II

Morange, ensimäinen kassanhoitaja, oli kolmenkymmenen kahdeksan vuotias

mies, kaljupäinen, ja harmahtava ja hänellä oli komea, tumma,

viuhkamainen parta, josta hän oli hyvin ylpeä. Pyöreäin, kirkkaitten

silmäinsä, suoran nenänsä ja hienopiirteisen, hieman leveän suunsa

tähden oli häntä nuorena pidetty kauniina miehenä, ja hän oli hyvin

huolellinen pukunsa suhteen, kulki aina korkeassa hatussa ja oli tarkka

kuin hieno ja turhamainen virkamies.

"Tehän ette ole nähnyt meidän uutta asuntoa", sanoi hän Mathieulle. "Se

on hyvin hupainen, sen saatte nähdä. Makuuhuone meille ja toinen

Reinelle, ja ainoastaan pari askelta tehtaalle. Minä ennätän sinne

täsmälleen neljässä minuutissa."

Hän oli erään kauppakonttoorin apulaisen poika. Isä oli kuollut

pulpeettinsa ääreen neljänkymmenen vuoden pituisen paikallaan istuvan

elämänsä jälkeen. Ja hän oli mennyt naimisiin Valérie Duchemin kanssa,

joka myöskin oli konttoorimiehen lapsi ja jonka isälle oli tapahtunut

sellainen onnettomuus, että hän oli vaimonsa kanssa saanut neljä

tytärtä, mikä seikka oli tehnyt heidän perhe-elämänsä oikeaksi

helvetiksi, ainaiseksi pitkäksi, tuskalliseksi ja häpeälliseksi

rahapulaksi. Vanhimman, Valérien, kauniin ja kunnianhimoisen tytön, oli

onnistunut ilman myötäjäisiä saada miehekseen tämän rehellisen ja

toimeliaan Morangen, ja siitä ajasta asti oli hän tuuditellut itsensä

sellaiseen unelmaan, että hän on kiivennyt askeleen ylöspäin

arvoluokassa ja pääsee irti tuosta konttoristijoukosta, joka häntä

inhoitti, ja tekee pojastaan asianajajan tai lääkärin. Onnettomuudeksi

oli odotettu lapsi tyttö, ja hän tuli aivan kauhuun ajatellessaan, että

hän ehkä saa jonakin päivänä neljä tyttöä niskaansa niinkuin äitinsäkin.

Hänen unelmansa saivat nyt toisen muodon, hän päätti tyytyä pikku

Reineensä ja kiihoittaa miestään pyrkimään niin ylös kuin suinkin, jotta

Reinelle voitaisiin antaa suuret myötäjäiset ja hän itse pääsisi Reinen

vanavedessä purjehtimaan noihin hienompiin seurapiireihin, joihin hän

niin palavasti ikävöitsi. Morange, joka oli pohjaltaan heikko ja

hellämielinen sekä jumaloitsi vaimoaan, oli vihdoinkin ottanut vaimonsa

kunnianhimon omakseen, hän taisteli alituiseen päästäkseen nousemaan

nopeasti ja hautoili mielessään ylpeitä valloitussuunnitelmia. Hän oli

ollut Beauchênen palveluksessa kahdeksan vuotta, oli vielä ainoastaan

viidentuhannen palkalla, ja puolisot olivat ihan epätoivoissaan, sillä

kassanhoitaja ei pääsisi koskaan ylenemään, jos hän jäisi sinne.

"Katsoppas tuonne", sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen

Grenellen bulevardia, "se on tuossa uudessa talossa tuolla kulmassa.

Eikö se näytä komealta!"

Mathieu näki edessään yhden noista muodinmukaisista palkongeilla ja

veistoksilla varustetuista taloista, joka pisti erityisesti silmään

tämän korttelin pienten, köyhäin talojen rinnalla.

"Sehän on oikea palatsi!" huudahti hän ilahuttaakseen Morangea, joka

siitä kovasti ylpistyi.

"Saattepa nähdä, millaiset portaat, rakas ystäväni. Me olemme

viidennessä kerroksessa. Mutta se ei tee mitään, kun on sellaiset

portaat, ei ollenkaan tiedä, että edes on niitä kulkemassa."

Hän vei vieraansa vestibyliin, joka oli kuin temppeli. Seinät hohtivat,

lattialla oli matot ja ikkunat olivat maalatut. Viidennessä kerroksessa,

jossa hän aukasi oven avaimellaan, toisti hän ihastuneena:

"Saattepa nähdä, saattepa nähdä."

Mutta Valérie ja Reine olivat luultavasti odottamassa, sillä he tulivat

heti vastaan. Valérie näytti vielä nytkin kolmenkymmenen kahden

vuotiaana hyvin nuorelta ja kauniilta, suloinen tummaverinen nainen,

jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot komeain hiusten ympäröiminä, vähän

liian suuret rinnat, mutta ihailtavat olkapäät, joista Morange hyvin

paljon ylpeili, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Reine, joka nyt

oli kahdentoista, oli äitinsä elävä kuva, samat hymyilevät kasvot,

hieman pitemmät ehkä, ja somat sileät mustat hiukset.

"Oh, miten ystävällinen olitte, kun noudatitte meidän kutsua!" sanoi

Valérie iloisesti puristaessaan Mathieun molempia käsiä. "Mutta niin

ikävää, kun rouva Froment ei voinut seurata mukana! -- Reine, ota

vastaan herra Fromentin hattu!"

Ja sitten jatkoi hän:

"Meillä on, niinkuin näette, hyvin valoisa eteinen. Ehkä tahdotte nähdä

huoneustoamme sillä aikaa kuin munat kiehuvat? Sitten se olisi tehty, ja

sitten te ainakin tietäisitte, missä syötte aamiaista."

Tämä sanottiin rakastettavalla tavalla, ja Morange itse nauroi niin

hyväntahtoisesti, että Mathieu mielellään antoi heidän tyydyttää

turhamaisuutensa. Ensin sali, nurkkahuone, jossa oli harmahtavat,

kultakukalliset tapeetit ja komeat, valkeaksi lakeeratut huonekalut

Ludvig XV:nen mallia, joitten joukossa palissanderipiaano muodosti

suuren, mustan paikan. Sitten Grenellen bulevardin puolella Reinen

vaaleansininen huone, jossa oli amerikalaisesta kuusesta tehty pikku

tytön huoneen kalusto. Avioparin pieni makuuhuone oli huoneuston

toisessa päässä, ja sitä eroitti salista ruokasali; siinä olivat

tapeetit ja kalusto keltaset, ja sen täyttivät melkein kokonaan sänky,

peilikaappi ja toalettipiironki. Ruokasalissa upeili vanha klassillinen

tammi; häikäisevän valkoisen pöytäliinan yläpuolella kimalteli vahvasti

hopeoittu kattolamppu kuin ilotulitus.

"Tämä on ihastuttavaa!" sanoi Mathieu, ollakseen kohtelias. "Tämä on

erinomaisen komeaa!"

Isä, äiti ja tytär eivät väsyneet kulettamasta häntä ympäriinsä ja

selittämästä hänelle kaikkea. Mikä eniten häntä kummastutti, se oli,

että hän luuli nähneensä tämän kaiken jo ennen. Ja nyt muisti hän ...

Moranget olivat, luultavasti itsekään tietämättä, koettaneet syvässä

kunnioituksessaan ja salaisessa kateudessaan jäljitellä Beauchênen

kotia. Ollen aina rahapulassa voivat he ainoastaan ostaa halpahintaista

tavaraa, ja silloin täytyi heidän säästää mitä tarkimmin muissa

asioissa, mutta he ylpeilivät siitä, he luulivat, että he lähestyivät

kadehdittavaa yläluokkaa koettamalla matkia sitä.

"Ja lopuksi on meillä tämä" ... sanoi Morange avatessaan palkongille

menevän ruokasalin oven.

Palkonki kulki koko huoneuston pituuden. Tältä korkeudelta oli näköala

todellakin kaunis: Seine etäämpänä ja Passyn kukkulat, jotka näkyivät

kattojen yli, sama näkyala kuin Beauchênen talosta, mutta laveampi.

Siitä huomautti Valentinekin.

"Eikö tämä ole suurenmoista? Se on todellakin toista kuin nuo pari,

kolme puuta, jotka nähdään kadulta."

Palvelijatar toi sisään munat, istuttiin pöytään, ja Morange kertoi

riemumielellä, että kaikki tämä maksoi hänelle kuusitoista sataa

frankia. Se oli melkein kuin ilmaiseksi, vaikka tuo rahasumma teki

äärettömän suuren loven hänen kukkaroonsa. Mathieun, joka ymmärsi, että

hän oli pääasiallisesti kutsuttu sentähden, että hänelle voitaisiin

näyttää tätä uutta huoneustoa, täytyi vetää suunsa hymyyn, niin

ihastuksissaan näyttivät nuo rehelliset ihmiset olevan saadessaan

rehennellä hänen edessään. Kun hänellä itsellä ei ollut pienintäkään

kunnianhimoa eikä ollenkaan kadehtinut sitä loistoa, jota hän näki

toisilla, vaan oli täydellisesti tyytyväinen saadessaan elää

yksinkertaista elämää Mariannen ja lasten kanssa, ihmetteli hän

ainoastaan tätä perhettä, jota vaivasi halu loistella ja tulla

rikkaaksi, hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä, hän hymyili, mutta

hän oli kuitenkin hieman surullinenkin.

Valériellä oli kaunis leninki keveästä kankaasta, jossa oli pieniä

keltaisia kukkia; tytär Reine, jonka hän mielellään puki keikailevampaan

pukuun, oli puettuna siniseen musliiniin. Ja aamiainenkin oli liiaksi

rikas: munia, kalaa, kotletteja ja sparrista. He rupesivat heti puhumaan

Janvillestä.

"Vai niin, teidän lapsenne voivat hyvin? Oi, miten suloisia ne ovat! Ja

te viihdytte maalla? Se on omituista; minä luulisin ikävystyväni siellä,

siellä on niin vähän huvitusta. Luonnollisesti tulemme me ilolla

tervehtimään teitä, koska rouva Froment on niin hyvä ja tahtoo nähdä

meitä."

Mutta keskustelu kääntyi kuin vastustamattoman voiman pakosta takaisin

Beauchêneihin. Se oli omituinen mielipide Morangeilla, he elivät

ainaisessa ihailussa, johon kuitenkin oli sekaantunut hiljaista

arvostelua. Valérie, joka oli hyvin ylpeä siitä, että sai olla mukana

Constancen vastaanotoissa lauvantaisin ja talven kuluessa oli tullut

kutsutuksi kaksi kertaa hänen luokseen päivällisille, oli myöskin

ottanut "päivänsä", tiistain, antoi pieniä iltamia ja köyhdytti itsensä

leivoksien hankkimisella. Hän puhui myöskin syvällä kunnioituksella

rouva Séguin du Hordelista ja komeasta talosta d'Antin kadun varrella,

jonne hän, kiitos siitä Constancen, oli tullut kutsutuksi tanssiaisiin.

Ja hän oli vielä enemmän ihastunut siihen ystävyyteen, jolla häntä

kohteli Beauchênen sisar Sérafine, jota hän ei koskaan kutsunut muulla

nimellä kuin rouva paroonitar de Lowicz.

"Hän on ollut täällä minun vastaanotossani kerran, hän on niin iloinen

ja hyvä! Tehän olette ennen ollut tuttavuudessa hänen kanssaan? Hänen

naimisensa jälkeen, kun hän sopi veljensä kanssa, tuon ikävän

perintöriidan jälkeen? Siinä on toki yksi, joka ei ole liiaksi ihastunut

rouva Beauchêneen!"

Valérie alkoi taas puhua Constancesta, luuli, että pikku Mauricella,

kuinka suuri ja paksu hän olikaan, oli sairaalloinen ulkonäkö, ja

ajatelkaa, mikä kauhea isku se olisi vanhemmille, jos he kadottaisivat

tuon ainoan poikansa! Heiltä on hyvin väärin, ett'eivät hanki hänelle

pientä veljeä. Mutta sitten antoi hän ymmärtää, että oli saanut

luottamusta osakseen, ja tiesi, että rouva oli yhtä haluton siihen kuin

miehensäkin. Hän iski silmää, Reinen tähden, joka viattomasti katseli

lautastaan.

"Mutta tehän näytätte noudattavan samaa politiikkaa", sanoi Mathieu

nauraen.

"Oh", huudahti Morange, "miten voitte te verrata meitä köyhiä raukkoja

Beauchênen herrasväkeen, jotka ovat niin rikkaita! Jos he antaisivat

minulle rikkautensa ja asemansa, niin pitäisin mielelläni tusinan

lapsia!"

"Ja muuten", sanoi Valérie tuntien pöyristystä, "jos me saisimme tytön

lisää... Kiitoksia paljon! Mutta jos me olisimme varmat, että saamme

pojan! Vaan minä pelkään liian paljon! Minä luulen, että olen

samanlainen kuin äitinikin, joka sai neljä tytärtä. Ette voi

kuvitellakaan ... se on hirveää."

Hän sulki silmänsä ja oli näkevinään onnettoman kotinsa, neljä

pelästynyttä, laihtunutta tyttöstä, jotka saivat kuukausia odottaa

kenkiä, leninkejä ja hattuja ja jotka kasvoivat vanhoiksi piioiksi

hirveästi odotellen kosijoita, joita ei tullut. Tytöillehän täytyy antaa

myötäjäiset.

"Ei, ei", jatkoi hän, "me olemme siksi viisaat, ett'emme tahdo pahentaa

tilaamme. Kun täytyy ajatella taloutensa varmistamista, niin silloin on

synti hankkia itselleen suurta lapsijoukkoa. Minä en salaakaan sitä,

että olen hyvin kunnianhimoinen mieheni puolesta; jos hän seuraa minun

neuvojani, kohoaa hän korkeaan asemaan, ja minua kauhistuttaa sellainen

ajatuskin, että minä sulkisin häneltä tien tyttöjoukolla. Ei, minä

toivon, että voimme antaa Reinelle runsaat myötäjäiset, kun itse tulemme

rikkaiksi."

Morange oli liikutettu, hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä. Hän

oli tuon heikon miehen tahto, hän oli istuttanut kunnianhimonsa

mieheensä, ja mies rakasti häntä siitä syystä paljon enemmän.

"Minulla on kunnon vaimo, rakas Fromentini. Hänellä on päätä ja

sydäntä."

Kun Valérie jatkoi tuumainsa kehittämistä ja puhui siitä kauniista

huoneustosta, joka hänellä tulisi olemaan, vastaanotoista, niistä

kahdesta kuukaudesta, jotka hän viettäisi jossain kylpypaikassa kuten

Beauchênetkin, katseli Mathieu häntä mietteisiinsä vaipuneena. Tämä oli

toista kuin Moineaud, joka tiesi, ett'ei hänestä koskaan tule

ministeriä. Morange ehkä uneksi, että hänen vaimonsa tekee hänet

ministeriksi jonakuna päivänä. Kansanvaltaisessa maassa tahtoo ja voi

jokainen vähäpätöinen porvari kohota, ja siellä on kilpajuoksua,

jokainen tulee julkean hävittömäksi, sysää tieltään toiset päästäkseen

sitä pikemmin askeleen ylöspäin. Tällainen yleinen ylöspäin kohoaminen

on ainoastaan mahdollista sellaisessa maassa, jossa vallitsee

valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen epätasaisuus, sillä siellä

on jokaisella sama oikeus onneen, vaaditaan vaan, että se valloitetaan

sydämettömän itsekkäisyyden taistelussa, jos nimittäin ihminen janoaa

yliluokan viekottelevain huvien nauttimista. Kansa ei voi elää

onnellisena kansanvaltaisen hallitusmuodon ollessa vallalla, ell'eivät

tavat ole yksinkertaiset ja yhteiskunnalliset ehdot jotenkin yhtäläiset.

Muuten syntyy ankara kilpajuoksu valtion virkain saamisesta,

ruumiillista työtä halveksitaan, loisteliaisuus tulee välttämättömäksi,

kilpaillaan rikkaudesta ja vallasta, jotta voitaisiin tyydyttää ahnasta

nautinnonhimoa. Se oli niinkuin Valérie sanoi. Ei tahdota rasittaa

itseään lapsilla, tahdotaan pitää kädet ja jalat vapaina tällaisessa

sodassa, jotta voitaisiin helpommin kavuta toisten ylitse.

Mathieu ajatteli myöskin matkimishalua, joka saa aikaan sen, että

varattomat köyhdyttävät itseään vielä enemmän matkimalla varakkaampia.

Mitä tuskaa on tuon jäljitellyn loisteliaisuuden takana, joka on niin

kallista, vaikka se olisi mukailtuakin! Kaikenlaisia hyödyttömiä

tarpeita luodaan, ja se hidastuttaa tuotantokykyä. Ei ole enään

sopivaista sanoa, että leipää puuttuu, kun tahdotaan kuvata köyhyyttä.

Se mikä puuttuu, se on ylellisyys; jos siitä täytyy luopua, niin

luulevat ihmiset olevansa kuolemaisillaan nälkään.

Kun jälkiruoka oli tarjottu ja palvelijatar mennyt pois, tuli Morange

hyvän aamiaisensa vaikutuksesta avomieliseksi; hän katseli vaimoaan,

iski silmää ja katsoi vierastaan.

"Hänhän on luotettava ystävä, hänelle voi puhua kaikki."

Ja kun Valérie oli pään nyökäyksellä ilmaissut suostumuksensa, jatkoi

Morange hymyillen:

"Niin, ystäväni, mahdollista on, että minä pian katoan tehtaasta. Se ei

ole päätetty, mutta minä ajattelen joka tapauksessa sitä. Minä olen sitä

jo ajatellut useamman kuukauden, sillä ainoastaan viiden tuhannen

frankin ansio kahdeksan vuoden työn perästä ja varsinkin tieto siitä,

että ei juuri koskaan voi saada paljoa enempää, voi saattaa epätoivoon."

"Se on hirmuista", keskeytti Valérie, "yhtä hyvin voi heti lyödä päänsä

seinään."

"Sellaisissa oloissa on parasta katsoa muita aloja, vai kuinka? Tehän

muistatte Michaudin, sen nuoren miehen, joka oli minun alaisiani

tehtaassa kuusi vuotta sitten, muuten hyvin lahjakas mies. Siitä on nyt

tuskin kuusi vuotta kun hän jätti meidät ja sai paikan Crédit

nationalissa, ja tiedättekö, mitä hän nyt ansaitsee? Kaksitoista tuhatta

frankia ... ajatelkaahan vaan, kaksitoista tuhatta frankia!"

Tämä numero kajahti kuin torven töräys. Aviopuolisojen silmät

pyörähtelivät innosta, ja tytönkin posket tulivat kuumiksi.

"Eräänä päivänä maaliskuussa kohtasin minä sattumalta Michaudin; hän

kertoi kaiken tuon minulle ja oli hyvin ystävällinen. Hän tarjoutui

hankkimaan minulle paikan siellä ja suosittelemaan minua parhaan kykynsä

mukaan. Mutta se on uhkapeliä; minun täytyy alussa tyytyä kolmeen

tuhanteen kuuteen sataan päästäkseni vähitellen hyvin korkealle

palkalle. Kolme tuhatta kuusi sataa! Mitenkä voi elää muutamia aikoja

kolmella tuhannella kuudella sadalla varsinkin nyt, kun tämä huoneusto

on lisännyt meidän menojamme niin suuresti?"

Ja Valérie keskeytti kiivaasti:

"Se, joka ei yritä, ei myöskään mitään saa! Sen sanon minä hänelle

ehtimiseen. Minä tahdon luonnollisesti, että pitää olla varovainen, en

sallisi hänen koskaan tekevän sellaisia tyhmyyksiä, jotka

vahingoittaisivat hänen tulevaisuuttaan. Mutta eihän hän voi lahota

sellaisella paikalla, joka ei ole hänen arvonsa mukainen."

"Te olette siis jo tehnyt päätöksen?" kysyi Mathieu.

"Olen", sanoi Morange, "minun vaimoni on tehnyt kaikki suunnitelmat, ja

me olemme tehneet päätöksemme ... ell'ei mitään odottamatonta tapahdu.

Muuten ei Crédit nationalissa tule yhtään paikkaa avoimeksi, ennenkuin

lokakuussa. Mutta, rakas ystävä, älkää sanoko tästä sanaakaan

kenellekään, me emme tahdo tulla eripuraisuuteen Beauchêneitten kanssa."

Hän katsoi kelloaan, sillä kun hän oli hyvin säännöllinen, ei hän

tahtonut tulla liian myöhään konttooriinsa, jossa hänen piti olla puoli

kaksi. Ja palvelijatarta käskettiin kiirehtimään kahvia pöytään. Se

juotiin kuumana, mutta silloin ilmoitettiin vieras, joka saattoi perheen

unohtamaan kaiken muun.

"Oo", huudahti Valérie ja nousi nopeasti ja punastuen ihastuksestaan,

"rouva paroonitar de Lowicz!"

Sérafine, joka nyt oli kahdenkymmenen yhdeksän, oli pitkä, kaunis, soma,

punahiuksinen nainen, jolla sitäpaitse oli komea vartalo. Hänen punaiset

huulensa hymyilivät riemuitsevasti, ja hänen ruskeissa, suurissa,

kullansädehtivissä silmissään paloi sammumaton irstaisuuden liekki.

"Älkää mitenkään häiriytykö minun tähteni, ystäväni. Palvelijattarenne

tahtoi välttämättömästi tuoda minut saliin, mutta minä tulin mieluimmin

tänne, sillä minulla on hieman kiire. Minä tulin noutamaan teidän pikku,

kiltti Reineä ottaakseni hänet mukaani illatsuun Circuksessa."

Ja uusi ihastuksen räjähdys tärisytti ilmaa. Tyttö istui siinä

mielipuolena ilosta, ja äiti rehenteli ylpeydestä sekä puhui

lakkaamatta.

"Oo, rouva paroonitar, te yllätätte meidät, te hemmoittelette

pienokaisen pilalle. Mutta eihän hän ole puettukaan vielä, ja meidän

täytyy pyytää teidän odottamaan silmänräpäyksen. Kas niin, tule nyt

heti, niin minä autan sinua. Kymmenen minuuttia, sen minä lupaan,

ainoastaan kymmenen minuuttia!"

Sérafine jäi yksikseen molempain herrain kanssa. Hän oli kummastunut

nähdessään Mathieun; nyt meni hän iloisena Mathieun luokse ja puristi

hänen kättänsä kuin vanha ystävä.

"Mitenkä te voitte?"

"Kiitos, erittäin hyvin."

Kun Sérafine istui Mathieun viereen liikahti Mathieu vasten tahtoaan

vetääkseen tuolinsa taaksepäin; hän näytti suuttuneelta tästä

kohtauksesta.

Hän oli ollut hyvä tuttu Sérafinen kanssa siihen aikaan, jolloin hän oli

tullut Beauchénen palvelukseen. Sérafine oli hillitsemätön nautinnon

ihminen, hermostunut nainen ilman omaatuntoa ja moraalia, rohkea ja

tarmokas, tykkänään antautunut hekuman palvelukseen. Hän oli kasvanut

tehtaan hälyssä ja pauhussa yhdessä perin itsekkään veljensä Alexandren

ja serkkunsa, hyvän, terveen, viisaan Mariannen kanssa. Aina

lapsuudestaan asti oli hän ollut utelias maistamaan kaikkia kiellettyjä

hedelmiä. Väitettiin, että hän oli viidentoista vuotiaana antanut erään

tuntemattoman miehen vietellä itsensä. Sitten tuli tuo omituinen juttu

hänen naimisestaan parooni de Lowiczin kanssa, lurjuksen, mutta kauniin

kuin jumala, jonka kanssa hän pakeni. Vuoden kuluttua synnytti hän

kuolleen lapsen, keskosen, johon hänen sanottiin olevan itse syypää.

Ahnas kun oli, oli hän perinnönjaossa isänsä jälkeen joutunut

eripuraisuuteen miehensä kanssa ja ajanut tämän ulos portista, jonka

jälkeen parooni matkusti Berliiniin ja murhattiin eräässä pelihuoneessa.

Iloissaan siitä, että oli päässyt miehestään, nautti Sérafine

häikäilemättä vapauttaan nuorena leskenä. Hän oli mukana kaikissa

huveissa, kaikissa juhlissa, ja monia tarinoita kuiskailtiin hänen

satunnaisista yhteyksistään, siitä julkeudesta, jolla hän pyrki

tarkoitustensa perille saadakseen heti valtoihinsa sen miehen, johon hän

oli iskenyt silmänsä, ja hänen kohtuuttomista uhreistaan vapaan

rakkauden alttarille; mutta koska hän oli säilyttänyt ulkonaisen arvonsa

eikä koskaan joutunut julkisiin häväistyksiin rakastajainsa tähden,

otettiin hän yhä vastaan kaikkialla, rikas, kaunis ja pidetty kun oli.

"Tehän asutte maalla?" kysyi hän ja kääntyi taas Mathieun puoleen.

"Niin, kuukauden päivät."

"Constance on siitä kertonut minulle. Minä tapasin hänen äskettäin rouva

Séguinin luona. Me olemme, kuten tiedätte, hyviä ystäviä nyt, kun minä

annan veljelleni hyviä neuvoja."

Hänen kälynsä Constance inhosi häntä, ja Sérafine laski siitä mielellään

leikkiä tavallisella reippaudellaan, hän joka julkisesti nauroi

kaikelle.

"Voitteko ajatella, siellä puhuttiin tohtori Gaudesta, tuosta

kuuluisasta kirurgista, jolla on jyrkkä keino, millä hän estää rouvia

saamasta lapsia. Minä luulin, että Constance pyytäisi hänen osoitettaan,

mutta hän ei uskaltanut."

Nyt yhtyi keskusteluun Morange:

"Tohtori Gaude, vai niin, eräs vaimoni ystävä on puhunut hänestä. Hän

kuuluu tekevän erinomaisia leikkauksia, oikeita ihmetöitä. Hän avaa

hyvin häikäilemättä vatsan niinkuin kaapin, ottaa siitä pois, mitä hän

tahtoo, ompelee kiinni taas, ja potilas tulee terveeksi edes tietämättä

mitä hänelle on tehty. Sehän on suurenmoista!"

Hän puhui lähemmistä yksityiskohdista, kertoi tohtori Gauden klinikasta

Marboeufissa, jonne kansaa virtaili näkemään leikkauksia niinkuin

mennään teaatteriin. Tohtori, joka ei halveksinut mammonaa vaan oli

päinvastoin hyvin rahanahne saatuaan rikkaita potilaita käsiinsä,

tavoitteli myöskin kunniaa mitä vaarallisimpain kokeitten

onnistumisessa, kokeitten, joitten alaisiksi tulivat klinikan köyhät

vaimot. Sanomalehdet puhuivat hänestä ehtimiseen, hän antoi

sanomalehtien puhua laveasti niistä varattomista naisista, joita hän oli

leikellyt, ja tämä kiihoitti rikkaita naisiakin yrittämään. Muuten oli

hän iloinen pessimisti, hän kuohitsi naisen kuin kaniinin, ja tämän teki

hän tinkimättä omantuntonsa kanssa: muutamia onnettomia ihmislapsia

vähemmän, eikö se ollut pelkkä voitto?

Sérafine puhkesi nauruun, kun hän näki Mathieun hämmästyneen ja

suuttuneen katseen; hänen valkeat sudenhampaansa salamoitsivat veristen

huulten välissä.

"Niin, ystäväni, tuo mies ei ole lähestulkoonkaan samanlainen kuin

teidän tohtorinne Boutan, joka neuvoo kaikkien naispotilaittensa

synnyttämään lapsia. Se on hänen yleinen lääkkeensä kaikkia tauteja

vastaan. Se minua vaan kummastuttaa, että Constance pitää tuota tohtori

Haikaraa lääkärinään, hän, joka pelkää aina tulevansa raskaaksi. Ja

siinä hän onkin oikeassa. Hyi, miten rumaa se on!"

Morange yhtyi kohteliaasti hänen nauruunsa osoittaakseen, että hän oli

samaa mieltä. Mutta Valérie ei tullut takaisin Reinen kanssa, hän tuli

kärsimättömäksi ja tuskaantui siitä, että hänen vaimonsa antoi

paroonittaren odottaa. Hän pyysi lupaa saada mennä katsomaan; hän

ajatteli, että hän ehkä voi auttaa tytön pukemisessa.

Kun Sérafine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, iski hän suuret, tuliset

kullansädehtivät silmänsä häneen. Hän ei nauranut enään niinkuin ennen,

hänen rohkeat kasvonsa loistivat jonkinlaisesta pilkallisesta himosta

kajastuen hiusten punertavaan väriin. Syntyi sangen pitkä äänettömyys

aivankuin hän olisi tahtonut saattaa Mathieun hämmennyksiin ja voittaa

hänet.

"Kiltti Marianne voi ehkä hyvin?"

"Kyllä, kiitos."

"Ja lapset varttuvat?"

"Niin tekevät."

"Te olette siis onnellinen kuin hyvä perheenisä siellä kaukaisessa

nurkassanne?"

"Täydellisesti onnellinen."

Sérafine vaikeni taas, mutta katsoi yhä Mathieutä yhä kiihoittavammin ja

päivänpaisteisena, hurmaavana kuin seireeni, jonka polttavat silmät

myrkyttävät miesten sydämet. Vihdoin sanoi hän pitkäveteisesti:

"Meidän välimme on siis aivan loppu?"

Mathieu osoitti liikkeellä, että se oli aivan loppu. Heidän historiansa

oli nyt jo vanha. Mathieu oli yhdeksäntoista vuotias ja oli äsken tullut

Beauchênen palvelukseen, kun Sérafine, joka oli naimisissa ja

yhdenkolmatta vuotias, oli äkkiä eräänä iltana ollessaan ilman seuraa

heittäytynyt hänen syliinsä. Mathieu oli heikkona hetkenään antanut

yllättää itsensä. Muutamia kuukausia myöhemmin, ennenkuin hän oli nainut

Mariannen, oli hän rikkonut nämät välit.

"Loppuko, aivanko loppu?" kysyi Sérafine taas taisteluun vaativalla ja

hymyilevällä katseella.

Hän oli todellakin vastustamattoman viehättävä. Ei koskaan Mathieu ollut

nähnyt häntä niin kauniina, niin leimuavan himoisena saada heti

tyydyttää oikkunsa. Hän tarjosi itseään voittajan varmuudella, ilman

häveliäisyyden jälkeäkään, hänhän oli vapaa ja tiesi varmaan, että hän

voi antaa yhtä paljon ja enemmänkin kuin ottaa vastaan. Kaiken tämän

alla oli kuitenkin saatanallinen halu kiusata Mathieutä, ottaa mies

toiselta naiselta, pieneltä, tuhmalta sukulaiselta ja pakoittaa tämä

sukulainen itkemään.

Kun Mathieu ei nytkään vastannut edes liikkeellä, ei hän siitäkään

suuttunut, vaan näyttäytyi yhä vastustamattomammalta seireeniltä.

"Minä pidän enemmän tästä, älä vastaakaan, älä sanokaan, että kaikki on

loppu. Minun puoleltani, rakas ystäväni, ei se koskaan lopu. Se voi

tapahtua, kun te tahdotte, ymmärrättekö, illalla, huomenna, tai minä

päivänä tahansa teitä haluttaa tulla naputtamaan oveani. Tehän tiedätte,

missä minä asun, eikö totta? Minä odotan teitä."

Punertava pilvenhattara peitti Mathieun kasvot. Hän sulki silmänsä,

jotta ei näkisi Sérafinea, joka nojasi hänen puoleensa hehkuvana ja

tuoksuava. Ja pimeydessä silmäluomiensa takana näki hän Sérafinen

huoneuston, jossa hän oli käynyt vieraisilla Mariannen kanssa, alemman

kerroksen eräässä talossa Marignanin kadun varrella. Erityinen ovi vei

siellä hiljaisiin huoneisiin, jotka olivat verhotut äänen

tukahduttamiseksi paksuilla matoilla ja oviverhoilla. Palvelusväkenä oli

naisia, jotka veivät vieraan sanaakaan sanomatta sisään ja katosivat

kuin varjot. Nuoren parin oli Sérafine siellä ottanut vastaan pienessä

salissa, jossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ikkunaa ja jossa

kandelabrien kymmenen kynttilää paloi keskellä päivää. Mathieu tunsi

vielä monen vuoden kuluttua sen läpitse tunkevan, lämpimän tuoksun, joka

siellä oli huumannut hänen aistimensa.

"Minä odotan sinua", kuiskasi Sérafine huulet aivan lähellä Mathieun

huulia.

Kun Mathieu vavahdellen vetäytyi taaksepäin suutuksissaan siitä, että

hän näytteli sellaisen miehen osaa, joka hylkää viehättävän naisen,

luuli Sérafine, että hän aikoi vielä kerran kieltäytyä, ja hän pani

äkkiä pienen, lämpimän kätensä Mathieun huulille.

"Hiljaa, he tulevat. Ja minä en tarvitse mitään tohtori Gaudea, kuten

tiedät."

Herra ja rouva Morange tulivat nyt vihdoinkin takaisin Reinen kanssa.

Äitinsä oli polttamalla kähertänyt hänen hiuksensa. Reine oli todellakin

ihastuttava heleässä, valkeilla pitseillä reunustetussa

silkkileningissään ja samasta kankaasta tehdyssä suuressa hatussaan.

Hänen iloisia, pyöreitä kasvojaan peitti iho niin heleä ja hieno kuin

ruusunlehti.

"Ah, sinä pieni keruubi!" huudahti Sérafine imarrellakseen vanhempia.

"Hän vielä kerran ryöstetään minulta..."

Ja hän syleili Reineä ihastuksissaan ja oli olevinaan ikävissään siitä,

että hänellä itsellä ei ollut lapsia.

"Niin, siitä tulee niin surumieliseksi, kun näkee tuollaisen pienen

aarteen. Jos voitaisiin olla varmat siitä, että Herramme antaisi

jollekin noin ihastuttavan, pienen lapsen, niin kellään ei todellakaan

olisi mitään sitä vastaan. No niin, mutta minähän voin varastaa hänet

teiltä enkä anna enään häntä takaisin."

Herrasväki Morange nauroi tyytyväisenä. Mathieu, joka tunsi Sérafinen

erittäin hyvin, kuunteli kummastuneena. Kuinka monta kertaa oli hän

heidän lyhyen yhdyselämänsä aikana kiivaalla äänellä puhunut hänen

kanssaan lapsista, joita aina pitäisi pelätä. Ne ovat ainaisena uhkana,

ne turmelevat ja vähentävät nautinnon, ne antavat ihmisen maksaa hetken

huvin pitkäaikaisella kärsimyksellä ja loppumattomalla huolella.

Sitäpaitse turmelevat ne naisen kauneuden, tekevät hänet ennen aikaansa

vanhaksi ja miesten inhoamaksi. Luonto on aivan hullu, kun se on antanut

rakkauden maksaa äiteyden ankaran veron. Aina siitä asti kuin

raskaudentila, joka onneksi oli päättynyt keskosen synnyttämiseen -- oli

antanut hänelle varoituksen, jota hän vieläkin kauhistuu, oli hän valmis

rikokseen päästäkseen lapsia synnyttämästä.

Hän tunsi Mathieun kummastuneen katseen, se huvitti häntä ja hän lausui

pilkallisella äänellä:

"Eikö totta, ystäväni, minähän sanoin teille äsken, että tultuani

leskeksi lohdutan itseäni miten parhain taidan siitä, että olen tuomittu

ainaiseksi lapsettomaksi."

Mathieu tunsi taas polttavan punan kasvoillaan, ja hän ymmärsi, mitä

Sérafine tarkoitti, minkälaisia inhoittavia hedelmättömiä nautintoja hän

lupasi hänelle.

Reine katseli Sérafinea ihastuneena ja hurmaantuneena tuon kauniin

naisen ystävyydestä. Hän heittäytyi Sérafinen syliin ja huudahti

tyydytetystä turhamaisuudesta värähtelevällä äänellä.

"Oi, rouvani, kuinka minä pidän teistä!"

Aina portaille asti saattoi Morangen herrasväki paroonitar de Lowiczia,

eivätkä he keksineet sanoja, joilla olisivat voineet ilmaista

kiitollisuutensa tuolle heidän itsensä tavoittamalle ylellisyydelle,

joka oli tullut noutamaan heidän tyttärensä.

Kun he olivat sulkeneet eteisen oven, hyökkäsi Valérie palkongille

huudahtaen:

"Mennään katsomaan, kun he menevät!"

Morange, joka ei enään ajatellut konttooriaan, asettui hänen viereensä,

huusi Mathieutä ja sai tämänkin nojautumaan kaidepuun ylitse. Siellä

alhaalla oli sirot viktoriavaunut, joita ajoi liikkumatta kuskipukilla

istuva komea kuski. Tämä näky sai aviopuolisot haltioihinsa

ihastuksesta. Ja kun Sérafine astui vaunuihin sekä antoi tytön istua

viereensä, eivät he voineet olla ääneensä nauramatta.

"Miten kaunis hän on, miten hän on onnellinen!"

Tässä silmänräpäyksessä tunsi Reine, että häntä katsottiin. Hän katsoi

ylöspäin, hymyili ja tervehti. Ja Sérafine teki samoin, kun hevonen

ravasi pois ja kääntyi kadun kulmassa.

Nyt tuli viimeinen purkaus:

"Katsokaa häntä, katsokaa häntä!" huudahti Valérie. "Miten lapsellinen

hän on! Kahdentoista vuotiaana on hän vielä yhtä viaton kuin äsken

syntynyt lapsi. Minä en koskaan voi uskoa häntä kenellekään. Eikö hän

näytä pieneltä herttuattarelta, jolla ei koskaan ole ollut omia

ajopeliään?"

Morangessa heräsivät taas tulevan onnen unelmat.

"Minä toivon, että hän saa yhden lapsen, kun me hänet naitamme. Kun minä

kerran tulen Crédit nationaliin, niin kaikki toiveesi täyttyvät."

Sitten kääntyi hän Mathieun puoleen:

"Eikö olisi rikoksellisesti tehty meiltä, jos me hankkisimme yhden

lapsen lisää? Meitä on jo kolme, ja rahan ansaitsemiseen vaaditaan niin

paljon työtä ja vaivaa"...