", vastasi Mathieu. "Minä

en tiedä mitään. Hän väittää, että se, joka tekee naiset ennen aikaansa

vanhoiksi ja kuluneiksi, ei ole raskaudentila, vaan ne keinot, joilla he

koettavat sitä välttää."

Nämät sanat otettiin vastaan kokonaisella tulvalla kevytmielisiä

viittauksia, jotka olivat hyvin tavallisia tässä talossa, ja koko ajan

juorusivat vaimon veitikkamaiset silmäniskut mieheensä, että mies oli

muuttanut hänet kurtisaaniksi.

"Jaa, ne ovat keinoja ne!" huudahti Santerre, joka rohkeasti yhtyi

puheesen Valentinen puolesta. "Oi, miten minua huvittaa heidän sotansa

ehkäisykeinoja vastaan! Eräs pikkukaupungin lääkäri sai päähänsä

kirjoittaa kirjan tuollaisia ehkäisykeinoja vastaan. Seuraus oli, että

hän hyvin yksinkertaisesti opetti ne talonpojille, jotka eivät sitä

ennen olleet edes tietäneet, mitä niillä tehdään. Sen jälkeen on

syntyneitten luku vähentynyt puolella sillä paikkakunnalla."

Céleste ei liikahtanutkaan paikaltaan; lapset kuulustelivat keskustelua

ymmärtämättä siitä mitään. Ja Santerren jutun aikaan saaman naurun

aikana lähtivät Séguinit vihdoin menemään Santerren seuraamina. Vasta

alhaalla vestibyylissä sai Mathieu isännältään lupauksen, että tämä

kirjoittaisi Janvillen levysepälle ja tehtäisiin aivan uusi katto, koska

huoneisiin satoi vettä.

Landoovaunut oli portin edessä. Ja kun aviopari oli istunut ystävänsä

kanssa vaunuihin, sattui Mathieu vilkasemaan ylös. Eräässä ikkunassa

näki hän Célesten molempain lasten keskellä; hän tahtoi nähtävästi

päästä varmuuteen siitä, että herra ja rouva lähtivät kunnollisesti.

Mathieun mieleen johtui Reinen lähtö Morangelta. Mutta Lucie ja Gaston

seisoivat liikkumattomina, yrmeän näköisinä, eikä kumpikaan vanhemmista

ajatellutkaan katsoa ylös.