Nälkä.
Oi sitä kolkkoa, kovoa,
tavatonta talvikautta,
julman suurta, synkeyttä!
Aina vain yhä syvemmin
joet hyyti, järvet jääti,
paksummalta, paksummalta.
maita kattavi kinokset,
lumi allensa anasti
metsät ympäri kyliä.
Kodasta kinostuneesta
vaivoin uurtavat uransa
kinnastettujen käsien,
lumikenkien keralla
miehet, metsälläkävijät.
Turha vainen tuokin koitos,
aivan on lopussa linnut,
kadonneet kaniinit, peurat,
metsät autiot, kamalat,
jonne uupuivat urohot,
vilu, nälkä näännytteli.
Oipa hirmuista oloa,
nälän, kuumehen tuhoa,
ihmisrinnan riudutusta,
vaimojen valittamista,
lasten tuskaa ja tuhoa!
Nälkä maatakin nujersi,
nälissänsä ilmanpiiri,
taivas tuskainen nälästä,
taivon tähdet tuijotteli
kuni karhun syövät silmät,
suden nälkäiset näkimet.
Hiawathan wigwamihin
pari vierasta tulevi,
synkät, oudot, aavemaiset,
käyden käskyttä sisähän
äänetönnä istahtivat
Minnehahan vuotehelle,
häntä kolkosti pälyen
silmin oudoin ja palavin.
Etupuolinen esitti:
"Olen Nälkä, Bukadawin!"
"Mua katso!" toinen tuumi,
"olen Kuume, Ahkosewin!"
Mielellinen Minnehaha,
heidät nähtyä värähti,
saatua sanoman kolkon
vaipui hiljaa vuotehelle,
peittäysi pakisematta
alla katseiden vapisten,
alla outojen sanojen
kuumeisna, paleltuvana.
Hiawatha raivostuen
astui metsän autiohon,
sydämessä murhe musta,
lujuus kasvoissa kivinen;
tuskan nostama hikikin
jäätyi jääksi otsallansa.
Päällä turkit ja asehet,
mukanansa saarnijousi,
nuoliviinet täysinäiset,
Minjekahwun-kintahansa
meni hän metsän autiohon,
lumikengillä käveli.
"Mahtava Gitche Manito!"
kasvot käätyt taivahalle
tulkitsi hän tuskiansa,
"anna einettä, isäni,
anna leipää lapsillesi,
ah, pelasta Minnehaha!"
Kieri kautta tyhjän metsän
sangen kauas äänen kaiku,
sointu synkeän sydämmen,
mut ei muuta vastausta
kuni kaiku kurjan huudon,
kaiku kaukaisten salojen:
"Minnehaha, Minnehaha!"
Hiawatha pitkän päivän
korvessa nyt harhaeli,
jonka polkuja kävellen
kerran päivänä kesäisnä,
ikänsä ihanimpana
toi hän kultansa kotihin
dacotain tasankomailta.
Silloin lauloi lehdon linnut,
purot naurellen kimalti,
ja tuo armas Minnehaha
virkahti värähtämättä:
"Seuraan, mieheni, sinua!"
Majassa Nokomis-muorin.
sekä vaimo-vierahien,
nälän, kuumehen keralla
rakastettunsa makasi,
Minnehaha houraeli:
"Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun,
kuulen kaukaisen kohinan,
kuulen kosken Minnehahan.
kaukaa kutsuvan minua!"
"Lapsi!" vastasi Nokomis,
"ei, se vain on öinen tuuli!"
"Katso, taattoni näkyvi!"
sanoi hän, "ovella seisten
mulle viittovi majasta
yksinään Dacotan maassa!
Ah!" hän virkkoi ja valitti,
"Paugughn palavat silmät
pimeästä muljoittavat,
tunnen hänet kolkoin kourin
pimeässä kiinni käyvän;
Hiawatha, Hiawatha!"
Ja se koito Hiawatha
keskellä avaran metsän
kaukaisessa vuoristossa,
pimeässä kuuli äänen,
kuuli kutsun Minnehahan:
"Hiawatha! Hiawatha!"
Hiipi metsien lumisten,
tiettömien aavikoiden
Hiawatha kiiruhtavi
kolkoin tuntehin kotihin,
aivan saaliitta samosi,
Nokomisin itkut kuuli:
"Wahonowin! Wahonowin!
miks' en sortunut sinuna,
miksi en kerallas kuollut?
Wahonowin! Wahonowin!"
Kohta syöksyi hän kotahan,
näkipä Nokomis-muorin
eestakaisin huojetellen
vainaata valittelevan,
Minnehaha-armahaisen
kuollehena, kylmenneenä!
Sydämensä sortuessa
päästi hän tuiman tuskanhuudon,
metsä vastahan värähti,
tähdet taivahan vapisi
kera tuskansa tukalan.
Sitten hän puhumatonna
vaipui vainaan vuotehelle,
liki jalkojen jalojen;
eipä nuo kevein kengin
viere vastahan ovelle,
saa ei konsa saattamahan.
Peitti kasvonsa käsihin,
istui pitkän viikkokauden
aivan kun tajuttomana,
äänetönnä, tietämättä
oliko päivä vai pimeä.
Vihdoin sitten Minnehaha
alle hangen haudattihin
sydämmehen synkän metsän,
ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)]
päällä parhaimmat pukimet
käärittihin kärppäturkein
valkoisien, pehmoisien
lumiliinojen sisähän.
Niinpä hänet haudattihin.
Jäljetysten neljä yötä
tulen haudalle tekivät
sielun saattotaipaleelle
asuinmaille autuaille,
siunattujen saaristohon.
Oveltansa Hiawatha
näki nuotion palavan
synkän kuusikon sylissä.
Unetonna uksen tiestä,
Minnehahan vuotehelta
vartioitsi hän valoa,
ettei sais se sammuksihin,
jäisi vainaja valotta.
Poistuneelle hän puheli:
"Jää hyvästi Minnehaha,
minun Naurava Veteni,
sydänaatokset arimmat
kerallasi kuopattihin!
Saa elä takaisin toiste
kärsimähän, raatamahan,
kussa kuume kuihduttava,
sydänjuuret nälkä syöpi!
Pian päätän tehtäväni,
pian seuraan ma sinua
Autuaitten saaristohon,
Ponemahn alustamaille,
tulevaisehen elohon!"