Valkoisen miehen jalka.
Istuvi asunnossansa
joen jäisen rannikolla
mies vanha suruisna, yksin;
hapsensa lumena hohti,
tummana tulensa tuikki,
vanhus Waubewyoniinsa,
valkonahkavaippahansa
kääriyneenä kun tutisi,
kuulematta muuta, paitsi
myrskyn ryskettä salossa,
näkemättä muuta, paitsi
pahinta lumipyryä.
Riutuissa takan tulosen,
hiilten hiutuissa poroksi,
mies nuori kevein kengin
astui uksesta sisälle;
posket nuortean punervat,
silmät kuin keväiset tähdet
lempeänä loistelivat,
päässä palmikko parahin
hajuheinistä sidottu,
hymy huulilla hupaisa,
luoden hohtehen majahan,
kädessänsä kukkakimppu,
täyttäin tuoksulla tupasen.
"Ah mun armas poikaseni!"
ukko huudahti ilolla,
"oli onni silmilleni
saadessa sinua nähdä;
istu viereeni matolle!
Yhdessä nyt yöpykäämme
hiilokselle hiutuvalle,
kerro mulle matkoistasi,
seikkailuistasi sanele!
Pakisen ma puolestani
uljaimmat urostekoni!"
Kukkarosta kummanmoisen
rauhan piipun hän vetävi.
koppa sen punakivestä,
sulitettu ruokovarsi;
täytti sen pajunpurulla
sekä hiilellä sytytti,
ojentain sen vierahalle,
tuosta alkavi jutella:
"Kun ma huo'un, hengittelen,
yli maisemain puhallan,
joet kaikki jäykistyvät,
vedet muuttuvat kiveksi."
"Kun ma huo'un, kun puhallan",
nuori mies hymyten virkkoi,
"hengitän ylitse maiden,
käyvät niityt kukkasihin,
laulellen joet sulavat!"
"Kun ravistan hapsiani",
ukko synkästi saneli,
"maa tää peittyvi lumihin.
lehdet lehvistä karisten
kuolevat ja kalpenevat,
sillä, kun ma hengittelen,
katso, kaikki nuo katoovat!
Soilta, salmilta, vesistä
hanhi, haikara tulevat,
kaukomaille karkkoavat,
sillä taas kun henkäelen,
katso, kaikki ne katoovat!
Kunne käyvät askeleeni,
villit metsien elukat
pian piilevät koloihin,
maa kovovi piikiveksi!"
"Kun pudistan hapsiani",
nuorukainen naurahteli,
"saapi lämpimät satehet,
kasvit riemuiten kohoovat,
haikarat ja villihanhet
saavat soille ja vesille,
pääsky kiitävi kotihin,
punarintakerttunenkin,
sinilintunen, Owaissa
laulellen lirittelevät,
niityt alla askelteni
kaikki nuokkuvat kukista,
metsät lauluin raikahuvat,
lehdet puihin puhkeavat!"
Puhellessa yöhyt häipyi;
alueilta kaukaisilta,
Wabunin valomajoilta
lailla loistavan soturin
viitassansa, maalattuna
astui aurinko, sanoen:
"Gheezistä, minua katso,
katso suurta aurinkoa!"
Silloin vanhus vaikenevi,
ilma lämpeni hyväksi,
kodan päällä lauleskeli
punakerttu, sinilintu,
purot alkoivat lorista,
tuoksu ruohon kasvavaisen
tuulahti majan lävitse.
Segwun, nuori vieras, tuopa
tarkemmin valossa päivän
jäisen naaman nyt näkevi:
se oli Peboan, talvi!
Senpä silmistä vetoset
vallan virtana valuivat,
ruumis kuihtuvi kaveten
auringon ylentyessä,
kunnekka katosi maahan,
tyyten ilmahan hävisi.
Näki vielä nuorukainen
edessänsä lieskivellä,
kuss' oli tuikkinut tulonen,
keksipä kevätesikon,
kevätkaunokin tapasi,
Miskodeedin miellyttävän.
Niinpä vihdoin Pohjolahan
tuon tukalan, kolkon talven,
kylmän kauhean perästä
kevät saapui kukkinensa,
lehtinensä, ruohoinensa,
laulavine lintuinensa.
Purjehtipa pohjolahan
parvet suuret taivahalla,
lailla nuolten liitelivät
joutsenetkin, Mahnahbezeet
haastellen kuni inehmo;
jousenkaaren katkennehen
lailla riensivät rivissä.
Tuli toisia perästä:
Valkohanhi, Waw-be-wawa,
siivin vinkuvin vilisti
yksin, kaksin kaartelivat
Manhng elikkä lunnilintu,
Shuh-shuh-gah, sinerväkurki,
arokana, Mushkodasa.
Viidakoissa piipitteli
sinilintunen, Owaissa,
kotain huipuilla visersi
punarintakerttunenkin,
mäntymetsän siimeksessä
Omemeekin, kyyhkynenkin
kultasellensa kuhersi.
Surumieli Hiawatha
äänettä, puhumatonna
kuuli niiden kutsuäänet,
ulos uksesta käveli,
seisten katsoi taivahalle,
maata, vettä silmäeli.
Matkoilta Wabunin mailta,
etäältä idän ovilta,
aamun mailta loistavilta
ihmekulkija Iagoo,
suuri kerskuri palasi.
Ollut seikoissa sadoissa
tiesi juttuja tuhansin,
uudet kummat kertomukset.
Kovin kuunteli kyläjäs
julkeoita juttujansa,
naurain vastaten hänelle:
"Ugh! todella toisen kerran
on se taas Iagoo itse,
häll' on ihmehet isoimmat!"
-- Kertoi järven nähnehensä
Gitche Gumeeta isomman,
veden karvahan mokoman,
juomaksi sopimattoman.
Katsoi toisiinsa soturit,
naiset vilkkui vierellensä,
sanoivat hymyillen kaikki:
"Kaw! se vallan on valetta!"
"Ylitse mokoman seljän"
jatkoi hän, "kanootti lensi,
suuri, siivekäs kanootti,
avarampi männikköä,
metsän puita korkeampi."
Ukot, eukot tirskahdellen
vilkkui toisiinsa, sanoen:
"Kaw! se vallan on valetta!"
"Suusta sen," Iagoo jatkoi,
"tuli hälle tervehdykset,
sai salama, Waywassimo,
ukkonenkin, Annemeekee."
Nauroi naiset ja soturit
hienolle äänellensä:
"Kaw! mitä satuja kerrot!"
"Siinä", jatkoi hän, "vaelsi
kansoa kanootin täysi,
sotamiehiä satoja,
valkomaali kasvoissansa,
leuat peitetyt hiuksin."
Nauroi naiset ja soturit,
hälle pilkaten puhuivat
niin kuin korpit kuusikossa,
metsän vaakkuvat varikset.
"Kaw! mitä valeita kerrot,
elä luule uskovamme!"
Hiawatha ei ivannut
mutta vastasi vakaasti
joukon joutavan ivahan:
"Totta kertovi Iagoo,
kaikk' olen näyssä nähnyt:
suurisiipisen kanootin,
valkokasvoisen väestön,
tulon joukon partasuisen
purren puisen kantamana
aamunmailta loistavilta,
Wabunin valomajoilta.
Mahtava Gitche Manito,
itse luoja, Suuri Henki
heidät eellehen opasti
sanomaansa saattamahan.
Kunne kulkevat, edellä
käypi Ahmo, piikkipaarma,
herttainen hunajaseppo,
kussa maata polkenevat,
outo kukkanen kohoopi,
miehen valkeaihoisen
jalanjälki[16] kaikkialle
maasta nousevi kukassa.
Konsa käyvät vierahille,
saavat meitä katsomahan,
tervehdykset lausukaamme,
ystävinä kohdelkaamme!
Mahtava Gitche Manito
näyssä sen saneli mulle.
Myöskin näin samalla silloin
salat, vastaiset asiat
päästä päivien etäisten,
näin mä matkat lännen maille,
kansain outojen kulennan,
ahdettuin, ahertavien,
monta kieltä haastavien,
jotka tunsi rinnoissansa
sydänsykkehet samaiset,
raikui kirveensä saloissa,
kylät, kaupungit kohosi,
vierivät ylitse vetten
ukkosilmakanoottinsa.
Sitten silmäini editse
kuva kulki synkeämpi,
näky pilvinen, hämärä:
heimomme hajoitettuna,
neuvoni unohtaneena,
heikkona, eripuraisna
näin mä jättehet vähäiset
kallihista kansastani
lakaistuna lännen maille,
kurjina repalehina,
kuten pilvet myrskyn eessä,
syksyn lehdet kuihtunehet!"