Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.
Hirmustuipa Hiawatha,
kun hän, tultua kotihin,
keksivi kylänsä kesken
häiriön ja hämmennyksen
Pau-Puk-Keewisin piloista,
kehnon konnan koiruudesta.
Kovin hän tulistui tuosta,
väänti päätä, murti suuta,
syyti synkkiä sanoja,
ampui uhkan ankarimman:
"Minä kärvennän kirotun,
Pau-Puk-Keewisin kuristan,
pieni on maailma hänelle
eessä vierevän vihani,
päätyy pitkäkin pakonsa
kostoni kurottaessa!"
Heti läksi Hiawatha
metsämiestensä keralla
ajantahan ankarahan,
painuen pahan jälille,
jotka johti korpimaille.
Kadonnut oli katala
niemen kallion käreltä;
marjan varret vaipunehet,
ruoho runneltu, rikottu
näytti paikan poistunehen.
Alangolla, alla vuoren,
nurminiityllä pysähti
Pau-Puk-Keewis katsomahan,
uhmaten ajajiansa
ylen ilkkuvin elein.
Huusi hälle Hiawatha
kukkulalta kuuluvasti:
"Niin ei maailma lavea,
polku pitkä ja kolea,
ettei vierevän vihani
kosto kohtoa sinua!"
Poikki vuoren, poikki virran,
tiuhan viidakon lomitse
loikki karkuri kavala,
kunnes pääsi hän purolle
luokse vienon metsävirran,
min oli sulku suurentanut,
majavien laittelema,
tehnyt tyynen lamparehen,
puut miss' polvin veessä seisoi,
leijui lehdet lumpehien,
viittoi vihvilät vihannat.
Pau-Puk-Keewis seisattuvi
puusululle katsomahan,
vesi min raoista pursui,
ryöppy reunoilta valuvi.
Nousi pohjalta majava,
katsoi miestä kaksin silmin,
katsehin kysyvin, kummin.
Pau-Puk-Keewis puusululla
seisovi, jalat vedessä,
virran vieriessä hopeisen
majavalle hän puheli,
haasteli hymyten hälle:
"Majavani, ystäväni,
vesi on viileä, mukava,
suo mun luonasi levätä,
majavaisena majalla!"
Varoin vastasi majava,
virkkoi vältellen hänelle:
"Vuota hiukan, kun kyselen,
kera toisten neuvottelen!"
Siitä vieri hän vetehen,
painui paatena purohon
pohjalehtien lomahan.
Pau-Puk-Keewis pohkeinensa
veessä seisovi sululla,
vesi reijistä valuen
syöksyi suihkuna kiville,
suvantohon suollatteli;
valot, varjot lankesivat
täplin tummin, välkkyväisin
metsän lehvien lomitse
Pau-Puk-Keewisin puvulle.
Päitä pohjasta kohosi
toinen toisensa perästä,
mustanaamaiset majavat
äänetönnä töllistellen
täytti lammin laitoinensa.
Pau-Puk-Keewispä puheli
majaville maanitellen:
"Ylen on mainio majanne
veikot, varma vaaran suoja;
voisitteko viisahina
taidollanne toimitella
majavaksi nyt minutkin?"
Kohta myönteli kuningas,
Ahmeek antoi tietäksensä:
"Kyllä, syöstyös sekaamme,
vierähdä vetehen tänne!"
Pian painui Pau-Puk-Keewis,
alas lampihin laseikse;
pian musteni pukunsa,
peurapaidat, Mokkasiinit
muuttui mustaksi, levisi
ketunhäntä jäljessänsä:
tuli miehestä majava.
"Minut tehkäätte isoksi!"
Pau-Puk-Keewis pyytelevi,
"suorikaatte suurimmaksi!"
"Kyllä!" päällikkö puheli,
"astuhan asuntohosi,
siellä sinut suurennamme
kyllä kymmenkertaiseksi!"
Sitten painui Pau-Puk-Keewis
veden ruskean sisähän,
löysi pohjan peitettynä
puitten rungoilla, risuilla,
löysi liukut ja lokerot,
avarat asuntopaikat,
valtavat eväsvarastot
talven vietännän varalta.
Täällä hänet suurettihin
majavista laajimmaksi,
kyllä kymmenkertaiseksi.
"Ollosi kuninkahamme!"
tuumasi majavat hälle.
Eipä kauan Pau-Puk-Keewis
vallassa kerinnyt olla,
kunnes kuuluvi varoitus,
vieri viesti valtialta
lummekukkien lomasta:
"Hiawatha sai jo tänne,
metsämiehensä mukana!"
Sitten kuulivat kohinan,
puhelua päänsä päältä,
oudon huudon ja huminan,
kunnes laskeva vetonen
ilmaisi sulun särynnän.
Kytät karkasi katolle,
majan rikki runtelivat,
Päivän paistaen katosta
uivat uksesta majavat
painuin piilohon syvälle,
kilvan virtahan kadoten,
syöksyen syvintä kohti.
Mutta suuri Pau-Puk-Keewis
ei nyt mahtunut ovesta,
hau oli ruuasta revennyt
ylpeydestä pullistunut.
Hiawatha huusi hälle,
karjaisi katon kolosta:
"Oi pahainen Pau-Puk-Keewis,
turhat on tuumasi kamalat,
monet muodonmuuttelusi,
hyvin sun tunnen, hylkykoira!"
Pau-Puk-Keewis pieksettihin,
Kuoliaaksi nuijittihin,
Puitihin kuin maissiriihtä,
kons' oli kallonsa mäsänä.
Kuusi metsästysurosta
veivät paareilla kotia,
kantoivat majavan raadon.
Eipä kuollut Jeebi, henki,
kaikki tunsi ja tajusi
kuni konsa Pau-Puk-Keewis;
nyt hän riehui rimpuellen
sinne tänne heilahdellen
kuin majan ovessa verhot
peurannahkanauhoinensa
talvituulten puskiessa,
kons' kokohon kääriysi,
kunnes ruumiista erosi,
kunnes otti muodon, hahmon
Pau-Puk-Keewisin kavalan,
kauas metsähän kadoten.
Hiawatha kohta keksi,
Pau-Puk-Keewis kun pakeni,
näki hahmon haihattavan,
metsän helmahan menevän,
varjohon vajoavaksi
takalolle metsän taajan,
kohti aukeita ahoja,
työntyen kuin tuulen pyörre,
puun vesoja puistatellen,
Hiawathan seuratessa
sadepilvenä perässä.
Hengästynyt Pau-Puk-Keewis
saapui järven saaristohon,
kussa telkät teiskaroivat,
vesilinnut laulelivat,
Pishnekuhit piipittivät,
nokkiansa nostelivat,
salmissa sukeltelivat
lummekukkien lomissa,
ollen varjossa välihin,
toiste välkkyen valossa.
"Pishnekuh, oi veljyeni!"
huusi heti Pau-Puk-Keewis,
"telkäksi tekisittekö,
linnuksi mun muutatteko
kiiltonokin, höyhen verhoin,
koolta kymmenkertaiseksi!"
Ne hänet telkäksi tekivät,
laati siivet suunnattomat,
kuvun pyöreän, sileän,
nokan kuin melan mokoman.
Niin hän heti muutettihin
koolta kymmenkertaiseksi
juuri rannalle keriten
Hiawathan hihkuvaisen.
Parvi parkuen kohosi
siiven iskuin ilman maille
noilta ruokosaariltansa,
kurjenmiekkakukkaisilta.
Pau-Puk-Keewistä epäsi
kaikki alas katsomasta,
ettei turmio tulisi,
välttyisi vahinko, vaara.
Kauan, kauas lentelivät
läpi paistehan, sumujen,
syöden soilta, nummimailta,
maaten yönsä ruoistoissa.
Kun he huomenna menivät
suvituulen tuutimana,
edellä etelänhengen,
hauskan, vilpoisan vihurin,
nousi korvihin kohina
altansa asuinmajoista,
ihmisäänien hälinä
päästä virstojen, kylistä:
väki päällänsä imehti
telkkäparvea parasta,
Pau-Puk-Keewis pitkin siivin,
lentimin leveänmoisin
kun nyt kulki korkealla.
Pian taaskin Pau-Puk-Keewis
tunsi Hiawathan huudon,
Iagoon ison möläkän;
varoituksen unhoittaen
katsoi alas kauloin lyhyin;
tuulen purstohon puhuen,
höyhenviuhkaa heiluttaen
alkoi hän alas vajota.
Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis
tasapainoa tavata
painuessa pyöriskellen,
vuoroen kylä vilahti,
vuoroin parvi päänsä päältä,
joka joutuen eteni.
Kylä kiivaasti läheni
äänten yhä yltyessä,
naurun kuuluen kovemmin.
Parvi päältänsä pakeni,
maan nyt vainen hän näkevi,
jossa joukko hihkuvainen
kohta keksi keskellänsä
rajun, raskahan ryminän,
linnun raadon rikkonaisen.
Mutta sielunsa elävi
yhä Pau-Puk-Keewisinä;
muutti muodon muinaisensa,
kaunehimman Yenadizzen,
pikimmältänsä paeten
Hiawathan seuratessa,
jälkehensä huutaessa:
"Pieni on maailma sinulle
eessä vierevän vihani,
kohta sun perivi kosto!"
Hiawatha, jo likeni,
ollen oikoisin kätösin
kiinni saamassa kavalan,
kunnes viekas Pau-Puk-Keewis
pyöri piiriä, hyristi,
liehtoi ilman tuulispääksi,
lehdet lennätti, pölisti.
Siitä äkkiä solahti
onton tammen onkalohon,
muutti itsensä madoksi,
käyden maahan käärmehenä
juurten, roskien lävitse.
Kädellänsä oikealla
Hiawatha hirmuisena,
tammen pirstasi paloiksi,
maahan murskasi sälöiksi.
Turha taaskin tuokin temppu,
sillä silloin Pau-Puk-Keewis
ihmishaamussa näkyen
tuulispäässä pois pakeni.
Gitche Gumeen rantamalla,
Suuren-Selän länsipuolla
hiekkakiviniemekkeillä
tuli Kuvakallioille,[15]
korkeelle kohoaville.
Siellä itse Vuorenvanhus,
vuoren mahtava Manito
ovet aukoi ammollensa,
kuilut kolkot, kallioiset,
luolan luovutti, lupasi
Pau-Puk-Keewisin asua,
lausui tervetulleheksi
kallioisehen kotihin.
Hiawathan saapuessa
vastass' on ovet suletut;
Minjekahwun-rukkasilla
löi hän kalliot koloille,
ukkos-äänin ärjähteli:
"Aukaise Hiawathalle!"
Aukaise ei Vuorenvanhus,
virka vastahan väheä
kuilun synkästä syvästä,
hämärästä hiljaisesta.
Käänsi käden taivahalle,
sieltä myrskyä manaten,
Waywassimaa, salamata,
ukkosta, Annemeekeeta,
jotka yltyi yön keralla,
tuulen myrskyssä tulivat,
ulvoen ulapan päällä,
ukkosvuorilta etäältä.
Vapiseva Pau-Puk-Keewis
keksi ukkosen kuminan,
salaman punaiset silmät,
painui kyyryhyn pelosta.
Sitten säihkyvä salama
iski onkalon ovia,
ukonnuolinuijallansa
kajahutti kallioita;
pahoin ukkonen pamahti,
alta kallion kyseli:
"Missähän on Pau-Puk-Keewis?"
Vaipui kalliot kasahan,
raukesipa raunioihin
viimein viekas Pau-Puk-Keewis,
kuoli, kaunis Yenadizze,
ihmismuodossa menehtyi.
Siten loppui seikkailunsa,
päättyi päivänsä pahaiset,
loppui viimein viekastelut,
konnankoukut ja kujehet,
pelit, tanssit ja kosinnat,
neitosien narraukset.
Sitten uljas Hiawatha
otti sielun ja saneli:
"Etpä enää, Pau-Puk-Keewis
ihmismuodossa ikinä
seikkailuita suorittele
ilveillen ja naureskellen,
etkä tanssi tuulispäinä,
lehden roskia levitä!
Ylähällä ilman mailla
lennä, liidä ympyröissä,
muutan sinut Keneuksi,
sotakotkaksi sovitan,
lintujen kuninkahaksi,
kanojeni päälliköksi!"
Pau-Puk-Keewisinpa nimi
säilyy kansojen keralla
laulajain luetteloissa,
sadunkertojain seassa.
Talvisin kun tuulenpyörre
milloin lunta lennättävi,
vinkuu nurkissa vihuri,
savutorvissa tohisten,
sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis
tanssivi läpi kylien
kooten saalista, satoa!"