Kwasindin kuolema.
Kauas, laajalle levisi
Kwasindin nimi ja maine,
ei kyennyt kilpomahan
kenkään Kwasindin keralla.
Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet,
keijut, kääpiöt katalat
vastahansa juonitteli.
Tuumivat he: "mies mokoma,
vihattava Kwasind-lurjus
jos yhä tihut tekevi,
rikki kaikki koskemansa
mullin mallin murskoavi,
meillekin tuhot tulevi;
ken meistä välittänevi?
Hänpä meidät talloavi
tai vetehen viskoavi
ruuaksi ruman olennon,
Nee-ba-naw-baigin paloiksi,
Vetehisen eineheksi."
Pian laati pienten heimo
liiton vasten Kwasindia,
aikoen mokoman miehen,
vastustajan vaarallisen
surman suuhun suoritella.
Voima suuri Kwasindilla
oli päähän piiloitettu,
päässä hällä heikoin paikka,
sepä vain aseelle altis,
muutoin mies ois murtumaton.
asehin satuttamaton.
Tuo oli turma ainokainen
joka uhkasi urosta;
käpy kuusen kukkalatvan,
männyn heiluvan hedelmä.
Tuo oli tuhonsa juuri,
surmansaattaja salainen,
jonka tiesi vainolaiset,
pienet ihmiset älysi,
taisivat tapantakeinon.
Havupuita he hakivat
Taquamenawn metsiköstä,
kooten kuusista käpyjä
veivät ne veden lähelle,
rantakallion kärelle,
kussa kalliot punaiset
veden vierelle kohosi;
siellä kääpiöt katalat
Kwasindia vuottelivat.
Kerran iltana kesäisnä,
päivän kuuman päättyessä,
veden tyynen välkkyessä,
seistessä unisen varjon,
perhot paisteessa kimalti,
hyöri hyönteiset vedessä,
siinä luistellen, suristen
ininänsä ilman täytti,
sotahuuto kauas kuului.
Vahva miespä, Kwasind, kulki
kanootilla tuohisella
pitkin Taquamenaw-virtaa,
lelluen levollisesti
ilmassa unettavassa,
lämpimän lamauttamana.
Oksista vetosen yltä,
koivupuiden urpuloista,
Unenhenki heitältäysi,
hyppäsi Nepahwin-tonttu
kera joukon ilmamaisen,
käskyläistensä salaisten,
liki päätä liekaeli
kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she,
sukkela sudenkorento.
Kuului kumu korvihinsa
kuten loiske lainehien,
kosken kaukaisen kohina,
taikka hongikon humina.
Tunsi tuosta otsallansa
iskut ilman keijukaisten,
annit uniarmeijojen,
Unenhengen hengityksen
hienosti hiveleväksi.
Heidän ensi iskustansa
miestä tuntui raukaisevan,
tuosta toisen saatuansa
mela liikkeettä lepäsi,
kolmannella silmissänsä
pyöri maailma, pimeni --
Kwasind vaipui jo unehen.
Lellui hän alas jokea
kuni istuva sokea,
Taquamenawta menevi
rantakoivujen alatse,
alle metsäniemekkeiden,
kääpiöiden, Puk-Wudjien
sotaleirien lähellä.
Sielläpä he vuottelivat
kävyillä varustettuina,
jotka heti heitältivät,
pahoin päähän paiskasivat.
"Kuolo, surma Kwasindille!"
sotahuutonsa hurisi.
Kwasind vierähti vetehen,
suistui saukkona jokehen,
Kanootti kumohon mennen,
tuohipursi tuul'ajona
ajelehtivi joella.
Niin sai Kwasind vainajaksi,
mutta muisto vahvan miehen
pysyi kauan kansan kesken.
Milloin myrsky talvisäinen
läpi metsien melusi,
oksat huojuen rutisi,
kappaleiksi katkieli,
huudettihin: "Kas kun Kwasind
polttopuitansa kokoopi!"