Hiawathan pois meno.
Rantamalla Gitche Gumeen
Suuren Selän, välkehtivän
kerran aamuna kesäisnä
seisoi wigwamin ovella
vuotteleva Hiawatha.
Tuoreutta ilma henki,
maa oli eloisa, kirkas,
ensi päivän loistehessa
lähimetsään, länttä kohti
Ahmo kulki kultaparvin
mehiläiset lauleskellen
päivän paisteessa suristen.
Yllä loisti kirkas taivas,
eessä laakea vetonen,
hyppi sampi sen sylistä
välkkyen valossa päivän,
partahalla suuret metsät
veden kalvohon kuvasti,
valot, varjot veen povessa
lepäsivät liikkumatta.
Hiawathan otsallapa
jäljet huolen häipynehet
oli kuin usva veen selältä,
sumut niittynotkelmista.
Riemun huumaavan hymyllä,
ilon hauskan huumehessa,
kuin jos aavistus sanoisi
oven aukeevan etehen,
Hiawatha nyt odotti.
Oli kouransa koholla,
kädet kohti aurinkoa,
valo sormien lomitse
lankesi olalle, päälle,
pilkutellen pään ja kaulan,
kuin tukevan tammen rungon
oksain, lehvien lomitse.
Kaukana veden selällä,
etähällä himmeänä
siinti pilkku pikkarainen
aamun alkavan sumussa,
väliin näytti veessä uivan,
väliin lentävän lähemmä.
Tuoko kuikka, Shingebiskö,
vaiko Shoda, pelikaani,
tai Shuh-shuh-gah, sinikurki,
vai Waw-be-wawa, valkohanhi
kuin vesi välähtelevä
kiiltokaulasta valuvi?
Eipä ollut hanhi, kuikka,
kurki eikä pelikaani
tuo vedessä kelluvainen,
läpi usman liukuvainen,
vaan aluspa airollinen
tuo oli, tuohinen kanootti,
nousten, laskien vedessä,
välkähdellen auringossa.
Tuossapa tuli väkeä
Wabunin valomajoilta,
aamun ääriltä etäältä,
tuli munkki mustaviitta,
vakoilija valjunaama
kera oppahan, toverin.
Jalo Hiawatha tuosta
kätensä koholle nosti,
tervetulleeksi osoitti,
mielin riemuisin odotti,
kunnes vierevä venonen
raapi rannan hietikkoa,
kunnes päämies Mustakaapu,
valjunaama, ristirinta
nousi hiekkarannikolle.
Riemumielin Hiawatha
heille ääneensä saneli:
"Kaunis on päivän kultakehrä[17]
kun te kaukovierahamme
käytte meitä katsomahan!
Rauhoin teitä vuottoilimme,
auki on ovemme teille,
käykää kaikkihin koteihin;
vilpittömän ystävyyden
teille täällä tarjoamme!
Niin ei konsa maa kukoista,
ihanammin päivä paista,
kun nyt, meitä katsomahan
kaukomailta tultuanne:
kons' ei tyynemmät vetemme,
selvemmät salakareista;
kanoottinne kulkeissansa
kaikki selvitti karikot;
ei tuoksu tupakan konsa
liene ollut mieluisampi,
maissimaamme kukkeampi,
kun tänä päivänä pyhäisnä,
herttaisena huomenena,
vieraisille kun tulitte!"
Vastasipa Mustakaapu,
outo päällikkö puheli
muukalaisen murtehella,
aivan oudoilla sanoilla:
"Rauha olkohon sinulle
Hiawatha, kansoinesi,
rukouksen runsas rauha,
anteheksiannon rauha,
rauha Kristuksen, Marian!"
Kohtelias Hiawatha
vierahat vei wigwamiinsa,
saattoi heidät istumahan
kärpän, piisonin nahoille.
Vanha huolekas Nokomis
puukupilla ruoat kantoi,
toipa vettä tuokkosella,
calumetin, rauhanpiipun
täytti ja sytytti heille.
Kylän kaikki vanhat miehet,
kaikki urhot ja soturit,
profeetatkin, Jossakeedit,
kaikki taikojat, Wabenot,
Medat myöskin, lääkemiehet
tuli tervehdyssanomin:
"Hyvin veljet, tultuanne
kaukaa meitä katsomahan!"
Piirissä he piippuinensa
istuivat oven lähellä
vuottain hiljaa vierahia
nähdäksensä, kuullaksensa,
kunnes päämies, Mustakaapu,
valkonaama, wigwamista
tuli tervehdyssanomin,
muukalaisen murtehella
puhui outoja sanoja.
Ukot tuumi: "hyvin veljet,
kun tulitte kaukomailta
meitä täällä katsomahan!"
Sitten päällikkö puheli,
Mustakaapu kertoeli
tulentansa tarkoituksen,
kertoi Neitsyt Mariasta,
pojastaan, Vapahtajasta,
miten hän muinoin kaukomaalla
eli ihmisten keralla,
paastosi, rukoili, toimi;
kuinka kirotut juutalaiset
kiduttivat, pilkkasivat,
ristinpuussa surmasivat;
kuinka nousi haudastansa,
oli oppilapsinensa,
viimein nousi taivahasen.
Tuohon päälliköt sanoivat:
"Kuulimme sanasi kummat,
kaikki taitavat tarinat;
niitä hetken harkitsemme.
Hyvä on, oi veljyemme,
kun kävitte kaukomailta
tänne meitä katsomahan!"
Sitten poistui päällysmiehet
kotihinsa kertomahan
naisille ja nuorisolle
kaikki vierahan tarinat,
lähetin Elämän Herran
Wabunin valomajoilta.
Tukalalta ilma tuntui,
kummalta kesäinen ilta,
kaikki metsä untelona
kodan kuuman ympärillä,
veden ranta raukeana
alla metsikön lipatti,
kirakasti Pah-puk-keena,
sirkka, pellolla siritti.
Hiawathan vierahatpa
kesän kuumasta väsyen
makasivat wigwamissa.
Illan viileys, hämärä
lankesi levollisesti
yli seudun ja sumujen,
pitkät auringon sätehet
pitkin maata, metsikköä
pitkin piikein puhkoellen
loukot, rotkot retkeilivät
Yhä vierahat viruivat
hiljaisessa wigwamissa
varista väsähtäneenä.
Ylitse sumuisen seudun
illan viileys valahti,
päivän painuvan sätehet
pistelivät peitsiänsä
metsän varjoisen lävitse,
sorkkivat joka solukan,
tuohoen tureikot, rotkot:
hiljaisessa wigwamissa
vielä vierahat viruivat.
Nousi sitten Hiawatha,
heittäen hyvästiänsä
kuiskutti Nokomisille
vieraita herättämättä:
"Minä lähden, oi Nokomis,
matkalle mitattomalle,
päivänlaskunportahille,
kotituuleni tuville,
vaan jätänpä jälkeheni
vierahat nuo wigwamiini,
huostaasi hyvä Nokomis.
Pidä nyt visusti vaari
että on elinvapaus,
ruoka, juoma puuttumaton
heillä mennehen majassa."
Sitten kulki hän kylähän,
jossa heittäen hyvästit
sotureille nyt saneli,
nuorisoa neuvoskeli:
"Oi on kansani, menenpä
matkalle mitattomalle;
kuut monet, lukuisat talvet
vielä vierevät ohitse,
konsa teitä katsomahan
taasen saapunen takaisin.
Vaan jätänpä jälkeheni
viisahat nuo vierahani,
kuulkaa viisahat sanansa,
tarinoimansa totuudet!
Itse on Elämän Herra
heidät tänne toimittanut
aamun ja valojen mailta."
Hiawatha rannikolla
seisovi; erotessansa
kääntyi, kättä heilahutti,
tuosta tuohisen venonsa
laski valkolainehille
rannalta, somerikolta,
kuiski, purrelle puheli:
"Lähde länttä, länttä kohti!"
Vauhdilla veno vaelsi;
aurinko aletessansa
pilviä punasi, poltti
kuten liekit aavikkoa,
jälen jätti järven päälle,
väylän loistavan vetehen,
jota kuin jokea pitkin
Hiawatha länttä kohti
purjehti punaista tietä
pursin purppurautuhun,
häipyen hymyhyn illan.
Katsoi kansa rannikolta
urohon etenemistä,
nähden purren purjehtivan
vierren, keinuen, kohoten,
kulkien kuin uusi kuuhut,
kunnes näytti nousevaksi,
kultausvihin upoten,
kaukaisuutehen kadoten.
"Hyvästi!" sanoivat kaikki,
"Hiawatha, jää hyvästi,
jää hyvästi ainiaaksi!"
Metsät tummat tuumasivat,
salot heltyen saneli:
"Jää hyvästi, Hiawatha!"
Rannan aallot ankeasti
soittivat somerikolla:
"Jää hyvästi, Hiawatha!"
Sinikurki suolla soitti,
säisti kaipauksin sävelin:
"Jää hyvästi, Hiawatha!"
Siten läksi Hiawatha,
rakastettu Hiawatha
kultaruskon hohtehessa,
illan purppurasumussa
alueille kotituulen,
luodetuulen, Keewaydinin,
autuaitten saaristohon,
Ponemahn alustamaille,
tulevaisehen elohon.
Muistutuksia.
[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn
intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V.
Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta
tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]
Hiawathan Laulu. -- Tämä intiaani Edda -- jos sitä siksi saan
nimittää -- perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen
sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka
lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä
ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän
tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo,
Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä
seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja
hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian
Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia,
Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi
toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.
Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia
intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista
ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin
suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan
unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.
Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla
Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.
[1] _Tawasenthan_ notkelmassa, -- Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's
Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.
[2] _Tuolla Prairievuoristossa_, -- mr. Catkin, kirjassaan Letters
and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North
American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän
selostuksen _Coteau des Prairies'ta_ ja Punaisen piippukiven
louhimosta. Hän sanoo:
"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun
salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan
savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen
sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan
ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa
henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut
hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin
hurjuutta.
"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen
ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen
seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman
piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja
itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista,
-- että se oli heidän vertaan, -- että heidän piti käyttää sitä
rauhanpiipuikseen, -- että se kuului heille kaikille ja että
sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella.
Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja
koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi
suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret)
kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä
tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten
pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän
kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."
[3] "Kuulehan, katala karhu,
peto pelkuri peräti,"
Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian
Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän
puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän
sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli
tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän
hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin.
Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani."
-- "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p.
240.
[4] _Elä karju, karhu, viepi!_ -- Heckewerlder, eräässä kirjeessä,
joka on painettu Transactions of the American Philosophical Society,
Voi. IV. p. 260, puhuu tästä tarusta Mohikanien ja Delawarein seassa
yleisenä.
"Heidän kertomuksensa kulkee näin", hän sanoo. "Kaikista tässä maassa
ennen olleista eläimistä tämä oli hirvittävin; että se oli paljon
suurempi suurinta tavallista karhua ja erinomaisen pitkäruumiinen;
ylt'yleensä (paitsi pientä valkoista karvatupsua seljässä) aivan
paljas...
"Tämä eläin oli usein keskustelun aiheena intiaaneilla erittäinkin
metsästysmatkoilla ollessa. Minä olen myöskin kuullut heidän sanovan
lapsilleen: 'Hiljaa! Alaston karhu kuule sinut, tulee päällesi ja
syöpi sinut'."
[5] _Missä kosket Minnehahan_ -- Fort Snelling'in seudut ovat
kauniista maisemista rikkaat. St. Anthonyn putoukset ovat tuttuja
matkustajille ja intiaani-kuvauksien lukijoille. Näiden putousten
ja linnoitusten välillä on Pieni putous, 40 jlk. (12 m.) korkea
eräässä Missisippiin laskevassa virrassa. Intiaanit nimittävät sitä
Minehah-hah, s.o. "Nauravat vedet". -- Mrs Eastman "Dacotah, or
Legend of the Sioux", Introduction, p. u.
[6] -- _hiekan särkiksi hivutti_, -- Kuvaus Grand Sablésta eli
Ylöjärven suurista hietasärkistä ja Foster ja Whitneyn Report on the
Geology of the Lake Superior Land District, Part II. p. 131.
"Grand Sablén maisemat ovat tuskin vähemmän mieltäkiinnittävämmät
kuin Kuvakallioiden (Pictured Rocks). Retkeilijä astuu äkisti
kovettuneelta hietarannalta löysään hietikkoon ja vaikka edellisessä
paikassa kalliot ovat vähemmän jyrkät, ovat ne sitä korkeammat.
Hän näkee edessään pitkän rantaviivan, muistuttaen suunnatonta
hietasärkkää, yli sata viisikymmentä jalkaa (45 m.) korkea ilman
jälkeäkään kasvullisuudesta. Harjalle noustessa huomataan pyöreitä
kumpuja tuulen puhaltamaa hietaa ja väliin puuryhmä, seisoen kuin
kosteikko erämaassa."
[7] _Onaway! Oi rakkahani_ -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
Littells' Living Age'ssa, Vol. XXV, p. 45
[8] -- _vaiko joutsen joikuvainen_, -- Tämä omituinen taru
Punajoutsenesta löytyy Schoolcraft'in Algic Researches, Vol. II, p.
9. Kolme veljestä oli metsällä veikaten kuka toisi kotiin ensiksi
saaliin.
"He eivät saaneet ampua muuta otusta", niin satu kertoo, "kuin
mitä heidän kunkin oli tapana tappaa. He läksivät eri suunnille.
Odjibwa, nuorin, ei ollut kulkenut kauas ennenkuin hän näki karhun,
eläimen, jota hänellä ei ollut lupa sopimuksen mukaan tappaa. Hän
seurasi sitä läheltä ja ajoi nuolen sen lävitse joka sen kaatoi.
Vaikka vasten vetoa hän alkoi sitä nylkemään, kun yhtäkkiä ilma
värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Hän hieroi silmiään, luullen
mahdollisesti näkönsä pettävän, mutta ilman seurauksia, sillä
punainen kajastus pysyi. Lopulta hän kuuli outoa ääntä kauempaa,
Ensin se kuulosti ihmisääneltä, mutta vähän matkaa ääntä kohti
mentyään hän saapui järven rantaan ja pian huomasi etsittävänsä.
Etempänä järvellä ui mitä ihanin Punajoutsen, jonka höyhenpuku
välkkyi auringossa ja joka silloin tällöin päästi samallaisen äänen
minkä hän ensin oli kuullut. Hän oli pitkän jousenkantaman päässä
ja vetäen jänteen aivan korvansa viereen tähtäsi tarkkaan ja ampui.
Nuoli ei sattunut; ja hän ampui, ja ampui kunnes hänen viinensä
tuli tyhjäksi. Joutsen yhä uiskenteli ympärinsä, ojentaen pitkää
kaulaansa ja kastellen nokkaansa veteen aivan välittämättä sitä
kohti ammutuista nuolista. Odjibwa juoksi kotiin, ottaen omansa ja
veljensä nuolet ja ampui ne kaikki. Sitten hän seisoi ja katsoi
kaunista lintu. Seisoessaan hän muisti veljensä sanoneen, että heidän
isävainaansa taika-pussissa oli 3 lumottua nuolta. Heti hän läksi
hänen joutsenen tappamishaluunsa tukahduttaen kaikki epäröimiset.
Minä muuna aikana hyvänsä hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä
isänsä taika-pussin avaamista; mutta nyt hän kiireesti sieppasi
ne kolme nuolta ja juoksi takaisin, jättäen pussin muun sisällön
hajalleen majaan. Joutsen oli yhä siellä. Hän ampui ensimäisen
nuolen hyvin tarkasti ja osasi hyvin lähelle. Toinen sattui vielä
lähemmäksi. Ottaessaan kolmannen nuolen hän tunsi käsivartensa
vankemmaksi ja jännittäen jousensa voimakkaasti näki nuolensa
lävistävän joutsenen kaulan vähän yläpuolelta rinnan. Sentään se
ei estänyt lintu lentämästä pois, jonka se kumminkin teki alussa
hitaasti, räpyttäen siivillään ja nousten vähitellen ilmaan ja sitten
lentäen pois auringon laskua kohti."
[9] _Aattelenpa armastani_, -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
"Oneotossa".
[10] -- _salat laula Mondaminin_, -- Intiaanit pitävät
maissia suuressa arvossa. "He kunnioittavat sitä niin tärkeänä
ja jumalallisena jyvänä", sanoo Schoolcraft, "että heidän
sadunkertojansa keksi monia juttuja, joissa tämä aihe oli
symbolisoituna Suuren Hengen erikoislahjaksi. Odjibwa --
Algonquin'eilla, jotka nimittävät sitä Mon-da'-min, s.o. hengen-jyvä
l. hengen marja, on sievä senlaatuinen satu, jossa täysikasvuinen
maissi-kasvi esitetään taivaasta laskevaksi kauniin nuorukaisen
muotoisena vastaukseksi erään nuoren miehen rukouksiin miehuuden
ikään pääsemispaastonsa ajalla.
"On hyvin tunnettua, että maissin kylvö jo korjuu ainakin vielä
hajallaan asuvien heimojen kesken jätetään tykkänään naisille ja
lapsille ja muutamille yli-ikäisille vanhuksille. Ei ole yleisesti
tiettyä kenties, että tämä työ ei ole pakollista, ja naiset omaavat
sen vapaehtoisesti oikeuden mukaisena vastatyönä, heidän mielestään,
toisen sukupuolen raskaaseen ja keskeytymättömään työhön yhteiseksi
hyväksi toimittaessaan lihaa ja pukunahkoja metsästyksen kautta, sekä
puollustaessaan kyliensä vihollisia vastaan ja pitäen tunkeilijat
poissa alueiltaan. Hyvä intiaani-emäntä käsittää tämän osaksi
erikoisoikeuksistaan ja pitää kunnianaan omata maissivaraston,
voidakseen osoittaa vierasvaraisuuttaan, eli asianmukaisesti
tuottaakseen kunniaa miehensä vieraanvaraisuudelle -- vieraita
kestittäessä." -- Oneoto, p. 82.
[11] _Siten vainiot vaotut_ --
"Erikoinen todistus molemmissa sukupuolissa löytyvästä
uskosta, naisen askelten salaperäisestä vaikutuksesta kasvi- ja
hyönteiskuntaan on vanhanaikuinen tapa, josta minulle kerrottiin,
koskeva maissin kylvöä. Metsämiehen vaimon tapana oli, maissin
kylvettyä, valita seuraava pimeä tai pilvinen ilta tehdäkseen salaa
kierroksen, saus habillement, pellon ympäri. Sitä varten hän pujahti
ulos majasta iltasella huomaamatta johonkin syrjäiseen piilopaikkaan,
jossa hän riisuutui täydellisesti. Sitten ottaen matchecota'nsa
[jonkunlainen väljä nahkoista tehty päällysvaate. Suom. muist.] eli
tärkeimmän vaatetuskappaleensa toiseen käteensä hän veti sitä ympäri
pellon. Tämän arveltiin takaavan runsaan sadon ja estäen hyönteisten
ja matojen hyökkäykset viljan kimppuun. Luultiin etteivät ne voisi
madella yli lumotun kehän." -- Oneoto, p. 83.
[12] -- _niininyörillä niteli_ --
"Nämä nauhat", sanoo mr. Tanner, "valmistetaan jalavan kuorista
kiehuttamalla ja sitten upottamalla ne kylmään veteen...
Sotajoukkojen johtaja tavallisesti kantaa useita vyötäisilleen
kiinnitettynä ja jos taistelun kestäessä joku hänen nuorista
miehistään ottaa vangin on hänen velvollisuutensa tuoda hänet heti
päällikölle sidottavaksi ja jälkimäinen on vastuunalainen hänen
säilymisestään." -- Narrative of captivity and adventures, p. 412.
[13] "Wagemin, sä maissin viejä,
Paimosaid, sä piilorosvo!"
"Jos nuori nainen maissia kuoriessa löytää punaisen tähkän,
ennustaa se urhoollista ihailijaa ja pidetään sitä sopivana lahjana
annettavaksi nuorelle soturille. Mutta jos tähkä on käyrä ja
suippukärkinen, olipa minkä värinen hyvänsä, koko piiri purskahtaa
nauramaan huutaen: 'wa-ge-min'. Se merkitsee varasta maissipellossa.
Sen oletetaan näyttävän ukolta, joka kumartuu mennessään peltoon.
Praxiteleen taltan luoma luonnos ei voisi elävämmin tuoda tämän
iloisen joukon mieleen heidän mieluisen mondamin'insa rosvoojan
kuvaa...
"Sanan mukainen tämän sanan merkitys on pala, kappale (mass) tai
käyristynyt maissin tähkä; mutta siten nimitetty tähkä on sovinnainen
pikkuisen ukon tyyppi, joka on varastamassa tähkiä maissipellossa.
Se on tällä tavalla kuin yksinäinen sana näissä oudoissa kielissä
tulee monen mielteen hedelmälliseksi äidiksi. Ja me saatamme täten
käsittää, miten sana wagein yksinään kykenee herättämään hauskuutta
kuorijakehässä.
"Tämä sana on otettu pohjois-algonquin-heimojen viljalaulun pohjaksi.
Se on yhdistetty paimosaid fraasin kanssa, joka on intiaanin
substantiivin permutatiivi muoto, tehty verbistä 'pim-o-sa', kävellä.
Sen sananmukainen merkitys on se joka kävelee eli kävelijä; mutta
ne mietteet jotka se tuo esiin ovat 'se joka käy yöllä maissia
varastamaan.' Se tarjoo täten eräänlaatuisen parallelismin edellä
mainitulle sanalle." -- Oneoto, p. 245.
[14] -- _kuppi-, nappulapelissä_, --
Tämä kuppipeli on pääasiallinen uhkapeli pohjoisten intiaani-heimojen
keskuudessa. Mr. Schoolcraft antaa siitä seikkaperäisen selostuksen
Oneoto'ssa, siv. 85. "Tämä peli", hän sanoo, "on hyvin viettelevää
joistakin intiaaneista. He pelaavat koristuksensa, aseensa,
vaatteensa, veneensä, hevosensa, sanalla sanoen kaikki mitä he
omistavat; tiedetäänpä asettavan panokseksi vaimonsa ja lapsensa,
vieläpä uhraavat oman vapautensa. Sellaisista mielettömistä
panoksista minä en ole nähnyt esimerkkejä, enkä minä luule pelin
itsensä olevan yleisesti käytännössä. Se rajoittuu enimmäkseen
visseihin henkilöihin, jotka vastaavat pelurien luokkaa
intiaani-yhteiskunnassa, -- miehiin, joita ei tunneta metsästäjinä
eikä sotilaina, eikä perheensä toimeentulosta vakituisesti
huoltapitävinä. Näiden joukossa on henkilöitä, jotka kantavat nimeä
Yenadizzewug, se on vetelehtijöitä, sällejä, kerskuri, keikari. Se
tuskin voidaan luokitella niihin tavallisiin huvileikkeihin, joiden
kautta taitoa ja kätevyyttä saavutetaan. Minä olen yleensä huomannut
päälliköiden ja vakavampien miesten, jotka kehoittavat nuorukaisia
palloleikkeihin, ja varmasti ovat aina läsnä tavanmukaisissa kisoissa
katselijoina, suosijoina ja kiittäjinä, puhuvan halveksuvasti
tästä uhkapelistä. Silti ei voida kieltää, että jotkut päälliköt,
huomattuja lännen sodissa ja metsästys-ajoissa, ovat antauneet sen
viettelevän voiman alle."
Katso myöskin hänen "History, Condition, and Prospects of the Indian
Tribes", Part II, p. 72.
[15] -- hiekkakiviniemekkeillä
tuli Kuvakallioille --
Lukija löytää pitkän kuvauksen Kuvakallioista Poster ja Whitney'n
Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II,
p. 124. Siitä teen seuraavan otteen:
"Kuvakalliot voidaan määritellä ylimalkaisesti
hietakivikallio-sarjoiksi pitkin Ylöjärven rantaa viiden mailin
matkan nousten useimmissa kohden pystysuoraan vedestä, ilman
minkäänlaista rannikkoa sen alla, ylös vaihdellen 50 aina liki 200
jalan korkeuteen. Jos ne olisivat yksinkertaisesti kallio-jono,
ne tuskin olisivat korkeutensa tai pituutensa nojalla laskettavat
suurten luonnon omituisuuksien joukkoon, vaikkakin sellainen
kokoelma kalliokerroksia, suuren järven laineiden huuhtomina, ei
olisi missään tapauksessa vailla suuremmoisuutta. Matkailijalle,
joka laskee heikossa kanootissaan niiden juurella, ne olisivat
aina kauhun esineenä: hyökyjen kimmahdus, kallioiden piirittämä
ranta, joka ei suo mailimääriin turvapaikkaa, uhkaava taivas,
kiihtyvä tuuli, kaikki nämät herättävät hänen levottomuuttaan ja
kiihottaisivat häntä melomaan voimakkaasti kunnes pelättävä seinä
olisi sivuutettu. Mutta Kuvakallioissa on kaksi piirrettä, jotka
antavat maisemalle ihmeellisen ja melkein ainoalaatuisen luonteen.
Nämät ovat, ensiksikin se outo muoto, jommoiseksi järven vaikutus on
kalliot kuluttanut ja kovertanut vuosisatoja meren kaltaista hyökyään
niiden juurta vastaan heitellen; ja toiseksi se yhtä omituinen tapa
jolla suuret alat kallion pintaa on värjäytynyt kirkkaimman värisillä
juovilla.
"Tästä jälkimäisestä piirteestä on näiden kallioiden amerikalaiselle
matkustajalle tunnettu nimi johdettu, jota vastoin ranskalaisten
purjehtijain antama nimitys 'Les Portails' johtuu ensimainitusta ja
paljon enemmän silmäänpistävästä omituisuudesta.
"Nimitys Kuvakalliot (Pictured Rocks) on ollut käytännössä pitkän
aikaa; koska se ensin annettiin me emme ole saaneet selville. Näyttää
siltä kuin ensimäisiin matkustajiin vaikutti enempi tuo outo ja
silmiinpistävä värien jakautuminen kallioiden pinnalla, kuin se
muotojen kummastuttava moninaisuus, joihin ne olivat kulutetut...
"Meidän soutajillamme oli monta tarinaa kerrottavana Menni-bojou'n
kujeista näissä luolissa, ja kyselyjemme vastaukseksi näyttivät
laativan loppumattomia loruja tämän intiaani-jumalan teoista."
[16] Haavalehti, Plantago major, joka on seurannut europalaista
Amerikassa kaikkialla, saaden intiaaneilta nimen: valkeaihoisen
miehen jalan jälki. Suom. muist.
[17] _Kaunis on päivän kultakehrä_, --
Tällä tavalla, ja samanlaisilla tervehdyksillä ottivat illinois't
vastaan Isä Marquett'en. Kts. hänen Voyages et Decouvertes, V osa.