I
Pienessä talossa metsän rinteessä, jossa he olivat asuneet kohta
kuukauden, oli Mathieullä sinä aamuna kiire ehtiäkseen kello seitsemän
junaan, jolla hän joka päivä meni Janvillestä Pariisiin. Kello oli jo
puoli seitsemän, ja heidän talostaan oli runsaasti kaksi kilometriä
Janvilleen. Sitten tuli kolmen neljännestunnin matka ja vielä vähintäin
kolme neljännestä meni käydessä pohjoiselta rautatieasemalta de
Grenellen bulevardille, niin että hän ei ennättänyt konttooriinsa
tehtaalle ennenkuin noin puoli yhdeksän seutuvilla.
Hän oli jo suudellut lapsia, jotka onneksi nukkuivat, sillä he eivät
koskaan tahtoneet päästää häntä menemään, vaan kietoivat pienet kätensä
hänen kaulaansa, nauroivat ja suutelivat häntä. Kun hän nyt äkkiä tuli
makuuhuoneesen, oli hänen vaimonsa Marianne vielä vuoteessa, mutta
hereillä ja puoleksi istuvassa asennossa. Marianne oli vetänyt uutimen
syrjään; koko säteilevä toukokuun aamun valaistus tulvasi sisään ja
verhosi hänen neljänkolmatta vuotiaan terveen ja kukoistavan ihanuutensa
iloiseen päivänpaisteesen. Mathieu, joka oli kolmea vuotta vanhempi,
jumaloitsi vaimoaan.
"Minulla on kiire, lemmikki, minä pelkään myöhästyväni junasta. -- Niin,
koeta nyt tulla toimeen; sinullahan on vielä kolmekymmentä souta?"
Marianne nauroi, ja hän oli ihastuttava paljaine käsivarsineen ja
komeine hajallaan olevine hiuksineen. Ainaista rahanpuutetta, joka oli
heidän uudessa taloudessaan, kesti hän iloisella mielellä. Hän oli
mennyt naimisiin seitsentoista vuotiaana, Mathieu kahdenkymmenen, ja
heillä oli jo neljä lasta.
"Meillähän on viimeinen päivä tänään, ja sinä saat illalla palkkasi.
Huomenna minä maksan pikkuvelat Janvillessä. Ainoastaan Lepailleurin
laskut --maidosta ja munista -- ovat ikäviä, he näyttävät aina siltä
kuin luulisivat, että heitä tahdotaan pettää. Kolmekymmentä souta,
rakkaani! Sillä me elämme hyvästi."
Hän yhä hymyili ja ojensi Mathieutä kohden jäntevät, valkeat
käsivartensa tavalliseen jäähyväisten ottoon.
"Mene nyt, koska sinulla on kiire. Minä tulen sinua odottamaan illalla
pienen sillan luokse."
"Ei, ei, minä tahdon, että sinä menet maata. Sinähän tiedät, ett'en minä
voi olla Janvillessä ennenkuin puoli kaksitoista, ja silloinkin täytyy
minun ehtiä junaan neljännestä yli kymmenen. Oh, tällaista päivää! Minun
on täytynyt luvata Morangereille syödä aamiaista heidän luonaan, ja
illalla pitää Beauchêne päivälliset eräälle ostajalleen ja minun täytyy
olla mukana. Mene sinä vaan maata ja nuku kuin kiltti lapsi, kunnes minä
tulen."
Marianne pudisti hymyillen päätään, mutta ei luvannut mitään.
"Älä unohda mennä isännän luokse sanomaan, että lasten kamarin katto
vuotaa", muistutti hän. "Vaikka tuo monia miljoonia omistava herrasväki
Séguin du Hordel vuokraa meille tällaisen harakanpesän kuudesta sadasta
frankista, niin emmehän sentään tahdo kastua läpitse kuin paljaan
taivaan alla."
"No, tuonhan minä varmaankin olisin unohtanut. Mutta nyt minä menen
heidän luokseen, sen lupaan."
Ja Mathieu kietoi käsivartensa Mariannen vyötäisten ympäri,
jäähyväishetki piteni, sillä hän ei tahtonutkaan lähteä. Marianne
nauroi taas ja vastasi hänen suuteloihinsa. Heidän rakkautensa oli
tervettä, voimakasta ja iloista, he olivat kasvaneet toisiinsa kaikista
olemuksensa juurista, he olivat yksi ruumis ja yksi sielu.
"Kas niin, lemmikki, mene nyt. Äläkä unohda sanoa Constancelle, että
ennenkuin hän muuttaa maalle, pitää hänen tulla tänne Mauricen kanssa."
"Kyllä, kyllä minä sanon siitä hänelle. Hyvästi nyt iltaan asti,
lemmikki."
Mutta Mathieu tuli vielä takaisin, likisti Mariannen lujasti rintaansa
vasten ja painoi hänen huulilleen pitkän suutelon, johon tämä lämpimästi
vastasi. Ja sitten kiirehti hän pois.
Tavallisesti käytti hän omnibusta, kun hän tuli pohjoiselle
rautatienasemalle. Mutta niinä päivinä, kun talossa oli vaan
kolmekymmentä souta, kulki hän pelottomasti jalan. Se oli muuten hyvin
kaunis tie: Lafayetten katu, ooppera, place de la Concorde, Cours la
Reine ja sitten Alman silta ja quai d'Orsay.
Beauchênen tehtaat olivat aivan quai d'Orsayn päässä, Fédérationin kadun
ja Grenellen bulevardin välissä. Siinä oli suuri nelikulmainen tontti,
jonka yhdessä kulmassa oli kaunis kivinen asuintalo, minkä Léon
Beauchêne, nykyisen omistajan Alexandren isä oli rakentanut. Balkongilta
näkyi Seinen tuolla puolen Passyn kukkula korkeine viheriän
kasvullisuuden verhoamine taloineen ja oikealla puolella kohosivat
Trocadéropalatsin korkeat tornit. Féderationkadun puolella oli vielä
puutarha ja pieni talo, se vaatimaton asumus, johonka Léon Beauchêne oli
tyytynyt sinä ankaran työn sankarillisena aikana, jolloin hän oli
laskenut perustuksen rikkaudelleen. Tehtaat ulkohuoneineen -- kokonainen
rykelmä harmaita rakennuksia, joitten keskestä kohosi kaksi mahdottoman
suurta savupiippua -- olivat valloittaneet tontin etäisemmän osan ja sen
osan, joka oli Grenellen bulevardin varrella, missä kaikki loppui
korkeaan, ikkunoita vailla olevaan muuriin. Tämä suuri ja hyvin tunnettu
konepaja rakensi etupäässä maanviljelyskaluja alkaen mitä suurimmista
koneista pieniin, nerokkaisiin työkapineihin, joitten valmistamiseen
vaaditaan erityistä taitoa. Ja paitsi satoja joka päivä työssä olevia
miehiä, oli siellä työpaja viidellekymmenelle naiselle, jotka
kiilloittivat.
Käytävä tehtaisiin ja konttooriin oli Féderationkadun puolella, ja
siellä oli leveä portti, josta nähtiin suuri piha, jota peitti aina
mustana oleva kivitys, ja höyryävä vesi usein lorisi ojanteissa. Paksu
savu hulmahteli pitkistä savupiipuista, sähiseviä höyrypilviä tuli ulos
katoista, ja kumea jyrinä pani maan tärisemään todistaen, kuinka
tarmokkaasti ja herkeämättä siellä sisällä työskenneltiin.
Keskirakennuksen kello oli kahdeksan ja kolmekymmentäviisi minuuttia,
kun Mathieu meni yli pihan piirustuskonttooriinsa. Kahdeksan vuotta oli
hän jo ollut työssä tässä tehtaassa, johon hän oli tullut yhdeksäntoista
vuotiaana piirustusapulaiseksi sadan frankin kuukauspalkalla
suoritettuaan sitä ennen loistavat erikoistutkinnot. Hänen isänsä,
Pierre Froment, jolla vaimonsa Marien kanssa oli ollut neljä poikaa,
Jean, Mathieu, Marc ja Luc, tahtoi antaa heidän noudattaa kutsumustaan,
mutta oli kuitenkin antanut jokaisen oppia jonkun ammatin. Léon
Beauchêne, liikkeen perustaja, oli ollut jo kuolleena vuoden ajan, ja
hänen poikansa Alexandre oli äskettäin astunut sijalle ja nainut
Constance Meunierin, hyvin rikkaan tapettitehtailijan tyttären
Maraiskorttelista, kun Mathieu sai paikan tehtaassa nuoren isännän
luona, joka oli tuskin viittä vuotta häntä vanhempi. Ja siellä oppi hän
tuntemaan Alexandren köyhän serkun, kuusitoistavuotiaan Mariannen, jonka
kanssa hän vuoden kuluttua meni naimisiin.
Kaksitoista vuotiaasta asti oli Marianne ollut riippuvainen sedästään
Léon Beauchênestä. Eräs hänen veljensä Felix Beauchêne,
seikkailuhaluinen ja levoton sielu, oli, koetettuaan ensin turhaan eri
aloja, lähtenyt vaimonsa ja tyttärensä kanssa Algériin etsimään
onneansa. Hänen maanviljelyksensä siellä oli kukoistava, kun
ryövärielämä äkkiä alkoi uudelleen; mies ja vaimo murhattiin, ja pikku
tytön, joka pelastui kuin ihmeen kautta, täytyi etsiä turvaa setänsä
luota, joka oli hyvin hyvä hänelle niinä kahtena vuotena, mitkä hän
vielä eli. Mutta Alexandre oli sellainen toveri, että hänen kanssaan ei
aina ollut hyvä tulla toimeen, ja vielä suuremmalla syyllä voi sanoa
samaa Sérafinestä, ilkeästä ja turmeltuneesta tytöstä, joka onneksi
kuitenkin jätti häpeällisellä tavalla talon melkein heti tullessaan
kahdeksantoista vuotiaaksi: hän pakeni erään vapaaherra de Lowiczin
kanssa, oikean vapaaherran, vaikka olikin petturi ja väärentäjä, ja
tälle täytyi antaa Sérafine vaimoksi ja kolmesataatuhatta frankia
myötäjäisiksi. Sittenkuin Alexandre isänsä kuoleman jälkeen nai
Constancen, joka toi puolen miljoonaa pesään, tunsi Marianne itsensä
vielä vieraammaksi ja yksinäisemmäksi tuon uuden sukulaisensa rinnalla,
joka oli laiha, kuiva ja vallanhimoinen olento, ja joka tykkänään
vallitsi talossa. Mutta Mathieu oli siellä, ja tarvittiin ainoastaan
muutamia kuukausia, kun jo syttyi noiden kahden nuoren välillä vahva,
terve ja kaunis rakkaus, ei tuollainen sähköisku, joka heittää kaksi
rakastavaista toistensa syliin ilman sitä kunnioituksen tunnetta, sitä
hellyyttä, sitä uskoa, sitä molemminpuolista varmuutta onnesta toistensa
omistamiseen nähden, jotka juuri luovat eroittamattoman avioliiton. Ja
ilomielin menivät he naimisiin omistamatta soutakaan, ilman muuta
pääomaa kuin tyhjentymätön rakkaus. Mathieun palkka kohotettiin kahteen
sataan frankiin kuukaudessa, ja hänen uusi sukulaisensa Alexandre antoi
ymmärtää, että he voisivat tulla liikekumppaneiksi joskus
tulevaisuudessa.
Mathieu Froment tuli vähitellen sellaiseksi, että ilman häntä ei voitu
tulla toimeen. Nuorella isännällä, Alexandre Beauchênellä, oli ollut
ankara pula. Myötäjäiset, jotka isän oli täytynyt maksaa saadakseen
Sérafinen naimisiin, ja muut suuret menot, joita tuo uhmaileva ja
turmeltunut olento sai aikaan, olivat pakoittaneet hänen vähentämään
liikepääomaansa. Kuolemansa jälkeisenä päivänä huomattiin, että isä oli
tehnyt itsensä syylliseksi tuohon tavalliseen ajattelemattomuuteen,
ett'ei ollut tehnyt testamenttia. Sérafine oli nyt voitonhimoisena
ryhtynyt vastustamaan veljensä etuja, vaatinut pesästä omaa osaansa ja
tahtonut pakoittaa hänen myymään konepaja. Omaisuus olisi siten tullut
hajoitetuksi, liike paloitelluksi ja hävitetyksi. Beauchêne vapisi
vieläkin pelosta ja vihasta, ja hän oli iloinen siitä, että hänen
lopultakin oli onnistunut ryöstää aseet sisarensa käsistä maksamalla
tälle puhtaassa rahassa perintöosansa, ja pikemmin runsaammalla mitalla
kuin Sérafinen todellisuudessa olisi tullut saada. Mutta hänen kassaansa
oli tullut ammottava lovi, ja tätä täyttääkseen nai hän Constancen,
ruman tytön, jonka persoonassa ei ollut mitään viehättäväisyyttä niin
aistilliselle sielulle kuin hän, sillä Constance oli niin laiha ja
kuiva, että hän oli kutsunut häntä "luurangoksi", ennenkuin sai tyytyä
kohtaloonsa ja mennä naimisiin hänen puolen miljoonansa kanssa.
Viidessä, kuudessa vuodessa oli kaikki saatu ennalleen, tehtaan
valmistusmäärä oli kohonnut kaksinkertaiseksi, ja liike oli loistava. Ja
Mathieu, josta oli tullut yksi uutterimmista ja välttämättömimmistä
auttajista, oli vihdoin tullut ensimäiseksi piirustajaksi saaden palkkaa
neljätuhatta frankia vuodessa.
Morange, ensimäinen kassanhoitaja, jonka konttoori oli aivan vieressä,
pisti sisään päänsä kuultuaan Mathieun istahtavan piirustuspöytänsä
ääreen.
"Kuulkaa nyt, rakas Froment, älkää unohtako, että teidän pitää syödä
aamiaista meillä."
"En, en, rakas Morange, sehän on päätetty asia. Minä noudan teidät kello
kaksitoista."
Ja Mathieu rupesi tarkkaan tutkimaan erään höyrypuimakoneen piirustusta,
erästä tavattoman yksinkertaista ja voimakasta keksintöään, jota hän
viime aikoina oli valmistellut ja jota erään Beausen suurviljelijän,
herra Firon-Badinierin piti tulla katsomaan iltapäivällä.
Mutta nyt aukeni isännän työhuoneen ovi, ja Beauchêne tuli näkyviin. Hän
oli pitkä, punahko mies ja hänellä oli matala otsa sekä suuret, ruskeat,
ulkonevat silmät. Hänellä oli vielä suuri nenä, paksut huulet, musta,
hyvin hoidettu täysparta ja samanlaiset hiukset, jotka olivat
huolellisesti kammatut päälaelle salatakseen sitä, että hän jo
kolmenkymmenen kahden vuotiaana alkoi tulla kaljupääksi. Hänellä oli jo
palamassa suuri sikaari, ja hänen vahva äänensä, hänen heläjävä
iloisuutensa, hänen meluava toimeliaisuutensa todisti tuota
nautinnonhimoisen egoistin kukoistavaa terveyttä, egoistin, jonka
mielestä rahat, toisten työn kautta kymmenkertaiseksi kohonnut pääoma,
oli ainoa kaikkea hallitseva voima.
"Se on valmis, eikö niin? Herra Firon-Badinier on kirjoittanut vielä
kerran, että hän tulee kello kolme. Ja meidän pitää mennä hänen kanssaan
illalla johonkin kahvilaan, teidän ja minun, sillä sellaisia miehiä ei
saa tekemään tilausta, ell'ei heitä pehmitä hyvällä viinillä. Tänne
Constancen luokse emme ole tervetulleet; ja minä kutsun hänet mieluimmin
ulos. Oletteko puhunut siitä Mariannelle?"
"Olen kyllä. Hän tietää, ett'en minä palaa kotiin ennenkuin sillä
junalla, joka lähtee neljännestä vailla yksitoista."
Beauchêne heittäytyi nojatuoliin.
"Oh, miten väsynyt minä olen! Minä olin eilen päivällisillä enkä päässyt
maata ennen yhtä. Ja kaikki työ, joka minua odotti täällä aamulla! Tässä
tarvitaan todellakin rautainen terveys."
Hän oli tähän asti osoittanut olevansa kunnon työmies, todella lahjakas,
erinomaisen tarmokas ja kestävä. Hän oli sitäpaitse ilmaissut hyvän
aistin edullisten kauppojen tekoon. Ennen muita oli hän ensimmäisenä
aamulla tehtaassa, näki kaikki, arvasi kaikki edeltäpäin, täytti koko
tehtaan meluavalla ahkeruudellaan saadakseen sen joka vuosi tuottamaan
kaksi kertaa enemmän. Mutta viime aikoina oli hän alkanut yhä enemmän
väsyä. Hän oli aina huvitellut suuresti, maustanut vahvasti työelämänsä
sekä salaisilla että julkisesti hyväksytyillä nautinnoilla, ja nyt eräät
hurjastelut väsyttivät hänet läpeensä.
Hän katseli Mathieutä.
"Te näytätte vahvalta, te. Mitenkä te elätte, koska ette koskaan näytä
väsyneeltä?"
Tuo nuori mies, joka seisoi siinä piirustuspöytänsä ääressä, näytti
todellakin terveeltä ja voimakkaalta kuin nuori tammi. Hän oli pitkä ja
hoikka, ja hänellä oli Fromentein korkea ja leveä, tornimainen otsa.
Hänen paksut hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, parta suippeneva ja
hieman kihara. Erityisesti herättivät hänen kasvoissaan huomiota silmät,
jotka olivat syvät ja kirkkaat, samalla kertaa eloisat ja miettivät ja
melkein aina hymyilevät. Hän oli ajatuksen ja toimen mies, hyvin
teeskentelemätön ja iloinen sekä myöskin erittäin hyvänluontoinen.
"Minäkö!" vastasi hän nauraen. "Minä olen järkevä, minä."
Mutta Beauchêne vastusti.
"Eipähän, järkevä ette todellakaan ole! Sellainen mies ei ole järkevä,
jolla jo kahdenkymmenen seitsemän ikäisenä on neljä lasta. Ja siunatuksi
aluksi kaksoiset Blaise ja Denis! Ja sitten Ambroise ja pikku Rose! En
tahdo mainitakaan sitä pikku tyttöä, joka kuoli syntyissään. Ei, ei! Se
olen minä, joka olen järkevä, minä, jolla vaan on yksi lapsi ja joka
voin hillitä itseni kuin viisas ja varova mies ainakin."
Se oli hänen tavallista pilaansa, mutta pohjalla oli todellinen
suuttumus tuohon nuoreen pariin, joka ei ollenkaan ajatellut
taloudellista tilaansa, ja serkku Mariannen hedelmällisyyteen, jota hän
väitti häpeälliseksi.
Mathieu naurahti vastaamatta, sillä hän oli tottunut noihin
hyökkäyksiin, jotka eivät voineet järkyttää hänen tyyneyttään. Silloin
tuli sisään eräs työmies, ukko Moineaud, niinkuin häntä kutsuttiin,
vaikka hän vasta oli tuskin neljänkymmenen kolmen vuoden vanha, lyhyt
ja tanakka mies, jolla oli pyöreä pää, härän niska ja kasvot sekä kädet
karkeat enemmän kuin neljännesvuosisadan työstä. Hän oli viilaaja ja
tuli kysymään isännältä neuvoa eräässä yksityiskohdassa puimakoneen
kokoonpanossa. Mutta tämä ei antanut hänen selvittää asiaansa, hänet oli
vallannut kokonaan vastenmielisyys liian suuria perheitä kohtaan.
"Ja kuinka monta lasta on teillä, Moineaud?"
"Seitsemän, herra Beauchêne," vastasi työmies hieman hämillään. "Ja
kolme on kuollut."
"Niitä olisi siis kaikkiaan ollut kymmenen. Kas se on kaunista! Ettehän
te voi muuta kuin nähdä nälkää!"
Moineaudkin veti suunsa hymyyn; oikeana, suruttomana Pariisin työmiehenä
ei hänellä ollut muuta huvitusta kuin kujeilla eukkonsa kanssa saatuaan
miestä väkevämpää suuhunsa. Pienokaisia tuli ilman että hän edes tiesi
siitä, ja hän pitikin niistä niin kauvan kuin ne eivät olleet lentäneet
pois pesästään. Ja sitten ne tekivät myös työtä ja hankkivat vähän rahaa
taloon. Ja hän puolusteli itseään leikillisillä sanoilla, jotka hänestä
todellisuudessa tuntuivat aivan tosilta ja oikeilta.
"Niin, katsokaahan, herra Beauchêne, en se ole minä, joka niitä
maailmaan hankin, vaan eukkoni."
Kaikki kolme nauroivat, ja kun työmies vihdoinkin oli selvittänyt
esiintyneen vaikeuden, seurasi kumpikin häntä arvostellakseen itse
asiaa. He aikoivat juuri kääntyä käytävään, kun isäntä, joka näki oven
naisten työhuoneesen olevan avoinna, tahtoi käydä sen kautta
katsoakseen, kuten tavallista, mitä siellä tehtiin. Se oli suuri ja
pitkä sali, jossa mustiin puuvillaröijyihin puetut kiillottajat istuivat
kahdessa rivissä pienten työpenkkiensä ääressä, hankasivat koneenosia
hohkakivellä ja painoivat niitä hiomakiviä vastaan. Melkein kaikki
olivat nuoria, muutamat kauniitakin, mutta useimmilla oli jokapäiväiset
ja yksinkertaiset kasvot. Ja eläimellinen haju yhtyi vanhentuneen öljyn
hajuun.
Järjestyssääntö määräsi työn aikana olemaan aivan hiljaa. Kaikki
loruilivat. Mutta kun isäntä tuli näkyviin, syntyi hiljaisuus. Oli
ainoastaan yksi, joka oli selin eikä nähnyt mitään ja hän jatkoi
vihaisena väittelyään erään toisen kanssa. He olivat kaksi sisarusta,
ukko Moineaudin tyttäriä: Euphrasie, nuorempi, hän joka riiteli,
seitsentoista vuotias laiha tyttö, jolla oli värittömät hiukset, pitkät,
kapeat ja terävät kasvot, ei mikään kaunotar ja ilkeäluonteisen
näköinen; ja vanhempi Norine, tuskin yhdeksäntoista vuotias, kaunis
tyttö, vaaleaverinen hänkin, mutta hänellä oli maidonvalkea iho ja
täyteläiset olkapäät, käsivarret ja lanteet, iloa herättävä,
päivänpaisteinen olento vallattomine hiuksineen ja mustine silmineen ja
pariisilaisen grisettin terveellä, kiihoittavalla kauneudella
varustettu.
Norine antoi aivan vahingoniloisena Euphrasien jatkaa; hän riiteli aina
ja oli iloinen löytäissään Norinessa vikoja. Beauchênen täytyi tulla
väliin. Hän esiintyi tavallisesti hyvin ankarana naisten työhuoneessa;
hän oli tähän asti noudattanut sitä periaatetta, että isäntä on mennyttä
kalua, jos hän unohtaa itsensä niin, että rupeaa laskemaan leikkiä
työläisnaisten kanssa. Huolimatta vahvasta aistillisuudestaan, jonka
hänen väitettiin päästävän valloilleen kodin ulkopuolella, ei hänestä ja
hänen työläisnaisistaan kerrottu pienintäkään juttua.
"Kas niin, Euphrasie, ettekö te ole hiljaa? Se on sopimatonta. Te saatte
sakkoa kaksikymmentä souta, ja jos minä kuulen teidän vielä kerran,
saatte olla työtönnä kahdeksan päivää."
Tuo nuori tyttö kääntyi pelästyneenä ympäri ja puoleksi tukahtuneena
kiukusta katsoi hän uhkaavasti sisartaan, joka muka olisi voinut
varoittaa. Mutta sisar vaan hymyili ja katsoi isäntää kasvoihin aivan
kuin vakuutettuna siitä, ett'ei hänen tarvitse mitään pelätä. Heidän
katseensa kohtasivat ja kiintyivät pariksi sekunniksi toisiinsa, sitten
kääntyi Beauchêne kaikkien työläisnaisten puoleen ja sanoi posket
hehkuvina ja suuttuneen näköisenä:
"Niin pian kuin ylijohtajatar kääntää selkänsä, lörpöttelette te kuin
harakat. Mutta olkaa varuillanne, taikka saatte minun kanssani
tekemistä!"
Ukko Moineaud oli kuunnellut aivan tyyneenä, niinkuin hän ei olisikaan
ollut noiden kahden työläisnaisen isä, toisen, jota isäntä torui, ja
toisen, joka oli häntä veitikkamaisesti katsonut silmiin. Kiertokulkua
jatkettiin; nuo kolme miestä jättivät naisosaston hiljaisuuden
vallitessa; kuultiin ainoastaan pienten hiomokivien hankausta.
Kun vaikeus puimakoneen kokoonpanossa oli autettu ja työmiehet saaneet
käyttöohjeensa, meni Beauchêne omiin huoneisiinsa ja otti mukaansa
Mathieun, joka tahtoi Constancelle viedä Mariannen lähettämät kutsut.
Galleria eroitti konetehtaan nokiset rakennukset komeasta
asuinrakennuksesta. Constance oli pienessä, keltasella silkillä
verhotussa vierashuoneessa, josta hän paljon piti; hän istui sohvan
ääressä, ja sohvalla lepäsi pitkällään heidän ainoa, jumaloittu
poikansa, seitsenvuotias Maurice.
"Onko hän sairas?" kysyi Mathieu.
Poika näytti vankalta; hän oli hyvin isänsä näköinen, ainoastaan
kasvojen alaosa oli karkeampi. Mutta hän oli vaalea; silmälaudat olivat
raskaat ja hieman punertavat. Ja äiti, "tuo luuranko", pieni,
tummaverinen nainen, ilman hipiää, kellertävä ja kuihtunut jo
kahdenkymmenen kuuden vuotiaana katseli poikaansa itsekkään ylpeästi.
"Eikä, hän ei ole koskaan sairas", vastasi Constance. "Mutta hän
valittaa jalkojaan. Sentähden annan minä hänen maata, ja eilen illalla
kirjoitin minä tohtori Boutanille ja pyysin häntä tänne aamupäivällä."
"Äh", huudahti Beauchêne nauraen, "kaikki naiset ovat samanlaisia!
Poika, joka on vahva kuin karhu! Ja sepä olisi ihmeellistä, ell'ei
tuosta vekkulista tulisi vahva mies!"
Nyt tuli tohtori Boutan sisään. Hän oli lihava, lyhytvartaloinen,
neljännellä kymmenellä oleva herra, jonka silmät olivat viisaat, kasvot
paksut ja sileiksi ajetut, mutta kasvojen ilme todisti hyvää sydäntä.
Hän tutki heti pojan, tunnusteli hänen valtimoaan ja kuunteli rintaa.
Sitten sanoi hän hyväntahtoisella äänellä mutta vakavan näköisenä:
"Eihän tässä mikään hätänä. Poika vaan kasvaa, se tulee siitä. Hän on
tullut hieman kalpeaksi oltuaan talven Pariisissa, mutta muutamain
kuukausien raitis maaseutuilma tekee hänet taas reippaaksi."
"No sitähän minäkin olen sanonut!" huudahti Beauchêne.
Constance oli pitänyt poikansa kättä omassaan, ja nyt asettautui poika
taas maata sulkien väsyneen näköisenä silmänsä, mutta äiti hymyili
iloisesti. Huolimatta epäedullisesta ulkonäöstään voi Constance olla
hyvinkin viehättävä, kun hän vaan viitsi. Tohtori oli istunut, sillä hän
pakisi mielellään jonkun hetken, kun sattui olemaan tuttujen luona.
Lasten ja naisten lääkärinä ollessaan oli hän kuin luotu rippi-isäksi;
hän tiesi kaikki salaisuudet ja oli kaikkialla kuin jäsen perheessä. Se
oli juuri hän, joka oli auttamassa, kun Constance synnytti ainoan,
hemmoitellun poikansa, ja Mariannea oli hän ollut auttamassa kaikkien
neljän lapsen syntyessä.
Mathieu seisoi ja odotti voidakseen tuoda esiin kutsunsa.
"Jos te matkustatte pian maaseudulle", sanoi hän, "niin tulkaa ensin
tervehtimään meitä jonakin sunnuntaina Janvilleen. Minun vaimoni tulee
niin iloiseksi, kun saa nähdä teidät ja näyttää teille, miten me siellä
elämme."
Hän laski leikkiä ja kertoili, mitenkä alastonta tuossa kaukaisessa
huvilassa oli, jossa he asuivat, ja mainitsi, että heillä on vasta
tusina lautasia ja viisi munakuppia. Mutta Beauchêne tunsi paikan, sillä
hänen oli tapana metsästää niillä paikoin joka talvi, ja hän oli yksi
niistä, joilla oli metsästysoikeus noissa suurissa metsissä, jotka
omistaja oli vuokrannut pois.
"Séguin on minun ystäväni, kuten tiedätte. Minä olen syönyt aamiaista
teidän pienessä huvilassanne. Sehän on harakan pesä!"
Constance, jonka suu meni hymyyn ajatellessaan sellaista köyhyyttä,
muisti mitä rouva Séguin eli Valentine, joksi hän häntä kutsui, oli
puhunut tuon entisen metsästyspaviljongin rappeutuneesta tilasta.
Tohtori, joka oli hymyillen kuulustellut keskustelua, lausui nyt:
"Rouva Séguin on minun potilaitani. Viimeisen lapsivuoteensa aikana
neuvoin minä häntä muuttamaan tuohon paviljonkiin. Siellä on mainion
hyvä ilma, ja siellä pitäisi syntyä lapsia kuin sieniä sateella."
Beauchêne purskahti raikkaasen nauruun ja rupesi tapansa mukaan
laskemaan leikkiä.
"Varokaa, rakas Mathieu! Koska teille syntyy viides?"
"Oh", sanoi Constance loukkaantuneen näköisenä, "sehän olisi todellista
hullutusta. Minä toivon, että Marianne lopettaa nyt jo. Muuten ei teille
todellakaan voisi sellaista anteeksi antaa."
Mathieu ymmärsi sangen hyvin, mitä nuo molemmat tarkoittivat. He tekivät
pilkkaa Mariannesta ja hänestä, he säälivät ja olivat suuttuneet heihin
eivätkä ymmärtäneet, mitenkä joku voi omasta ehdostaan saattaa itsensä
tukaliin oloihin. Heidän viimeisen lapsensa, pikku Rosen syntyminen oli
jo enentänyt heidän menojaan siihen määrään, että heidän oli täytynyt
muuttaa maaseudulle viheliäiseen hökkeliin. Ja he tekisivät ehkä vielä
sen ennen kuulumattoman tyhmyyden, että hankkisivat itselleen vielä
yhden lapsen lisäksi, he, joilla ei mitään ollut ja joiden täytyi
pysytellä elämän varjopuolella!
"Ja muuten", jatkoi tuo valhekaino Constance, "olisi se todellakin hyvin
sopimatonta. Kun minä näen ihmisten elävän suurten lapsilaumain kanssa,
tuntuu se minusta niin vastenmieliseltä kuin näkisin juoppoperheitä.
Niitä voi täydellisesti verrata toisiinsa, mutta lapsirikkaat perheet
ovat vielä inhoittavampia."
Beauchêne puhkesi taas nauruun, vaikka hän tässä suhteessa olikin toista
mielipidettä. Mutta Mathieu ei tästä hämmästynyt. Marianne ja Constance
eivät ole koskaan voineet sopia yhteen, he olivat kaikissa suhteissa
liian erinkaltaiset, ja Mathieu otti iloisella mielellä hyökkäykset
vastaan, hän varoi suuttumasta, jotta voisi välttää riitaa.
"Olette oikeassa", sanoi hän, "se olisi hullutusta. Mutta jos viides
tulee, niin ei häntä juuri voi käskeä kääntymään takaisinkaan."
"Mutta onhan sivuteitä!" huudahti Beauchêne.
"Sivuteitä", toisti tohtori Boutan, joka oli isällisen näköisenä
kuulostellut keskustelua, "minä en tiedä yhtään sivutietä, joka ei olisi
rikoksellinen ja vaarallinen."
Beauchêne innostui. Kysymys syntyväisyydestä ja nykyisestä väen
puutteesta oli yksi niitä kysymyksiä, joita hän luuli täydellisesti
ymmärtävänsä, ja josta hän mielellään puheli kaunopuheliaasti. Ensin
vastusti hän Boutania, jonka hän tiesi lämpimästi puolustavan
suurilukuisia perheitä, laski leikkiä hänestä ja sanoi, että
lapsivuodelääkärillä ei tässä kysymyksessä voi olla omaa hyötyä
tarkoittamatonta mielipidettä. Sitten veti hän esiin kaikki, mitä tiesi
Malthuksesta, syntyväisyyden maantieteellisestä ja elintarpeitten
matemaattisesta edistymisestä, maan liikakansoittumisesta ja yleisestä
nälänhädästä vähemmässä kuin kahdessa vuosisadassa. Se oli köyhäin oma
vika, jos he kuolivat nälkään; hehän voivat hillitä itseään eikä saattaa
maailmaan useampia lapsia kuin voivat elättää. Rikkaat, joita väärin
syytetään syypäiksi yhteiskunnallisiin onnettomuuksiin, eivät mitenkään
voi olla hädän aikaan saattajina, vaan päinvastoin, he olivat ainoat,
jotka olivat ymmärtäväisiä: rajoittaessaan perheensä lukumäärää
menettelivät he kuin hyvät kansalaiset. Hän iloitsi ja vakuutti, että
hän ei voi syyttää itseään mistään, että hänen yhä kasvava
varallisuutensa ei vaivannut hänen omaatuntoaan; köyhäin oma syy oli,
jos he tahtoivat jäädä köyhiksi!
Turhaan vastasi tohtori, että Malthuksen otaksumat olivat nyt todistetut
vääriksi, että hänen laskunsa perustuivat otaksuttuun vaan ei
todelliseen kansan lisääntymiseen; turhaan todisti hän, että nykyinen
taloudellinen pula, rikkauden epätasainen jako ja kapitalistinen
hallitusmuoto olivat inhoittavana ja ainoana syynä hätään, ja että kun
työ tulisi oikeudenmukaisesti jaetuksi, voisi hedelmällinen maa helposti
elättää kymmenen kertaa suuremman ja onnellisen ihmiskunnan; mutta
Beauchêne kieltäytyi kuulemasta häntä, kääriytyi ilomielin
itsekkäisyytensä vaippaan, selitti, että kaikki tuo ei koske häntä, että
hänellä ei rikkaudestaan ole omantunnon vaivoja ja että ne, jotka
tahtoivat tulla rikkaiksi, voisivat seurata hänen esimerkkiään.
"Se on siis Ranskan loogillisesti välttämätön perikato", sanoi Boutan
pahoilla mielin. "Kansan enentymisnumero Englannissa, Saksassa ja
Venäjällä nousee alituiseen, jotavastoin se meillä laskee hirveää
vauhtia. Me olemme jo lukumääräämme nähden hyvin alhaisella kannalla
Europassa, ja lukumäärä on meidän aikana enemmän kuin koskaan sama kuin
valta. On laskettu, että tarvitaan keskimäärin neljä lasta joka
perheesen, jotta asukasluku voisi kasvaa ja enentää kansan voimaa.
Teillä on vaan yksi lapsi, te olette huono isänmaan ystävä."
Beauchêne joutui haltioihinsa.
"Minäkö huono isänmaan ystävä! Minä, joka työskentelen itseni
kuoliaaksi, joka myyn koneita ulkomaillekin! Niin, tosin minä näen
ympärilläni perheitä, meidän tuttavia, jotka voivat kustantaa itselleen
neljä lasta, ja minä tunnustan, että samat perheet olisivat hyvin
moitittavia, ell'ei heillä olisi niin monta, mutta minä, rakas
ystäväni, minä en sitä voi! Tehän tiedätte, että minulle minun
asemassani se on mahdotonta!"
Ja sadannen kerran esitti hän syynsä, kertoi, kuinka liike oli ollut
hajoamaisillaan, tuhoutumaisillaan sentähden, että hän oli siksi
onneton, että hänellä oli sisar. Sérafine oli käyttäytynyt
inhoittavasti: ensin myötäjäiset sitten perinnönjako, jota hän oli
vaatinut isän kuoleman jälkeen, ja miten tehdas oli pelastettu siten,
että uhrattiin melkoinen summa, joka taas esti liikettä tulemasta
kukoistavaan tilaan. Ja nyt luulee joku, että hän toimisi yhtä tyhmästi
kuin isänsäkin, että hän antautuisi sellaiseen vaaraan, että hankkisi
pikku Mauricelleen veljen tai sisaren, niin että hän taas puolestaan
joutuisi samaan kiroukseen ja perintö jaettaisiin! Ei, ei, hän ei
koskaan toimisi siihen suuntaan, että jako tulisi kysymykseen, koska
laki on niin huonosti laadittu. Hän tahtoi, että Maurice tulisi yksin
tämän omaisuuden herraksi, jonka hän itse oli perinyt isältään ja
jättäisi kymmenkertaisena pojalleen. Hänen unelmansa oli, että Maurice
kerran tulisi sellaisen äärettömän omaisuuden omistajaksi, joka meidän
päivinämme on vallan ainoa ja varma perustus.
Constance, joka ei ollut päästänyt vaalean poikansa kättä, katsoi häntä
intohimoisella ylpeydellä, tuolla teollisuudenharjoittajan ja
rahapohatan ylpeydellä, joka on yhtä suuri ja yhtä taisteluun valmis
kuin vanhan aatelin sukuylpeys.
"Ole rauhassa, rakkaani, sinä et saa veljeä etkä sisarta, siitä me
olemme yksimieliset, ja jos isäsi unohtaisi itsensä, olisi äitisi
kuitenkin varuillaan."
Nämät sanat palauttivat Beauchênen koko meluavan iloisuuden. Hän tiesi
että hänen vaimonsa on vielä itsepintaisempi kuin hän itse ja vielä
järkähtämättömämpi päätöksessään perheen suuruuden rajoittamisen
suhteen.
Hän kumartui suutelemaan poikaansa.
"Kuulepas, Maurice, äiti on ihan oikeassa, me emme lähetä haikaraa
noutamaan lisää."
Hän kääntyi sitten Boutanin puoleen ja sanoi:
"Niinkuin tiedätte, tohtori, on naisilla omat pienet keinonsa."
"Niin, sen pahempi", vastasi tämä hiljaa. "Minä hoidin äsken erästä,
joka kuoli sellaisten keinojen tähden."
Beauchêne nauroi, mutta Constance loukkaantui eikä ollut ymmärtävinään.
Ja Mathieu, joka ei ollut sekaantunut puheesen, seisoi siinä hyvin
totisena, sillä tuo suvunlisäämiskysymys tuntui hänestä peloittavalta,
se oli tärkein kaikista kysymyksistä, kysymys, joka ratkaisi ihmiskunnan
ja maailman kohtalon. Ei mitään edistystä ole tapahtunut ilman suurta
kansan enentymistä. Että kansat ovat edistyneet, että sivistys on
kasvanut, se riippuu siitä, että ne ovat tulleet moninkertaisiksi ja
levinneet sitten kaikkiin maan osiin. Ja vastainen kehitys, totuus ja
oikeus, eivätköhän nekin tule pakoitetuiksi esiin enemmistön ainaisen
pakoituksen ja köyhäin vallankumouksellisen hedelmällisyyden kautta.
Kaikki tämä oli vielä jotenkin hämärää hänelle, hän tunsi häpeevänsä
sitä, että hänellä jo oli neljä lasta, ja hän oli hämmentynyt niistä
näennäisesti viisaista neuvoista, joita Beauchênet olivat hänelle
antaneet. Mutta hänen luottamuksensa elämään taisteli vastaan ja samoin
hänen vakaumuksensa, että mahdollisimman suuri elämä luo mahdollisimman
suuren onnen. Ja työkapineena oleminen oli iloa, ja iloista oli olla
työmiehenä, joka on runsaalla mitalla täyttänyt velvollisuutensa.
"Marianne ja minä saamme siis odottaa teitä sunnuntaina?"
Mutta hän ei saanut vielä vastausta, eräs palvelija tuli ilmoittamaan,
että joku nainen lapsi sylissä tahtoi puhua rouvan kanssa. Kun Beauchêne
tunsi Moineaudin vaimon, antoi hän tämän tulla sisälle. Boutan, joka jo
oli noussut lähteäkseen, jäi kuitenkin jälelle uteliaan näköisenä.
Moineaudin vaimo oli lyhyt ja vanttera kuten miehensäkin, noin
neljänkymmenen vuotias, ennen aikaansa vanhentunut, harmahtavat kasvot,
vaaleat silmät, harvat ja värittömät hiukset ja veltto suu, josta jo
puuttui monta hammasta. Monet lapsivuoteet olivat tehneet hänet
muodottomaksi, eikä hän paljon välittänyt siitä, miltä hän näytti.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Constance ystävällisesti.
Mutta Moineaudin vaimo oli arka ja häpeissään niin monen ihmisen läsnä
olosta, joita hän ei ollut odottanut tapaavansa täällä. Hän oli vaiti;
hän oli toivonut saavansa puhua kahdenkesken rouvan kanssa.
"Onko tuo teidän viimeisenne?" kysyi Beauchêne katsellen kalpeata,
heikkoa lasta, joka oli hänen sylissään.
"On, herra, tämä on minun pieni Alfredini; hän on kymmenen kuukauden
vanha, ja minun täytyi vieroittaa hänet, sillä minulla ei ollut mitään
antamista hänelle. Ennen tätä on meillä ollut kymmenen, joista kolme on
kuollut. Minun vanhin poikani Eugene on sotamiehenä tuolla Tonkinissa,
kaukana herran nimessä. Molemmat suuret tyttöni, Norine ja Euphrasie
ovat tehtaassa. Kolme on meillä kotona, Victor, joka on viidentoista
vuotias, Cécile ja Irma, jotka ovat kymmenen ja seitsemän vuoden. Sitten
se loppui, ja minä luulin, ett'en enää saisi useampia. Minä olin niin
iloinen. Mutta sitten syntyi tämä poika... Voitteko ajatella,
neljänkymmenen vanhalle! Herramme näyttää hylänneen minun ja mies
parkani."
Beauchêne oli huvitettu jostakin, joka johtui hänen mieleensä.
"Tiedättekö, mitä miehenne sanoo? Hän sanoo että se olette te eikä hän,
joka niitä hankkii maailmaan."
"Vai niin, hän hupsii hän. Hänellä ei juuri ole mitään vaivaa niistä,
mutta kyllä minä mieluimmin tahtoisin niistä päästä. Alussa olin minä
aivan kauhuissani, mutta Herra Jumala, siihen täytyi tyytyä, enkä minä
luonnollisesti tahtonut, että mieheni olisi mennyt toisten naisten
luokse. Muuten ei hän ole paha, hän tekee työtä, eikä juo liian paljon,
ja kun miehellä ei ole muutakaan hupia, niin olisi se synti, että hänen
vaimonsa olisi vastaan..."
Nyt yhtyi tohtori Boutan puheesen ja teki kysymyksen rauhallisella
tavallaan:
"Ettekö te sitten tiedä, että voidaan käyttää erityisiä
varovaisuuskeinoja?"
"Mutta katsokaas, herra, se ei ole aina niin helppoa. Kun mies tulee
kotiinsa hieman iloisena ja on juonut lasin tovereinsa kanssa, niin ei
hän aina tiedä, mitä hän tekee."
Mutta tohtori rupesi nyt kuulustelemaan Moineaudin vaimoa katsomatta
ollenkaan Beauchênea. Mutta hänen pienet silmänsä kiiluivat viekkaasti,
ja selvää oli, että häntä huvitti taas ottaa esille Beauchênen puheet
liian suurta hedelmällisyyttä vastaan. Hän oli suuttuvinaan ja
nuhtelevinaan Moineaudin vaimoa hänen kymmenen lapsensa tähden --
onnettomia raukkoja, kanuunanruokaa tai prostitutsioonin uhreja -- ja
antoi hänen ymmärtää, että se oli hänen oma vikansa, että hän oli köyhä,
sillä jos tahtoo edistyä, ei saa hankkia itselleen kokonaista
lapsilaumaa. Naisparka vastasi surullisesti, että tohtorilla oli oikein,
mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan pääsevänsä ylös, Moineaud tiesi
hyvin, että hänestä ei koskaan voi tulla ministeriä, ja silloin ei sillä
ollut niin väliä, oliko yksi lapsi enemmän tai vähemmän, ja vieläpä oli
siitä apuakin, että on useampia, kun lapset tulevat niin vanhoiksi, että
voivat tehdä työtä.
Beauchêne oli ollut hiljaa ja kävellyt pitkäveteisesti edestakaisin.
Mieliala tuli hieman painostavaksi, ja Constance kiirehti uudistamaan
kysymyksensä:
"Mitä voin minä tehdä hyväksenne?"
"Herra Jumala, rouva, se on niin ikävää ... se on eräs asia, jota
Moineaud ei ole tohtinut pyytää herra Beauchêneltä. Minä ajattelin, että
tapaan teidät yksinänne ja että voin pyytää teitä puhumaan puolestamme.
Me olisimme teille niin sydämestämme kiitolliset, jos te olisitte hyvä
ja ottaisitte meidän pienen Victorimme tehtaasen."
"Mutta hänhän on vasta viidentoista", sanoi Beauchêne. "Saatte odottaa,
kunnes hän tulee kuudentoista. Laki on ankara."
"Niin on, mutta sitähän voitaisiin kiertää hieman. Siitä olisi niin hyvä
lisäansio meille."
"Ei, se on mahdotonta."
Moineaudin vaimolle tuli suuret kyyneleet silmiin. Ja Mathieu, joka oli
hyvin osaaottavasti kuunnellut, tuli hyvin liikutetuksi. Oi, noita
työnorjaparkoja, jotka tulevat myymään itsensä, ennenkuin ovat tarpeeksi
voimakkaat kestämään raatamista! Työmies, joka tahtoo valehdella ja
jonka nälkä pakoittaa nousemaan sitä lakia vastaan, joka häntä suojelee!
Kun Moineaudin vaimo oli epätoivossaan mennyt pois, jatkoi tohtori
puhettaan lasten ja naisten työstä. Kun nainen on saapa ensimäisen
lapsensa, ei hän enään voi jäädä tehtaasen; raskaudentila ja imettäminen
pakoittavat hänet jäämään kotiinsa, ell'ei hän tahdo saada itselleen
tautia, joka voi tulla tuhoavaksi sekä hänelle itselle että
pienokaiselle. Ja mitä lapsiin tulee, niin ovat ne usein verettömiä,
vieläpä viallisia puhumattakaan siitä, että heidän käyttämisensä työssä
pienellä palkalla on syynä työpalkkain alenemiseen. Sitten tuli hän
köyhyyden peloittavaisuuteen, lapsirikkauteen alempain kansanluokkain
keskuudessa, joilla ei ole mitään menetettävää eikä mitään pyrintöjä.
Eikö se ole tuo inhoittava hedelmällisyys, joka synnyttää nälkäisiä ja
kapinallisia loppumattomiin?
"Minä ymmärrän", sanoi Beauchêne lopulta kuitenkin suuttumatta ja
keskeyttämällä äkkiä kävelynsä, jonka hän uudestaan oli alkanut. "Te
tahdotte minut saada puhumaan itseäni vastaan, viekoitella minua
tunnustamaan, että hyväksyn Moineaudin seitsemän lasta ja tarvitsen
niitä, jotavastoin minä itse järkähtämättömällä päätökselläni pitää
ainoastaan yhden pojan silvon perheen välttääkseni omaisuuteni
silpomista. Ranska on yhden lapsen maa, joksi sitä nykyään kutsutaan,
eikö niin? Mutta, rakas ystäväni, tämä kysymys on niin monimutkainen ja
pääasiassa on minulla aivan oikein."
Hän tahtoi selvitellä kantaansa, löi rintaansa, vakuutti, että hän on
vapaamielinen, kansanvaltainen ja valmis vaatimaan kaikkia todellisia
parannuksia. Hän tunnusti mielellään, että lapsia pitää siittää, että
armeija tarvitsi sotamiehiä ja tehtaat työmiehiä. Mutta hän vetosi myös
ylempäin kansanluokkain velvollisuuteen olla varovaisia, hän puheli kuin
rikas mies, konservatiivi, joka istuu liikkumatta sen rikkauden päällä,
jonka hän on hankkinut.
Ja Mathieu ymmärsi vihdoin tuon raa'an totuuden: kapitaalin on pakko
hankkia olentoja, jotka vaipuvat kurjuuteen, sen täytyy tahtoen tai
tahtomattaan kiihoittaa palkkaa nauttivia kansanluokkia
hedelmällisyyteen saadakseen vakuuden siitä, että se tulee yhä saamaan
voittoja. Laki on sellainen, että aina täytyy olla liian paljon lapsia,
jotta kapitaalille olisi tarpeeksi halpaa työväkeä. Keinottelut
palkannauttijoilla riistävät sitäpaitse työltä kaiken aateluuden, ja
sitä pidetään pahimpana onnettomuutena, vaikka se todellisuudessa on
kallein kaikesta hyvästä. Sellainen on tuo kaikki tuhoava syöpä. Maissa,
joissa vallitsee valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen
eriarvoisuus, vaikuttaa kapitalistinen järjestelmä samalla kertaa
pidättäväisesti ja kiihoittavaisesti hedelmällisyyteen ja kärjistyttää
yhä enemmän omaisuuden oikeudetonta jakoa: toisella puolen ovat rikkaat,
joilla on ainoastaan yksi poika ja jotka itsepintaisesti pitävät kiinni
omaisuudestaan, mikä yhä lisääntyy; toisella puolen köyhät, joitten
säännötön hedelmällisyys yhä enemmän ja enemmän kuluttaa niitä vähiä
varoja, joita heillä on. Jos työtä kerran aletaan pitää kunniassa, jos
rikkaudet oikeudenmukaisesti jaettaisiin, niin silloin saavutettaisiin
tasapaino. Muuten on vallankumous seurauksena, ja siitä johtuu ja
pahentuu joka hetki se tyytymättömyys, ne täristykset, jotka uhkaavat
vanhoja hajoamistilassa olevia yhteiskuntia.
Mutta Beauchêne ilmaisi nyt riemuiten suurenmoista puolueettomuutta,
tunnusti väkiluvun arveluttavasti vähenevän, selitti syytkin tähän:
juoppous, militarismi, äsken syntyneitten kuolevaisuus ja paljon muita
seikkoja. Sitten ehdotteli hän parannuskeinoja, verojen alentamista,
taksoitusperusteita, joihin hän tuskin luotti itsekään, suurempaa
vapautta testamentin laadinnassa, muutoksia avioliittolainsäädännössä ja
äpärälapsille oikeutta saada elatus isältään.
Boutan keskeytti hänet vihdoin:
"Kaikki nuo keinot ovat hedelmättömiä. Tähän tarvitaan tapojen, moraalin
ja kauneuden aatteiden muuttumista! Se, että Ranskan kansa vähenee, se
riippuu siitä, että se tahtoo vähetä. Siis täytyy sen laata tahtomasta
vähetä. Mutta kuinka suuri työ siinä on! Sehän on samaa kuin loisi
uudestaan kokonaisen maailman!"
Mathieu huudahti iloisesti:
"No hyvä, silloin luomme me sen uudestaan, minä puolestani olen jo
alkanut!"
Constance hymyili pakollisesti ja vastasi nyt vihdoinkin hänen
kutsuunsa: hän tahtoisi koettaa, mutta hän pelkäsi, ett'ei hän voi tulla
sunnuntaipäivänä Janvilleen. Ennenkuin Boutan meni, taputti hän poskelle
Mauricea, joka oli nukkunut keskustelun aikana ja avasi nyt raskaat
silmäluomensa. Ja Beauchêne lopetti keskustelun leikillisesti:
"Niin, Maurice, nyt se on päätetty ... mamma lähettää huomenna hakemaan
haikaraa, ja sinä saat pienen sisaren."
Mutta poika rupesi itkemään.
"Ei, ei, minä en tahdo!"
Kylmä ja jäykkä Constance teki kiihkoisan liikkeen, sulki Mauricen
syliinsä ja suuteli häntä hiuksiin.
"Ei, ei, rakkaani! Näethän sinä, että isä laskee leikkiä. Ei koskaan, ei
koskaan, sen minä lupaan sinulle!"
Beauchêne saatti tohtoria ulos. Hän jatkoi yhä leikin laskuaan, iloisena
elämästä, tyytyväisenä itseensä ja muihin ja varmana siitä, että voi
asettaa asiansa niin, ett'eivät hänen huvituksensa ja etunsa tule
kärsimään.
"Hyvästi tohtori. Olemmehan me hyviä ystäviä? Muuten, jos tahtoo lapsen,
niin onhan aina aikaa sen hankkimiseen."
"Ei aina!" vastasi Boutan mennessään.
Sanat tulivat terävinä ja leikkaavina kuin kirveenisku. Ja äiti, joka
oli ottanut pojan syliinsä, asetti hänet lattialle ja käski mennä
leikkimään.
Tunti sen jälkeen, muutamia minuutteja yli kahdentoista, meni Mathieu,
joka oli viivähtänyt tehtaissa, noutamaan Morangea, kuten oli luvannut,
ja hän sai päähänsä oikaista naisten työhuoneen kautta. Ja täällä,
suuressa ja tyhjässä ja hiljaisessa salissa näki hän odottamattoman
näyn, joka häntä hämmästytti. Norine, joka jonkun tekosyyn nojalla oli
jäänyt viimeiseksi, lepäsi silmät puoleksi ummessa Beauchênen sylissä,
joka intohimoisesti suuteli häntä huulille. Sitten kuiskailivat he
keskenään, sopivat luultavasti kohtaamisajasta. Kun he näkivät Mathieun,
jäivät he seisomaan hämmästyneinä. Ja tämä itse kiirehti pois häpeissään
siitä salaisuudesta, jonka hän oli keksinyt.