Aaveet.
Eipä konsa korppikotka
saavu saaliille salossa,
kaatuneelle piisonille,
ettei tuota toinen keksi
taivahalta tarkatessa,
syöksy seuraten perästä,
kohta kolmas toista nouda
avaruuden aukeoilla;
ensin pilkku pilven päällä,
lähetessään lintuparvi
pilvenä pimentävänä.
Yksin ei vahingot ennä,
vaan ne vaanien tulevat
toinen toisensa jälestä,
ensin yksi, sitten toinen,
tullen jatkuissa tukulta
uhrin uupuvan ylitse;
ensin varjo, sitten murhe,
tuska tappava lopulta.
Taas ylitse kolkon pohjan
mahtava Peboan, talvi,
henkien ylitse vetten
kaikki jäädytti koviksi.
Lumi hapsista pölisi,
peitti kentät valkosiksi,
aavat aukeat tasoitti,
kuni luoja kuurullansa
ois' ne sormin suoritellut.
Kyttä kautta laajan metsän
lumikengillä kuleksi;
kylän naiset askaroivat,
maissia murentelivat,
peurannahkat peittosivat;
miehet palloa pelasi,
lumikenkätanssiansa
jäätiköllä pyörelivät.
Kerran, päivyen pimeten,
Naurava Vesi majassa
Nokomisin kanssa vuotti
Hiawathan askeleita,
miehen metsästä tuloa.
Lieden loimu kasvoillansa
heiasti punasin viiruin,
Nokomisin silmä loisti
kuni kuutamo vetinen,
välkkyi silmä Minnehahan
kuni aurinko vetehen.
Takanansa kyyröttivät
varjot wigwamin sopessa,
savu kieri renkahissa
liidellen läpi lakeisen.
Oviverho verkallensa
ulkoa kohotettihin,
hehkui hetkisen tulonen,
savu häälyi hetken verran,
jolloin kaksi naisenpuolta
kävi kutsutta sisälle,
hiljaa, ilman huomiota,
ilman tervehdys-sanoja
majan nurkkahan menivät.
Näkö, verhot näytti, että
ovat vieraita kylästä,
istuksivat kalpeoina
surumielin, hiljaisina,
kera varjojen vapisten.
Oliko huuhkajan humina,
Koko-koho metsikössä?
lauloiko lakeisen suulla
tuuli, tunkien sisälle?
Varmasti selosti ääni:
"Vainajat ne, vaatteissansa,
aaveet, on asukkaitanne,
Ponemahn alusväkeä
tulevan elämän maasta!"
Sai kotihin Hiawatha,
metsäretkeltä palasi,
lumikuura kutreillansa,
punapeura olkapäillä;
Minnehahan jalkoihinpa
heitti peuran hengettömän.
Kaunihimpi, uljahampi
mies nyt mielestä hänellä,
kuni tullessa kosihin
muinoisin majalle taaton,
peuran hälle kun pudotti
toivehittensa tueksi.
Kohta keksi Hiawatha
vierailut värisemässä,
oudosteli itseksensä
Minnehahan vierahia;
ei hän liikoja udellut,
lausui tervetullehiksi.
Illallisen laitettua,
peuran pantua paloiksi
verettömät vierahatpa
hypähtivät varjostansa,
söivät parhaimmat palaset,
valtasivat valkorasvat,
jotk' oli siirretty sivulle
Nauravan Veden varalle,
Hiawathan vaimon syödä.
Kysymättä, kiittämättä
ahmivat palat parahat,
taas takaisin pyörähtivät,
sopen varjohon vajuivat.
Puhu eipä Hiawatha,
tee ei liikettä Nokomis,
moitiskele Minnehaha,
pienin piirre ei paheksu;
Minnehaha kuiski vainen:
"Kyll' on raukat nälkäisiä!
Tehkööt tahtonsa mukahan,
syököhöt ravinnoksensa!"
Moni päivä nousi, laski,
valon yöhyet karisti
kuni kuusi huutehensa
pimennossa oksiensa.
Istui päivät liikkumatta
oudot vierahat majassa,
mutta öillä, myrskysäillä
taikka tähtien valossa
aina metsähän menivät
polttopuita noutamahan,
aina äänettä, suruisna.
Konsa vainen Hiawatha
tuli metsästä, kalasta,
kun oli valmis illallinen,
ruoka kullekin jaettu,
naiset kalpeat kavahti
kodan synkästä sopesta,
ahmivat palat parahat,
Minnehahan mieliruuat,
moittehitta pois menivät
taaskin varjohon takaisin.
Moittinut ei Hiawatha
katsehella karsahalla,
sanoilla, sadattelulla,
ei konsa Nokomis-muori
tehnyt ynseetä elettä,
eikä heille Minnehaha
tympeillyt pahoista töistä.
Kärsivät ne äänetönnä,
ettei oudon oikeudet,
onni ilmanantamisen
kautta katsehen vähene,
säry syytöksen sanalla.
Keksi kerran keskiyöllä
Hiawathan valpas silmä
kodan vienossa valossa,
kekäleiden hiiltyväisten
liekin yhä riutuessa,
kuuli pitkät huokaukset,
monet nyyhkehet suruiset.
Ylös nousi vuotehelta,
päältä vuodan pitkävillan,
siirsi peurannahkaverhot,
haamut kalpeat havaitsi
lavoillansa yösydännä
istumassa, itkemässä.
Virkkoipa hän vierahille:
"Miks on syömmenne suruiset,
yönne nyyhkitte yhäti?
Oisikko Nokomis-vanhus
taikka Minnehaha joskus
pahoin vieraita pitänyt,
teitä loukannut jotenkin!"
Heti haamut lakkasivat
itkusta, valituksesta,
äänin leppoisin puhuivat:
"Haudan haamuja olemme,
ennen kanssanne elimme,
mailta Chibiabosinpa
saavuimme varoittajiksi,
koittamiksenne kävimme.
Kun vieri surujen viestit,
elävien tuskanhuudot
autuaitten saaristohon,
tahtoen takaisin sieltä
kuollehia ystäviä,
saattaen murehet meille
turhilla valituksilla,
siks' sua saimme koittamahan.
Hylyt, oudot täällä oomme,
teille taakkana pahana,
eipä meille, kuollehille
elossa sijoa olle.
Mieti tuota, Hiawatha,
puhu kaiken kansan kuullen,
etteivät valita vasta
täältä pois jo muuttaneita,
saata sieluja suruhan
Autuaitten saaristossa.
Älkää haudoille varatko
kantamuksia kovia,
wampumia, turkiksia,
paljo kuppia, patoja,
että henget herpouvat
tavattoman taakan alla;
ei kuin hiukkasen evästä,
tulta tiellensä valoksi!
Täält' on neljän päivän matka
aaveitten asuinsioille,
neljä yötä yksinäistä,
neljästi tulen tekoa.
Perätysten neljä yötä
tehkää haudoille tulia,
ettei haamu matkallansa
vall' ois lämpöä, valoa.
Hyvästi nyt Hiawatha!
Kovan koitoksen panimme
kärsivällisyydellenne,
hävyttömän julkeata
oli kaikki käytöksemme;
ylenpä ylevä, suuri,
jaloluontoinen olitkin.
Pidä vastakin varasi
kovemmassakin kokeessa!"
Puhelujen päättyessä
kodan peittävi pimeys.
Hiawatha hiukan kuuli
vaatteiden kahisemista,
verhon siirtyvän ovella
näkymättömin kätösin,
tunsi kylmän ulkoilman,
valon himmeän ovesta;
vierahat vaeltavaiset,
Manan herran matkamiehet,
oudot aavehet hävisi.